Seuraavana aamuna ajeli isäntä Hannesta kynnökselle.
— Maataan vain eikä tule töistä mitään, juritti Hanneksen sängyn
vieressä.
— Mitäpä tässä enää töistä, kun kerran huutokauppa tulee, sanoi Hannes.
Vanha Eero näytti hätkähtävän. Tiesikö poika, että nimismies oli käynyt
talossa. Mitäpä auttoi enää sitä salatakaan.
— Niinhän se... mutta on niitä töitä silti tehtävä.
— Kenen hyväksi? kuului tiukasti sängyn laidalta.
Ukko ei osannut vastata mitään.
— Kun kerran isä on antanut kaikki näin mennä, niin mitä tässä enää
työnteko auttaa. Parasta kun lähtee katselemaan töitä muualta. Olisi
nyt tarpeen se pyytämäni torpan paikka.
— Lieneekö sinusta maamieheksi, jurahti ukko.
— Ei ainakaan juomaan eikä renttuamaan. Sillä se on tämäkin talo
menetetty.
— Mitä, mitä sinä...?
Ukko vapisi kuin lehti ja suli viimein kyyneliin.
Hannes tunsi heltyvänsä. Suotta aikojaan oli ukon mielen pahoittanut.
Mitä hänen tarvitsikaan sanoa niin ankaroita sanoja. Eihän se ollut
yksistään isän syy. Sukukirous oli tehnyt tehtävänsä.
Hannes meni isänsä viereen penkille ja laski kätensä tämän olalle.
— Mitäpä tässä riidellään. Tulin suotta sanoneeksi tylyjä sanoja.
Tuntuu niin vaikealta lähteä syntymäkodista. Eihän isä mitä suvun
kiroukselle. Kyllähän minä sen tiedän.
Ukko kävi kohta jälleen jäykäksi.
— Ja mitä sinä sille voisit. Et sinäkään olisi voinut taloa käsissäsi
pitää. Meidän suku on tuomittu kuolemaan, eikä sitä pelasta mikään.
— Entäpä jos pelastuisi, virkkoi Hannes. Minä ainakin aion koettaa.
Ukko lähti kamariinsa. Hän ei tuntunut kärsivän keskustelua. Hanneskin
lähti ulos ja laskeutui rantaan.
Kynnökselle hän ei aikonut enää mennä.
Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat nurmessa ja puiden oksilla.
Tuores multa tuoksui voimaa uhovana.
Hannes istui rantapenkerelle ja jäi miettimään.
Eilen oli lapsuusvuodet antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Nyt
tulivat poikavuodet. Tulivat kuin viimeisen keskustelun jatkoksi siihen
hänen katseltavakseen. Hannes oli kiivastunut Kallelle, mutta omille
ajatuksilleen, tulviville mielikuvilleen ei näyttänyt saavan mitään.
Kun olisi työssä, eivät epämieluiset ajatukset varmaankaan tulisi
kiusaamaan.
Mutta Hakalassa ei hänen kannattanut enää työhön ryhtyä. Kaikki oli
ulosmitattu. Aidan seivästäkään ei jäisi.
Tulisiko hurjasti eletyt poikavuodet hänen yhtämittaiseksi
painajaisekseen? Saisivatkohan ne viimeisenkin tarmon langan katkeamaan
hänestä? Silloin tulisi isän ennustus toteen. Heidän sukunsa on
tuomittu sammumaan.
Mutta niin ei saa tapahtua!
Hannes työnsi kuin vihoissaan venheen vesille ja alkoi voimiensa takaa
soutaa. Venhe hyppi kuin lastu veden pinnalla.
Kylläpä hänen muistinsa olikin nyt vilkas menneitä muistelemaan. Eikö
tässä nyt luontokaan, kerkeä keväinen aamu, voinut tulla avuksi? Ihan
niin kuin ummehtuneessa kellarissa olisi pitänyt vaeltaa.
Venheen kokka kolahti saaren rantaan ja Hannes jäi tuhdolle istumaan.
Päässä takoi vielä yksi poikavuosien muisto. Miten hän oli kerran —
ensi kerran — ryhtynyt rikkomaan luontoa ja juoksuttamaan kuiviin
elämänsä nesteitä. Hän kyllä käsitti, ettei tämä pahe mikään synti
ollut, mutta se oli elämän voimien väkivaltaista uhraamista. Se oli
heikkoutta. Olisihan pitänyt jaksaa itsensä hillitä.
Minkälainen raukka ihminen olikaan. Päältä kaunis, mutta sisältä
haiseva raato!
— No mutta enkö minä _tästä_ nyt pääse rauhaan! Olkoon menneisyys mikä
tahansa, se ei saa olla estämässä nousua.
Tästä päivästä, tästä kirkaspaisteisesta aamusta alkaen oli taistelu
uudelleen aloitettava. Hiljaa, askel askeleelta ylöspäin. Ja luonto
lääkäriksi, auttajaksi. Entä Jumala? Taisi olla silläkin niin paljon
autettavia, että olisi kai parasta ensin koettaa omin voimin.
Hannes hymähti. Mitähän tästä ajatuksesta kirkkomieliset sanoisivat,
mitä oma äiti, jos eläisi?
Olkoon miten tahansa, hänen täytyisi koettaa tokko hänessä olisi yhtään
enää miehuutta.
Maahan käsiksi! Siinä olisi ollut hyvä toveri, mutta nyt hän tulisi
työnnetyksi pois maaemon sylistä. Miksi hänen piti saada tästä
kaipuusta kärsiä? Miksi muiden, tuhansien, kymmenien tuhansien? Ja maa
odotti joutilaana ja huusi: Ota minut!
Kylläpä olikin tämä elämä koko sekasotkua.