Ja sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja
kaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.
"Ei", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.
"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin."
"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt", väitti hän rohkeasti.
"Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja
hänen viimeisistä elinoloistaan."
"Se vie juojansa voimat", ivasin minä, "ja miehen, joka ei ole
väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu."
"Sinä olet viisas", vastasi hän vihastumatta ja ylpeydettä. "Olet
viisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme
tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan
siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet
kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme;
ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät
kaloja ja ovat iloisia ja tulevat iloisiksi, kun viisaudessasi näet
sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme."
"Tahdoin kuulla Ligounista", vastasin kärsimättömänä. "Yö on lyhyt, ja
aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle."
Haukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä
rauhattomaksi käyden kertoa:
"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut
heimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja
sotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä
oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja
lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa
oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat,
ensimmäisestä viimeiseen asti olivat kaatuneet taistelussa hänen
rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri. -- Unalaskaan ja
Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä,
seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja
tappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa. Mutta kuten sanoin,
vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että
hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt
oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä
pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja
verenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien
tavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja
kokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä
rangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet
sinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta
vuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän
enemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka
vanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa
perille.
"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', sanoi hän. Eipä sentään ihan niin,
sillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni
oli Olo, 'Aina-nälkäinen'. Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä
sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa
näin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he
ovat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän
kimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai
merenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä
sotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'
"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun
korotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin
vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas,
suuret pidot. Sellaisia pitoja ei oltu koskaan ennen nähty. Viisisataa
kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut
vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä,
ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen
saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria
matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista.
Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja
juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin
tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui
kunkin arvon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein
köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut
päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava. Ja
nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän
vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa
ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että yhdessä läksimme, Ligoun ja
minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien
päällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen
viimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin
likellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein
tuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.
"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi
kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja
ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean
lyijyn satuttamina'. Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä
vielä paloi taisteluun.
"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää
kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa
hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle
Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen
muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun
syventyi tuohon aineeseen sanoen! 'Mutta sinun tulee tietää, Olo,
että vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen.
Tapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva
hänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat
vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat.
Kuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun
täytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'
"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin", selitti Palitlum puolittain
anteeksipyytäen.
Ja minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja arvottomia
tappelupukareita enkä ihmetellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.
"Jonkun ajan mentyä", jatkoi Palitlum, "saavuimme Niblack-päällikön ja
skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin
Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon
miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien
naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä.
Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port
Houghtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta,
Naass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja,
jotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja
Vancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonion
seudun stickiläisiäkin.
"Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus
päälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja
heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut
monia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa,
jotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei
sellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.
"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja
siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin
vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen
sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä
nuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi
seisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja
hyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä,
pyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät,
väkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat
liekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että
Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven
ulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin
käsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin
hyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.
"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään
huoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli
kaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta.
Ensin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin. Sitten
hän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja tarjosi sen
Ligounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.
"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani
seisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja
lukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli
kyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon
tapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin
hyvää.
"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja
hänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja
jokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia,
kunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät
kaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla
oli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän
näköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.
"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin hän
teki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä hänestä
sen enempää tiedettykään.
"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi
Karvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan,
vaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli
Ligoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katselivat häntä nähdäkseen, mitä
hän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa eivät
puhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä silmäluomensa
värähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja väsynyt, niinkuin
vanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa, naisten ja lasten
itkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä toivettakaan sen
saannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin näyttävät, näytti
nyt Ligoun.
"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että
jokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että jokainen
päällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja vasemmalle
puolelle. Min£ olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta kumminkin
tiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden elämässään.
"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja
käveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.
"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän. Mutta Ligoun ei vastannut mitään
eikä edes katsonutkaan häneen, vaan tuijotti luomiaan rävähyttämättä
maahan.
"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä
olen vielä elossa!'
"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan
minulle merkin, nousi minun avullani seisomaan molemmille jaloilleen.
Hän oli kuin ikivanha honka, alaston ja harmaa, mutta yhä vielä
pakkasta ja myrskyä uhmaava. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä
hän tuntunut näkevän eikä kuulevankaan stickiläispäällikköä.
"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta
hänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle
halveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja
kansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja
Ligounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan ja
teki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja hänen
laulamansa laulu oli veitsilaulu.
"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt
piirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen
näytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan
liikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana.
Ja veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta hänen
silmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä
vasempaan.
"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja
punainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi
minulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta hän
voisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan vasten
Opitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten työnnetään
sivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.
"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa
Opitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin
Lain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka olisikaan
ollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin Niblackia
kohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa käsivarressaan
riippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta niin suuri mies
olisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka Opitsan veitsi iski
yhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä koettanut peräytyä. Ja
siten kuljimme huoneen poikki sille paikalle, missä Niblack istui
vaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.
"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat
muistuivat mieliin. Lamuk, kakeheimon päällikkö, oli kadottanut
veljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät olleet
maksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä pahasta,
mitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi veitsensä
suoraan stickeenpäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja Katchahook muisti
vanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut Dixonin
pohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi
tonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja
verenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi
toisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja
iskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet,
saavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he
häärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä oli
niin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat toisiaan
päästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.
"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi
ollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan vakuutettu
siitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti,
ennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni vitkaan,
ja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja vaikk'ei kukaan
koettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen, sattuivat veitset
sentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat lihaani. Ja edelleen
nojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja Opitsa iski häntä
veitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun seisoimme Niblackin
edessä, peitti hän peloissaan päänsä vaippaansa. Skoot-heimon miehet
ovat aina olleet pelkureita.
"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat
keskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut
ympäri huonetta ja töytäsivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin tämä
kaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli lingottu
läpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun, ja hän
ojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.
"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen
hänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa. Eikä
Ligoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä sokaisi hänet,
pyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä, jotta saattaisi nähdä
ja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että
kasvot olivat Niblackin, veti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten
tavallisesti teurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi
seisoalleen ja lauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja
Skulpin, joka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen
pistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten
vanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa."
Palitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut
tuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.
"Entä sinä, Palitlum?" kysyin minä. "Mitä sinä teit?"
"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli
oikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja
tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen
ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun
sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää
kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina
arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa."
Palitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä
koristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja
kömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa
vanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.
"Onko se Ligounin veitsi?" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.
"Ligounin veitsestä", sanoin, "annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea
tähteä'".
Mutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.
"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin
nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella
tähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani
on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja
nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle
kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei,
vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle
tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo,
mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin
Ligounia."
"Sinä olet suuri mies, Palitlum", sanoin minä, "ja minä kunnioitan
sinua".
Palitlum ojensi kätensä.
"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä
kertomuksestani", lausui hän.
Ja silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas
tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin
käännettyine pulloineen.