Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan
aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että
maa näkyi paikotellen.
Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt
kävelemään aukeamain poikki metsään.
Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä
jo seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä
rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan
keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli voi
olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu, juoksee
vastaan...
Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko
tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse lensi
kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.
Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä
kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti autioksi
käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi vihdoin
tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta. Ankara työ oli
auttanut häntä nousemaan. Miten iloiseksi Lyyli tuleekaan saatuaan
tietää, ettei hän ollut turhaan ponnistellut. Siellä suuren luonnon
keskellä hän tulisi kokonaan uudeksi ihmiseksi, sillä nyt hän jo voi
luottaa itseensä, että pääsisi voitolle.
Hänen täytyi kiirehtiä tehtaalle, sillä tänään koeteltaisiin hänen
pientä keksintöään.
Hän oli varma, että se toimi moitteettomasti, jos heillä vain oli
tarpeellinen koekenttä. Herrat olivat ensin epäilleet, mutta sitten jo
innostuneet itsekin.
Tehtaalla oli tehty valmistuksia siksi päiväksi. Insinöörit olivat
puuhanneet pienet juhlallisuudet siltä varalta, että koe onnistuisi.
Johtava insinööri oli käynyt jo hänen asunnollaan tapaamassa häntä.
— Me jo luulimme, että olisitte lähtenyt karkuun ja jättänyt ilman
mitään keksintönne meille, leikitteli hän. Tulkaa nyt saamaan
suunavausta ja sitten koekentälle.
Hän sai istua herrojen pöydässä ja hänelle lausuttiin kohteliaisuuksia:
yhtiömme uusi osakas ja muuta sellaista joka tympäisi häntä. Ei hän
ollut keksintöön ryhtynyt saadakseen kunniata ja mainetta, vaan
voidakseen alkaa uuden ajanjakson elämässään.. Jos hän olisi tästä
puhunut herroille, olisi hänelle naurettu.
— No, herra Hakala, kuinka paljon te pyydätte keksinnöstänne? kysyi
yhtiön toimitusjohtaja hymyillen.
Herra Hakala. Se kuullosti hänelle, maankiertäjälle hieman oudolta.
Turpeenkääntäjä hän oli ja tahtoi sinä pysyä. Mitkään lupaukset ja
tarjoukset eivät saisi häntä unohtamaan maata.
— Noo, mitäpä minä, kunhan saan palkkani, jurahti Hannes melkein
jäykästi.
— Ei niin vaatimattomasti. Ymmärrättehän, että keksintönne on kyllä
jonkunarvoinen. Me lunastamme sen ja otamme teidät osakkaaksi yhtiöön.
Voitte käyttää aikanne miten haluatte. Mallipaja ja miehiä on aina
käytettävissänne. Ja nyt koekentälle.
* * * * *
Kone toimi moitteettomasti aivan niinkuin Hannes oli odottanutkin.
Herrojen innostuksella ei ollut rajoja. Insinöörit ja toimitusjohtaja
tekivät jo taskukirjoihinsa laskelmia kuinka paljon yhtiö tulisi
vuosittain hyötymään keksinnöllä.
Hannes seisoi syrjässä eikä häneen näyttänyt tarttuvan toisten
innostus. Hän oli poikennut kentälle mennessä asunnolleen ja huomannut
pöydällä kirjeen, jonka postinkantaja oli siihen jättänyt.
Lyyliltä, oli hän ilostunut. Mutta kirje toi murheellisia tietoja.
Lyyli ei ollut jaksanutkaan odottaa häntä. Oli lakannut toivomasta,
että hän enää koskaan tulisi ja — oli lupautunut toiselle. Ensi
sunnuntaina hänet jo kuulutettaisiin.
Kaiken tämän Lyyli oli kertonut kierrellen ja anteeksi anellen, mutta
nähtävästi ilman mitään tuskaa. Kirjeensä loppuun oli hän liittänyt
toivomuksen, että Hannes kohtelisi häntä edelleen ystävänä ja hän
tahtoisi olla sitä samaa Hannekselle.
Hannes oli kiroten heittänyt kirjeen uunin pesään ja niin kuin unessa
seurannut toisia koekentälle.
Näinkö hänen valoisa, uusi maailmansa luhistuikin? Näinkö surkeata
pilaa oli koko elämä?
— No mutta ettekö te iloitsekaan keksintönne onnistumisesta? kuuli hän
toisen insinööreistä sanovan. Mitä teille on tapahtunut?
Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä.
Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön
omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista,
mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.
— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen
keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi
pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa
miettiä.
Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää.
Mitä hän rahoilla... Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin
perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi
sitä millään hinnalla.
Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli
saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.
Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.
Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.
Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.
Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja
mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.
Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin
koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle
osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri
kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan
kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää
hienolle naisseuralle.
Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli
allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja
latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin
kajonnut.
— Teidän ei sopisi noin kylmästi ottaa vastaan tarjoustamme, virkkoi
johtaja, kun Hannes oli samalla myöskin ilmoittanut lähtevänsä. Kuka
tahansa suostuisi ilolla liikkeemme jäseneksi, eikä liioin hylkisi
summaa, joka teille annetaan, jatkoi hän.
— Pyydän anteeksi, mutta uutiset, joita sain kotopuolesta, vaativat
minua lähtemään. Kertakaikkiaan on myöskin kohtaloni tällä kertaa
sellainen, että minun on taas aloitettava alusta ja siksi en rahoille
laske erikoisempaa arvoa. Voinhan pyytää sitten teiltä, jos tarvitsen.
— Sama kai se on. Me talletamme rahat pankkiin nimellenne ja ne ovat
käytettävissä silloin kun haluatte.
Herrat näkivät, että miehen kanssa oli turha jatkaa keskustelua ja
siispä hieman kylmästi sanoivat he hyvästit. Olihan heillä Hanneksen
keksintö, menköön mies vaikka hiiteen, kun ei omaa etuaan ymmärtänyt.
Hannes erosi melkein hartaudella tehdasseudusta. Olihan hän täällä
oppinut niin paljon.
Sydäntä jäyti kumminkin katkeruus, ettei voinut uutta elämäänsä
aloittaa niinkuin oli jo kauan kuvitellut. Mihin hän nyt ohjaisi
askeleensa? Entinen kotitalo tuntui kutsuvan häntä, mutta mitä hän
siellä tekisi, jossa toinen oli käskijänä hänen kotonaan ja haltijana
maalla, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle.
Jokivarteenkin nyt tulisi toinen. Tyttö, joka oli saanut kaikki hänen
parhaimmat ajatuksensa, ei jaksanutkaan odottaa.
Xl.
Raikas kevätaamu. Hanget kantavat. Hannes kävelee vinhasti poikki
metsien ja soiden. Aurinko ei ole vielä noussut ja hän on jo useita
neljänneksiä taivaltanut.
Tehtaalta lähdettyään on Hannes harhaillut ilman erikoista määrää.
Lyylin kirjeen saatuaan oli hän selvittänyt pian itselleen asemansa.
Hän oli kuin uusien olojen portilla. Hän oli aikonut siihen asti mennä
toisesta portista kuvittelemaansa uuteen valoisaan elämään, mutta se
oli lyöty kiinni häneltä. Toisesta oli nyt käytävä sisään eikä hän
voinut edes kuvitella minkälaista tulisi olemaan.
Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila
sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt —
kävellä toimettomana.
Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella.
Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan
syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet
valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan
puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana
karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja
karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.
Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva
talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja
pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja
irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.
Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.
— Vai tehtaasta... ei tainnut työ maittaa ... onhan sitä kulkevata
kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli...
Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli
toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman
arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat
kissan silmät.
Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?
Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja
omahyväiselle jäärälle.
Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen
tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle
karjasevan.
— Hyh... vai sälliä sinä oikein kamariin... hyvä kun saa penkilläkin
maata.
— Ei tuo ole sällin näköinen, kuului tyttö sanovan.
— Näkö kun näkö... tässä mokomia...
Uni ei tullut siinä penkillä loikoessa. Kului tunti ja toinen ja
kellon särähtävät lyönnit kuuluivat nukkuvassa pirtissä. Ajatukset
pysähtyivät Hakalaan. Siellä on samanlainen kello kuin tuo tuolla...
taulu vähän rikki, jaksaneekohan vielä käydä. Isäukko käy sitä joskus
tirkistämässä. Taitaa ukon tunnit tuntua pitkiltä.
Jokohan rantapelto on sula. Puron suu on jo varmaankin auennut.
Hautalainen on vienyt sinne rysänsä.
