NEGORE, PELKURI

Hän oli seurannut kansansa jälkiä tietöntä taivalta yksitoista päivää,

ja hänen oma retkensä oli pakoa sekin, sillä takanaan hän tiesi tulevan

joukon venäläisiä, ponnistellen soisen alangon läpi ja suoraan yli

vuoriston, tuhotakseen hänen kansansa. Hän riensi kiiruusti.

Kaniininnahkainen makuusäkki, suustaladattava luodikko ja muutama naula

auringossa kuivattua lohta, siinä hänen matkavarusteensa. Hän olisi

ihmetellyt, miten kokonainen kansa -- naiset, lapset ja vanhukset --

voi niin nopeasti kulkea, jollei hän olisi tuntenut kauhua, joka heitä

ajoi.

Silloin, yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä, kun Negore kiiti

pakenevan heimonsa perässä ja saavutti sen vihdoin tänä kesäyönä

Peelatin ylävesillä, oli Alaska vielä Venäjän hallussa. Vaikka keskiyö

läheni, oli kirkas päivä hänen kulkiessaan uupuneitten leirin läpi.

Monet näkivät hänet, kaikki tunsivat hänet, mutta harvoja ja kylmiä

olivat tervehdykset, joita hän sai.

"Negore, pelkuri", kuuli hän Illihan, erään nuoren naisen nauravan, ja

Sunne, hänen sisarensa tytär, yhtyi tämän nauruun.

Synkkä viha kalvoi hänen sydäntään, mutta hän ei näyttänyt siitä

merkkiäkään pujotellessaan tietään leiritulien lomitse, kunnes saapui

eräälle nuotiolle, jonka ääressä istui vanha mies. Ukon edessä oli

nuori nainen polvillaan ja hieroi taitavin sormin hänen puutuneita

jalkalihaksiaan. Vanhus kohotti sokeat kasvonsa, kuunnellen

tarkkaavasti Negoren askeleita oksien risahdellessa hänen astuessaan.

"Kuka tulee?" hän tiedusteli heikolla, vapisevalla äänellä.

"Negore", sanoi nuori nainen, tuskin luoden katsettaan työstään.

Negoren kasvot olivat ilmeettömät. Useita minuutteja hän seisoi

odottaen. Vanhan miehen pää laskeutui jälleen rintaa vasten. Nuori

nainen hieroi ja paineli kuihtuneita lihaksia, ja hänen kumartunut

päänsä peittyi kuin pilveen runsaitten mustien hiuksien alle. Negore

katseli joustavaa vartaloa, joka kaartui kuin ilveksen ruumis,

taipuisana kuten nuoren pajun vesa ja samalla voimakkaana niinkuin vain

nuori on. Hän katseli naista sydämessään suuri kaiho, ikäänkuin

ruumiillinen nälkä. Vihdoin hän sanoi:

"Eikö ole tervehdystä Negorelle, joka on ollut kauan poissa ja on nyt

vasta palannut?"

Nainen katsahti häneen kylmin silmin. Vanha mies höpisi entiseen

tapaansa.

"Sinä olet minun naiseni, Oona", sanoi Negore käskevällä äänensävyllä,

joka ilmaisi uhkaa.

Nainen kavahti kissan tavoin asennostaan, ojensi itsensä äkkiä, hänen

silmänsä leimahtivat ja hänen sieraimensa laajenivat kuin kauriin

sieraimet.

"Olisin tullut vaimoksesi, Negore, mutta sinä olet pelkuri. Vanhan

Kinoosin tytär ei tule pelkurin vaimoksi."

Negore yritti puhua, mutta nainen vaiensi hänet käskevällä liikkeellä.

"Vanha Kinoos ja minä tulimme joukkoonne vieraasta maasta", sanoi

nainen ylpeästi. "Kansasi otti meidät tuliensa ääreen ja antoi meidän

lämmitellä, kysymättä mistä tai mihin me vaellamme. He luulivat vanhan

Kinoosin kadottaneen silmänsä ikänsä vuoksi, eikä vanha Kinoos

selittänyt sitä heille enkä minäkään, hänen tyttärensä. Vanha Kinoos on

urhoollinen mies, mutta vanha Kinoos ei ole koskaan ollut kerskailija.

