Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty
oli siinä hänen vieressään istuinlaudalla.
Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa
huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta
se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.
Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan vanha
kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka tärkeämmät
ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.
Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat hetkistä
myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.
Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä maata.
Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli vanha ja
raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä, hyväntahtoinen
vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen. Oliko ehkä huomannut,
että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen kanssaan.
Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille
ei voinut muuta.
Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt
sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.
Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.
Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset
olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä
silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.
Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat,
tuskaiset lyönnit.
— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.
— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin minä
tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.
Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli
vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut
nyt vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.
— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes hetken
kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi, mutta
sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle
alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan
sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.
— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen
irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme
puolesta niin teet kuin hyväksi näet.
He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli
männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.
Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli Hannes:
— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin kulkuri
ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni. Mitäs jos
annettaisiinkin miehelle rukkaset?
— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli. Eikä
Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia siellä
maailmalla löytämään.
— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle käppää.
Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä. Yht'äkkiä
heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön syliinsä.
— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on vain
vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.
Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan,
heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.
Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja enemmänkin.
Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.
Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo päättäväisyyttä-ja
ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut päästä
itsekasvatuksessaan.