Seuraavana päivänä oli talon työväki aamiaisella, kun Hannes palasi
kyytimästä kirjantekijää kirkonkylään. Hän oli keittiön kautta mennyt
kamariinsa ja kuuli tuvasta miesten keskustelun. Suvituuli leyhytteli
avonaisesta ikkunasta sisään.
— Se kuuluu siellä tehtaassa ollessaan keksineen jonkun koneen, sanoi
joku miehistä syöntinsä lomassa.
— Minkä koneen?
— Mikä lie peltovärkki... en häntä paremmin tiedä.
— Sanovat sen siitä saaneen rahoja niin paljon, ettei uskaltanut
yhdelläkertaa mukaansa ottaa.
— Elä... se on sitten rikas.
— Velkanapahan kuuluu talo olevan, sanoi joku tiukalla äänellä. Eikö
liene hävittänyt jos on saanutkin. Osasi sen isäkin ennen hävittää.
Ja sitten seurasi pitkä juttu siitä, miten ukko ennen hävitti ja sai
rahoja menemään.
Hannes tunsi hieman masentuvansa. Tulisiko vastakin olemaan niin, että
arveltiin pojan seuraavan isänsä polkuja. Tämä ei tuntunut hyvältä. Ja
mitä heillä oli aina toisten asioissa tekemistä. Kun omiaan ei kukaan
kehdannut ajatella, niin oli mukava toisten portinpieluksia penkoa.
Tuvasta kuului vielä ukkojen turina.
— On se käynyt riuskaksi liikkeiltään. Ei luulisikaan Hakalan Eeron
pojaksi.
— Taitaa hyvin tuntea oman arvonsa.
— Mistä sen tietää... mies on vasta ensimäistä päivää isäntänä, kuului
joku vanhempi mies sanovan.
Keskustelu tuntui saaneen ikävän käänteen. Enemmistöllä tuntui olevan
niinkuin jotain vanhaa muisteltavaa häntä vastaan.
Joku miehistä aloitti taas:
— Mutta mitenkähän tosiaankin on sen kanssa, että velaksi otti talon,
jos kerran oli rahoja.
Hannesta melkein nauratti. Hän oli istunut keinuun kädet pään taakse ja
jäänyt kuuntelemaan juttua.
Olipas niillä tekemistä hänen rahoistaan, joita ei edes voinut sanoa
olevankaan.
Setelipinkka oli jäänyt sinne pöydälle häneltä. Oli tosin sanottu, että
rahat talletetaan pankkiin, josta ne saisi.
Itse asiassa oli samantekevää, jos ei saisikaan niitä rahoja. Parempi
oli lähteä näin tyhjästä ponnistamaan. Hyvinvointi olisi vain hyvä
pohja veltolle elämälle. Hän voisi kyllä talon maksaa muutenkin. Ison
suon oli Hautalainen laittanut hyvään kuntoon ja kasvoihan metsäkin.
Miehet olivat jo poistuneet töihinsä, kun Hannes meni tupaan ja asettui
aterialle.
Tuvassa liikehti nuori tyttö, jota vanha Saara kuului sanovan Liisaksi.
Hannes oli nyt vasta huomannut tytön.
Liisa oli verevä ja sukkela liikkeissään ja Hannes huomasi, että tyttö
oli heti ensi näkemältä miellyttävä.
Liisa toi lisää ruokia pöytään ja Hannes huomasi, että tytöllä oli
siniset silmät ja somanmuotoinen suu.
— Mistä sinä olet? kysyi Hannes tytöltä.
Tyttö hymähti. Hannes ei tuntenut häntä, vaikka hän oli ollut kerran
ennenkin talossa.
— Haanpään mökistä minä olen.
— Haanpään Liisa, niinkö?
— Niin.
— Enpäs minä sinua tuntenut. Olet somistunut ja pyöristynyt.
Tyttö punastui.
— Mistäpähän isäntä olisi muistanut.
»Isäntä» kuulosti hieman vieraalta.
— Kun kerran olet Liisa, niin sano minua Hannekseksi.
Tyttö punastui vielä enemmän ja poistui askareilleen.
Hannes ei voinut aivan heti kääntää hänestä ajatuksiaan toisaalle.
Sillä oli hiuksetkin kuin kultaa.
Mutta mitäpä nyt siitä. Oli mentävä pelloille.
Taloon oli jäänyt entiset hevoset eri kaupassa ja Hanneksen vanha
ajokas oli vielä säilynyt ajokunnossa. Hannes kävi suitsimassa sen
haasta ja meni kynnökselle.
Astuessaan auran jälessä mietti Hannes viime päivien menoa. Oli
tapahtunut paljon kahdessa päivässä. Hän oli saanut perintömaansa, oman
kotinsa kuin ihmeen kautta. Ja sitten oli talossa tyttö, josta hän
tunsi ensi näkemältä pitävänsä.
Vaikka eihän Liisa tietysti ollutkaan talossa sitä varten, että
hänen pitäisi tyttöä omakseen katsella. Kukaan ei taas kieltäisi
katselemastakaan.
Liisa oli ollut kiltti jo pienenä tyttönä ja näytti suorittavan nytkin
hyvin tehtävänsä.
Hän oli ehtinyt mietteissään jo toiselle sarkapalstalle. Aura tuntui
kuin värisevän työntyessään maahan. Hän painoi sitä syvemmälle. Tämä
oli toista kuin tehtaassa rehkiminen ja sitten kaikkein alkuperäisintä
ja ihaninta työtä. Miksi tätä halveksittiin? Miksi talojen pojat ja
tyttäret olivat kansoittaneet kaupunkeja ja tehdasalueita?
Yhteiskunta taisi sittenkin olla suuria parannuksia vailla. Elettiin
ehkä murrosajan kynnyksellä. Maatyö ja vähäväkisen luokan maasta
eläminen oli joutunut huonoon huutoon. Jos oli tätä luokkaa kohtaan
vaatimuksia, täytyisi olla samalla velvollisuuksiakin. Olojen
pakottamana oli kovin monen täytynyt jättää perkkiönsä ja lähteä
kaupunkiin tai tehtaaseen.
Se oli taas häpeä, että maataomistavan luokan pojat ja tyttäret
unohtivat ihanimman ja kunniakkaimman: maatyön. Hän ei huomannutkaan,
että ilta oli käsissä, ennen kuin näki miesten riisuvan hevosiaan.
Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen
edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.
Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän
päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.