Kesäinen iltapäivä. Helteisenä paahtoi aurinko ja Hakalahti talon alla
lepäsi rantojaan kuvastellen.
Hannes katseli järvelle pihamaan laidassa aitaan nojaten. Pitäisipä
käydä laskemassa verkot. Ei ollut aamullisella uimakäynnillään
muistanutkaan. Nyt sieltä saisi suuria särkiä ja ahvenia. Saattoivatpa
hauetkin paistatella kaislikossa.
— Käyn laskemassa verkot, tulkoon Mari toveriksi, sanoi Hannes
vaimolleen, joka kulki hänen ohitseen.
Hannes astui jo muutaman askelen rantatielle.
— Mari ei tule nyt verkonlaskuun, kuuli hän vaimonsa kylmästi sanovan.
Hannes kääntyi.
— Ja miks'ei? Joutaahan se...
— Kyllä sen puolesta, mutta muuten. Enköhän minäkin kelpaisi joskus
toveriksi?
Nyt oli Liisan äänessä jo pistävä sointi. Hannes hätkähti. Joko
taaskin. Tuliko se tästäpuolin jokapäivä tuo Liisan luulonpuuska? Sillä
muutakaan se ei saattanut olla. Liisa oli eilenkin väittänyt: — Sinä et
välitä minusta enää, muuten ottaisit joskus mukaasi työpaikoille.
— Tule sitten pian, luikkasi Hannes mennessään Liisalle. Rantaan oli
vain muutama kivenheitto ja Hannes kiirehti jo verkkoja puikkaroimaan.
Tottapahan sieltä Liisa tulisi.
Hannes sai jo verkot veneeseen ja istui kivelle odottamaan. Miksei se
jo tule? Ahvenet hyppivät niin että ruohikko meni yhtenä pohkeena.
Olisi pitänytkin mennä nuotalle.
Hannes käveli pihaan hakemaan Liisaa. Liisa oli porstuakamarissa
nyyhkimässä.
— Mitä on tapahtunut?
Hannes istui nolona sängynlaidalla. Tähän saakka hän oli tuntenut vain
onnea kotielämässä, nyt tuntui kuin joku olisi haparoinut ilkeillä
niljaisilla sormillaan hänen kohtalonsa lankoja: pitää sinun saada
tuntea hieman toistakin puolta.
Tuntui kuin kukkaset kamarin ikkunalla olisivat surkastuneet ja päivä
ulkona lakannut paistamasta.
Ei, jotain tässä olisi tehtävä. Liisan tunteista ja mielialasta olisi
päästävä selvyyteen.
Miten tässä oikein aloittaisi?
— Liisa, oma hyvä toverini, selitä minulle surusi syyt. Sinä olet
jo usein sanonut, että minä en pitäisi sinusta. Olen sen käsittänyt
pieneksi tuskitteluksi tytöltäni siitä, että en haluaisi uhrata
lakkaamatta elämän voimaa syystä, että siten vanhuus tulee ennen
keski-ikää. Mutta äsken sinä sanoit sellaista, jota en sinun sanomanasi
ymmärrä. Jos kävisi päinsä, pitäisin sinut aina mukanani. Mutta vaikka
et olekaan aina luonani ja mukanani, ajattelen minä sinua silti melkein
aina, ehkä liiankin paljon. Pitäisihän minun jakaa ajatuksiani niin
kovin moneen muuhunkin asiaan, mutta sinäpä niistä aina viet suurimman
osan. Mitä varten siis tällaista... minä en ymmärrä... Sinä kannat
meidän toista lastamme ja sinun pitäisi olla rauhallinen. Ethän luule,
että muista pitäisin kuin sinusta?
Hannes oli puhunut viihdytellen kuin lapselle.
Liisa kietasi kätensä hänen kaulaansa.
— Minä taidan olla paha välistä sinulle... anna anteeksi typerälle
vaimollesi, mutta minä tosiaankin pelkään, että sinä välittäisit muista
etkä minusta.
— Voi sitä omaa pientä hupakkoani. Et saa enää milloinkaan ajatella
niin... Tule pian rantaan.
— Vietkös minut joskus mukanasi metsäänkin?
