Kaksi syytä oikeastaan saattoi Montaine Kidin sanomaan hyvästi
"ystävilleen", irroittamaan meksikolaiset kannukset jaloistaan ja
pudistamaan Idahon laitumien tomun iäksi jalkapohjistaan. Seikka on
sellainen, että mikäli taipumaton, terveesti ajatteleva, ankarien
siveyskäsitteiden läpitunkema sivistys alkoi muutella idän avarien
laidunmaiden alkuperäisiä oloja, sikäli sivistyneempi kansanaines alkoi
vieroksua sekä häntä että yleensä hänen elintapojaan noudattavia
ihmisiä. Mutta kun maa erään mahtavan henkisen nousunsa aikana oli
laajentanut aluettaan useilla tuhansilla maileilla, oli tuo vanhan
polven tiedoton kaukonäköisyys varannut siten nuoremmille yhteiskunnan
jäsenille paljon vapaata liikkumisalaa. Tosin kyllä uusi alue oli
melkein hedelmätöntä. Mutta sittenkin nuo sadattuhannet neliömetrit
kylmää pohjoista vyöhykettä tarjosivat vapaan hengitysalan niille,
jotka kotiseuduillaan tunsivat tukahtuvansa. Montaine Kid kuului
näihin. Hän suuntasi matkansa merenrannalle kiireellä, jonka syistä
paikkakunnan viranomaiset luultavasti olisivat voineet tehdä selvää.
Varaten mukaansa enemmän yritteliäisyyttä kuin varsinaista pääomaa hän
astui laivaan Pudget-salmessa. Kestettyään meritaudin, nälän ja
lukuisat muut kiusat ja kieltäymykset hän vihdoin eräänä herttaisen
kauniina kevätpäivänä nousi maihin Dyeassa. Kalpeasta, nääntyneestä
ulkomuodostaan huolimatta hän tunsi itsensä reippaaksi ja
toivehikkaaksi. Mutta koirien, ruoan ja ampumatarpeiden ostosta
aiheutuneet menot ja kahden keskenänsä vihamielisen hallituksen
kiristykset saattoivat hänet pian huomaamaan, että pohjanperukat olivat
kaikkea muuta kuin köyhän ihmisen Mekka. Heti uuteen maanääreen
saavuttuaan hän alkoi miettiä jotakin helppoa ansaitsemiskeinoa. Rannan
ja ylängön välille oli hajaantunut joku tuhat innokasta retkeläistä.
Heidän keskuudestaan Montaine Kid siis valitsi toimialansa. Hän hankki
hirsistä kyhätyn pelihuoneen, missä alkoi yöt ja päivät kestävä innokas
pelaaminen. Ikävä olosuhteiden käänne ajoi hänet äkkiarvaamatta
pakosalle ja hän kätkeytyi näköpiiristä. Sitten hän ryhtyi pitämään
pientä hevosenkenkänaulojen kauppaa. Noudattaen kysynnän ja tarjonnan
lakia hän myi niitä neljä kappaletta dollarista. Mutta satakunnan
naulatynnyrin ilmestyminen markkinoille pudotti niiden myyntihinnan.
Montaine Kidin täytyi luovuttaa koko varastonsa suurin tappioin.
Silloin hän asettui Sheep Campille. Siellä hänen onnistui aivan
lyhyessä ajassa saada paikalliset kuormankantajat järjestymään.
Yhden päivän kuluessa he korottivat maksuaan melkein kymmenen
prosenttia. Kiitollisina kantajat alkoivat suosia hänen pelihuonettaan
ja rulettiaan, jotka kumminkin kovasti tyhjensivät heidän
ansiovarastojaan. Kun hänen liikeyrityksensä kävivät niin valtaviksi,
ettei niitä enää voitu rauhallisesti sietää, hyökkäsivät hänen
liikeystävänsä eräänä yönä pelihuoneeseen ja polttivat sen. Kaikki
rahat he jakoivat keskenään ja ajoivat hänet tyhjin taskuin
pakosalle...