Ja kun nyt kerron sinulle, kuinka hän tuli sokeaksi, niin tiedät

kysymättä, miksi vanhan Kinoosin tytär ei voi synnyttää lapsia

sellaiselle pelkurille kuin sinä, Negore, olet."

Negore yritti uudelleen puhua, mutta nainen vaiensi hänet jälleen.

"Tiedä, Negore, että jos kaikki matkasi tässä maassa laskettaisiin

yhteen, eivät ne riittäisi viemään sinua tuntemattomaan Sitkaan, suuren

suolameren rannalle. Siinä paikassa on paljon venäläisiä, ja heidän

kouransa on kova. Ja Sitkasta vanha Kinoos, joka silloin oli nuori

Kinoos, pakeni kanssani -- olin silloin lapsi hänen käsivarsillaan --

pitkin meren saaria. Äitini kuolema on tarina meitä kohdanneesta

vääryydestä, ja venäläisen kuolema keihään tunkeutuessa hänen rintansa

ja selkänsä lävitse kertoo Kinoosin kostosta. Mutta minne tahansa

pakenimmekaan ja kuinka kauas hyvänsä, aina tapasimme venäläisiä.

Kinoos oli pelkäämätön, mutta venäläisten näkeminen loukkasi hänen

silmiään. Niin pakenimme edelleen yli vetten, kunnes tulimme Suurelle

Sumumerelle, josta sinä, Negore, olet kuullut, mutta jota et

milloinkaan ole nähnyt. Elimme monen kansan parissa, ja minä kasvoin

sillävälin naiseksi. Mutta Kinoos ei vanhentuessaan ottanut itselleen

toista naista, enkä minä ottanut miestä.

"Viimein saavuimme Pastolikiin, joka on siinä paikassa, missä

Yukon-joki laskee Suureen Sumumereen. Siellä olimme kauan, meren

äärellä, kansan parissa, joka vihasi venäläisiä. Mutta väliin tulivat

nämä venäläiset suurilla laivoilla ja panivat Pastolikin asukkaat

näyttämään heille tietä läpi monisuisen Yukonin lukemattomien saarten.

Ja välistä miehet, jotka he veivät oppaikseen, eivät tulleet takaisin,

Silloin kansa suuttui ja alkoi miettiä suurta suunnitelmaa.

"Niinpä, kun sinne taas saapui laiva, vanha Kinoos astui esiin ja sanoi

voivansa näyttää tietä. Hän oli vanha mies silloin, ja hänen hiuksensa

olivat valkeat, mutta hän oli pelkäämätön. Ja hän oli viekas, sillä hän

ohjasi laivan paikalle, missä meri imeytyy maata kohti ja aallot

kuohuvat vuorta vasten, jota nimitettiin Romanovin vuoreksi. Meri

imaisi laivan sinne, missä aallot kuohuvat valkeina, ja se viskautui

karille, joka mursi sen laidat. Silloin tuli sinne koko Pastolikin

kansa -- sillä se oli suunnitelma -- sotakeihäineen, nuolineen ja

harvoine pyssyineen. Mutta venäläiset puhkaisivat vanhan Kinoosin

silmät, jottei hän enää koskaan voisi näyttää kenellekään tietä, ja

sitten he taistelivat Pastolikin kansaa vastaan aaltojen tyrskyssä.

"Venäläisten päällikkö oli nimeltänsä Ivan. Hän se peukaloillaan

survaisi puhki vanhan Kinoosin silmät. Hän raivautui taistellen

valkoisen kuohun läpi kahden jäljellejääneen miehensä kera ja läksi

pohjoiseen, pitkin Suuren Sumumeren rantaa. Kinoos oli viisas mies. Hän

ei nähnyt enää ja oli avuton kuin lapsi. Siksi hän siirtyi pois ylös

suurta mahtavaa Yukonia, aina Nulatoon saakka. Ja minä olin hänen

mukanaan.

