Hannes istui renki Kallen kanssa hellan ääressä tuleen katsellen.
Ahvenet kärisivät hellalla. Kalle oli kertonut että iltapäivällä oli
käynyt nimismies Hakalassa ja pistänyt kirjoihinsa lehmät ja hevoset.
Häneltä oli kysellyt hevosia, kun hän sattui tulemaan pellolta. Isäntä
oli pysytellyt kamarissaan ja murissut äkäisenä.
— Nytkö se siis jo tulee, virkkoi Hannes ajatuksissaan ja kuin
itselleen.
— Mikä niin? kysyi Kalle.
— Huutokauppa tietysti ja — talosta lähtö.
— Siltä se tuntuu. Saadaankin tästä sitten lähteä samaan matkaan.
Kallen sanoissa ei ollut loukkaavaa sävyä. Paremminkin hän näytti
Hannesta kuin säälivän.
— Perintötalo menee vieraalle, virkkoi hän vielä hiljaa.
— Se on isän ansiota.
— Ryyppypäällä se tuntui olevan tänäänkin.
— Mistä se sitä saakin.
— Kyllähän korpirojua aina saa, virkkoi Kalle naureksien.
Hanneksen huulilla helähti teräksinen kirous. Hän ei voinut harmiaan
pidättää. Sitten vaikenivat molemmat.
Hetken kuluttua aloitti Kalle:
— Muistatkos niitä poikavuosia? Kerrankin, kun varastettiin ukolta
viinoja ja minä koetin sinua sitten kuljettaa kotiin, vaan täytyi jäädä
heinälatoon yöksi. Monastipa sinä taisitkin ukon kassoja tasata.
Hannes näytti tyytymättömältä. Mitä tuon tuossa tarvitsi ruveta
penkomaan huonosti vietetyn poikuusajan asioita. Hän oli jo niistä
saanut tänään kyllikseen.
— Ja sitten kun kerran mentiin Heikkilän tyttöjen aittaan. Sinä taisit
olla silloin ensi kertaa niillä asioilla, koskapa minun piti sinua
neuvoa.
Kalle naureksi, mutta Hannes näytti kiusaantuneelta. Ei kehdannut
kieltääkään. Olipahan niinkuin joku näkymätön käsi olisi tahtonut
kaikki kääntää nurin katseltavaksi. Puhukoon nyt Kalle vain, hän ei
kiellä.
— Ei meitä silloin vielä ikä painanut, jatkoi taas Kalle. Minä olin
kuudentoista, mutta sinä olit vuotta nuorempi. Oli se iloista aikaa.
Nyt ei semmoisia kujeita kehtaisi tehdäkään, eikä ryypänneenä miehenä
kiivetä tyttöjen luhtiin. Mutta sellaisistahan ne oikeat tytöt
pitävätkin.
— Oikeat...
— Niinpä juuri. Ja sitäkin yhtä talkootanssiyötä minä olen tässä
ajatellut siellä Mäkäräisen saunassa...
— Pthyi! Älä jatka!
— Kun oli permanto täynnä...
— Vaikene! Ettäs kehtaatkin tuollaisia muistella, kiehahti Hannes.
— No oletko sinä sitten tullut niin kovin ihanteelliseksi, suutahti
Kalle.
— Vaikken. Mutta mehän olimme silloin oikeastaan lapsia vielä ja minä
en olisi ollut varmastikaan sellaisessa mukana, ellen olisi vereeni
perinyt sellaista saastaa isältäni.
Renki Kalle mietti hetken aikaa.
— Eiköhän me sitä jonkun verran peritä itse kukin. Minunkin äitini on
ollut huonomaineinen nainen.
— Jokainenhan meistä saa jossain määrin kärsiä perintövioista, se
on selvä. Jotkut kirojen kynsistä pelastavat, hyvin monet tekevät
haaksirikon. Minäkin olen...
Hannes keskeytti ja voimakas puna kohosi hänen poskilleen.