Huhtikuun yönä, niin kuin muinakin öinä, talo nukkuu, mutta talon henki
valvoo. Ja on kuin vanha seinäkello ja astiakaappi keskustelisivat
tuvassa keskenään. Ja jos on kukkia ikkunalla ja jos ne eivät ole
nuutuneet, ottavat ne osaa keskusteluun. Ne puhuvat useimmiten talon
omista asioista, mutta joskus ne saavat viestejä hyvinkin kaukaa ja
kätkevät ne. Ja kun tulee sopiva hetki, kertovat ne kuulemansa.
Kello oli äsken lyönyt kolme ja päivä valkeni. Hannes valveutui
penkillä. Hän huomasi verenpisaran ikkunalla. Eilen ei hän sitä
huomannutkaan. Sillä oli tulipunaiset kukat ja katse pysähtyi niihin.
Ja siinä kukkaa, astiakaappia ja kelloa katsellessa olivat ajatukset
menneet Jokivarteen. Tuntui heikko, kipeä vihlaisu sydänalassa. Hannes
lojui penkillä puolivalveilla.
»Tuossa se siis nyt on», tuntui astiakaappi sanovan.
»Mikä niin, mikä niin?» kysyi kello.
»Poika, jonka piti mennä Jokivarteen ja jota tyttö odotti.»
»Tyttö hoiti silloin tummanpunaista ruusua ja se oli kuukausia
runsaassa kukassa. Tyttö katseli sitä joka aamu ja näytti miettivän.
Päivällä hän, varsinkin myöhemmin katseli usein ikkunasta tielle. Muuan
nuori mies kävi samoina aikoina usein talossa ja puhutteli tyttöä,
mutta tyttö ei katsonutkaan häneen. Mies kävi yhä useammin talossa ja
tyttö jo katseli joskus häntä. Oli sitten talossa talkoot ja illalla
tanssittiin. Tyttö näytti miettivän ja niinkuin muistelevain jotain.
Sitten hän nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja tanssituvassa hymyili
kerran sille miehelle. Hän meni miehen mukana tanssiin ja he tanssivat
koko yön.»
Verenpisara keskeytti ja kaappi pidätti henkeään. — Jatka, pyysi hän.
»Sitten minä en nähnyt mitä tapahtui, mutta tyttö oli aamulla kalpea,
eikä voinut nostaa katsettaan. Ruusu oli myöskin yöllä kuihtunut. Sen
kukat ja lehdet riippuivat hervottomina.»
— Entä sitten? uteli kello, joka tiesi kaiken, mutta antoi kukkasen
kertoa.
»Sitten mies on käynyt usein talossa ja tytöllä on nyt verenpisara
hoidettavana, mutta sen kukkien ummut eivät aukea. Ne haparoivat kuin
sokeat aurinkoa etsien.»
Hannes karisti unen rippeet, nousi ketterästi, mutta jäi pää käsien
varaan penkille istumaan. Kello kävi edelleen ja verenpisara ikkunalla
näytti katselevan hyvin kauas.
Hannes oli luullut kaiken jo sammuneen, mikä koski Jokivarren tyttöä,
mutta se oli vain uinunut piilossa herätäkseen sopivassa tilassa esiin.
Siinä penkillä istuessaan hän tunsi, miten voimakkaat mielenliikutuksen
laineet kantoivat häntä.
Hannes ähkäisi tuskasta, nousi ja nojasi ikkunaan, ulos katsellen.
Siellä oli jo valoisaa ja keväinen taivas kaareili lämpimän sinisenä.
Hanneksen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Hänen olisi pitänyt lähteä
heti, mutta talossa vielä nukuttiin. Isäntä tuli kumminkin tuvassa
käymään ja Hannes sanoi lähtevänsä ja maksoi olostaan sillä tavalla,
että isäntä jäi älyttömänä seisomaan.
— Eihän näin paljoa.
— Ei ole liiaksi. Sällitkin joskus ovat ihmisiä.
Hannes tunsi hiljaista hyväämieltä astuessaan ulos kantaville hangille,
vaikka äsken herännyt mieliala jatkui. Oikaistessaan yli pellon katsoi
hän vielä taloa jälellään. Sinne oli jäänyt pienen pieni murto-osa
hänen elämästään. Kukkanen loisti ikkunalla. Sen tarina tuli mieleen
eikä hän nyt voinut ajatella muuta kuin Lyyliä. Kaikki muu häipyi pois
sen ajatuksen tieltä, lähtö kotoa, oleskelu tehtaassa jo pitkälliseksi
käynyt taistelunsa.
