Fortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset
voimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä,
jonka oli lävistänyt veitsensä terällä.
Lämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä
oli kirkkaana hänen mielessään, -- mies käsin pöydänreunaan tarttuu,
hitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri,
kaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys... huudot lakkaavat
yht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä
kasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän
iankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi,
jotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä
riehuvasta kylästä.
"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti", mutisi hän
halveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti.
Tulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja
tanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja
koirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen
askeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu
vähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja
tuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti
hänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen
epämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin
häipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen
veneiden väliin.
Fortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua
muistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja
lukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui,
että vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti
tykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava
varjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen
mieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon
itsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua
yliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se
muistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä
pelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton
tai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset
harvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu,
vapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden
todellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta
kirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja
kääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän
jäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä
saaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta
voimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti
ympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien
heikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.
"Älkää ampuko. Olen aseeton."
Varjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle
vavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.
Jos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon
penkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin
luultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan
pitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen
kuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:
"Älkää ampuko. Näettehän, että olen aseeton."
"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?" kysyi peluri laskien alas
revolverin.
Ury Bram kohautti olkapäitään.
"Se ei mitään merkitse. Menkäämme nyt yhdessä minun luokseni."
"Minne?"
"Majaani. Se on tuolla kylän rajalla."
Ury Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että
hän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa
kiroukset.
"Kuka te olette", sanoi hän viimein, "ja keneksi luulette minua, kun
kuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni
valmiiseen silmukkaan?"
"Olen Ury Bram", vastasi toinen koruttomasti, "majani on kylän
laidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on
hänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole
mihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa..."
"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!" keskeytti hänet Fortune la Perle,
-- "taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin
auttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat
ihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy
täältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja
elukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia...
Millaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän
kirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin
kylläännyttää." -- Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon
partaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi
puhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto
hänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa
paikassa paljoa myöhemmin.
"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät
kätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin
riittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei
rekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä.
St. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat
ovat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti
sanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä
minun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan
kuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse
kulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat
ajatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa
pitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson
asioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä..."
Hän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan
rukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten
keltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa
paljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa,
sillä aikaa kuin Ury lausui valansa.
Sitä valaa hän ei ajatellutkaan rikkoa eikä koskaan rikkonutkaan.
Majan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin
odottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän
voitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa
hän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään
syrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän
nopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä
alkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen
puolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa
savupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat
voimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka
näyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai
huumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät
kylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät
syvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta
tarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta
päättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki
hänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa.
Ihminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä
elämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella
yökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä
läpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi
tapahtunut... Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la
Perle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan
ymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai
huokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä;
mutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden
läpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.
"Auttakaa nyt minua, herra", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty.
"Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi
tänne."
Fortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan
yhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin
karkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä,
jotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat
epätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan
pois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät
tukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten
epätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot
hän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä
levitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen
peitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan
kenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.
Ensi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja
tutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta.
Mutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan.
Todellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska
siellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John
Randolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli
käyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti
kävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman
määrän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin
iloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui
Uryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain
takaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja
koiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani
harvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui
tuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja.
Järjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten
muodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha
lopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena
loihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja
katsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä
päivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti
yksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet
asentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty
katkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli
elämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.
"Elämä on kehnoa peliä", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa
muuttelevaisuutta. "Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on
merkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon
onnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja
minä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi
ollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta
korttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei
hän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta?
Miksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni
siellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big
Pittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan.
Miksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän,
että kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin.
Koko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on
kaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen!
Olkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt
kieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän
hän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi
miksi? Miksi? Miksi?" -- Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri
huonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.
Näiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan
tyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin
himmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi
herättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä
kahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri
ihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut
Uryn häntä auttamaan.
Mutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä
kullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen
muistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi
äkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi
rauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta
nyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään
elinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla
kivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä,
siirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä
oli saatavissa niin suunnattoman halvalla.
Eräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti
reet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he
eivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä
kohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten
matkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan
mailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat
Koyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan
Fort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.
Matka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei
viimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä
sanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä
palveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia
maileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu.
Pian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin,
Cariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea,
joka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen
pysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he
nousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui
kevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan
alue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä
päivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli
niin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa
elämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury
valjasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja
Fortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury
äkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien
liekkien valoon.
"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?" kysyi hän ja
katsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi
itsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.
"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan
lähde mielestä", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. "Kuolleen Hevosen
taipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku
97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole
turhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi
pakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain
hevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat
korkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien
selällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin
raskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat
jalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan
varustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin,
tukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin.
Pakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten
ampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen
Hevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja
muuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli
kärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen.
Pitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen
niiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin
heinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan
hiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset
antoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville
haavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä
tiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta
kattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut
kadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa
hän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan
satulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme
tapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden
yli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja
ojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään
seinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja
tuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen
vetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka,
kunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku
eläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli
saatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille
tultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä
hevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja
hän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön,
joka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista
tuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen
vuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei
mies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset
kahteen ryhmään -- toiseen omansa, toiseen minun -- ja katsahti minuun.
Ymmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän
toiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen,
tuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä
täyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen
taipaleella..."
"Oli John Randolph", täydensi Fortune halveksuvasti.