VI.

Puut soluivat verkkaan alas ja Hannes istui kivellä katsellen veden

leikkiä jalkainsa juuressa.

Kylässä oli aloitettu heinänkorjuu ja läheiseltä järven rantaniityltä

kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Poutaisen punainen

päivä oli alenemassa. Ilman rannat olivat sakean auteren peitossa.

Tuli siinä väkistenkin kotitalo mieleen.

Jokohan Hakalassa on uusi isäntä aloittanut heinänkorjuun? Hakalan

vainiot eivät kai vielä kiirehtineetkään. Apila oli kuoleutunut

pelloilta, joita hän ei saanut mielensä mukaan laittaa kuntoon.

Hautalainen voisi tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä. Pellot

saisivat uuden ojituksen ja ison niityn viemäri syvennettäisiin.

Hautalainen oli kehunut teettävänsä uuden karjakartanon ja sitten

saataisiin pelloille riittävästi lantaa.

Vieläköhän Vappu jaksaa vetää niittokonetta? Ketähän siellä on heinää

korjaamassa?

Se oli kaikki siellä ja hän on täällä.

Outo ikävä poltti kirpaisevana. Vieläkö sekin kaiken muun lisänä?

* * * * *

Hannes ei mennyt työn loputtua toisten mukana pihaan, vaan jäi talon

venerannalle istumaan.

Talon tytär tuli rantaan jotain vaatetta pesemään. Saatuaan työnsä

tehdyksi aikoi hän palata, mutta huomasi Hanneksen kivellä istumassa ja

peräytyi muutaman askeleen.

— Täälläkö te... pihassa odottivat teitä saunaan... mutta... mitä

teille on tapahtunut?

— Miten niin?

Hannes koetti hillitä äänensä väreilyä.

— Kun olette niin kovin surullinen.

— Minä taidankin olla sitä aina.

Tyttö oli kahden vaiheella, jatkaako keskustelua, vai lähteäkö ylös

pihaan. Hän jäi. Laski vaatteensa lepän oksalle ja istui rantakivelle.

Hänen pitäisi saada jotain selvyyttä miehestä.

— Ettekö ole sitten koskaan iloinen? kysyi tyttö.

— Enpä usein, varsinkaan nykyään. En ole tässä työssä oikealla urallani.

— Mutta mikä teidän oikea toimialanne sitten on?

Hannesta miellytti tytön suorasukaisuus.

— Minun pitäisi olla oikeastaan maamies, mutta nyt minä en ole mikään,

en edes oikea tukkilainen.

Tyttö hymähti hyvänsuopaisesti.

— Mutta mikä estää teitä maatyöstä, jos kerran haluatte?

— Minä en mielelläni auraisi toisen maata ja itselleni en ole vielä

sitä saanut.

Hannes tunsi vähitellen käyvänsä avomielisemmäksi ja kertoi tytölle

kotitalonsa kohtalon. Toistaiseksi ei hän muuta kertonut.

He kävelivät rinnan pihaan johtavaa tietä.

— On teillä muitakin suruja, mutta eihän ole vieraalla niitä lupa

kysellä, sanoi tyttö hiljaa.

— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.

— Jos ainakin tahtoisi... ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin

tahtoisin ymmärtää.

Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein

ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset

tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen

rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka

hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa

hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon

kultaiseen lankaan käsiksi.

Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän

huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen

silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen:

Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.

Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.

Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä

itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville

vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja

ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.

Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja

sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä

tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?

Naurettava hupsu hän oli.

Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui

piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun

ystävällisen sanan ja lisäsi:

— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.

Hannes seisahti ja mietti hetkisen menisikö. Eihän sopinut

menemättäkään olla.

Tyttö ohjasi hänet rakennuksen toisessa päässä olevaan isoon

huoneeseen. Kangas oli puissaan pihaikkunan ääressä ja tyttö silitteli

sitä hymyillen.

— Siitä kai tulee teille onnenkangas, virkkoi Hannes leikitellen.

— Miten niin?

— Niinpähän vain, joko morsiuspeitto tai papin paitakangas.

Tyttö helähti nauramaan.

— Ettehän te katso kangasta ollenkaan. Sehän on ryijy, ei siitä ole

papin paidaksi.