* * * * *
Hannes istui kaatuneen hongan tyvellä muutaman metsäaukeaman laidassa
ja katseli auringon nousua. Metsä heräsi. Lintujen kiihkeätä riemua
kuuli joka puolelta.
Unensekainen kaukainen sanoma tuli mieleen.
Pitäisikö jättää Jokivarteen menemättä? Olisi ehkä helpompi unohtaa
kaikki, mutta mieli teki nähdä tyttöä vielä kerran ja taloa. Saisi
nähdä haparoivatko tytön kukkasessa aukeamattomat ummut kuin sokeat
päivää kohti. Tyttö ei ehkä ollutkaan onnellinen toisen kanssa.
Sieltä se jo näkyi Jokivarren talo. Hannes tunsi polviensa horjahtavan.
Tuossa oli silta ja tuolla rannalla taisi näkyä sama kivi, jolla hän
oli istunut silloin kun tyttö ensi kerran häntä puhutteli. Tuolla
ylempänä kätki metsä muuanta salaisuutta. Siellä oli hän sanonut
tytölle hyvästit ja polun käänteessä vielä viitannut kädellään
viimeiseksi kyyneleiselle tytölle.
Hannes astui päättävästi pihaan ja meni tuttuun tupaan. Siellä oli vain
Lyyli yksin karsinaikkunan luona.
Hannes kuuli äänensä tulevan kuin maan alta sanoessaan päivää. Tyttö
tunsi äänen ja kääntyi nopeasti.
Punastuipas, ajatteli Hannes.
Tyttö otti muutaman askelen tulijaa kohti, seisahti, tuli sitten
jo reippaasti ojentaen kätensä. Katse kohosi poikaan, mutta painui
jälleen alas. Nopeana väläyksenä oli tytöllä tunne, että Hannes siinä
hänen edessään oli nyt eräässä suhteessa monin verroin ylempänä häntä.
Ajatusvälähdyksen jatkona oli talkooyö ja tyttö punastui yhä enemmän.
Mitä Hannes tunsi pitäessään aivan pienen hetkisen tytön kättä omassaan?
Tyttö oli sama kuin ennenkin. Vartalo, suu, silmät ja hiukset. Hymy
oli vain uutta, se oli arkaa ja siinä oli kuin pieni surun piirre.
Mutta kuitenkaan tyttö ei ollut sama. Hannes tunsi sen ensi hetkestä ja
melkein hätkähti. Hän oli kuvitellut kokonaan toisenlaiseksi tapaamisen
ensihetkiä.
— Nyt minä tulin, sanoi Hannes.
— Niin.
Tyttö katseli maahan, osaamatta muuta sanoa.
Hanneksesta tuntui tuokio tuskalliselta. Emännän tulo keittiöstä tupaan
vapautti.
— Kas, Hanneshan se... vieläpähän muistitte.
Hannes istui penkille ja tyttö pyörähti keittiöön.
— Tulin kävelleeksi, sanoi Hannes jotain sanoakseen, ja antoi katseensa
kierrellä tuvan tutuissa esineissä. Katse pysähtyi karsinaikkunalle.
Mitä? Siellä oli verenpisara ja sen kukkanuput olivat kuivuneet. Hannes
tunsi niin hämmästyvänsä, ettei huomannut isännän tupaan tuloa eikä
kokonaan hänen lausettaan.
— ... näille maille.
— Tulinhan.
— Sieltäkö kotopuolesta vai sinne matkalla?
— En minä sieltä, enkä juuri matkalla sinnekään.
Isäntä ei oikein osannut jatkaa keskustelua ja jonkun sanan sanottuaan
ilmoista pyörähti ulos.
Emäntä vei kahvipannun kyökin hellalle ja puheli siinä lomassa. Hän
taisi tietää Hanneksen ja tytön väliset asiat ja näytti olevan siitä
kuin kiusaantunut ja hämilläänkin. Koetti tapailla lämmintä äänensävyä
ja pyyteli Hannesta kamariin.
Hannes seuraili emäntää huoneitten läpi vastenmielisesti. Tupa olisi
ollut kuin sen hetken ajatusten keskustana. Tuvassa oli Hannes viime
kesänä nähnyt Lyylin useimmiten liikkuvan askareissaan.
Emäntä sulki kamarin oven hänen jälkeensä. Se oli Lyylin kamari ja
siellä tuoksahti puhtaalta vaatteelta. Lyyli seisoi pöydän ääressä ja
pyysi Hannesta istumaan.
