"Olen valmis", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen
väsyneen huolestumisen ilme. "Mutta joutukaa vain."
Ury nousi.
"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen.
Uskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut
tarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni
panee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun
taistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen
tuomionsa täyttyisi."
Fortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat.
Hänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi
onneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän
pakeni lumikenttää myöten merelle päin.
"Mutta meillähän on vain yksi revolveri", huomautti hän.
"Ammumme vuorotellen", lausui Ury tarkastaen asetta huolellisesti.
"Kortit ratkaiskoot, kuka alkaa; seitsemän korttia kummallekin."
Ury nyökkäsi hyväksyvästi. Fortune veti taskustaan korttipakan.
Pelaajan vaistot heräsivät hänessä hänen nähdessään kortit. Tietysti ei
onni nytkään pettäisi. Ja haaveksien palaavasta päivästä hän otti
korttinsa ja vavahti ilosta huomatessaan, että hänen oli jaettava
kortit.
Hän sotki ja jakoi; pata oli valttina. Kun he katsoivat kortteja, ei
Urylla ollut ainoatakaan valttia, mutta Fortunella sitävastoin ässä ja
kymppi. Vapaus tuntui hänestä aivan läheiseltä. He pysähtyivät
viidenkymmenen askelen päähän toisistaan.
"Jos on Jumalan tahto, että surmaatte minut, ovat koirat kaikkine
valjaineen teidän. Taskustani löydätte valmiin kauppakirjan", selitti
Ury asettaen leveän rintansa häntä kohti suunnatun revolverin
maalitauluksi. Koettaen irroittaa ajatuksensa auringonsäteissä
kimaltelevasta valtameren ulapasta tähtäsi Fortune huolellisesti. Kaksi
kertaa hän laski revolverin, sillä kevättuuli huojutteli yhä
männynlatvoja. Vihdoin hän asettui toisen polvensa varaan ja puristaen
lujasti molemmin käsin revolveria ampui laukauksen. Ury horjahti,
levitti kätensä ja tehtyään mielettömän kokeen astua eteenpäin kaatui
lumeen. Fortune älysi, ettei ollut osannut suoraan rintaan, koska hänen
vastustajansa oli horjahtanut.
Kun Ury kooten viimeiset voimansa itseään hallitakseen ojensi kätensä
ottaakseen revolverin, vilahti Fortunen mieleen ajatus ampua vielä
kerta. Mutta hän luopui siitä heti. Onni oli suosinut häntä koko ajan.
Hän tunsi, että jos hän nyt tekee rikoksen, saa hän sen jäljestäpäin
maksaa. Ei, hän toimii loppuun asti rehellisesti. Ja sitäpaitsi oli Ury
niin pahoin haavoittunut, että hän tuskin jaksoi pidellä kädessään
raskasta Colt-revolveria.
"Missä on nyt Jumalanne?" kysyi Fortune la Perle pilkallisesti antaen
haavoittuneelle aseen.
"Hän ei ole puhunut vielä", vastasi Ury. "Valmistautukaa hänen
päätöksensä varalta."
Fortune katsahti häneen asettuen sentään syrjittään suodakseen
mahdollisimman pienen tähtäysalan. Ury, horjuen kuin juopunut, odotti
kuitenkin, kunnes vastustaja olisi asettunut rauhalliseen asentoon.
Revolveri oli hyvin raskas, ja hän epäili itse niinkuin Fortunekin,
voisiko hän kannattaa asetta. Mutta hän kohotti sen ja kohotettuaan
kätensä päänsä yli laski revolverin hitaasti alas. Samalla hetkellä
kuin hän näki Fortunen vasemman kyljen tähtäimen tasalla, hän laukaisi.
Fortune kaatui nurinniskoin.
Iloisen San Franciscon kuva himmeni ja kalpeni, ja kirkkaiden säteiden
valaisema lumi kävi yhä tummemmaksi. Fortune kirosi viimeisen kerran
petollista kohtaloansa.
