Talosta oli tullut kuin uusi koti hänelle. Siitä oli vaikea luopua. Ja
lopullista luopumista ei hän aikonutkaan päättäessään lähteä käymään
synnyinseudullaan.
Oli tullut polttava ikävä Hakalaa ja eräänä päivänä sanoi hän isännälle
lähtevänsä sinne.
— Tottahan tulet pian takaisin, sanoi isäntä. En millään hinnalla
päästäisi sinua menemään, jollei vanha isäsi olisi siellä. Täytyyhän
toki vanhusta käydä katsomassa. Toisitkin hänet vaikka tänne
tullessasi, niin olisi ehkä mielesi parempi. Olisihan täällä tilaa.
Hannesta lämmitti isännän ystävällisyys. Isäukko sai kyllä sielläkin
kaikkea mitä tarvitsi, eikä hän ollut aikonut sinne jäädäkään.
Sen kuultuaan ukko vasta rauhoittui ja lupasi itse lähteä alkumatkalle
hevosella kyytimään.
Talon tyttäret, Kaisa ja Maija hälisivät siinä hänen ympärillään.
— Tulethan pian, Hannu. Älä vain jääkään sinne.
— Montako päivää viivyt? Me tulemme vastaan, kun sanot, milloin palaat.
Eihän Hannes, jota liikutti tyttöjen välitön sulous ja ystävyys, voinut
sitä niin tarkalleen sanoa.
— Sinä et tulekaan.
— Sinä karkaat.
— Niin sinä teet. Kuule, Kaisa, ei päästetä Hannua.
— Kyllä Hannun on mentävä, mutta hänhän lupaa palata.
— Katsohan takiaisia, nauroi veli. Kyllä sinua täällä muistetaan. Tule
vain pian takaisin.
Hannes olisi tahtonut matkata jalkaisin, mutta ukko, sanoi joutavansa
kyytimäänkin ja muutenkin piti ajeluttaa muuanta joutilasta hevosta.
Hannes heilutti peltoveräjällä hattuaan ylös pihaan, jossa nuoret vielä
seisoivat. Hänen pitäisi aivan varmaan palata.
* * * * *
Hannes jatkoi jalkasinmatkaansa.
Miltähän tuntuu nähdä vielä vanha kotitalo? Hautalainen on varmaankin
siellä kaikki muuttanut. Ellei olisi löytänyt niin ystävällistä taloa
ja ihmisiä, olisi nyt jo voinut mennä Hautalaiselta pyytämään torpan
paikkaa.
Päivä kallistui iltapuolelle, kun Hannes joutui tutuille maille.
Siinähän oli jo Hautalan ja Hakalan raja. Linja pohotti aukeana kauas
pohjoiseen.
Mieli heltyi ja lämpeni entistä perintömaata astuessa. Joka kivi ja
kanto ja tien mutka oli tuttua.
Maa oli joka paikassa samaa, mutta kaikesta huolimatta synnyinseutu oli
kaikista rakkainta. Kurjia ne, jotka siitä vapaaehtoisesti luopuivat.
Hakalan lähellä, eräällä metsäpolulla, tuli Hautalaisen poika, Olli
häntä vastaan.
— Kas, Hanneshan se... taidat mennä isäukkoasi katsomaan, puheli Olli.
— Niinpä aioin.
Tuossa oli siis riistäjän poika, ainoa Hautalassa. Hannes ei voinut
mitään, että tunsi kylmiä väreitä hänen läheisyydessään.
— Onkin isäsi sairastellut viime aikoina. Taitaa pian loppu
lähennellä...
— Taitaapa, taitaa... taisit olla menossa maitasi katselemaan, virkkoi
Hannes kylmästi.
— Eipä minulle niin erikoista... aisapuita olisi pitänyt, mutta minä
voinkin tulla mukaasi.
Metsätiellä oli vähän vaikea kävellä rinnakkain ja Hannes jäi askeleen
jälemmäksi.
— Minulta se isä kuoli, kuului Olli sanovan. Et taida tietääkään.
— Kuoli? Isäsi! Ja milloinka? En ole kuullut.
— Johan siitä on pian kolmisen kuukautta. Pääsiäisenä olivat
hautajaiset.
Hanneksesta oli tieto kummallinen. Mies täysissä voimissa ja tietysti
viimeiseen asti halukas kokoomaan maallista tavaraa. Sai jättää kaikki.
He kulkivat hetkisen vaieten. Hannes mietti, että nyt on pojalla kaksi
taloa, vaikka ei kykene viljelemään kunnollisesti yhtäkään.
