Pelätty päivä oli tullut Hakalaan. Se oli aurinkoinen niin kuin muutkin
kevätpäivät mutta talossa tuntui synkältä silloin, kun vanha Saara
nousi keittämään aamukahvia.
Talon ainoa naispalvelija tuli ensiksi kahville, otti vaieten ja
kuin tottumuksesta lypsyastiansa ja meni karjatarhaan. Siellä kuului
puhelevan kellokkaalle: — Mihinkähän ne sinut vievät Ensikki-rukka.
Viimeistä, kertaa sinua nyt lypsän...
Vanha Eerikki tuli myöskin tupaan. Silmät näyttivät punaisilta ja
turvonneilta. Olisikohan juutas taas juonut, mietti Saara. Onpa
saattanut suruaan hautoa. Taitaa sentään koskea talon häviö. Ja onhan
se, kun saa lopuksi iäkseen mennä köyhäintaloon. Saaran pisti vihaksi,
kun muisti Hanneksen surullisen muodon. Ei raukka ollut eilisiltana
syönytkään. Teki mieli haukkumaan Eerikkiä, joka siinä öristen ryysti
aamukahviaan. Senkin syöttiläs! Keikkukoonpas nyt viinapullo taskussa
akkojen perässä!
Ei malttanut Saara olla sanomatta:
— No miltäs se nyt tuntuu Eerikistä, kun saa lähteä vaivaistaloon?
— Häh... mitä se sinuun kuuluu.
— Pistelee tuo vihaksi poskeisenkin, kun mies juo ja mässää talonsa ja
ainoa perillinen joutuu maailmalle.
— Häh?... että ala tallata tästä... leipääni syömästä... vai haukkumaan.
— Kyllä ne on tästä puolin meidän molempien leivät vaivaistalossa.
Hannesta käy vain säälikseni.
— Nuori on mies, kyllä se henkensä elättää.
— Kun se vielä kehtaakin... mutisi Saara,
Hanneskin tuli tupaan, joi vaieten kahvinsa ja otettuaan pyhätakkinsa
naulasta, meni ulos.
Huutokauppaan tulijoita oli jo ehtinyt kuistin portaille istumaan.
— Huomenta! Joko se pian alkaa? kysyi Hautalan isäntä vahingoniloisesti
Hannekselta.
Hannes vastasi tervehdykseen, mutta ryhtymättä puheisiin käveli
hakatielle.
Hautala virnisteli. Hän oli salaa himoinnut Hakalaa, liittääkseen sen
viljelykset omiinsa. Nyt hän sen saisi. Nimismiehen kanssa oli tehty
salainen sopimus ja hänen saatavansa oli suurin ja ensimäinen. Kun
olisi tällä Hanneksella älyä, niin naisi häneltä tyttären ja saisi
siten takaisin kotitalonsa, mutta pojan taljake ei ymmärtänyt naisista
mitään. Taisi vain salaa pitää piikoja niinkuin isänsäkin.
Hannes kierteli hevoshaassa. Löysi ajokkinsa ja taputti sen kaulaa.
Olisipa rahoja senkään vertaa, niin huutaisi sen itselleen. Naapureilta
ei voinut pyytää. Miten ilkeästi ne äskenkin olivat katsoneet hänen
ohikulkiessaan. Ei, mitään ei voisi pelastaa.
Nyt Hannes vasta huomasi miten tyhjäksi hänkin jäisi. Sai lähteä
kodistaan työnhakuun jo seuraavana päivänä. Kotikylällä pilkattaisiin,
jos tänne asettuisi. Oli sydän veristäen jätettävä kotoinen turve.
Hyvä, ettei äiti ollut tätä kurjuutta näkemässä.
Nyt siellä oli jo piha täynnä miehiä ja toimitus alkoi. Hannes näki
hakamäeltä, miten kannettiin tavaroita ulos, vedettiin liiteristä
rekiä ja työkaluja pihamaalle. Kuului isoäänistä puhetta ja naurua.
Renki-Kalle tuli hakemaan haasta hevosia, koskapa oli suitset
käsivarrella.
Oh, tätä helvettiä!
Hannes pakeni metsään. Harhaili karjapolkuja ja joutui aution torpan
paikalle, jota oli ennen omakseen katsellut.