"ÄPÄRÄ"
"Äpärä" oli oikea paholainen. Se tunnettiin kautta koko Pohjolan. Monet
nimittivät sitä "Lemmon sikiöksi", mutta sen isäntä, Musta Leclair, oli
keksinyt sille häpeällisen pilkkanimen "Äpärä". Paholainenhan se oli
Musta Leclairkin, ja he yhdessä muodostivat parin. On sananlasku, että
kun kaksi pirua kohtaa toisensa, on siitä tuloksena pieni helvetti.
Sitä saattoi odottaakin, niin pian kuin "Äpärä" joutui Mustan Leclairin
holhottavaksi. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli "Äpärä"
vielä penikka, laiha, nälkäinen, ilkeäsilmäinen; sen tervehdyksenä
olivat: yritys purra, murina ja äkäiset katseet. Leclairin tapana taas
oli kohottaa suden tavoin ylähuultaan, jolloin valkeat, julmat hampaat
paljastuivat. Aivan siten hän irvisti välähyttäen silmiään viekkaasti
ja tavoittaen kädellään "Äpärää" ja veti sen luokseen vinkuvasta
penikkaparvesta. Epäilemättä he olivat selvillä toisistaan, sillä
"Äpärän" pikku hampaat painuivat heti Leclairin käteen ja Leclair
puristi kylmäverisesti peukalonsa ja etusormensa pennun kurkkuun, ollen
vähällä tukehduttaa sen.
"Sacre dame!" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta
kädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään
kieritellen lumessa.
Leclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman
johtaja, ja sanoi: "Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh?
Mitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!"
Juuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair
osti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat
yhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn
lähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle
saakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään,
että sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.
"Äpärä" ei tuntenut isäänsä -- siitä sen nimi -- mutta John Hamlin
tiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka
hämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu,
vankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin
kissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon
lahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma
saattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä
olivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa
ja paljon voimaa oli "Äpärän" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka,
liha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta
Leclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut
elämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut
kookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi
vihasta, -- pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista.
Kelpo isännän luona olisi "Äpärästä" kasvanut tavallinen työhön pystyvä
vetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen
luontaisia pahoja vaistoja. "Äpärän" ja Leclairin tarina on kertomus
sodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota
heidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen
oli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun
taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti
ja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista
julmuutta -- se tuli käytäntöön vasta myöhemmin -- ainoastaan lyönnit
ja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli "Äpärän"
revitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet
entiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen
koiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut... Kun se vielä
oli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta
se kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se
vinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin
lopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen
sielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen
lisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin
äitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan,
vahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon
taistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin
kavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.
Kenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan
valittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat;
se kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi
hyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin
puraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta
milloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä
ulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti
Leclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään
julmuuteensa.
Kun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta "Äpärälle" vain
puolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti
ruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi
tuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja
koiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi "Äpärää" ja silitteli Babettea,
joka veti puolta huonommin, kaatoi "Äpärä" sen lumeen ja raateli niin
sen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä
otteluissa toisten vetokoirain kanssa "Äpärä" voitti aina ja pakotti
toiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän
kohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.
Viiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi
lempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki
villin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli
sitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun
tapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa
kirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava
jäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.
Sekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti "Äpärään", kun se osui
heidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset
tervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät
karvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan,
mutta silloin "Äpärä" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin
rautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies
olisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin
pahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa.
Tappaako "Äpärän?"... Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää
itselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten... No,
ken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran
ratkaistuksi...
Isännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen.
Jommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha
sitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut.
Leclair odotti päivää, jolloin hän saa "Äpärän" lopulta lannistumaan ja
se vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja "Äpärä"... Leclair tiesi, mitä
koiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin
selvästi lukenut, että kun "Äpärä" sattui olemaan hänen selkänsä
takana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.
Toiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan
suuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.
"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin
rahoitta ja koiratta", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun
"Äpärä" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan
voinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään
tohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.
"Se on minun asiani", vastasi Leclair kuivasti.
Ihmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei "Äpärä" karannut. He eivät
voineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan
vapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn
ääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita
säveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja
silmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta:
ansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa
siivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka
hiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle "Äpärä"
puhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei
"Äpärä" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan
yli olkansa.
"Äpärä" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli
hyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se
oli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun
huumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut
nuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika
oli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista
kookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä:
se oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä
kietoutuneena, kun "Äpärä" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa
lähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen
äänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja
kohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se
pysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja
kyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.
Tuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti
viallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat
vääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.
Leclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt
hampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja
tajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui "Apärän" kurkkuun ja
kierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan
koiran päälle. Mutta "Apärän" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan
olleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja
kaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt
sille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle,
kohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa
repien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä
lepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen
kurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä,
heikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä
vihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä,
tuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin
kauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin
käsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat
ulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen
hellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen
suusta.
"Äh! Kas noin, senkin saatana", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan
veren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman
koiran luotaan.
Sitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata
"Äpärän" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta
ajattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan
nuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.
"Äpärä" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn
heikoille, horjuville jaloilleen.
"Ähä, sinä lemmon sikiö", syljeskeli Leclair. "Vielä minä sinut opetan!
Nujerran sinut, pirulaisen!"
Ilma, joka yht'äkkiä tulvahti "Äpärän" keuhkoihin, vaikutti siihen kuin
viini, ja se syöksähti äkkiarvaamatta kohti isäntänsä kasvoja, mutta
osui harhaan, ja sen hampaat louskahtivat yhteen metallimaisesti.
Molemmat kierittelivät lumessa Leclairin vimmatusti takoessa
nyrkillään. Sitten he hellittivät otteensa ja jouduttuaan täten
vastatusten ahdistivat toisiaan milloin edeten milloin peräytyen.
Leclair olisi voinut turvautua veitseen. Pyssy oli aivan hänen
jalkojensa luona. Mutta hänessä oli herännyt raivoava peto. Hän tahtoi
tavoittaa vihollisensa käsin -- tai hampain. "Äpärä" yritti hypätä
syrjään, mutta Leclair kaatoi sen nyrkiniskulla ja puri hampaansa
luuhun saakka koiran lapaan.
Se oli alkuaikojen näytelmä alkuaikaisessa ympäristössä, sellainen,
jommoisia saattoi tarjoutua nähtäväksi maailman ollessa vielä nuori ja
kesytön. Aukio synkässä korvessa, rengas irvisteleviä susikoiria
ympärillä ja keskellä kaksi petoa villissä tappelussa, muristen ja
purren, vihan vimmassa, läähättäen, puhisten, singoten kirouksia
jännittäen voimansa mielettöminä vihasta ja tappamisen halusta, repien,
tempoen ja raastaen luonnonvoimien hillittömyydellä.
Mutta Leclairin onnistui iskeä nyrkillään "Äpärää" korvanjuureen,
jolloin koira kaatui ja menetti hetkeksi tajuntansa. Silloin mies
hyppäsi molemmin jaloin sen päälle ja alkoi tallata sitä kaikin voimin
aivan kuin survoakseen sen maan sisään. Mutta katkaistuaan sen molemmat
takajalat Leclair taukosi hengähtääkseen.
"Aaa! Aaa!" kiljui hän kykenemättä puhumaan inhimillisiä sanoja ja
puiden nyrkkiään, kun kurkusta ei enää lähtenyt ääntä.
Mutta "Äpärä" ei antautunut. Se virui avuttomana ja voimattomana
maassa, mutta sen ylähuuli kohousi heikosti kuin murinaan, jota ei se
kumminkaan saanut kuuluviin. Leclair potkaisi sitä, ja koiran heikot
leukaperät pureutuivat hänen jalkaansa, mutta hampaat eivät voineet
tunkeutua läpi nahan.
Silloin Leclair sieppasi piiskan ja pieksi koiran miltei riekaleiksi
kiljuen joka lyönnillä:
"Kyllä minä sinut nyt saan talttumaan! Jumal'avita! Nyt minä sinut
masennan!"
