Hannes Hakala oli saanut pellon auratuksi ja talutti hevosen hakaan.
Sulettuaan haan veräjän jäi hän veräjäpuulle istumaan ja katselemaan
kotitienootaan. Haka-aitaus oli mäellä peltojen pohjoispuolella ja
veräjälle sopi näkymään talo rakennuksineen ja peltoineen.
Kevätillan vaalea taivas levitteleikse talon ja peltojen yllä. Kuului
vaimentuvia ääniä sieltä alhaalta, pihasta, mistä lienee kuulunut.
Kylän raitilla joku lauloi.
Olisi pitänyt joutua illalliselle, mutta Hannes istui vielä
veräjäpuulla. Ei tuntunut nälkä vaivaavan. Koko päivän oli outo ikävä
painanut, eikä se vieläkään ottanut haihtuakseen.
Se olikin oikeastaan suru, joka painoi.
Tuo kotitalo tuossa oli joutumassa vieraisiin käsiin. Tähän oli
johtanut viimeinkin isän vuosikymmeniä kestänyt renttuileminen.
Talo joutuisi ehkäpä hyvinkin pian vieraalle. Veloista oli mahdoton
suoriutua. Hän saisi tästä rakkaasta kotitalosta siirtyä maailmalle. Se
olisi sitten palkka vuosien työstä ja rehkimisestä.
Vaikka eipä hän viime aikoina enää ollut kehdannut erikoisesti
riehkaista. Tekipähän vain sen mitä ei voinut tekemättäkään jättää. Kun
näki, ettei siitä ollut kumminkaan apua. Velkataakka painoi taloa liian
raskaana.
Päivä painui tyvenen lahdelman taakse. Rastas lauleli lehteen
puhjenneessa koivikossa. Hannes istui veräjällä ja syventyi miettimään
lapsuuttaan.
Melkoisen matalata ja ilotonta se oli ollut hänen lapsuutensa. Äiti oli
jättänyt hänet silloin, kun hän täytti kymmenen vuotta.
Sitä ennen oli äiti ainoa ilon lähde. Äiti oli ainoata poikaa hellinyt
ja huolehtinut aina hänestä. Hän oli saanut aina seurata äitiä milloin
kylään, milloin kirkkomatkalle. Siihen aikaan pitivät heränneet
seurojaan kylässä. Äiti kävi ahkeraan seuroissa ja otti hänet mukaansa.
Hiestävän kuumissa pirteissä veisattiin ja keskusteltiin ja hän istui
äidin sylissä. Välistä täditkin pitivät häntä sylissään ja hän muisti,
että kiittivät äitiä siitä, kun piti poikansa mukanaan eikä antanut
jäädä kotiin jumalattomuutta näkemään.
Mitä se jumalattomuus oli, selvisi hänelle myöhemmin. Isä oli juoppo ja
sen lisäksi omasi vielä muita huonoja tapoja. Silloin vielä hän ei sitä
oikein ymmärtänyt. Tuntui vain joskus oudolta.
Iloton lapsuus. Kylän yhteisille lasten kisakentille ei häntä
päästetty. Hän muisti hämärästi, että äiti oli kieltäessään puhunut
pahoista pojista ja että hänen poikansa ei saisi oppia pahuutta.
Sitä oli kumminkin kylliksi kotona. Äiti sitä ei ymmärtänyt, kun vaati
häntä jäämään aina kotiin näkemään sitä.
Lapsuudesta oli vain enimmäkseen ikäviä muistoja jälellä, ainakin
kaikki mikä ei äitiin liittynyt.
Isä oli kulkenut vähän väliä kaupungissa ja sieltä palattuaan
ihmetyttänyt ja pelottanutkin poikaa humalaisen rennolla käytöksellään.
Kun otti hänet syliinsä ja haisi väkeville, teki oikein pahaa. Kerran
oli hänen vastenmielisyytensä puhjennut kapinaan. Hän oli odottanut
isää kotiin kaupungista ja kun tämä palasi juopuneena ja otti pojan
syliinsä, riistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Isä etsi hänet
käsiinsä, mutta kun hän aikoi ottaa pojan uudelleen, sanoi poika: Hyi,
sinä haiset kovin pahalta!
