Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo
elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa
kuhilailla.
Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen,
missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.
Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se
oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.
Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello
nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi
vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi
keskilattialla.
Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon
aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja
odottaa.
Se oli yksi Rauta-yhtiön vanhemmista kirjanpitäjistä. Mies oli noussut
kohteliaasti tervehtimään häntä. Kamarissa kertoi hän vartavasten
tulleensa tuomaan rahoja, jotka Hannes oli silloin jättänyt ottamatta.
Toimitusjohtaja oli usein ihmetellyt, miksi ei Hannes mitään kirjoita,
vaikka on talon ostanut ja tiettävästi tarvinnut rahoja. Sitten oli
huhuna kuullut kerrottavan, että Hannesta ahdistaa rahoista talon myyjä
ja heti oli käskenyt hänen, konttoristi Helomaan lähtemään. Oli samalla
käskenyt tuomaan terveiset Hannekselle, että joskus kävisi tehtaalla,
että hän saisi vielä kiittää keksinnöstä.
Sitten oli Helomaa laskenut pöydän kulmalle setelitukun.
— Siinä pitäisi olla viisikymmentätuhatta.
Hannes oli mielihyvin korjannut rahat ja Melomaa oli vielä kertonut
toimitusjohtajan arvelleen, että kai hänen keksintönsä oli tarpeen
omillekin perkkiöille, ja kone oli nyt lähiasemalla, kun vaan kävisi
noutamassa.
Siitä päivästä oli tullut sitten juhlapäivä taloon. Melomaa oli
jättänyt matkansa seuraavaan päivään ja Liisa oli häntä kestinyt
parhaansa mukaan.
Rahat olivatkin tulleet hyvään aikaan. Kyläläisten painostuksesta oli
Olli muuttanut mieltään ja käynyt vaatimassa talon hintaa Hannekselta.
Hyvät naapurit olivat saaneet vielä keksityksi lisäkoukun. Hannesta oli
vaadittu kaivattamaan syvä viemäri eräältä kohdalta maansa läpi, kun
muka vesi seisoi keväällä heidän viljelyksillään. Oli uhattu käräjöidä,
jollei viemäriä heti aloitettaisi.
Tämän hankkeen johdosta oli Hanneksella ollut melkoista päänvaivaa.
Tehtaalta voisi saada rahat talon hintaan, mutta mistä otti ne
viemäriin?
Kylällä oli jo puhuttu, että myyttäjän vasara heiluu Hakalassa vielä
toisenkin kerran. Taisikin vain Hautalan Olli ilman leikitellä
Hanneksen kanssa hänelle talon myydessään, kun tiesi sen pian takaisin
saavansa.
Hannes keinahteli hieman voitonriemuisesti ja puhalsi pitkän
savukiemuran piipustaan.
Samana päivänä, kun Helomaa tuli, oli rahat viety Ollille ja lähetetty
sana kylälle, että viemäri aloitetaan heti. Siihen tarvittavia varoja
liikeneisi nyt kyllä talosta.
Olli oli ollut häpeissään ja pyydellyt anteeksi. Kyläläisten kiusaamana
oli tullut rahoja vaatineeksi.
Ja sitten muutamien päivien perästä oli Kalle tuonut kylän läpi uutta
muokkauskonetta asemalta. Oli herja omassa kylässä huutanut joka talon
pihassa, että »tulkaa katsomaan Hakalan sampoa, se on sen »Eeron pojan»
keksimä.»
Oli katseltu ja ihmetelty ja nenät olivat venähtäneet, kun saivat
tietää, että siitä Hannes rahaa sai.
Hannes hymähti keinussaan ja sysäsi sen liikkeeseen. Mitä varten
naapurit kadehtivat häntä ja yleensä ihmiset toisiaan. Sehän tappoi
kaiken muun hyvän harrastuksen ihmisestä. Taisi sekin kateus olla
sukuperintöä ihmisissä. Kukaan ei sitä huomannut juuria pois itsestään
ja se meni perintönä polvesta polveen.
Liisa tuli tupaan ja lopetteli astiain pesua karsinapuolella. Ei
kuulunut vähään aikaan muuta kuin kellon verkkainen käynti nurkassa ja
karjan kellojen hiljainen helähtely ulkoa tarhasta.
Oli onnellinen tuokio Hanneksen elämässä. Lauantaiehtoon rauha ympäröi
hänet eikä minkäänlaiset huolet painaneet mieltä. Liisa oli siinä
askareissaan liikkumassa. Hän vain ojentaisi kätensä ja tyttö olisi
hänen.
Miten se siinä taas puuhasikin sukkelana. Kelpasipa katsella sen
käyntiä ja kädenliikkeitä. Eipähän arvannut mitä muuan mies keinussa
hänen lähellään ajatteli. Jos olisi arvannut, miten sen poskille
olisikaan puna karehtinut.
— Liisa.
— No?
— Tulehan vähän lähemmäksi.
Tyttö seisoi siinä katse alas luotuna. Yritti hymyillä, mutta tuli
jälleen totiseksi. Ei vetänyt pois kättään, johon Hannes oli tarttunut.
— Nyt minä sen sanon.
— Minkä?
Jopahan tyttö karahti punaiseksi.
— Että sinä olet minun.
Hannes veti tytön polvelleen.
— Teet vain pilkkaa minusta.
Hannes kaivoi liivinsä laskusta pienen esineen. Oli tullut sen jo
hankkineeksi kaupungissa käydessään.
Hannes painoi kiiltävän sormuksen tytön nimettömään. Tytön täytyi
painaa päänsä piiloon pojan olkapäähän.
Runsaat suortuvat hivelivät pojan kasvoja ja tytön käsi hieman
epävarmana kiertyi hänen kaulaansa. Tyttö värähteli siinä hänen
sylissään. Miten sillä olikin raikkaan pehmeät huulet.
— Mutta minulla ei ole... virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.
— Minullapas on.
Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.
— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.
He katselivat vain vaieten toisiaan.
— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai
tahtoisitko ehkä myöhemmin.
— Milloin sinä vain tahdot.
* * * * *
Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan.
Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.
Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen
Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen
sukuelämän perinnöksi lapsilleen.