Talon koko työväki oli lähdössä takamaalle kaskenkaatoon. Heinänkorjuu
oli saatu lopetetuksi ja kun peltotöiltä jäi kaskenkaato juhannuksen
jälkeen, oli se nyt suoritettava.
Varusteltiin eväskontteja ja piimäleilejä ja kaksi talon nuorta
palvelijatarta, Mari ja Maikki, odotteli jo vesurit kädessä pihamaalla.
Liisa tuli portaille.
— Minutko te aiotte kotiin jättää? sanoi hän palvelijoille.
— Niin, emännän tietysti, virkkoivat ja nauraa tirskuttelivat omille
vähäpätöisille asioilleen.
Se nauru kirpaisi Liisan mieltä, joka oli taas kipeytynyt. Heillä on
varmasti jotain mielessä. Olisikohan Hannes sanonut, ettei emäntää
oteta mukaan? Olisihan siellä piikojen mukava kiemailla Hannekselle,
kun hänen tarkka silmänsä ei olisi vartioimassa.
Hannes tuli pirtistä täysinäinen eväskontti selässä.
— Minä lähden kaskeen. Mari saa jäädä kotiin, sanoi Liisa hänelle. En
minä suostu aina jäämään...
— Mutta eihän se käy... talo jäisi moneksi päiväksi vieraaseen varaan,
esteli Hannes. Ja muutenkin tulisi hankalaksi sinulle. Voinhan minä
käydä kotona joka yö.
Mutta Liisa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kotiin jäämisestä. Hän
neuvoi jo töitä Marille.
Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan
toiselle puolelle.
— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne
kuhertelemaan...
— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan... minäkö
piikojen kanssa...
— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua
mukaan.
Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon
siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä
sinun kanssasi.
Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.
Liisa jäi portaille.
— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen,
mutta tämä ei enää kääntynyt.
Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu,
joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli
heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.
Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan
ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät
velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen
kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli
kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli
hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä,
mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään
määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.
Mistä se sitten johtui?
Selvyyttä tähän ei saanut miettimälläkään. Liisa oli hellä ja hyvä
hänelle. Joskus vain purkautui esiin tällaista, joka sanomattomasti
painoi häntä. Jos hän olisi vähemmän välittänyt Liisasta, ei hänen
mielenpurkauksensa olisi tuntunut niin tuskallisilta.
Merkillistä, mietti Hannes. Minä sain murskatuksi sukukiroukseni, tulin
kuin onnen potkusta saaneeksi kotikonnun itselleni. Kaikki menestyy.
Pellot lupaavat runsaita satoja ja kaikki on kuin voittokulkua, mutta
kaikista kallein ja rakkain on menossa murskaksi minulta.
Ennemmin muuta vastoinkäymistä kuin tätä. Ennemmin joku karjasta
kuolleeksi aholle, viljapelloista joku lohko raesateen ruhjottavaksi,
ennemmin mitä tahansa, kuin oma vaimo epäilemään olemattomista.
Tie kulki kiemurrellen Hakalan takamaahongikon läpi. Vahvat petäjät
ojentelivat suorana runkojaan korkeuteen. Oli kuin ihmeen kaupalla
jäänyt ukolta tämä lohko myymättä.
Hänen edellään kulkeva vanha Tuomas virkkoi puita katsellen:
— On siinä aika älliköitä... Saat sinä Hannes niistä tuhansia monioita.
Hannes käveli allapäin. Suuri omaisuus ei antanut onnea. Hän oli
tottunut aina vain luottamaan työhön. Hän olisi luovuttanut kernaasti
tämän metsäpalstansa, jos olisi sillä saanut korjatuksi sen mitä oli
vinossa. Taisi olla köyhä mökin mies, sellainen kuin tuo Tuomas tuossa,
kaikista onnellisin. Terve ruumis ja hyvä työhalu. Ei huolta suurista
tuloista eikä menoista. Oma turve antoi ja hankkimalla sai lisää.
Olisi pitänyt kysyä Tuomaalta, oliko hän täysin tyytyväinen ja
onnellinen. Tuomas olisi varmaan merkitsevästi hymähtänyt. Heidän
taannoisen riitansa jälkeen oli Tuomaasta tullut mitä mukavin mies.
Teki aina työnsä hyvin eikä pyrkinyt napisemaan. Ehkä hän oli
tyytyväinen elämäänsä.
Toiset olivat menneet edellä ja Hannes pysähtyi Tuomaan kanssa
lepäämään.
— Sanohan Tuomas, olisitko mieluummin talon- kuin mökinmiehenä? kysyi
Hannes.