Lopulta hän väsyneenä, pyörtymäisillään verenvuodosta horjahti ja
kaatui uhrinsa viereen; mutta kun susikoirat tulivat lähemmäksi
nauttiakseen kostostaan, käytti hän tajuntansa viimeistä
valonvälähdystä peittääkseen omalla ruumiillaan "Äpärän" niiden
hampailta.
Tämä tapahtui Sunrisen tienoilla, ja lähetyssaarnaaja, joka muutamia
tunteja myöhemmin aukaisi ovensa kolkuttavalle Leclairille, ihmetteli,
miksi "Äpärää" ei ollut valjakossa. Vähemmän ei häntä ihmetyttänyt, kun
Leclair kohottaen rekipeitteitä otti "Äpärän" syliinsä kompastuen itse
kynnykseen. Sattui niin, että Mc Questionin haavuri, jolla oli ollut
asioita lähitienoilla, istui siinä vieraana ja ryhtyi yhdessä
lähetyssaarnaajan kanssa lääkitsemään Leclairia.
"Merci, non", esteli tämä. "Ensin koira. Kuoleeko? Non. Ei kelpaa.
Sillä minun on se ensin kesytettävä. Siksi ei se saa vielä kuolla."
Haavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan
ihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai
keväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. "Äpärän" laita oli ollut
vielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut
kasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien
viikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair
vihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä
auringonpaisteessa majan ovella, oli "Äpärä" jo taas saavuttanut
käskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei
ainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.
Koiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi
kerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti,
äärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.
"Bon", sanoi hän. "Bon. Miten ihana auringonpaiste!" Ja hän kurotti
laihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.
Sitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen
silmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.
"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini,
jotta voin rauhassa lämmitellä auringossa."
Sen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan
edustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan
hänen polvellaan. Ja "Äpärä" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen
katsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä
vakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli
ymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran
lähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Olen valmis uskomaan, että tuo peto
ymmärtää..."
Leclair naurahti hiljaa: "Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti
mitä nyt sanon."
Aivan kuin puhutun vahvikkeeksi "Äpärä" tuskin huomattavasti liikautti
tervettä korvaansa tarkaten ääniä.
"Minä sanon: tapan!"
"Äpärä" päästi kumeaa murinan; sen kaulakarvat pörhistyivät ja kaikki
lihakset jännittyivät odotuksesta.
"Nyt kohotan aseen, kas näin."
Sanoja seurasi teko, ja hän suuntasi pistoolinsa "Äpärää" kohti.
Koira oli yhdeltä hyppäyksellä livahtanut näkyvistä majannurkkauksen
taa.
"Hyvä Jumala!" hoki lähetyssaarnaaja hokemistaan.
Leclair hymyili ylpeästi.
"Mutta miks'ei se karkaa luotanne?"
Ranskalainen kohautti olkapäitään, jolla liikkeellä hänen maanmiehensä
ilmaisevat mitä tahansa, alkaen täydellisestä tietämättömyydestä
kaikenpuoliseen ymmärtämiseen asti.
"Ja miksi te ette tapa sitä?"
Taas olkapäiden kohautus.
"Mon père", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, "se hetki ei
ole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen
vielä runnon pieniksi paloiksi... Äh! Kerran vielä teen sen... Bon!"
Koitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty
Milen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi
kultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan
vuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi
jääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille
alas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina "Äpärä" sai perusteellisen
kurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja --
pahimman kaikista -- musiikin kidutuksen.
Kuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille
äärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti
sen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi
pitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se
ei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä
vastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti
musiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi
tarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä
keinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan
kajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli
havahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla "Äpärää".
"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia", puheli hän. "Häh, mitä
arvelet siitä, 'Äpärä'?"
Hänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta
ja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa
rahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä,
joita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin "Äpärä" purren hampaansa
yhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan
soppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair
seurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä
kauemmaksi.