Siinä se oli lahoisine rakennuksineen ja sileine, ruohorantaiseen
lahdelmaan viettävine peltoineen.
Olisipa isä kerran myöntynyt hänen pyyntöönsä, saisi nyt jo katsella
valmista. Oras vihoittaisi tuossa rinteellä lupaavana ja lahopirttien
sijalla olisi uusi valoisa rakennus.
Jos olisi Hautala, jolle talo varmasti jää, kunnon mies, pyytäisi
tämän tästä itselleen. Mutta häneltä ei voinut mennä anelemaan mitään,
kaikkein vähimmin perintömaataan.
Mutta nyt... mitäpä tässä tyhjää uneksi. Olihan hän saanut isältään
kylliksi suuren perinnön. Perinnön sellaisen, joka kerran tekisi hänet
raihnaiseksi tehtaan työläiseksi, jos ei ajoissa pääsisi kiinni maahan..
Sillä siinä hän uskoi olevan pelastuksensa.
Hannes käveli luikertavaa nurmettunutta polkua rantaan. Pienet iloiset
leivoset leikittelivät rantahiekalla. Joku isompi laine huuhtoi vanhan
venheen perää, joka oli jäänyt siihen hyljätyksi, rantahiekkaan
puoleksi hautaantuneena. Kaisloja kasvoi jo sen tapinreiästä.
Olipa siinäkin valoa ja varjoa rinnakkain. Pienet välkkyvät laineet ja
lahonnut venhe. Voimakkaampi oli voittanut heikomman. Sellaista oli
luonnossa joka paikassa. Heikompi kituu ja kuolee, vahvempi voittaa.
Hakalaisten käy samoin. Suku sammuu, kun loppuvesa on ensin aikansa
harhaillut maailmalla. Vahvempi ottaa talon haltuunsa ja tekee siitä
kukoistavan asuinpaikan toisille voimakkaammille ihmisille.
Luonto kosti moninkertaisesti jos sitä loukattiin.
Hannes ei voinut istua rauhallisena, vaan lähti uudelleen harhailemaan.
Siellä hävitettiin kotia parhaillaan. Perillinen ei jaksanut olla
hävitystä katsomassa.
Hannes naurahti katkerasti heikkoudelleen, mutta ei tällä kertaa voinut
sille mitään. Tuntui niinkuin vasaran iskut olisivat kuuluneet tänne
asti ja sattuneet kipeästi hänen omaan ruumiiseensa.
* * * * *
Kaikki irtain oli jo myyty. Seurasi talon vuoro. Hautala teki
korkeimman tarjouksen ja se hyväksyttiin. Hautala seisoi hajasäärin
miesjoukossa ja soitti suutaan isoäänisesti ... hän panee pellot ruista
kasvamaan... se kannattaa sota-aikana... pian maksaa kaksi markkaa
kilo...
— Rukiitko? kysyy joku joukosta.
— Niin.
— Se on vale! Ei kuuna päivänä.
— Nähdäänpäs!
Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut
läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli
saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle,
joka käveli pihamaalla:
— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa
näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin
kelvanneet.
Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä
voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin
tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli
säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin...
Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää
huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän
tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.
Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta,
tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi
ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi,
heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä
korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.
* * * * *
Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo
porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit
heitettävä.
Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan.
Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:
— Mihin nyt?
— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää
tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.
— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo.
Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.
Hannes naurahti katkerasti.
— Vai saman palkan... Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että
minä en elä hänen armostaan.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.
— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti
Hannes.
— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.
— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin
eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt
tarvitseisi toisen armosta elää.
— Tokkopa sinusta torppariksi... sukuvika se painaa sinuakin.
— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua... olisi, kun kerran on mies,
koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka
nurkassa.
— Häpeä, poika!
Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.
— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä
sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan
nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni
ja rauhallinen?
Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut
häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.
Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli
sanonut niin kovia sanoja isälleen...
— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En
minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin —
syömme yhteistä leipää.
Vanhus oli heltynyt kyyneliin.
— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin
perintösi...
— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on
miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä
työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.
— Jumalan haltuun.
Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes
pihaveräjälle.
Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.