Kova onni seurasi häntä myöhemminkin. Hän ryhtyi viskyn
salakuljetukseen. Välttääkseen rajavartijoita hän kulki kiertoteitä,
varsin epäilyttäviä, tuntemattomia erämaan polkuja. Matkalla
opasintiaanit karkasivat. Silloin hän eksyi kokonaan tieltä, ja hänen
ensimmäinen varastonsa joutui semmoisenaan ratsupoliisin haltuun. Koko
joukko muita onnettomuuksia suututti häntä siinä määrin, että hän kävi
aivan häikäilemättömäksi toimissaan. Siten hän Bennetin-järvelle
saavuttuaan piti paikkakuntaa muutamien päivien ajan sellaisessa häviön
ja turvattomuuden tilassa, että neuvottelemaan kokoontuneet
kullanetsijät päättivät pakottaa hänet viipymättä poistumaan heidän
valtauksiensa piiristä. Tuntien ehdotonta kunnioitusta sentapaisia
toimenpiteitä kohtaan Montaine Kid noudatti annettua kehoitusta
niin joutuin, että kiireessä ajoi tiehensä aivan ventovieraan
henkilön valjakolla. Koska sellainen teko lauhkeamman ilmaston
kielenkäytön mukaan merkitsee selvää varkautta, niin hän koetti päästä
Bennetin-järven seuduilta kaikenlaisia syrjäteitä myöten. Ensimmäisen
kerran hän pysähtyi vasta ajettuaan noin sata mailia pohjoista kohti.
Sattui niin, että viimeksimainitut asiat olivat tapahtuneet juuri kun
kevät teki tuloaan. Monet huomattavat Dawsonin asukkaat riensivät
käyttämään hyväkseen viimeistä jääkeliä päästäkseen kiireimmiten
etelään. Kohdatessaan kaikki nuo henkilöt matkalla ja sattuessaan
puheisiin heidän kanssaan hän painoi mieleensä heidän nimensä,
varallisuusseikkansa y.m. Hänellä oli erinomainen muisti. Mutta
sitäpaitsi hänellä oli vilkas mielikuvitus. Rehellisyys ei muuten ollut
hänen päähyveitään.
* * * * *
Aina uutisnälkäinen Dawson huomasi jo kaukaa Kidin lähestyvän
Yukon-joen uomaa myöten ja kiiruhti häntä vastaan. Joka taholta sateli
hänelle kysymyksiä. Mutta sanomalehtiä ei Montaine Kidillä ollut
mukanaan. Ei hän myöskään voinut ilmoittaa, joko Durant oli hirtetty.
Hän ei tietänyt, kuka oli tullut voittajaksi maarianpäiväisissä
kisoissa. Ei hän liioin ollut kuullut siitä, olivatko Yhdysvallat
julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Ei hänellä ollut mitään uutisia
Dreyfusista. Mitä O'Brieniin tuli, niin hän tiesi hänestä yhtä ja
toista. No, olivat kai hekin kuulleet jotakin hänestä? Eikö tänne oltu
saatu tietoa siitä, että hän oli hukkunut Valkean Hevosen luona? Koko
seurueesta oli pelastunut ainoastaan Sitka-Charley. Joe Ladwayko? Hän
oli palelluttanut molemmat jalkansa; ne oli leikattu häneltä
Finger-Fivessä. Mitä tulee Jack Daltoniin, niin hän oli lentänyt ilmaan
"Si Lionen" räjähdyksessä kaikkine tavaroineen.
"Entä Bitz?"
"Bitz hukkui 'Karthagenan' haaksirikossa. Kolmestasadasta hengestä
pelastui 'Seymour Narrawiin' ainoastaan kaksikymmentä."
"Mutta Järvi-Bill?"
"Putosi jäihin La-Barge-järvellä johtamansa seurueen näyttelijäin
kanssa."
"Entä piiripäällikkö Wallis?"
"Hän tuhoutui rekineen ja kaikkine väkineen Forty Milen paikkeilla."
"Kenties olisi jotain tietoa Deveroux'stakin?"
"Kuka Deveroux se on? Kuriiriko? Intiaanit tappoivat hänet
Marsh-järvellä."