Liisa seisoi siinä sinisissä silmissään vielä kyynelten jälkiä, hiukset
auenneina, valkoiset käsivarret paljaina.
Miten somalle hän näyttikään siristäessään vielä silmiään ja poskille
hymykuoppien kuin väkivalloin ilmestyessä.
Hannes koppasi hänet syliinsä.
— Johan toki vienkin oman tyttöni. Pistän taskuuni kuin omenan. Mennään
pian verkonlaskuun.
Varjot olivat taas hävinneet. Mutta Hannes oli varma siitä, että
ne ilmestyisivät uudelleen. Hän olisi tahtonut vielä puhua asiasta
Liisalle, muttei kehdannut tällä kertaa. Saisipahan toiste sanoa, että
Liisa tällä tavoin särki pala palalta kodin onnea ja rauhallisuutta.
Liisa oli virkeä ja iloinen. Kun verkot oli saatu lasketuksi, ehdotti
hän, että jäätäisi uimaan. Lahden vastaisella rannalla pulisi lapsia ja
aikuisia vedessä mekastaen ja hoilaten.
Oli hiestävää ja Hannes riisuutui nopeasti pulahtaen järveen. Pohja oli
matalalla ja Hannes ohjaili venhettä Liisaa odotellen.
— Miten sinä oletkin kaunis, Liisa. En koskaan olisi sitä osannut
ajatella. Tuntuu kuin ihmeeltä että sinä olet vaimoni.
— Miten niin?
— Minähän rikoin niin paljon nuoruudessani, enkä olisi ollut oikeutettu
sellaiseen kuin sinä... Miten ihmeen tavalla sitä voikin. Nuorukaisena
en olisi voinut tällä tavoin katsella alastomuutta. Nyt se on minulle
pyhää, niin kuin kuuntelisin kaunista musiikkia.
— Kaikki eivät voi niin katsella.
— Eivät voikaan, mutta heillehän on lapsesta pitäen opetettu että
ihmisen ruumis on syntipesä ja että alastomuus on jotain hyvin
häpeällistä ja saastaista, ja se on johtanut ja johtaa yhä edelleen
nuorisoa väärään. Uskopas tyttö, kerran tulee vielä aika, jolloin
alastomuutta katsellaan vain kauneuden kannalta, pidetään sitä pyhänä.
— Mutta silloin ei saa ihmisillä olla rumia ajatuksia.
— Ei saakaan. Ihmiskunnan täytyy tulla uudeksi ja se tulee siksi vielä
kerran.
— Miten luulet sen siksi tulevan?
— Kasvatuksen kautta. Luonto ja työ karkaisee ja muuttaa huonon
hyväksi. Minä en olisi ennen näin voinut sinua siinä katsella.
— Enhän minä olisi ollut sinun katseltavanasikaan, nauroi Liisa vettä
pärskytellen.
— Kun näin vähänkin alastomuutta, värisin himosta.
— Miten opit sitten toisin katselemaan?
— Minä opin sen siellä tehtaassa. No, älä naura! Tämä on vakava asia.
Väkivasarain jyskeessä minä aloin kasvattaa itseäni uudeksi ihmiseksi.
Työ ja luonto minua paransi.
— Sinä puhut niin kauniisti.
— Jos sen kaikki oppisivat samalla tavalla, niin miten voimakas ja
raitis nuoriso meille kasvaisikaan.
He meloivat rantaan. Liisa istui venheen kokassa kuin veden neito.
Ihmeellinen mies tuo Hannes, mietti hän. On täynnä aina niin
ihmeellisiä ajatuksia ja puhuu niin kauniisti. Sanoo työn opettaneen
itseään kaikessa. Olisiko todellakin työ semmoinen koulu, jossa niin
paljon oppii. Kun minä vain voisin kaikessa pysyä hänen rinnallaan.
Pitääköhän hän todellakin minusta enemmän kuin kenestäkään muusta?
Olenhan minä tosin kaunis, ajatteli hän lopuksi katsellen itseään.
Ettei hän vain rakastuisi milloinkaan johonkin toiseen. Taitaa olla
typerää ajatella sellaista.
