Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä.
Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.
Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu
oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan
pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat
kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.
He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti
Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa
kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan
myöskin ihminen.
Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata
suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut
tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.
Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä
jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta
jatkamaan.
Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.
Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon
voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.
Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään
ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu
hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain
harha-askeleitakin.
Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä
kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.
Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen
herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli
vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille,
että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.
Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot
soittivat suutaan.
— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas...
Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!
— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä
isänsä metkut.
— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!
Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku
isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:
— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä... eiköhän
olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se
isäsikin ennen harrasti.
Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti
nauranut.
Se koski kipeästi.
Jääköön vain hänen puolestaan kaikki yhteisharrastukset kyläläisten
kanssa. Hän tiesi kumminkin, että vaikka olisi yrittänyt jotain
muutakin, olisi tulos ollut sama. Ei kannattanut.
Ja Hannes oli päättänyt tämän jälkeen sulkeutua kokonaan omaan
elämäänsä. Hänen omilla alueillaan olisi hänelle työalaa.
Hakalan mailla oli autiomökkejä ja hän oli päättänyt ne asuttaa ja
panna kuntoon uudelleen.
Oli sellaisiakin mäkitupia ja torppia, joissa elettiin kituvaa elämää.
Niissä olisi hänen edistyshalullaan työalaa, ränsistyneitten tupien
sijalle uusia ja pellot voimaperäisiksi. Pian asukkaat tuntisivat, että
maatyö voi elättää suurenkin perheen ja antaa onnea, jota muuten ei
ollut löydettävissä.
Näin hänellä olisi onnea maailmassa ja hän saisi tuntea iloa sen
edistymisestä.
Hannes oli ehtinyt kotipihalle. Renki Kalle, joka oli ollut yhtämittaa
Hakalassa, tuli ottamaan hevosen.
— Menehän saunaan, me muut olemme jo kylpeneet.
Nyt vasta Hannes muisti, että olikin lauantai-ilta. Miten hän oli sen
saattanut kotimatkalla unohtaa.
Tuvassa lepäilivät miehet saunan jälkeen valkoisissaan. Heinäkuun ilta
oli valoisa ja tuvan etäisimmässä nurkassa oli vain varjoisaa.
Miten viihtyisä on kesäinen lauantai-ilta maalaistalossa saunan
jälkeen. Valo viipyy vielä pihamailla ja pelloilla ja tulvehtii sisään
ikkunoista. Ja vaikka miehiltä tarinat loppuvat, ei ole kiirettä
nukkumaan. On pyhäistä päivää levätä, katseleepahan siinä vain
ikkunasta valoisaa pihamaata ja vaaleaa taivasta. Ja siinä katsellessa
kulkevat ajatukset viikon kuluessa suoritetuissa töissä, eikä
minkäänlainen murhe paina mieltä.
Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun
oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa.
Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa
pois.
— Mutta nyt sauna jäähtyy.
Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.
Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen
huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä
siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.
Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.
Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.
Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus
huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä
ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee
katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi
minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat
menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen
Hanneksen illallisen pois.
Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa
luki sanomalehteä.
— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä,
istuen ikkunan toiseen pieleen.
— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.
— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes
nuorempi apulainen sinulle.
— Kyllä minä jaksan.
Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.
— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.
Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes
tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.
— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin,
eikä minulla ole ketään...
Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti
viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt
hylkäisi hänen pyyntönsä...
Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos.
Puna peitti somat kasvot.
— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja
ojensi kätensä tytölle.
Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja
lämmin.
— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.
Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö
se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.
Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan
suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää
perinnöksi hyvin paljon.