"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta..."
Puhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin
katsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin
peukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle;
sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut
minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta
tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä
kaikkien elävien joukosta tunsi hän ne parhaiten.
Hän nojasi päänsä taapäin öhkäisyllä, jota pian seurasi pulputtava
ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon
alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä.
Palitlum irroitti hyväilevällä imaisulla huulensa pullonsuusta ja
katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaslaelle, jolla näkyi
revontulten kelmeät liekit.
"Se on ihmeellistä", lausui hän, "kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli.
Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vanhat
miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa
jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole
väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli
jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, tappoi hän kerralla neljä
vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle,
mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään.
Se on tavattoman ihmeellistä."
"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne
myrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä", vastasin minä aivan kuin
pyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana
rannalla pilkotti leiritulia -- pikku liekkejä, joiden valossa yö
tuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.