Keskikesän henki liikkui kartanolla, täyteläisessä ruispellossa ja
pienen puutarhan kukkaismaassa. Hakalassa oli piha niitetty ja kuivuva
heinä tuoksui voimakkaasti.
Pieni poika koetti astuksia heinäluokojen yli, mutta tupsahti suulleen
heiniin ja kirkaisi ilosta. Äiti istui tuvan portaan alimmalla
astuimella ja katseli hymyillen pienokaisensa puuhia.
— Missä äidin poju!
Pienokainen tallusteli ja kutsun kuultuaan lähti juoksemaan. Jalka
tarttui heiniin ja nenä sattui kovaan hiekkaan. Äyväyväy!
Isä koppasi pojan syliinsä ja antoi äidille.
Se oli heidän ensimäinen lapsensa, onnen ja raikkaan ilon täyskypsä
hedelmä.
Liisasta oli tullut herttainen, hyvä emäntä. Täyteläisenä, iloa
ympärilleen jakavana liikkui hän askareissaan aamusta iltaan. Yksi
piirre hänessä oli vain ilmaantunut, joka oli outoa Hannekselle.
Liisa oli alkanut salaa seurailla miehensä liikkeitä, peläten häntä
palvelijoihinsa.
Tämän oli Hannes huomannut ja pitänyt sitä ensin leikkinä ja ainakin
pienenä mustasukkaisuutena. Vaikka eihän oikea rakkaus tällaiselle
tilaa antanut kuin joko kehittymättömien tai sitten ajattelemattomien
ihmisten keskuudessa.
Vaikka Liisa oli kansan lapsi niinkuin hänkin, ei hän olisi ollut
taipuvainen mitään tällaista uskomaan.
Mutta näytti sittenkin siltä, että olisi uskottava.
Toinenkin seikka oli ehken synnyttänyt Liisassa harha-ajatuksia.
Hannes oli viime aikoina ja heti avioliittoon mentyään alkanut lueksia
kaikkina joutohetkinään. Hän seuraili etupäässä avioliittoa ja
sukukysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Ja tämä kirjallisuus oli
saanut hänet vakuutetuksi, että avioliitossakin oli ainakin henkisesti
edullista elää säännöllisesti ja kohtuullisen pidättyvästi.
Liisa oli voimakas luonne ja pohjaltaan melkoisen tulinen. Kun Hannes
aikoi panna käytäntöön saamiaan vaikutelmia heidän yhteiselämässään ja
puhui tästä Liisalle, arveli tämä kiivaasti:
— Sinä et siis rakasta minua.
Hannes koetti selittää, ettei raakuus ole rakkautta ja jos he kovin
pian kuluttaisivat tulensa, tulisi heidän keski-ikänsä varmasti
kylmäksi.
Liisa ei vain tuntunut tätä käsittävän. Se vahvisti hänen orastavia
epäluulojaan.
Mutta Hannes ei voinut aavistaa, että tässä oli myöskin sukuperintö
kysymyksessä. Liisan äiti oli ollut luulosairas ja hänen äitinsä
samoin. Liisan isoäiti oli lopettanut elämänsä väkivaltaisesti
sairautensa takia ja Liisan äiti sairasti sukuvikaa synkkyyteen saakka,
tehden miehensäkin elämän synkäksi ja ilottomaksi.
Mistäpä Hannes tätä osasi aavistaakaan. Sen vähemmän hän voi sitä ottaa
vakavasti, kun se oli vasta selvennyt hänelle. Eihän Liisa vielä ollut
koskaan mitään sanonut. Silmissä vain oli ollut epäluuloinen välähdys.
Mutta pian oli taistelu alkava tästäkin sukuperinnöstä, joka heidän
onneansa uhkasi.