— Asettuisit sinäkin kotitaloosi. En minä monia taloja tarvitse, kuului
Olli sanovan. Paremminhan Hakala sinulle kuuluu kuin minulle.
Hannes astui Ollin rinnalle. Mitä hän nyt kuulikaan?
— Että mitä?
— Sitä vain, että ottaisit Hakalan hoteillesi. En minä sillä suuria
voittoja pyydä. Vai et ehkä halunnekaan maamieheksi?
Hannekselle oli Ollin puhe melkein outoa. Miten Hautalaisen poika
voisi saamansa noin vain luovuttaa. Mutta ehkäpä olikin pojasta polvi
muuttunut.
— Kyllähän minä maamieheksi aion, mutta taidat vaatia Hakalalla siksi
paljon, että on minunlaiseni mahdotonta ajatella.
— Mitäpä minä... talossa tosin teki isäukko korjauksia ja onhan maan
arvo muutenkin noussut. Sen hinta kai nousi viiteenkymmeneen tuhanteen,
mutta sinä saisit sen kuudellakymmenellä... Sittenpähän näet, kun
katselet.
— Onko sinulla ihan tosi aikomus talon myyntiin? tuli jo lämpimästi
Hannekselta. Miksi hän ei ottanut rahoja tehtaan konttorista. Siinä
setelipinossa olisi ollut melkein riittävä summa. Mutta ehkäpä Olli
puhuukin ilmaa vain.
— Mitä minä kahdella talolla... ja taisi isältäkin tulla suotta niin
kuin ahnasteltua sen talon kanssa.
Hyvä, että Olli myönsi sen. Monta muuta oli ukko aikoinaan ahnastellut.
— Pysytkö siis tarjouksessasi? kysyi Hannes.
— Minun puolestani saat hakea kirjan tekijän vaikka paikalla.
— Mutta eihän minulla ole rahoja, virkkoi Hannes kuin koetellakseen
toisen aikomuksia.
— Mitä minä... jäihän noita vähän ukolta ... tottapahan maksat. Onhan
siinä nouseva metsä, kyllä sinä siinä alkuun pääset. Se iso suokin on
nyt laitettu.
He olivat tulleet talon pihaan. Navettakartano oli uusi ja
hauskannäköinen. Tuparakennuskin oli katettu ja korjailtu. Hannes
katseli kaikkea kuin ihmetellen. Vihdoin hän ojensi kätensä Ollille.
— Tuohon käteen siis. Minä haen illalla kirjan tekijän.
— Sama kai se on.
— Mennäänpä sitte isäukolle kertomaan... eiköhän ällisty, arveli Hannes.
— Se taitaa vähät semmoisista... on jo kuulonsakin menettänyt.
Tulenpahan sitten illalla ja tuon vieraat miehet.
Hannes katseli portailla hetkisen poistuvaa naapuria. Olisi tehnyt
mieli juosta hänen jälkeensä ja sulkea hänet veljen syleilyyn.
* * * * *
— Nyt minä tulin, huusi Hannes isänsä korvaan porstuakamarissa.
— Ka, niin, niin... minä tässä vain huonoudessani...
— Ja nyt en enää menekään... Olli myy Hakalan minulle... tänä iltana
tulee kirjan tekijä.
Ukko ei näyttänyt oikein käsittävän.
— Myy... ei se enää mitä myy... johan se kuopattiin...
— Olli myy talon minulle! huusi hän uudelleen ukon korvaan, ja ukko
näytti käsittävän.
— Vai myy... onko sulla rahaa? liekö sinusta talon mieheksi...
— On rahaakin... ja minusta on tullut mies... ymmärtääkö isä?
Mutta ukko turisi vain:
— ... tässä huonoudessani... vai on sulla rahoja...
Hannes jätti isänsä ja meni pelloille. Suvilaiho lainehti viljavana ja
ruis teki tähkää. Nyt ei näkynyt missään surkastunutta, vaan kaikki oli
rehevää todistaen työn siunausta.
Hannes tunsi niin rajatonta kiitollisuutta, että hänen teki mieli
laskeutua polvilleen tuoksuvaan nurmeen. Hän oli sittenkin päässyt
maahan kiinni ja saanut samalla lapsuuskodin takaisin itselleen.
Hannes muisti pihaan palatessaan, että oli luvannut palata taloon
takaisin, josta lähti. Mitä he nyt sanovat, kun häntä ei kuulukaan.
Heitä minä kaipaan aina, ajatteli hän. Ja taloa myös. Siellä minä sain
suorittaa yhden luokan itsekasvatuksen kovaa koulua.