Hannes oli tukkisavotan mukana kulkenut koskelta koskelle, talosta
taloon. Toverit olivat meluavaa joukkoa, mutta hän oli pysynyt
hiljaisena mietiskelijänä kuten ennenkin.
Toiset eivät tästä pitäneet ja hän saikin kuulla väliin pistopuheita.
Kylän tytöt tuskittelivat:
Mikähän se on olevinaan, kun se ei puhu eikä pukahda. Hyvänpäivän
hätäisesti sanoo. Eikä se iloisena naura ja remua, kuten toiset
tukkilaiset.
Eikä sitä saa tulemaan illalla aittaansa eikä ruokatunnilla puheilleen.
Taitaa olla itserakas ja hieman tuhmansekainen.
Sillä olisi kumminkin niin reipas ryhti ja kauniit silmät. Ehkäpä onkin
jo omansa valinnut, kun ei kehenkään suostunut.
Päivä paistoi ja suuri järven selkä lepäsi tyvenenä. Hannes seisoi joen
rannalla ja iski silloin tällöin hakansa puuhun, joka yritti uimaan
rantakivikkoon. Puu solui rauhallisesti toisten joukkoon lautassa, joka
oli joen alasuussa. Saattoi kulua joskus puolikin tuntia, ettei hänen
tarvinnut tehdä mitään.
Tämä ei totisesti ollut miehen tehtävää, Varsinkin miehen, jonka olisi
tarvinnut työn kautta hakea rauhaa ja tyydytystä itselleen, jonka
elämän pelastava voima oli ainoastaan raskaan työn kautta löydettävissä.
Joku viikko sitten oli hän painunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei
mikään liikuttanut häntä. Tunsi olevansa kuin kone, joka toimi kerran
liikkeelle pantuna.
Mutta pohjalla jäytivät intohimot ja vaativat velkansa äänekkäämmin
kuin muulloin.
Hän tunsi, että ellei voisi ponnistaa tylsyyden verhoa rikki, ei
hänestä tulisi mitään.
Maa oli tästä hänet pelastanut. Eräänä yönä ei uni vaatinut velkaansa
ja hän kuljeksi metsissä. Muutamasta järvenlahdelmasta löytyi perkkiö,
pieni tupa sarkojen laidassa. Viljelys oli parhaimmassa kunnossa ja
viljelijä oli valinnut kauneimman paikan perkkiölleen ja tuvalleen.
Pelto oli äsken kynnetty ja multa tuoksui voimakkaasti. Hän otti sitä
kouraansa ja veti ahneesti sen tuoksua henkeensä.
Viikkoja sammuksissa ollut kodin ja maan kaipaus heräsi polttavaksi
ikäväksi ja ikävä toi uusiakin mielikuvia.
Hänellä olisi tuollainen pieni koti ja jossakin salomökissä tyttö, jota
saisi ajatella omanaan.
Se oli alkuperäisen yksinkertainen kaipaus, mutta se sellaisenaan oli
uutta. Siinä oli jotain hienoa ja värähtelevää kuin vasta auenneessa
tuomen kukassa. Hän oli ennen sukuperintövaistonsa vuoksi ajatellut
vain nuoren tytön ruumista. Nyt hän kaipasi nuoren tytön sielua.
Puhdasta kuin vasta auennutta kukkaa.
Ja sitten seurasi tätä uutta sysäystä kysymys: ansaitsenkohan minä
sellaista?
Se askarrutti aivoja monena yön hiljaisena hetkenä. Sen kautta hän
olisi saanut ehkä kirouksen voitetuksi, mutta eihän hänen miehenä
sopinut sitä vastaan ottaa lahjana. Hänen täytyisi ensin voittaa
itsensä.
Hannes tyrkkäsi paria puuta menemään ja nojasi hakavarteen.
Työtoverit soimasivat häntä ja haukuskelivatkin. Ei hän sille mitään
voinut, ettei toisten kanssa jaksanut remuta. Hänen täytyi tehdä tiliä
itsensä kanssa melkein joka hetki.