"Tämä oli isäni urotyö, Kinoosin, vanhan miehen. Mutta kuinka

käyttäytyy Negore, nuori mies?"

Vieläkin hän ehkäisi Negoren puhumis-yrityksen.

"Omin silmin näin sen Nulatossa, suuren linnoituksen porttien

edessä, ja siitä on vasta muutamia päiviä kulunut. Näin venäläisen

Ivanin, saman, joka oli puhkaissut isäni silmät, sivaltavan sinua

koirapiiskalla, lyövän kuten koiraa. Sen minä näin ja tiesin sinut

pelkuriksi. Mutta en nähnyt sinua sinä yönä, kun koko kansa, pojatkin,

jotka eivät vielä kyenneet metsästäjiksi, hyökkäsivät venäläisiä

vastaan ja surmasivat heidät kaikki."

"Eivät Ivania", sanoi Negore tyynesti. "Hän on nyt kintereillämme,

muassaan suuri joukko venäläisiä, jotka ovat saapuneet rannikolta."

Oona ei koettanutkaan salata hämmästystään ja mielipahaansa sen

johdosta, ettei Ivan ollutkaan kuollut, mutta hän jatkoi:

"Sinä päivänä huomasin sinut pelkuriksi, ja yöllä, kun kaikki miehet,

vieläpä pojatkin taistelivat, en sinua nähnyt, ja tiesin sinut

kaksinverroin pelkuriksi."

"Oletko nyt sanonut kaikki sanottavasi?" kysyi Negore.

Tyttö nyökkäsi katsoen häneen kysyvästi, ikäänkuin ihmetellen, että

Negorella voisi olla jotakin sanottavaa.

"Tiedä sitten, ettei Negore ole pelkuri", hän sanoi, ja hänen puheensa

oli hiljaista ja rauhallista. "Tiedä, että jo poikasena kuljin yksinäni

alas paikalle, missä Yukon laskee Suureen Sumumereen. Kuljin

Pastolikiin ja siitäkin kauemmaksi pohjoiseen, pitkin rannikkoa. Tämän

tein poikasena, enkä ollut pelkuri. Enkä ollut pelkuri matkatessani

ylös Yukonia kauemmaksi kuin kukaan mies ennen, niin kauas, että

saavuin toisen kansan luo, valkokasvoisten, jotka asuivat isossa

linnoituksessa ja puhuivat toista kieltä kuin venäläiset. Sen lisäksi

tapoin suuren karhun Tananan maassa, missä ei kukaan kansastani ole

käynyt. Ja taistelin nuklukyetejä, kaltageja ja stickejä vastaan

kaukaisella seudulla ja aivan yksin. Nämä teot, joista ei kukaan tiedä,

puhuvat puolestani. Puhukoon kansani minusta mitä tietää. He eivät voi

sanoa Negorea pelkuriksi."

Hän lopetti ylpeästi ja odotti ylpeänä.

"Ne ovat asioita, jotka tapahtuivat ennen tähän maahan tuloani",

vastasi tyttö, "enkä tietänyt niistä. Tiedän vain mitä olen nähnyt, ja

tiedän nähneeni sinua lyötävän kuten koiraa tuona päivänä; ja yöllä,

kun suuri linnoitus punaisena loimusi ja miehet tappoivat toisiaan,

silloin en sinua nähnyt. Kansasikin nimittää sinua, Negore, nyt

pelkuriksi. Sinun nimesi on nyt Negore pelkuri."

"Se ei ole hyvä nimi", höpisi vanha Kinoos.

"Sinä et tiedä koko asiaa, Kinoos", sanoi Negore hiljaa. "Mutta minä

kerron sen sinulle. Tiedä siis, että olin karhuja metsästämässä

Kamo-tahin, äitini pojan kanssa. Ja Kamo-tah tappeli ison karhun kanssa.