Alussa "Äpärä" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä
lähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin
hirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin
työntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä
aukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset
nykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja
kiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita
itseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta
puristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta.
Sitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen
jok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen
sudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi
parkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi;
sitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen
sydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo,
heiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.
Koira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä
Leclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli
sydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti
kaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä
ulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä,
kammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen "Äpärä" oli päiväkaudet
hermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta
yhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei
siinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja
synkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi,
että se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi
tuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista
ja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.
Silloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen -- tuohon
kukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas
taivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan,
milloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa
Yukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan
tarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen
huimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja "Äpärän" avulla, jolla
tavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja
heittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja
tulevaisuudelle.
"Tämä se jotakin on", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä,
jotka koskettivat "Äpärän" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin
pitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. "Minä liikutan vain kättäni näin ja
näin... Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat,
miehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on
yhtä ja samaa. Haha!"
Isä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä
peloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän
ei tehnyt toistamiseen.
"Kenties on niin, mon père", kuului vastaus, "mutta helvetinkin minä
läpäisen ryskeellä ja pauhulla kuten hukanputki palavan rovion... Vai
mitä, mon père!"
Mutta kun kaikella maailmassa on loppunsa, niin hyvällä kuin
pahallakin, tuli Mustasta Leclairistakin loppu. Kesällä matalanveden
aikana hän ruuhessaan, seipäällä avittaen, meloi Mc Dougallista
Sunriseen. Lähti Mc Dougallista Timothy Brownin keralla ja saapui
Sunriseen yksinään. Sitten tuli tunnetuksi, että he ennen lähtöään
olivat riitaantuneet. "Lizzie", kymmentonninen vanha rataslaivarähjä,
joka oli lähtenyt vuorokautta myöhemmin kuin Leclair, saapui perille
kolme päivää ennen häntä. Ja kun Leclair vihdoin ilmestyi, oli hän
saanut olkapäänsä puhki kuulasta ja alkoi kertoa jotakin väijytyksestä
ja murhamiehistä.
Sunrisessa oli sillävälin keksitty kultasuoni ja tapahtunut suuria
muutoksia. Seudulle tulvi sadoittain kullanetsijöitä, paloviinaa ja
puolitusinaa huijareita; ja lähetyssaarnaaja näki vuosikausien
uurastuksensa intiaaniparkojen auttamiseksi rauenneen tyhjiin. Kun
intiaaninaiset rupesivat keittämään papuja ja pitämään vireillä tulta
naimattomille kullanetsijöille ja miehet vaihtamaan lämpimiä
turkiksiaan mustiin pulloihin ja rikkinäisiin kelloihin, kävi pappi
vuoteeseen, sanoi muutaman kerran: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
ja lähti toiseen maailmaan karkeatekoisessa pitkulaisessa arkussa.
Senjälkeen huijarit siirsivät ruletin ja pelipöydät lähetystalolle,
mistä rahojen helinä ja lasien kilinä alkoi kuulua päivät ja yöt
läpeensä. Timothy Brown oli ollut suosittu mies tässä Pohjolan
seikkailijain piirissä. Yksi vika vain oli hänellä ollut: kiivas luonto
ja osuva nyrkki; mutta nuo pikkuseikat korjasi hänen hyvä sydämensä ja
anteeksiantavaisuutensa. Leclairin vikoja taas ei hyvittänyt mikään
vastapaino. Hän oli "musta", siitä olivat todistuksena hänen monet
tekonsa, joita ei kukaan unohtanut, mistä syystä häntä vihattiinkin
yhtä paljon kuin Brownia rakastettiin. Siksipä miehet, jotka sattuivat
olemaan Sunrisessa, sitoivat hänen olkapäähänsä puhdistavan kääreen ja
veivät hänet Lynch-oikeuden eteen.
