Kesäkuun sunnuntai on erilaisempi muita sunnuntaipäiviä. Sunnuntairauha
on olemassa niin kuin ennenkin, mutta talon pirtissä ei viihdy kukaan
ja kaikki muutkin huoneet ovat tyhjät. Kesäinen aurinko houkuttelee
ulos. Aamiaisen jälkeen siirtyy ensimäisinä työmiehet ulos paisteiselle
pihamaalle, karja- ja tupatytöt menevät aittojensa seinustalle, josta
väkevänkeltaisena loistaa aurinkokukat. Vanhan vaarin on vaikea istua
tuvassa postillansa ääressä. Kesken lukunsa hän muuttaa tuvan portaille
ja jatkaa siinä kuunnellen toisella korvallaan käen kukuntaa.
Hannes lepäili tällaisena toukokuun sunnuntaina erään talon
päivänpaisteisella seinustalla ja antoi ajatustensa vaeltaa.
Aurinkokukat hehkuivat siinä hänen kätensä ulottuvilla ja läheisessä
metsässä soi lakkaamatta käen kukunta.
Pelto alempana oli mulloksella. Hannes oli aurannut sitä eilen ja
saanut sen iltaan mennessä loppuun käännetyksi. Tuores multa tuoksui
vielä voimakkaasti.
Mullan ja nurmen tuoksua ja auringon paistetta ja ihana rauha
ruumiin joka solussa. Hannes oli siinä jo kauan odottaen kuunnellut
nousiko hänen olentonsa salaisimmista syvyyksistä mitään sopusointua
häiritsevää. Ei kuulunut.
Äsken oli talon nuoret, kaksi aikuiseksi tulevaa tyttöä ja poika,
olleet hänen luonaan siinä seinustalla. Yhdessä oli ilakoitu ja
sidottu arpaheinää. Tyttäret olivat iloisia ja vallattomia, kaikista
sukupuolivaistoista vapaita ja sen vuoksi he olivat oppineet pitämään
Hannestakin kuin veljenään. Piti heidän kanssaan joskus juosta kilpaa
ja »heittää painia». Äskenkin he olivat siinä naureksien loikoneet eikä
kumpainenkaan huomannut, että kintut paljastuivat yläpuolelle polven.
Mutta Hannes oli katsellut kuin pyhällä hartaudella tätä kauneutta.
Hetkistä myöhemmin oli hän verrannut nykyisyyttä entisyyteen ja
hämmästynyt suurta muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Vielä joku
kuukausi sitten ei hän olisi voinut katsella naiskauneutta siten kuin
nyt.
Tätä ajatellessa valtasi mielen pyhä liikutus.
Hän oli nyt vihdoinkin päässyt pitkällisessä taistelussaan voittajaksi.
Voittaja! Mitä se merkitsikään hänelle ja mitä se tässä tapauksessa
olisi merkinnyt sadoille tuhansille nuorille miehille ja pojille, jotka
väkivalloin uhrasivat elämänsä nesteitä.
Hannes tunsi sinä hetkenä niin suurta riemua, ettei koskaan ollut
sellaista tuntenut.
Hänen täytyi syleillä maata, joka luomisinnossaan kohotti nurmen ja
tuhannet kukkaset esille ja joka oli antanut hänelle voimia viimeiseen
ponnistukseen, luonteensa puhdistukseen.
Lyyli, Jokivarsi.
Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt
jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska
kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä
auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon
ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi
lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat
ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.
Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään.
Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin
menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja
sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan
aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli
syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota
huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.
Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala
häntä jossain odottamassa.