Olimme olleet kolme päivää ilman lihaa, ja Kamo-tahin käsivarret eivät

olleet vahvat eivätkä hänen jalkansa nopeat. Ja iso karhu ruhjoi häntä

niin, että hänen luunsa katkeilivat kuin kuivat tikut. Niin tapasin

hänet hyvin heikkona ja vaikeroivana siltä paikalta. Eikä siellä ollut

lihaa, enkä minä voinut mitään tappaakaan, jotta sairas mies saisi

syödäkseen.

"Niin sanoin hänelle: 'Lähden Nulatoon ja haen sinulle ruokaa sekä

vahvoja miehiä kantamaan sinua leirille.' Ja Kamo-tah vastasi: 'Mene

vaan Nulatoon ja hae ruokaa, mutta jätä sanomatta, mikä minua on

kohdannut. Ja kun olen taas saanut syödäkseni, parantunut ja

voimistunut, tahdon tappaa sen karhun. Sitten voin kunnialla palata

Nulatoon, eivätkä miehet voi nauraa ja sanoa minua kehnoksi

karhuntappajaksi.'

"Ja niin otin varteen veljeni sanat, ja saavuttuani Nulatoon, sen

venäläisen Ivanin lyödessä minua koirapiiskallaan, tiesin, etten voisi

tapella. Kukaan ei tietänyt Kamo-tahin sairaudesta, hädästä ja nälästä

mitään. Jos olisin tapellut Ivanin kanssa ja kuollut, olisi veljeni

kuollut myöskin. Ja niin sinä, Oona, näit minua lyötävän kuin koiraa.

"Sitten kuulin tietäjäin ja päälliköiden juttelevan, että venäläiset

olivat tuoneet muassaan kummallisia tauteja ja tappoivat meidän

miehiämme sekä varastivat naisiamme ja että maa pitäisi puhdistaa

heistä. Kuten sanoin, kuulin juteltavan ja tiesin, että se oli hyvä

puhe ja että venäläiset tulisivat yöllä surmattaviksi. Mutta metsässä

makasi veljeni Kamo-tah sairaana ja ravinnotta, en voinut siis viipyä

ja taistella miesten mukana sekä poikien mukana, jotka eivät vielä

olleet metsästäjiä.

"Ja niin otin mukaani lihaa ja kalaa sekä Ivanin piiskan merkit.

Tapasin Kamo-tahin, en enää vaikeroivana, vaan kuolleena. Sitten

palasin Nulatoon, ja kas, siinä ei ollut Nulatoa enää -- vain tuhkaa

oli sillä paikalla ja paljon miesten ruumiita. Ja minä näin venäläisten

tulevan aluksilla ylös Yukonia, paljon venäläisiä mereltä. Samalla näin

Ivanin ryömivän piilopaikastaan ja puhuvan heidän kanssaan. Ja

seuraavana päivänä näin Ivanin johtavan heitä ylös heimon jälkiä. Vielä

nytkin he tulevat perässämme. Ja tässä olen minä, Negore, enkä ole

pelkuri."

"Kertomuksesi on satua", sanoi Oona, mutta hänen äänensä oli lempeämpi

kuin ennen. "Kamo-tah on kuollut eikä voi todistaa puolestasi, ja minä

tiedän ainoastaan mitä tiedän -- minun täytyy omin silmin nähdä, ettet

ole pelkuri."

Negore teki kärsimättömän liikkeen.

"Keinoja on monia", jatkoi tyttö. "Oletko valmis tekemään niinkuin

vanha Kinoos teki?"

Negore nyökäytti päätään ja odotti.

"Niinkuin olet sanonut, he ajavat meitä takaa vielä nytkin, venäläiset.