Isä oli silloin lyönyt häntä. Äiti oli tullut hätään ja saanut iskun
käteensä ruoskasta.
Isä olikin lyönyt usein häntä. Joka vitsaa säästää, hän vihaa lastansa,
oli hänen tapansa sanoa, eikä hän säästänytkään. Pihamaan laidassa
kasvoi pihlaja ja siitä oli isä aina rouhaissut ruoskan. Oksat olivat
vähitellen loppuneet ja pihlaja viimein kuivui kokonaan. Päätettyään
rippikoulunsa, nosti hän pihlajan juurineen ylös ja istutti sijalle
koivun, mutta sekin kuivui. Se oli kuin merkki hänen lapsuudestaan.
Siitä ei versonut mitään kestävää.
Isä olikin juopotellut lakkaamatta ja kulkenut markkinoilta
markkinoille. Äiti sai hoitaa taloa niin kauan kuin hän oli elossa.
Kun äiti kuoli, alkoivat ojanvarret kasvaa pajua ja vilja loppui jo
keskellä talvea.
Talo sai muutenkin vähitellen ränsistyä. Kattoja paikkailtiin ja
portaat saivat lahoa rauhassa. Isä vain viihtyi pullonsa seurassa.
Kerran hänkin oli äidin vielä eläessä maistanut isän pullosta. Se
kirpaisi nielua, mutta jo seuraavana päivänä teki mieli mennä uudelleen
maistamaan. Hän oli jo pääsemässä alkuun, kun äiti huomasi sen. Seurasi
hirveä meteli isän kanssa ja sitten ei hän enää pulloja löytänytkään.
Isä oli ne sulkenut visusti kaappiinsa.
Isällä oli vielä muitakin huonoja tapoja, joita hän koetti lapsena
miettiä ja päästä niitten perille, vaan jotka vasta poikaijällä
selvenivät hänelle.
Talossa oli aina joku nainen, jolle isä oli hyvin ystävällinen ja kävi
hänen kanssaan verkonlaskussa ja milloin missäkin. Lapsen vaistolla
hän koetti päästä asian perille ja nähdessään lievempiä kohtauksia,
kiihtyi omituisesti. Ja sellaisen kiihtymyksen aikana täytyi hakea aina
yksinäisyyttä. Päässä humisi oudosti ja suonet takoivat.
Vähitellen hän vaistosi isän suhteista jotain salaperäistä ja alkoi
seurailla hänen retkiään. Joskus isä huomasi sen ja pihlaja menetti
taas yhden oksistaan.
Hän koetti miettiä asiata ja kysyi jo äidiltäänkin, miksi isä
lähtiessään jonkun naisen kanssa ei ottanut häntä mukaansa. Äiti kävi
surullisen näköiseksi ja alkoi puhua muista asioista.
Äiti parka. Olisipa hän vielä elossa. Nyt ei hänen tarvitseisi enää
kysellä äidiltä. Hän tiesi minkälainen isä oli. Isä puhui joskus siitä,
valitellen itsekin menneitä päiviään. Syytti sukuperintöä. Sanoi isänsä
olleen samanlaisen. Lapsiakin oli ollut joka kylässä hänellä.
Kevätyö oli hämärtynyt. Hannes istui vielä hakaveräjällä. Nyt hän nousi
ja käveli rantaan, työnsi venheen vesille ja alkoi meloa. Saisipahan
olla yksin ajatuksineen ja samalla kokea merrat lahdella.
Miten vähän olikaan iloisia muistoja lapsuudesta. Yksi joulu vain. Hän
oli aina tahtonut että laitettaisiin joulukuusi, mutta isä piti sen
joutavana eikä antanut laittaa.
Kerran sitten hän oli tullut joulunaattona kotiin markkinamatkaltaan
päihtyneenä kuten tavallisesti. Joku nainen oli ollut hänen matkassaan
ja paljon juomatavaroita. Isä oli ollut silloin melkeinpä kohtelias
äidille ja omin käsin käynyt hakemassa joulukuusen. Kun hän meni
kamariin, sitoi äiti siellä kynttilöitä kuuseen. Hän itki ilosta ja
äidinkin posket kostuivat ja sormet vapisivat liikutuksesta hänen
sitoessaan kuuseen kynttilöitä.