Kylässä, jossa he olivat majailleet jo kolmisen viikkoa, oli muuan
talo, jossa hän asui. Talossa oli nuori tyttö, hieman erilaisempi
muita. Hannes oli huomannut, että tyttö oli katsellut häntä viime
päivinä; Oli joskus iltasilla jäänyt piharakennuksen kuistille istumaan
kuin odotellakseen Hannesta puhetoveriksi.
Hannes oli aikonutkin mennä eilisen päivän illalla, mutta jäänytkin
istumaan tuvan portaille. Tyttö oli vihdoin mennyt pois ja hän oli
tuntenut siitä pientä kipua.
Hannes koetti siinä rannalla seistessään, arvailla syytä miksi hän oli
antanut tytön turhaan odottaa.
Tyttö oli kaunis, ehkä kahdenkymmenen iältään. Hän käytti pukuja, jotka
toivat vielä enemmän esiin hänen nuoruutensa.
Oli merkillistä, että himo ei yllättänyt häntä katsellessaan tytön
vartaloa ja liikkeitä. Mutta hän tunsi omituista pelkoa. Hän voisi
ehkä tytön valloittaa, mutta voisiko hän vastata itsestään, etteivät
hyväilyt synnyttäisi niin kiihkeätä himoa, että hän sortuisi
alkamassaan taistelussa. Hänen olisi pitänyt oppia pitämään tytöstä,
niin kuin unelmatytöstään, joka oli hänen mielikuviinsa eräänä yönä
perkkiötä katsellessa ilmestynyt. Miksi hän ei voinut tästä tytöstä
siten pitää?
Mikä oli syynä siihen? Oliko tytön olennossa jotain, vai hänen
pohjimainen itsensäkö oli vielä niin perin muuttumaton?
Jos hänen unelmatyttönsä ilmestyisi hänelle ilmielävänä, pitäisikö
hänen katkeruudella huomata pelkäävänsä samaa kuin talon tytönkin
suhteen?
Eikö hän voisi milloinkaan oikein rakastaa, vapaasti ja himottomasti?
Jos ei voisi, niin se merkitseisi samaa, kuin hänen tappiotaan
taistelussa.
Niinkö raskaasti pitäisi maksaa nuoruuden hairahdukset?
Päivällishuuto kajahti joella ja Hanneskin laski hakansa samalla.
Päällikkö oli ilmestynyt rannalle ja lähti hänen rinnallaan kävellen
pihaan. Hänkin asui samassa talossa kuin Hannes.
— Kohtapa tästä joesta selvitäänkin ja uusi on edessä, puheli
päällikkö. Sinun laitasi, mies, taitaa olla vähän niin ja näin. Mikä
sitten lieneekin asia, joka mieltäsi painaa, mutta jotain on, sen
kyllä näen. Puhuisit minulle. Minä en ole ihan tavallinen tukkisouvari
minäkään, ja tiedän yhtä ja toista elämästä. Olen jo ollut muutamia
kuukausia yliopistossakin, kunnes heitin kaikki ja valitsin tämän
metsäläiselämän.
Hannes katseli hämmästyen miestä. Hän oli näyttänytkin jo heti
erilaiselta kuin tavalliset tukkipomot. Mikähän tarina tässäkin mahtoi
piileksiä.
Hannes oli lausunut avomielisen ihmettelynsä ja sanoi sitten:
— Minun asiani ovat sellaisia, että niistä ei sovi syrjäiselle puhua.
Eivätkä ne puhumisesta paranekaan. Mutta etten ystävällisyyttänne
käyttäisi väärin, voin sanoa senverran, että minä saan kärsiä isäni ja
esi-isäini hairahduksista.
He kävelivät vaieten.
— Minä ymmärrän, sanoi päällikkö. Mutta teissä voi sukupolvi muuttua,
koskapa kärsitte suvun vioista. Se on jo suuri askel parempaan.
Voisimmehan puhua joskus näistä asioista, lopetti hän talon portilla.
Hannes meni tupaan ja aloitti ateriansa toisten hälinästä välittämättä.