Asia oli vallan selvä. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc
Dougallissa. Timothy Brownin keralla hän oli sieltä lähtenyt, mutta
saapunut Sunriseen ilman häntä. Katsoen hänen entisiin tepposiinsa
tulivat kaikki samaan johtopäätökseen, että hän oli tappanut Timothy
Brownin. Leclair puolestaan myöntäen kaikki edellämainitut tosiseikat
kielsi johtopäätöksen oikeuden, antaen toisen selityksen. Kaksikymmentä
mailia Sunrisesta olivat hän ja Timothy Brown sauvoneet venettään
kallionkuvetta pitkin. Rannalta kajahti kaksi pyssynlaukausta. Timothy
Brown putosi veneestä jättäen punaisia läikkiä vedenpinnalle. Sitten
häntä ei enää näkynyt. Mutta Leclair itse kaatui veneen pohjalle
olkapää puhkaistuna. Hän makasi hiljaa katsellen rannalle. Jonkun ajan
kuluttua kaksi intiaania pisti päänsä näkyviin pensaikosta. He tulivat
veden rajaan laahaten perässään koivunkuoresta tehtyä ruuhta. Tuskin he
olivat saaneet sen vesille, kun Leclair laukaisi pyssynsä. Hän osasi
toiseen heistä, joka kierehti veteen samoin kuin Timothy Brown. Toinen
jäi veneen pohjalle, ja sitten niin ruuhi kuin venekin kulkivat
valtoiminaan virran mukana. Virta vei heidät saaren luo, missä joki
haaraantuu; ruuhi kulki saaren toista rantaa, vene toista. Ruuhta hän
ei sen koommin nähnyt, vaan souti itse Sunriseen. Mutta päättäen siitä,
kuinka intiaani oli hypähtänyt ruuhessa, hän arveli haavoittaneensa
häntä.
Selitystä pidettiin epätyydyttävänä. Hänelle annettiin kymmentuntinen
odotusaika, jolla välin "Lizzie" lähti tiedustelemaan asiaa. Kymmenen
tunnin kuluttua se tulla porhalsi takaisin Sunriseen. Tiedustelut
olivat olleet turhia. Mitään Leclairin puheille myönteisiä seikkoja ei
ollut havaittu. Hänen käskettiin tehdä testamenttinsa, sillä Sunrisessa
oli Leclairin nimissä valtaus, arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria.
Ja nuo ihmiset eivät ainoastaan laatineet lakeja, vaan noudattivatkin
niitä.
Leclair kohautti olkapäitään.
"Pyydän vain yhtä", lausui hän, "pientä... kuinka te sitä
sanottekaan?... pientä suosionosoitusta. Viisikymmentätuhatta
dollariani lahjoitan kirkolle ja koirahylkyni 'Äpärän', paholaiselle."
"Mikä on siis pyyntöni?"
"Että ensin hirtätte koirani ja sitten minut. Sopiiko? Mitä sanotte?"
Kävihän se laatuun; sovittiin siis, että "Lemmon sikiö" kulkisi
isäntänsä edellä viimeiselle pysähdyspaikalle, ja oikeuden istuin
siirrettiin joen rannalle, missä kasvoi yksinäinen mahtava honka.
Järvi-Charley teki silmukan nuoraan, heitti sen Leclairin pään yli ja
kiinnitti asianmukaisesti kaulaan. Kädet sidottiin selän taa ja Leclair
autettiin seisomaan tyhjälle korppulaatikolle. Sitten köyden vapaa pää
heitettiin oksan yli, vedettiin kireämmälle ja kiinnitettiin lujasti.
Tarvitsi enää vain työntää korppulaatikko alta pois, niin Leclair olisi
riippunut ilmassa.
"No, nyt koira!" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi
kaivosinsinöörinä. "Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru
kaulaan."
Leclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki
toisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään.
Kerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian
tunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi
Leclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi.
Yksinpä "Äpäräkin" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti
etukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.
Mutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului
hiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään
heiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.
"Minulla on teille asiaa, pojat!" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan
heidän luokseen. -- "Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte",
selitti hän saatuaan henkäistyksi. "Laskivat alempana rantaan tultuaan
oikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet
ruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli
ollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni."