Istuessaan uunin kupeelle näki Hannes tytön vain syrjästä. Tyttö
kääntyi ja koetti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi.
— Sinä olet varmaankin vihainen minulle, sanoi hän. Eikä suottakaan.
Miksi et tullut ennemmin?
— Minä en voinut-. Tiedäthän sen.
— Ja minä kun niin odotin.
Siinä istui tyttö surullisena ja masentuneena ja näytti kovin raskaasti
tuntevan syyllisyytensä painon. Tuoko tuossa oli Lyyli, hänen
ensimäinen rakkautensa ja ehkäpä viimeinenkin. Tuo tyttö tuossa oli
saanut hänen parhaimmat ajatuksensa ja osaksi hänenkin tähtensä oli hän
taistellut itsensä kanssa ja oppinut häntä ajatellen jo voittamaankin
itsensä. Ja nyt oli näin. Lyyli ei ollut enää sama tyttö, joka jäi
tielle viime kesänä kyyneleisenä ja ikävöivänä.
— Se talkooyökö odotuksen katkaisi? kysyi Hannes hiljaa ja kuin
säikähtäen sanojaan.
Tyttö kalpeni. Mistä Hannes tiesi?
— Onko sinulle... joku kertonut semmoista?
— Minä tiesin sen vasta viime yönä. En olisi enää muuten tullutkaan,
mutta tahdoin nähdä vielä kerran sinut, ja oliko se kaikki niin.
— Voi, älä puhu.
Tyttö painoi päänsä pöytäliinaan.
— Ja kuka siitä kertoi?
— Minä vain sen tiesin... ei kukaan kertonut.
Hetken kuluttua kysyi Hannes:
— Oliko sinulla kukkiva ruusu silloin, kun... minua vielä muistelit?
Tyttö vavahti.
— Oli, mutta se kuoli jo siitä minä tiesin, että sinä et tulisi.
— Ei se sen vuoksi kuivunut. Muu syy siihen oli.
Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Tyttö painoi päänsä käsiensä
varaan ja pöydälle putoili kirkkaat pisarat.
Hannes heltyi ja läheni tyttöä laskien hiljaa kätensä hänen
olkapäilleen.
— Lyyli... hyvä tyttö... minkä sinä sille voit. Ehkä minä voisin
rakastaa sinua vieläkin. Ethän sinä ole itse tahtonut, ethän...
— En.
Tyttö nyyhki rajusti.
— Voisihan elämä vielä...
— Voi, älä puhu... ei minusta ole enää sinulle.
Hanneksen hyväilevät kädet painuivat. Tämä tässä ei ehkä ollutkaan
Lyyli, vaan joku toinen. Lyyli ei olisi voinut niin hairahtua. Viime
kesän tyttö oli puhdas ja koskematon.
Hannes meni ovelle. Hänen kasvonsa värähtelivät. Mitäpä hän nyt enää
täällä, kun kerran Lyylikin sen niin tuntee ja sanoo.
— Nytkö sinä menet?
Tyttö tuli nopeasti ja tarttui hänen käsiinsä. Näin sinä et saa mennä.
Sinun on annettava minulle anteeksi, en minä itse sitä tahtonut.
Hannes sanoi jo antaneensa kaikki anteeksi, jos oli tytön tarpeellista
sitä häneltä pyytääkään. Kuka tässä osasi oikein ratkaista elämän
ihmeellisiä ongelmia.
Päivä oli jo korkealla, kun Hannes palasi talosta. Kävellessään raskain
askelin upottavaa tietä mietti hän tytön suoraa tunnustusta. Se oli
vihlaissut kuin viikate heinää. Mutta vaikka oli näin, ei auttanut
tuntea kohtaloaan kovemmaksi kuin se oli. Maa oli vielä jälellä. Ei
niin suurta surua, ettei se voisi auttaa unohtamaan.
* * * * *
Hannes istui kivellä ja punnitsi voittojaan ja tappioitaan. Jos tuntui
kirpaisevalta menettää tyttö, jota oli oppinut jo oikein rakastamaan,
mutta joka oli itse tunnustanut, ettei ollut sen arvoinen, niin olihan
hänen voittonsa suurempi, joskaan se ei ollut vielä täydellinen.
Kiusanhenget tulivat vielä joskus vaativina, mutta hänellä oli jo
miehuutta työntää ne takaisin. Hän ei langennut enää ja se tuotti
taistelun jälkeen ihanan rauhan.