Mene ja opasta heitä, Negore, siten kuin vanha Kinoos heitä opasti,

niin että he tulevat, olematta varuillaan, paikalle, missä me odotamme

heitä ylhäällä kalliotiellä. Tiedäthän paikan, missä kallioseinässä on

sola. Siinä tuhoamme heidät, Ivaninkin. Kun he tulevat rinnettä ylös

kuten kärpäset, eikä huippu ole lähempänä kuin syvänteen pohjakaan,

iskevät meidän miehemme yläpuolelta ja molemmilta sivuilta keihäineen,

nuolineen ja pyssyineen heidän kimppuunsa. Ja naiset sekä lapset

vierittävät ylhäältä kallionlohkareita heidän päälleen. Siitä tulee

suuri päivä. Ja Ivan, se Ivan, joka puhkaisi isäni silmät ja ruoski

sinua koirapiiskallaan, saa surmansa. Hänet tapetaan kuin hullu koira,

muserretaan kuoliaaksi raskailla kivillä. Ja kun taistelu alkaa, tulee

sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."

"Olkoon menneeksi", vastasi mies. "Negore näyttää heille tietä. Entä

sitten?"

"Ja sitten minä tulen vaimoksesi, Negoren vaimoksi, urhoollisen miehen

vaimoksi. Ja sinä metsästät lihaa minulle ja vanhalle Kinoosille, ja

minä laitan sinulle ruokaa ja ompelen sinulle lämpimiä viittoja ja teen

sinulle mokkasiineja oman kansani tapaan, joka on parempi sinun kansasi

tapaa. Ja niinkuin sanoin, minusta tulee sinun vaimosi, Negore, ja olen

aina sinun omasi. Ja minä teen elämäsi iloiseksi, niin että kaikki

päivät ovat laulua ja naurua ja sinä olet tunteva Oonan, naisesi,

toisenlaiseksi kaikkia muita naisia, sillä hän on kulkenut kaukana ja

elänyt vierailla seuduilla ja on viisas miesten tavoissa ja niissä

tavoissa, joilla miehet saadaan iloisiksi. Ja vielä vanhoilla

päivilläsikin on naisesi tuottava sinulle iloa, ja muistosi hänestä,

voimaisi päiviltä, on oleva suloinen, sillä sinä olet tunteva aina,

että hän oli sinulle lepo ja rauha ja että sinulla on ollut parempi

vaimo kuin kenelläkään toisella miehellä."

"Aivan niin", sanoi Negore, ja halu saada omistaa Oona kohosi hänen

sydämeensä, ja hänen käsivartensa ojentuivat tyttöä kohti, aivan kuin

nälkäisen miehen käsivarret tavoittavat ravintoa.

"Kun ensin olet näyttänyt niille tietä, Negore", sanoi tyttö

torjuvasti. Mutta hänen silmissään oli hellyyttä ja lämpöä, ja Negore

tunsi tytön katsovan häneen niin kuin nainen ei ollut koskaan ennen

häneen katsonut.

"Hyvä on", sanoi hän kääntyen päättävästi kantapäillään. "Lähden nyt

keskustelemaan päälliköiden kanssa, jotta he tietävät minun menneen

näyttämään venäläisille tietä."

"Oi Negore -- mieheni, mieheni!" sanoi tyttö itsekseen, katsellessaan

hänen peräänsä, mutta hän sanoi sen niin hiljaa, ettei vanha Kinoos

kuullut, vaikka hänen korvansa olivat tarkat.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin Negore, joka oli tahallaan huonosti piilottanut

veneensä, vedettiin esille kuten rotta kolostaan ja vietiin Ivanin

eteen. "Ivan Julman" nimellä hän oli tunnettu takanaan marssivien

miestensä keskuudessa. Negorella oli aseenaan kehno luukärkinen keihäs,

hänen jäniksennahkainen vaippansa oli tiukasti käärittynä hänen

ympärilleen, ja vaikka päivä oli lämmin, hän värisi kuin vilutautinen.

Hän ravisti päätään merkiksi, ettei ymmärtänyt, mitä Ivan hänelle

puhui, ja ilmaisi olevansa hyvin väsynyt ja sairas, joka toivoi vain

voivansa istahtaa lepäämään. Hän osoitti vatsaansa, joka muka oli

kipeä, ja värisi melkein lakkaamatta.