Kaikki seuraavatkin uutiset olivat miltei yhtä mullistavia. Dawsonin
asukkaat saarsivat hänet joka taholta tiheänä ketjuna. Kaikki koettivat
tunkeutua etumaisiksi saadakseen kuulla viimeiset tiedot ystävistään
tai yhtiökumppaneistaan, ja saamainsa sanomien hölmistäminä he
luovuttivat taas paikkansa toisille. Kun Montaine Kid saapui rannalle,
nousi häntä piirittäväin, lämpöisiin nahkoihin puettujen kullanetsijäin
luku jo useampiin satoihin. Kasarmia lähestyessään hän oli jo koko
kulkueen keskipisteenä. Oopperan seinustalla oli hänen ympärilleen
muodostunut meluava joukko, jossa jokainen koetti raivata itselleen
pääsyn eteenpäin saadakseen viimeinkin kuulla jotain poissaolevista
kumppaneistaan. Ei koskaan vielä Klondyke ollut levittänyt kellekään
chechaquolle, vastatulleelle, syliään niin selkiselälleen. Koko Dawson
surisi kuin mehiläispesä. Niin suunnattomasta ihmishenkien hukasta ei
siellä vielä kertaakaan oltu kuultu. Jokaista etelään lähtenyttä
vähänkin tunnettua kullanetsijää oli kohdannut jokin onnettomuus.
Kaikista asunnoista tulvivat ihmiset kadulle. Hurjasti pyörähtelevin
silmin riensivät kullanetsijät puroiltaan niin joutuin kuin kerkesivät
näkemään tuota niin suunnattomien tuhojen viestintuojaa. Bettlesin
vaimo, venäläinen mestitsi, syöksyi miehensä kohtalosta kuultuaan
kotiansa ja sirottaen tuhkaa mustille hiuksilleen harhaili huoneensa
nurkasta toiseen. Kasarmin harjalla hulmuileva lippu oli vedetty
puolitankoon. Dawson itki tuhoutuneita kansalaisiaan.
Ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi pystynyt selvittämään, miksi
Montaine Kid levitti nuo valheensa. Ainoa hyväksyttävä selvitys lienee
löydettävissä hänen läpeensä petollisesta luonteestaan. Mutta olipa
kuinka tahansa, hänen oli onnistunut saattaa koko seutu surun ja kauhun
valtaan kokonaiseksi viikoksi. Koko tuon ajan oli Montaine Kid ainoa
tunnustettu suuruus Klondykessa. Hänelle tuotiin maukkaimmat ruoat, ja
parhaimmat vuoteet annettiin hänen käytettäväkseen. Hän sai etuoikeuden
maksuttomasti käyttää kaupungin tarjoilupaikkoja hyväkseen. Häneltä
kyseltiin lakkaamatta. Kaupungin korkeimmat virkamiehet puhuttelivat
häntä kadulla toivoen saavansa yksityiskohtaisempia tietoja. Itse
kapteeni Konstantin muiden upseerien kera laittoi hänelle uhkeat
päivälliset kasarmilla.
Mutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä
koiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.
"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies
sietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa
varoisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen."
Myöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli
elossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin,
niin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. "Mutta kuinka hän on
voinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo
könistyksen."
Ja Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä
korkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui
juhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä
karkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni
tapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti
helpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi
hänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan
uralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa.
Hän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka
lähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.
* * * * *
Jää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä
melkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid
läksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään
illalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen
rajan tuolla puolen; -- hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa
omistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin
särkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton
matkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie
suistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite
muualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista
näistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid
saapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa
kahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat
Häntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri
hyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi
riisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.
Donald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä
soveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet.
Syntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat
eräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä
etsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle.
Mutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden.
Menetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota
he kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat
hakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi
oli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään
jäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon
saaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan
ollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana
ympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti,
missä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko
Pohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa
Montaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin
paikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten
yläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy
rakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia
halkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren
ja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma.
Luotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa
mukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta
tarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, -- joen
yläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki
äkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli
sokkelo pikku saaria.
"Siihen se jää takertuu", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui
joelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä
alas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat
saaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja
uhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja
vaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät
ylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä
laahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset
astelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria
miehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta
nääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa
sentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut
mitään yhteistä heidän kanssaan.
"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?" kysyi
kähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja
Donaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti
ole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta
tahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian
tyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa,
tuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista
köyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden
rannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan
kyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta
he olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.
Äkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki
rannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta
puristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin
paikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman
terävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka
kirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta
kiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä
jääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat
heidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää,
jonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi.
Äskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin
saakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat.
Hypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle
tähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen
eläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja
räiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta
rannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden
avuksi.
"Perhana, sehän on Montaine Kid!" huudahti Kidin rannalle auttama mies.
Hänellä oli yllään ratsupoliisin punainen virkapuku. Kohottaen
leikillisesti kätensä lakinreunaan hän veti povitaskustaan
tuhraantuneen kirjeen ja ojentaen sen Kidille lausui:
"Siinä on määräys vangita teidät. Toivoakseni antaudutte sovinnolla."
Montaine Kid katsahti kuohuvaan jokeen päin ja kohautti olkaansa.
Poliisiviranomainen hymyili seuraten hänen katsettaan.
"Missä koirat ovat?" kysyi poliisin seuralainen.
"Hyvät herrat", keskeytti poliisi, "tässä on toverini -- Jack
Sutherland, kahdenkymmenen Eldoradon valtias."
"Aivanko totta? Onko se 92-luvun Sutherland?" tiedusti sokea
minukkilainen kädellään haparoiden lähemmäksi Sutherlandia.
"Sama mies", vastasi Sutherland tarttuen sokean käteen. "Mutta kukas te
olette?"
"En ole aikalaisianne, mutta muistan sentään teidät hyvin
nuoruuteni päiviltä. Kunnioitimme kaikki teitä yhtenä etevimmistä
urheilijoistamme. Hei, pojat!" -- huusi hän kääntyen sivulleen
kumppaneihinsa. -- "Tulkaahan tänne! Tässä on Sutherland, Jack
Sutherland, yliopistomme kuulu urheilija... Häneltä te, nuoret
kullanetsijät, voitte oppia paljon! Sutherland, niin -- ja tässä näette
Greenwichin, joka otti osaa kilpailuihin kaksi vuotta sitten."
"Niinkö, ne kilpailut muistan varsin hyvin, luin paljon
saavutuksistanne", lausui Sutherland pudistaen lujasti Greenwichin
kättä, jonka kasvot peitti kova punastus. Väistäen kömpelösti hän teki
tilaa toisille kumppaneilleen.
"Ja tässä on Berkeleyn Matthews, ja sitäpaitsi on täällä mukana
muutamia itävaltojen poikia. Käykää lähemmäksi, prinstonilaiset.
Tämähän on Sutherland, itse Jack Sutherland."
Ympäröiden Sutherlandin ahtaaseen kehään opastivat kulkijat hänet
teltalleen, josta tuotapikaa hankkivat hänelle kuivat vaatteet ja
alkoivat kestitä häntä lukemattomilla kupillisilla väkevää teetä.
Donald ja Davy loivat katseen heidän jälkeensä ja läksivät majaansa
ryhtyäkseen tavalliseen kortinpeluuseensa. Montaine Kid ja poliisi
seurasivat heitä.
"Muuttakaa pukua", kehoitti Kid ottaen pienestä nyytistään kuivat
vaatteet. -- "Luulen, että meidän täytyy nukkua yhdessä."
"Totta puhuen, olettepa oikein kunnon mies", huomautti poliisi kiskoen
Kidin kuivia sääryksiä jalkaansa. "Vahinko vaan, että minun täytyy
viedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta toivon, etteivät he ole kovin
ankaroita teitä kohtaan."
"Älkää pitäkö kiirettä", huomautti Kid hymyillen kummallisesti. "Emme
ole vielä matkallekaan lähteneet, ja jos lähdenkin tästä, niin
ainoastaan jokea alas, joten kaikki viittaa siihen, että menemme
molemmat samaa tietä."
"No, tokkohan sentään?"...
"Mennään ulos, näytän teille jotain. Nuo päättömät hölmöt" -- hän
osoitti yli olkansa kahta halonhakkaajaa -- "tekivät aikamoisen
tyhmyyden asettuessaan tälle saarelle... Täyttäkää piippunne, tupakka
on onneksi varsin hyvää. Nauttikaa niin kauan kuin se vielä on
mahdollista. Kohta piippunne kenties ei pala yhtä hyvin!"