"Kas niin. Enkö sitä sanonut?" huusi Leclair riemuiten. "Juuri hän!
Minä tiedän. Puhuin totta."
"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja", sanoi Webster Shaw. "Ne ovat
lihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu.
Lähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi.
Siinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa
puolustuksekseen."
"Hei, m'sieur", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua
Sunrisea kohti. "Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!"
"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme", huusi Webster Shaw
olkansa yli. "Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se
on sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen."
Niinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä
hermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin
sanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut
tuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan
suorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen
nuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja
haavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi
hengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään
sääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä
pelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei
päässyt näkemään Majavan hirttämistä.
Näissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta
osui "Äpärään", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä.
Silloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä
koiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. "Äpärän"
kupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin
sen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen
odotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli
täydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko
löytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku
hänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti
"Äpärään" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut,
mutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja
katsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.
"Sacre dame!" kirosi Leclair puoliääneen.
Päästyään varmuuteen siitä, ettei ketään ollut näkemässä, "Äpärä"
istuutui vääntäen ylähuulensa hymyyn, katseli Leclairia ja nuoleskeli
suupieliään.
"Näkyy olevan loppuni käsissä!" sanoi Leclair ja purskahti raikuvaan
ivanauruun.
"Äpärä" astui lähemmäksi viallinen korva lerpallaan ja terve
heristettynä pirullisen tarkkaavaiseksi. Pää kujeellisesti kallellaan
se läheni teeskentelevin, leikittelevin askelin. Se alkoi hiljaa hieroa
kuvettaan laatikon reunaan ja liikautti sitä kerran, sitten toisen.
Leclair muutteli jalkojaan pysyäkseen tasapainossa.
"Äpärä", lausui hän rauhallisella äänellä, "minä tapan sinut!"
Sen sanan kuullessaan koira murahti ja tölmäsi lujasti laatikkoa.
Sitten se nousi takajaloilleen ja nojautui voimakkaasti sitä vasten
etukäpälillään. Leclair potkaisi toisella jalallaan, mutta nuora viilsi
hänen kaulaansa, niin että hän oli vähällä kuristua.
"Hei siinä! Mars paikoillesi!" kirkui hän.
"Äpärä" peräytyi parikymmentä askelta, joka liikkeessä pirullista
sulavuutta, jonka Leclair hyvin ymmärsi. Hän muisti, että koira oli
monesti särkenyt huuhtoma-avannosta jääkuoren nousemalla takajaloilleen
ja sitten koko painollaan heittäytymällä jäätä vasten; ja muistaessaan
sen hän käsitti mitä koiralla oli mielessä. "Äpärä" kääntyi isäntäänsä
päin ja pysähtyi paljastaen hampaansa pilkkahymyyn, johon Leclair
vastasi samalla mitalla. Sitten koira otti vauhtia ja heittäytyi koko
painollaan laatikkoa vasten.
Neljännestunnin kuluttua Järvi-Charley ja Webster Shaw palatessaan
näkivät aavemaisen heilurin kieppuvan hämärissä. Riennettyään kiireesti
paikalle he huomasivat elottoman ruumiin ja siihen takertuneen
elollisen olennon, joka tempoi, repi ja raastoi vainajaa.
"Hei, pois siitä, Lemmon sikiö!" karjaisi Webster Shaw.
Mutta "Äpärä" katsahti häneen kiukkuisesti, murisi uhkaavasti eikä
hellittänyt hampaitaan.
Järvi-Charley otti revolverin, mutta hänen kätensä vapisi ikäänkuin
vilusta ja hän ampui harhaan.
"Kas tässä, ota sinä tämä", sanoi hän antaen aseen Webster Shawlle.
Webster Shaw naurahti lyhyesti, tähtäsi kiiluvan silmäparin väliin ja
laukaisi. "Äpärä" nytkähti, potki hetkisen suonenvetoisesti maata ja
muuttui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Mutta hampaitaan se ei
hellittänyt.