— Mitä niin? Sanoisit pois...
— Minäkin olen sairaan sukuvietin orja. Se on kaikista katkerinta, että
tietää paheensa, mutta ei voi sitä jättää.
Kalle näytti kuulemastaan hämmästyvän, mutta virkkoi hetken kuluttua.
— Niin olen minäkin. Ja se niin tylsistyttää.
Se oli haikea tunnustus. Ja tunnustaja ei tietänyt mihin apua
etsiessään tarttua.
— Ja kyllä niitä on paljon muitakin sellaisia, virkkoi Kalle taas
hetken kuluttua. Melkein kaikki nuoret miehet mitä minäkin tunnen.
— Hyi helvetti, minkälaisessa saastassa me elämmekään! kuohahti Hannes.
Ja aivan yleisesti. Ja sitten saarnataan vain synnistä ja helvetistä.
Ei tässä mikään muu auta kuin kansan terveempi kasvatus. Perintöveret
pitäisi saada puhdistumaan. Huh, täällä tukehtuu, mennään ulos.
Miehet istuivat portailla. Oli ihmeellinen kevätyö. Tuli hyvä olla
hengittäessä raikasta lehtisilmun tuoksua.
— Minä olisin taistellut sukuni kirousta vastaan, jos olisin saanut
pitää kotini, mutta nyt minun täytyy lähteä maailmalle, enkä tiedä
miten käy, puhui Hannes. Jos pääsisi kiinni omaan turpeeseen. Se
olisi kaikkein parhainta ja siinä voisi tapella huonoja taipumuksiaan
vastaan. Nyt häviää perintötalo, mutta toinen perintö jää.
— Noo, eiköhän sitä sentään maailmalla ole kaikista hauskinta.
— On hieman masentavaa ajatella, että maanomistajien jälkeläiset ovat
irtolaisten lukua lisäämässä ja kansoittamassa kaupunkeja ja tehtaita.
— Olisit ottanut sinäkin tästä edes torpan paikan aikanaan, virkkoi
Kalle.
— Ei annettu. Olisinkin nyt jo omalla pohjalla.
Tuli hiljaisuus. Auringon nousuruskot värähtelivät pellon takana
hakametsässä. Lintujen kuoro heräsi ja käki alkoi kukahdella tyvenen
lahden takana.
— Mitä tässä suremaan. Katsellaan rikas talo ja mennään kotivävyksi,
virkahti Kalle koettaen nostaa työtoverinsa masentunutta mielialaa.
— Vaikealtahan se saattaa sinusta tuntua, mutta eihän se suremalla
parane.
— Ei parane. Ja jos kerran pääsisi nousemaan. Minä tahtoisin
tämänkyläläisille vielä näyttää että Hakalankin pojasta tulee ihminen
ja hänessä on miestä jotakin yrittämään.
Oli toki hiljaisen ja hyvän äidin perintöä se, että tunsi surkean
tilansa ja tunsi voimakasta kaipuuta uuteen elämään.
Jo siinä tuvan pöydän ääressä aterioidessaan varhaisena aamuhetkenä
tunsi Hannes keksineensä myöskin jotain uutta ja hyvin tärkeää.
Loukattu ihmisarvo saattoi olla hyvä ponnin uudelle elämälle. Ei muuta
kuin päästä käsiksi kiinni johonkin.
Mutta mihin?
Maahan, maahan, tuntui huutavan keväinen luonto ulkona. Omaan maahan
käsiksi.
Perintömaa olisi ollut rakkainta. Kun olisi saanut palasen Hakalan
maata omakseen. Saisipahan näyttää ilkkuville naapureille.
Hannes avasi ikkunan ja hengitti raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Se oli kuin
hyväksyvä tervehdys hänen aikomuksilleen.
Ja se tuntui kuin puhdistavan. Jospa hyvinkin voisi luonnon avulla
voittaa perintökiusauksen.