Mutta Ivanin matkassa oli eräs Pastolikin mies, joka puhui Negoren

kieltä. He tekivät hänelle monta turhaa kysymystä, kunnes Pastolikin

mies, jota sanottiin Kardukiksi, selitti:

"Tämä on Ivanin käsky, että sinut ruoskitaan hengiltä, jollet tahdo

puhua. Ja tiedä, vieras veli, sen sanon sinulle, että Ivanin sanat ovat

laki ja että olen sinun ystäväsi enkä Ivanin ystävä. Sillä en omasta

tahdostani ole lähtenyt maastani merenrannalta, ja halajan suuresti

elää. Senvuoksi tottelen isäntäni käskyjä -- niinkuin sinäkin tottelet,

vieras veli, jos olet viisas ja haluat elää."

"Ei, vieras veli", vastasi Negore. "En tiedä minne kansani on kadonnut,

sillä olen sairas ja he pakenivat niin nopeasti, etteivät jalkani

jaksaneet seurata, vaan jäin jälkeen heistä."

Negore odotti Kardukin tulkitessa hänen puhettaan Ivanille. Hän näki

venäläisen kasvojen synkistyvän ja huomasi kummallekin puolelleen

asettuvan miehiä, jotka lätkähyttelivät ruoskiaan. Sitten hän aikoi

osoittaa suurta pelkoa, ja sanoi äänekkäästi, että hän oli sairas mies

ja että hän ei tietänyt mitään, mutta että hän kyllä kertoo mitä

tietää. Ja niin uskottavasti hän kertoi, että Ivan antoi miehilleen

käskyn marssia eteenpäin, ja Negoren molemmin puolin marssi miehiä

ruoskineen, ettei hän voisi karata. Ja hänen tekeytyessään heikoksi

sairaudestaan, kompastellessaan ja astuessaan heitä hitaammin he

sivalsivat häntä ruoskallaan, kunnes hän parkaisi tuskasta ja sai uutta

voimaa. Mutta kun Karduk kertoi, että häntä kohdellaan hyvin, kun he

ensin saavat kiinni hänen heimonsa, niin hän kysyi: "Saanko sitten

levähtää?" Ja lakkaamatta hän hoki sitä samaa: "Saanko sitten

levähtää?"

Näytellessään sairauttaan hän katseli ympärilleen elottomin silmin ja

huomasi Ivanin miesten olevan voimakkaita tappelemaan ja näki ilokseen,

ettei Ivan tuntenut häntä samaksi mieheksi, jota hän aikaisemmin oli

linnoituksen portilla lyönyt. Outoja olentoja hänen tylsät silmänsä

näkivät. Siinä marssi slaavilaisia metsästäjiä, vaaleaihoisia ja

väkevälihaksisia, siinä kulki lyhyitä, tanakoita suomalaisia,

lättänenäisiä ja pyöreäkasvoisia, Siperian sekarotuisia, joiden nenät

muistuttivat kotkan nokkaa, ja laihoja vinosilmäisiä miehiä, joitten

suonissa virtasi sekä mongolilaista ja tataarilaista että slaavilaista

verta. Villejä seikkailijoita he olivat, rosvoja ja hävittäjiä

kaukaisista maista Beringin-meren takaa, jotka lakaisivat

tuntematonta maailmaa tulella ja miekalla ja kahmivat ahnaasti maan

turkis- ja nahkarikkauksia. Negore katseli heitä tyytyväisenä ja

mielikuvituksessaan hän näki heidät murskattuina ja hengettöminä rotkon

kivillä. Ja alinomaa hän näki edessään Oonan kauniit kasvot ja

joustavan vartalon sekä kuuli hänen hellän äänensä korvissaan ja tunsi

hänen lämpimäin silmäinsä hehkun. Mutta hetkeksikään hän ei unhottanut

värisemistään eikä lakannut kompastelemasta, missä jalkoja kohtasi

este, eikä huutamasta ääneensä ruoskansivalluksesta. Lisäksi hän jonkun

verran pelkäsi Kardukia, sillä hän ei pitänyt tätä luotettavana

miehenä. Sillä hänellä oli petolliset silmät ja liukas kieli -- liian

liukas kieli rehelliseen puheeseen, tuumi Negore.