Liisa oli mennyt pihaan ja Hannes jäänyt pellolle, jossa rakennettiin
uutta riihtä. Miehet hikoilivat helteessä. Pihka hikosi veistetyistä
petäjistä ja tuoksui voimakkaasti. Miehet istuivat levähtämään
hirsikasalle. Heillä näytti olevan jotain erikoista mielessä, se
selveni liikkeistä, joilla piippuja rassailtiin ja täytettiin.
Kohta aloittikin yksi miehistä.
— Ei tässä pysy leivissä... lisäpalkkaa on saatava. Johan minä sen
sanoin jo alussa...
Hannes odotti.
— Ja kyllähän tämä isäntä maksaakin... jatkoi toinen. Sopuisa mies...
Vai viitattiin siihen. Hän oli tosin rakennuttanut mökkeihin, joiden
asukkaita nämä olivat, uudet tilavat asunnot ja perkkauttanut palstoja.
Siihen ei olisi tarvinnut vedota. Siitä ei näyttänyt paljonkaan hyötyä
koituneen, ainakaan muutamien suhteen.
— Onhan isännällä varoja, jos maksaa kohtupalkatkin, jurahti kolmas
imien piippuaan.
Hannesta hieman sapetti miesten kyyräily. Tämä ei ollut sitä suoraa,
rehellistä työainesta, jollaiseksi hän oli kerran kuvitellut talon
alustalaiset kasvattavansa. Mutta olihan se ymmärrettävääkin. Vihaa
ja kiukkua oli kylvettykin tämän polven työväen vereen. Kuinkapa moni
tahtoi ja kehtasi rakkaudella rakentaa hyvää sopua.
— Miksi ette sanoneet aikanaan, että palkka on pieni? Ja onhan teillä
leipä talosta itsellenne ja perheellenne, eikä sitä grammoilla mitata.
Paljonko teidän pitäisi saada?
Miehet sanoivat summan.
— Tällä kertaa minä sen maksan, mutta periaatettani vastaan. Minä
tahtoisin kasvattaa teistä kunnon työmiehiä ja siksi...
— Kasvattaa, kivahti vanhin mies joukosta, Mutkan Tuomas, keskeyttäen
Hanneksen puheen... Mikä sinä olet, poikaloppi, vanhojen kasvattajaksi!
— Voi p--le! kivahti toinenkin. Siitä on paisunut aika pohto. Vie sun...
Mies mutisi puoliääneen toisille, mutta Hannes kuuli sen hyvin.
— Te käsitätte väärin. Minä rakennutin teille uudet asunnot ja paransin
olojanne...
— No, siitä ei kannata ylpeillä, keskeytti tulistunut Tuomas. Jos se
on isännälle niin suuri asia, niin ottaa vain pois mökin. Niinhän ne
suurporvarit tekevät aina.
Hannes tulistui.
— Enkö minä lähtenyt tästä talosta tyhjempänä kuin yksikään teistä ja
eikö ole työllä ansaittua kaikki mitä olen saanut? Minä olen antanut
teille osan työllä kokoomastani ja toivonut, että voisimme työskennellä
yhdessä kuin veljet. Teidän pitäisi hävetä!
Miehet olivat käyneet noloiksi. Hannes taisi olla oikeassa. Työllähän
hän oli saanut riippumattoman aseman. Taisi tulla suotta kuvailluksi.
Ei puhuttu enää sanaakaan ja Hannes lähti pihaan alakuloisena.
Huonoja hedelmiä kantoivat hänen hyvät työnsä. Eivät osanneet
arvostella asioita paikalleen. Se oli tavallaan yhteiskunnankin syy,
joka oli antanut työväen kasvaa sosialistiagitaattorien varassa. Koko
työväenliike maassa oli saanut asettua väärälle pohjalle. Seuraukset
siitä varmasti pian tulisivat näkyviin.
Kun nyt jo täälläkin, hänen hiljaisessa ympäristössään, hymähti Hannes.
Ei voinut kieltää, että tuntui kuin joten kuten ilkeältä.
Olihan hyväkin, että sattui aina jotain, joka ei ollut myötäsukaista.
Siten ei päässyt pensistymään eikä raukeamaan yhtämittaiseen onneensa.