XII.

Kesäkuun sunnuntai on erilaisempi muita sunnuntaipäiviä. Sunnuntairauha

on olemassa niin kuin ennenkin, mutta talon pirtissä ei viihdy kukaan

ja kaikki muutkin huoneet ovat tyhjät. Kesäinen aurinko houkuttelee

ulos. Aamiaisen jälkeen siirtyy ensimäisinä työmiehet ulos paisteiselle

pihamaalle, karja- ja tupatytöt menevät aittojensa seinustalle, josta

väkevänkeltaisena loistaa aurinkokukat. Vanhan vaarin on vaikea istua

tuvassa postillansa ääressä. Kesken lukunsa hän muuttaa tuvan portaille

ja jatkaa siinä kuunnellen toisella korvallaan käen kukuntaa.

Hannes lepäili tällaisena toukokuun sunnuntaina erään talon

päivänpaisteisella seinustalla ja antoi ajatustensa vaeltaa.

Aurinkokukat hehkuivat siinä hänen kätensä ulottuvilla ja läheisessä

metsässä soi lakkaamatta käen kukunta.

Pelto alempana oli mulloksella. Hannes oli aurannut sitä eilen ja

saanut sen iltaan mennessä loppuun käännetyksi. Tuores multa tuoksui

vielä voimakkaasti.

Mullan ja nurmen tuoksua ja auringon paistetta ja ihana rauha

ruumiin joka solussa. Hannes oli siinä jo kauan odottaen kuunnellut

nousiko hänen olentonsa salaisimmista syvyyksistä mitään sopusointua

häiritsevää. Ei kuulunut.

Äsken oli talon nuoret, kaksi aikuiseksi tulevaa tyttöä ja poika,

olleet hänen luonaan siinä seinustalla. Yhdessä oli ilakoitu ja

sidottu arpaheinää. Tyttäret olivat iloisia ja vallattomia, kaikista

sukupuolivaistoista vapaita ja sen vuoksi he olivat oppineet pitämään

Hannestakin kuin veljenään. Piti heidän kanssaan joskus juosta kilpaa

ja »heittää painia». Äskenkin he olivat siinä naureksien loikoneet eikä

kumpainenkaan huomannut, että kintut paljastuivat yläpuolelle polven.

Mutta Hannes oli katsellut kuin pyhällä hartaudella tätä kauneutta.

Hetkistä myöhemmin oli hän verrannut nykyisyyttä entisyyteen ja

hämmästynyt suurta muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Vielä joku

kuukausi sitten ei hän olisi voinut katsella naiskauneutta siten kuin

nyt.

Tätä ajatellessa valtasi mielen pyhä liikutus.

Hän oli nyt vihdoinkin päässyt pitkällisessä taistelussaan voittajaksi.

Voittaja! Mitä se merkitsikään hänelle ja mitä se tässä tapauksessa

olisi merkinnyt sadoille tuhansille nuorille miehille ja pojille, jotka

väkivalloin uhrasivat elämänsä nesteitä.

Hannes tunsi sinä hetkenä niin suurta riemua, ettei koskaan ollut

sellaista tuntenut.

Hänen täytyi syleillä maata, joka luomisinnossaan kohotti nurmen ja

tuhannet kukkaset esille ja joka oli antanut hänelle voimia viimeiseen

ponnistukseen, luonteensa puhdistukseen.

Lyyli, Jokivarsi.

Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt

jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska

kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä

auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon

ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi

lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat

ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.

Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään.

Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin

menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja

sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan

aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli

syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota

huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.

Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala

häntä jossain odottamassa.

Sukuperintö · 第 14 / 28 题