Koko sen päivän he marssivat. Ja seuraavana, kun Karduk kysyi häneltä

Ivanin käskystä, hän vastasi tälle epäröiden, että ehkä he huomenna

tapaisivat hänen heimonsa. Mutta Ivan, jolle vanha Kinoos oli näyttänyt

tietä, mikä oli vienyt kuohuvan veden läpi veriseen taisteluun, ei

uskonut mitä hyvänsä. Kun he sitten saapuivat vuorensolaan, hän

pysäytti neljäkymmentä miestään ja kysyi Kardukin kautta, oliko tie

selvä.

Negore katsoi sitä lyhyesti ja huolettomasti. Siinä oli suunnaton

luisu, joka muodosti aukon suoraan vuorenseinään ja oli kauttaaltaan

pensaitten ja maassa matelevain kasvien peitossa, missä parikymmentä

alkuasukasheimoa voi hyvin piiloutua.

Hän pudisti päätään.

"Ei, siellä ei ole mitään", hän sanoi. "Tie on selvä."

Taas Ivan puhui Kardukille ja tämä sanoi: "Tiedä, vieras veli, että jos

puheesi ei ole suora ja jos kansasi sulkee tien ja hyökkää Ivanin sekä

hänen miestensä kimppuun, niin pääset heti hengestäsi."

"Puheeni on suoraa", vastasi Negore. "Tie on selvä."

Kuitenkin Ivan epäili. Hän käski kahden slaavilaisen metsästäjän mennä

ylös edellä yksinään. Kaksi muuta miestä hän asetti Negorea

vartioimaan. He suuntasivat pyssynsä hänen rintaansa kohti ja

odottivat. Ja Negore tiesi, että yksikin lentävä kivi tai yksikin

sinkoava keihäs tuottaisi hänelle varman kuoleman. Nuo kaksi

slaavilaista ponnistelivat ylöspäin yhä pieneten, ja kun he vihdoin

pääsivät huipulle ja heiluttivat hattujaan merkiksi, että kaikki oli

hyvin, kuvastuivat he kuin kaksi mustaa pilkkua taivasta vasten.

Pyssynsuut laskeutuivat Negoren rinnalta, ja Ivan antoi miehilleen

käskyn lähteä. Ivan oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Tunnin

marssittuaan aatoksissaan hän käski Kardukin kysyä Negorelta:

"Kuinka tiesit tien olevan selvän, vaikka ainoastaan hiukan vilkaisit

sinnepäin?"

Negore ajatteli pieniä lintuja, joiden hän oli nähnyt istuvan kivillä

ja pensaiden oksilla, ja hymyili; sehän on perin yksinkertaista, mutta

hän ravisti päätään eikä vastannut. Sillä hän ajatteli myöskin toista

solaa, jonne he pian ehtisivät ja jonne hän oli nähnyt pikkulintujen

lentävän. Ja hän oli iloinen, että Karduk tuli Suurelta Sumumereltä,

missä ei ollut puita eikä pensaita, ja missä miehet saivat viisautensa

merestä eivätkä maasta ja metsästä.

Kolme tuntia myöhemmin, kun aurinko oli korkeimmillaan, he saapuivat

toiselle solalle ylhäällä vuoristossa, ja Karduk sanoi:

"Katso molemmilla silmilläsi, vieras veli, ja tähystä tarkkaan, onko

tie selvä, sillä Ivan ei viitsi nyt tällä kertaa hukata aikaa ja

lähettää miehiä tiedustelemaan."

Negore tähysti, nähden kaksi miestä sivullaan pyssyt ojennettuina hänen

rintaansa vastaan. Hän näki kaikkien pikkulintujen lähteneen ja kerran

hän näki pyssynpiipun välähtävän päivänpaisteessa. Ja hän ajatteli

Oonaa ja hänen sanojaan: "Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore,

ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."

