Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset
tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat
koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt
yhdenkään kasvoilla.
Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes
kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen
ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.
Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren
konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan
Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja
takonut joskus naapureillekin.
Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja
se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli
kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi
työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän
ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.
Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei
ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön
hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut
hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä
pyrkimyksistään.
Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain
omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa
väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden
tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että
hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko
tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli
kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen.
»Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli
hän kirjoittanut.
Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata
toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai
hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai
rääkätä ruumistaan.
Lyylille hän kirjoitti tästä.
»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle
työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua
paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä
minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen
minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua
taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata
elämännesteitä.
Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa
maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä
luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien
kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko
minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut
pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä
piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun,
tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»
Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka
kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka
työtehosta voivat huomauttaa toisille.
Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun hän
ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.
Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut
häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin oman
armottoman hirviönsä tappamiseen.
Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton, useinkin
jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää murehtien
miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.
Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli
hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja
insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja
liikkeitään.
Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet,
mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä
syntyi hirvittävä taistelu.
* * * * *
Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun
kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä
vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.
Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat
juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen
kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat
nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?
En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa itseään.
Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.
Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan näyttää
miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa vaivaiskoivikkoa.
Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.
Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.
* * * * *
Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta
ohitse.
Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen
kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.
— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä
en jaksa kauan odottaa.
Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan
toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää
silmällä pitäen.
Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota
menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata
oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.
Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan
ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen
turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen
kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä
ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä
käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö
luovutetaan tehtaalle.
Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä
pääsevänsä lujemmalle pohjalle.
Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.
Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä
ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen saan
kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.
Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky
ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he
puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. — Minun
tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli hän.
Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä ennen on
kasvanut yksi.
Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja hän
yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati häntä
mukaansa.
— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.
— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.
— Mistä?
Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.
— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan. Sinä
oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän työmieskunniamme
kärsimään.
— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.
Miehet tulistuivat.
— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet muuta
käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.
— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen
teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä
ole ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!
Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.
— Sinä tulet nyt talolle!
Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti
hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää
kiroilua tieltä.
Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin
asunnolle.
Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä jäämään
luokseen yöksi.
— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti Hannes.
Herrat saavat tulla katsomaan.
— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on loistavaa.
Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen valmistuksen.
— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on maaliskuu
vasta lopuillaan.
Insinööri naurahti.
— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille
merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa helmikuussa.
Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette vielä kaikkia
tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin saadaan nähdä yhtä ja
toista.
Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat suunnittelivatkin.
Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä, mutta hän asettuisi
osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan kirkassilmäinen tyttö oli jo
odottanut kauan häntä.
Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt
kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.
Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.
Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee ihana
toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä. Uskollinen,
hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.