He naljailivat ja naureksivat siinä hetkisen vastakkain, mutta

yht'äkkiä Hannes kävi totiseksi. Kesäyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen

ja ikkunalla kukki verenpisara ja kiertoheinä. Tyttö oli siinä hänen

edessään verevänä ja puoleensa vetävänä. Mitä hän kohta tekisi, jos

vielä jäisi?

Hannes jo siirsihe ovensuuhun jonkun askeleen, mutta tytön katse pyysi

jäämään.

* * * * *

Hetkistä myöhemmin painoi Hannes hiljaa oven kiini ja niinkuin juopunut

horjahti pihamaalle. Hän oli sulkenut tytön syliinsä ja puristanut kuin

hulluna onnesta ja ikävästä, mutta vielä enemmän eräästä tunteesta,

joka sai suonet hurjasti takomaan ja ajatukset sekomaan.

Minkä hän voi sille, että kaipasi rakkautta, jota oli ikänsä kaivannut?

Mitäpä hän voi sille, että orpona elämän onnelle oli tavoittanut

virvatulta kiinni.

Virvatulta. Niin, sitä se oli. Hänen olentonsa kipenöi vielä siitä

tulesta. Tytön täyteläinen olento, sähköiset käsivarret, kuumat huulet,

ne saivat taas hiljaa kyteneen tulen ilmiliekkiin.

Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen

yksinäinen makuutilansa.

Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö

hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä

ruumista.

Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän tahtonut

sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi. Hän

kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen otsallansa.

Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!

Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi

kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa

silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.

— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni

koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö

puhunut.

Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi häneen

jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön sanojen

johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi

tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.

Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies taisteli

vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.

Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.

Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja miljoonien

solujen luomisinnosta.

Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä

voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut.

Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa

rehellisesti tyttöä silmiin.

Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.

Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään. Että

hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen hänen

verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.

Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi

tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle

heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.

Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan viipymättä.

Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä sanoja.

Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin kun

vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä

valvovan, ehkäpä hän nytkin...

Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä herättämään

toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.

Ovi aukeni kohta ja päällikkö kysyi:

— No, mitäs nyt?

— Minä vain... minulla olisi asiaa ja minä tarvitsisin apuanne...

suokaa anteeksi, että näin...

— Käykää sisään... olinkin valveilla tässä ... no, mitä on oikeastaan

tapahtunut. Puhu nyt aivan kuin vanhemmalle veljellesi ja kättä ensiksi

sen päälle.

Hannes tunsi miehessä ymmärtävän ystävän ja kertoi illan tapahtuman ja

oman toivottoman taistelunsa.

— Mutta hyvä mies, sinun on selvintä heti mennä naimisiin, ei siinä muu

auta.

— Sepä siinä onkin, etten tällaisena voi sitä ajatella.

— Mutta hän voi parantaa sinut.

— Se olisi kovin alentavaa minulle miehenä ja, etkö huomaa, minun

pitäisi voida rakastaa häntä oikein, jota hän tietysti odottaa minulta.

Mitä hän sanoo saatuaan tietää, että olen tällainen raukka.

— Eihän sukuperintö ole sinun syysi ja aiheuttamasi ja jos tyttö

kerran rakastaa sinua, ymmärtää hän myöskin tilasi ja opettaa sinua

rakastamaan oikein, kuten sinä sitä sanot.

— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että minun

lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en ole

voittanut itseäni:

Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli

ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen, olikin

saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään kohtaan.

— Mutta yleisten periaatteiden kannalta...

— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä

tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet,

nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme sairautta

täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen mukaiseksi.

Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla itsestäni varma.

Jos en voi rakastaa muuten, kuin että sukupuolitunne on ensi

sijalla määräämässä, niin mieluummin kierrän kuin koira maailmalla

sukukiroukseni painamana!

Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi ikkunan

ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.

— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.

— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin... ja sitten,

hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena. Se tappaa

kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen työhön

käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan...

— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua näin pian

sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen paikan

tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?

— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka entinenkin

toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä. Hartiavoimaiseen työhön

minun on päästävä.

— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta

tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.

Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta huoneesta.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.

Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei tarvinnut

hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen taistelun ja tunsi

sanomatonta mielihyvää siitä.

Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä jäädä

toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?

Kyllä se kävisi mahdottomaksi.

Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina

vaimoaankaan elättää.

Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa

tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.

Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan tarhaveräjällä

ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului käskevän miehiä

kesantokynnökselle.

Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin se

aika koittaa minulle?

Sukuperintö · 第 9 / 28 题