Hän tunsi kahden pyssyn painavan rintaansa. Tämä ei ollutkaan sellaista

kuin tyttö oli kuvaillut. Ei ollut tilaisuutta ryömiä salaa pois. Hän

kuolee ensimmäisenä, kun taistelu alkaa. Mutta hän sanoi -- ja hänen

äänensä oli luja, vaikkakin hän yhä teeskenteli silmänsä elottomiksi ja

värisi sairaudestaan:

"Tie on selvä."

Ja he läksivät ylös, Ivan ja hänen neljäkymmentä miestään kaukaisilta

mailta Beringin-meren takaa. Ja heidän mukanaan Karduk, Pastolikin

mies, ja Negore, kaksi pyssyä alinomaa häneen suunnattuna. Kiipeäminen

kävi pitkäksi, eivätkä he päässeet nopeasti etenemään, mutta Negoresta

he lähestyivät nopeasti puoliväliä, missä huippu oli yhtä etäällä kuin

syvännekin.

Pyssy pamahti kallioiden välissä oikealla, Negore kuuli samassa koko

heimonsa hurjan sotahuudon ja näki, että kivikot ja pensaat olivat

täynnä hänen heimolaisiaan. Sitten hän tunsi ruumiissaan tulikuuman

vihlaisun ja kaatuessaan hän tunsi ankaraa tuskaa hengen pyrkiessä

eroon maallisesta majastaan.

Mutta hän tarrautui elämään kiinni saiturin tavoin eikä tahtonut

siitä erota. Hän hengitti vielä, mikäli keuhkojensa riekaleet sen

tuskallisella ponnistuksella sallivat. Sekavasti hän näki ja kuuli;

sokeus- ja kuurouskohtausten lomassa hän tajusi vielä leimauksia ja

melua, kun Ivanin hurtat kellistyivät kuolleina ja hänen omat veljensä

hääräsivät verilöylyssä sekä ilma täyttyi heidän huudostaan ja aseitten

kalskeesta. Ja heidän yläpuolellaan naiset ja lapset irroittelivat

suuria kivilohkareita, jotka kierivät kuin elävät olennot ja jyrisivät

alas. Aurinko tanssi hänen yllään taivaalla, ja jättiläismäiset

vuorenseinämät heiluivat, mutta vielä hän kuuli ja näki kuin sumun

lävitse. Ja kun mahtava Ivan kaatui hänen jalkainsa poikitse

hengettömänä, kivilohkareen murskaamana, hän muisti vanhan Kinoosin

sokeat silmät ja oli iloinen. Kun sitten melu vähitellen taukosi ja

kallionlohkareita ei enää jyrissyt ohi, hän näki heimolaistensa

ryömivän, läheten lähenemistään, keihästäen haavoittuneita. Ja

lähellään hän kuuli voimakkaan slaavilaisen taistelevan, vastahakoisena

kuolemaan ja puoliksi kohollaan, mutta retkahtavan maahan

kolmenkymmenen keihään lävistämänä.

Sitten hän näki edessään Oonan kasvot ja tunsi ympärillään Oonan

käsivarret. Ja sinä hetkenä aurinko seisahtui ja kallioseinät olivat

hetken liikkumatta paikoillaan.

"Sinä olet urhea mies, Negore", kuuli hän tytön sanovan, "sinä olet

minun mieheni, Negore".

Ja tuokiossa hän eli koko sen iloisen elämän, mistä tyttö oli hänelle

kertonut, sen laulut ja naurut, ja kun aurinko katosi hänen silmistään,

niin hänkin tunsi vanhenevansa ja tunsi, että lemmityn muisto vieläkin

oli hänelle suloinen. Ja kun hänen muistinsakin hämärtyi ja kuoleman

pimeys laskeutui hänen tajuntaansa, hän tunsi tytön sylissä

saavuttaneensa sen täydellisen rauhan ja levon, minkä tämä oli hänelle

luvannut. Ja mustan yön levittäytyessä hänen ympärilleen ja päänsä

nojautuessa tytön povea vasten hän tunsi hiljaisen rauhan levittäytyvän

ylitsensä ja oli muistelevinaan monien hämyhetkien tyyntä rauhaa ja

salaperäistä hiljaisuutta.