Kummastunut poliisi seurasi Kidiä ulos majasta. Donald ja Davy
heittivät kortit pöydälle ja menivät hekin ulos.
Minukkilaiset huomattuaan Kidin näyttelevän toverilleen milloin ylös
milloin alas joelle lähestyivät myöskin heitä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Sutherland.
"Ei mitään erikoista", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä.
"Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa
meistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt
vyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun
polvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää
särkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten --
pois alta!" -- traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi
saaren kohtaloksi. "Niin, miljoonia tonneja"... toisti hän
mietteissään.
"Ja miten käy meidän halkojemme?" kysyi Davy.
Kid uudisti kädenliikkeensä.
"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ", ulvoi Davy epätoivoisena.
"Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette
leikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli
teidän puoleltanne", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään
nauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy
halkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.
"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?" kirkui hän kuin vimmattu.
"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle."
Donald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy
kiskaisi sen irti huutaen:
"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta
kaikki sen perustuksia myöten!"
"Rauhoitu ennen hieman", lausui Donald. "Olethan aivan järjiltäsi!"
Mutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja
koottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni
saaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä
kohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.
Majan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja
hymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi
palattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska
takimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen
viritti laulun, johon toiset heti yhtyivät:
Se onkohan mahdollista?
Ja onkohan moista kuultu?
Se, luulen, ei ole totta.
Ja onko se mahdollista?
"Jumalattomat!" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen
auringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. "Näinköhän nyt menevät nuo
kauniit halkovarastot?"
Tähän kuului vastaukseksi:
Se onkohan mahdollista?
Joen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus.
Rannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle
kohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä
jalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan
rantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi
ponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua
kohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista.
Suunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden
puristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu
synnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla
toistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui
terävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan
vavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan
muutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas
joen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa
kohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut.
Se tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret
hyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi
kuin leikkitalo.
"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia", ulvoi Davy Montaine Kidin ja
poliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.
"Kyllä te vielä kotia pääsette", huusi hänelle poliisi lingoten hänet
turvallisempaan paikkaan.
Petäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi
matkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin
tyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen
entiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni
niin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin
puunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin
oli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien
saarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea
sulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä
alkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset
kahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta
sitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää
nousua eikä laskuakaan.
Montaine Kid pudisti päätään.
"Jää patoutuu ylhäältäkin."
"Nyt riippuu kaikki vain siitä, mikä jää särkyy ensinnä", lisäsi
Sutherland.
"Tietysti!" varmensi Kid. "Jos ylempi särkyy, olemme hukassa: se vie
mukanaan kaikki."
Minukkilaiset kääntyivät sanaa sanomatta toisaanne. Mutta pian kajahti
yleisen hiljaisuuden keskeltä läpi äänettömien ilmojen "Rumsky Ho" ja
senjälkeen "The Orange and The Black". Kid ja poliisi yhtyivät muihin
kannattaen uskollisesti laulusta toiseen siirtyvän kuoron säveliä.
"Voi, Donald, etkö auta!" ulvoi Davy puun juurella, jonka latvassa
kyykötti hänen toverinsa. "Donald, sääli vihdoinkin ja auta minua",
nyyhkytti hän yhä uudelleen koettaen kiivetä puuhun turhista
ponnisteluista veristynein käsin. Mutta Donald, joka koko ajan katseli
ylöspäin joelle, huusi äkkiä kauhusta väräjävin äänin:
"Hyvä Jumala, nyt se liikahti!"
Polviaan myöten hyhmäisessä vedessä, pitäen toisiaan kädestä,
kaiuttivat minukkilaiset, poliisi ja Kid tasavaltalaista hymniä, jonka
sanat hukkuivat likenevään pauhinaan. Ja sitä, minkä todistajaksi
Donald nyt joutui, ei kukaan ihminen olisi kyennyt näkemään sen perästä
eloon jäädäkseen. Suunnaton, valkoinen seinä, joka siirtyi kohti
saarta, pyyhkäisi kuin Jumalan sormi maan päältä puut, koirat ja
ihmiset. Katsellen tuota taulua Donald huojui hetkisen korkealla
tähystyspaikallaan ja pudota romahti sitten alas jäiseen syvyyteen.