Sen jälkeen olivat taas joulutkin olleet surullisia ja ikäviä. Vasta
isommaksi tultuaan oli hän laittanut kuusen ja isä oli tyytynyt vain
hieman murahtelemaan.
— Mutta johan nyt!
Hannes naurahti itsekseen alakuloisesti ja meloi kiivaammin. Kun nyt
jouluajatuksiin keskellä hempeintä kevättä. Mutta sehän oli yksi hänen
lapsuutensa muistoista. Ja niistä kaikista kaunein.
Olipahan käynyt ahvenia mertoihin. Siinä venheen pohjalla ne
päristelivät ja potkivat. Kohta pääsisi nuotalle ja rantakalaa
keittämään.
Mutta talohan on tuomittu häviöön. Toisen työtä kai pitäisi työntyä
tekemään. Vuosi takaperin oli hän pyytänyt isältään torpan paikkaa,
mutta ukko vastusti: — Mitä sinä torpalla, onhan tässä talo. Kohta tämä
minulta jää.
Se jääkin nyt, mutta vieraalle.
Hän oli aikonut pyytää velkojia odottamaan ja ottaa talo nimiinsä,
mutta siitäkään ei tullut mitään. Naapurit taisivat vihata häntä sen
vuoksi että oli Hakalan poika. Ja ainakin pilkkasivat takanapäin
hänen edistysharrastuksilleen. Äidin perintöä oli hänessä lukuhalu.
Hän olikin lukenut läpi paikkakunnan kirjaston, mutta siihen se jäi.
Tuntui niin kuin olisi ollut jokin outo voima vetämässä aina muihin
rientoihin. Salainen korttipeli kylän poikien kanssa viehätti. Ja
öisin kyti povessa, väliin raivoavana tulena, isän perintö, kuluttava
sukuviettielämä.
Venhe oli solunut ruohikkoon ja Hanneksen ajatukset kulkivat taas vuosi
vuodelta takaperin lapsuuteen.
Kai se niin oli, että lapsuus vaikutti koko vastaiseen elämään. Miten
vähän sitä ihmiset ajattelivatkaan. Kunhan lapset eivät tehneet
kasvattajien silmien alla mitään sopimatonta, saivat he muulloin olla
miten tahansa.
Niinkuin hänkin. Jos oli sukuperintö hänen taipumuksiensa määrääjänä,
niin sopimaton seura oli sille antanut vain vauhtia. Äiti luuli
varjelevansa lapsensa, pitämällä hänet pois kylän lasten parista, mutta
kotona piikojen ja renkien piloja sai kuunnella vapaasti. Ja heidän
elkeitään seurata.
Lapsuusajan muistot kulkivat edelleen kuvasarjoina hänen
katseltavanaan. Mikä ihme olikin ne nyt saanut kaikki hereille.
Niinkuin olisi pitänyt lapsuudestaan käydä tilille. Eihän hän itse
ollut syyllinen. Isän veri kierteli suonissa. Kaikille sama tottumus
oli saanut hänen lapsuutensa synkäksi.
Hannes veti venheen maalle, keräsi kalat konttiin ja lähti verkkaisesti
kävellen pihaan.
Talossa jo nukuttiin, renki vain oli vielä valveilla ja vaatteissaan.
Oli kai aikonut öitsimään.
— Onpahan ollut ahvenia, virkkoi Hanneksen konttiin kurkistaen. Saara
käski keittovadin hellalta neuvomaan. Missä sinä niin kauan? Jaa,
kalassa tosiaan.
— Ja mihin sinä aiot? kysyi Hannes.
— Piikojen puheilla pistäytyä. Tuletko mukaan?
Hannes viritteli tulta hellaan.
— Eipä tunnu haluttavan, virkkoi. Paistan tässä ahvenia, niin on
parempi.
— Sittenhän sopii lähteä, kun olet syönyt.
— En sittenkään.
— No?
— Niin on. Jäisit sinäkin.
Kalle myöntyi. Hanneksen poikuusaikojen toverina ei kehdannut
milloinkaan vastustella Hannesta. Nyt hän luuli Hanneksen kaipaavan
puhetoveria ja jätti lähtönsä.
Tuli loimusi hellassa ja ulkona oli vaalea kevätyö.