Viimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua
vatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset,
ajatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan.
Mutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja
mukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin
suurta ja erikoista nautintoa.
Hänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan
kuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin
olisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä.
Samentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli
epäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja
lepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet
vieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää
keittoastiaa kohti.
Morganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi
siihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti
muutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän
alkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono.
Morganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja
etusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta
tupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä
Morganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui
muitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.
Sitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia
karvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua
hän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja
lämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi
tulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan
savuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan
sen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta
hiilloksesta.
Vähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi.
Vihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja -- totta kyllä -- sangen
vaivalloiselle matkalle.
Hänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen
ilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä
ohuemmilta.
Aikomusta seurasi teko. Morganson nousi päättävästi ja meni
tarkastamaan matkavarustuksiaan. Hän pani rekeen kokoonkäärityt
peitteet, keittoastian, pyssyn ja kirveen ja kiinnitti kuorman
köydellä. Sitten hän lämmitti kätensä tulisijan ääressä ja veti niihin
kintaat. Hänen jalkansa olivat kipeät, ja hän ontui huomattavasti. Kun
hän heitti olkansa yli köyden ja kallistui koko painollaan saadakseen
reen liikkumaan, ähkäisi hän. Siihen kohtaan, jota köysi joka päivä
hankasi, oli hiertynyt haava.
Tie kulki jäätynyttä Yukon-jokea myöten. Neljä tuntia taivallettuaan
hän saapui tienkäänteessä sijaitsevaan Minton kaupunkiin, joka
oli rakennettu korkean maavallin harjalle ja sisälsi yhden
kaislarakennuksen, majatalon ravintoloineen ja muutamia hökkeleitä. Hän
jätti rekensä oven luo ja meni ravintolaan.
"Riittääkö viskyyn?" kysyi hän laskien tarjoilupöydälle
kultahiekkapussin.
Ravintolanpitäjä katsahti tutkivasti pussiin, sitten Morgansoniin ja
toi pullon ja lasin.
"Olkaa huoletta", lausui hän.
"Ottakaa sentään pussi", kehoitti Morganson.
Ravintoloitsija käänsi pussin alassuin, pudisteli sitä vaa'an
yläpuolella, ja siitä putosi muutamia kultarakeita. Morganson otti
kukkaron, käänsi sen nurin ja poimi huolellisesti kaikki kultahituset.
"Luulen, että sitä on puolen dollarin arvosta", sanoi hän.
"Ei aivan, mutta likipitäin", vastasi ravintoloitsija. "Mutta se ei
merkitse mitään; otan korvauksen joltakin toiselta vieraalta."
Morganson kaatoi hämillään itselleen puoli lasia viskyä.
"No, no, älkää ujostelko", rohkaisi häntä ravintoloitsija, "juokaa kuin
mies."
Morganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi
hitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä,
valui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti
vatsan.
"Keripukki vai?" tiedusteli ravintoloitsija.
"On sitäkin vähän", vastasi toinen, "mutta ei se ole vielä turvottanut;
kenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen
ruumiistani."
"Sanani annan, ettette pääse", lausui ravintoloitsija osaaottavasti
hymyillen. "Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä
keripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin
petäjänkuoriteetä."
Puolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta.
Uudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja
suuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan
hän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli
pieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli
mailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan
tasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän
suuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki
rannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne.
Etelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin
matkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä
neljännesmailin päässä.
Morganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia
jälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi
raahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan
pehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken
aikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia.
Pimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi
kuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei
hänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä
peitteiden alle.
Aamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas
lakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin
edellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan
lyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä
ja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten
teltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän
teetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin
mitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin.
Koko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa
korppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi
hyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa.
Syötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan
neljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin
tarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.
"Pariksi viikkoa riittää", lausui hän ääneen. "Kenties kolmeksikin",
lisäsi hän työntäen korput luotaan.
Hän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn
ja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen
lumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui.
Täydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta
ja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi
heiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi
sietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti,
silminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin.
Välistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä
myöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne
ihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista
iäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.
Päivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa,
hienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan
luotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.
Nojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan
ainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää
äänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä
koirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi
kaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti,
heittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi
ja söi vielä yhden korpun.
Pakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta
petäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua
riittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa
päiväannoksensa kuuteen korppuun -- kolme aamulla ja kolme illalla.
Päivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa,
mutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme
korppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän
keripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän
huomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun
jälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.
Viidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui
tumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän
tarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja
lämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat.
Hetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja
hermostuneemmaksi -- hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan --
mutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen
huoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa
Minton suunnalle.
Morganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan
vartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän
virginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja
vasemmalle tien suuntaan.
Hän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä
puiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija
tai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.
Sitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset
vartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää,
mutta pimeässä se oli yhtä kaikki.
Silminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman
itsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista,
hän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan.
Koko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei
olisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä,
läpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria
matkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.
Kaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän
lähde -- hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella,
nääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin
eteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti
ja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli
ruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli
rahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri,
aurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä,
vertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota
hän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli
odottanut... Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän
vähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet
oli ryöstetty, -- hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden
piti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.
Jauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa:
kaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa,
ja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin... Keripukki oli joutunut
uuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita
aineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin
paisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin.
Turvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.
Sen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi --
neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle
nollan... Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän
määritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen
pohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee -- lumeen kaadetun veden
loiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys
jäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja
katolle.
Hän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi
tähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen
puri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen
äärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet
ja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi
siten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä
juuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää
tiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi
paria. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen
siellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen
jälkeen ajoi reki sivuitse.
Kun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan
vahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.
Kokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä,
mutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut
voivansa niin paljon kärsiä.
Muutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen
poliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan
paljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien
vähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden
askelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.
Paleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin
pitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi
käden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja
ajoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan.
Postinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä
heti otettu kiinni.
Seuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi
sataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä
lämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden
nälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta
hämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja
hämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen
petäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.
Seuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan
puristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän
huomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson
poikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan
suonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen
pyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen,
tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui
kohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä
kohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui
Morganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan
tuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan
kuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen
hänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa
eläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä
hän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri
tuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen.
Hän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään
tärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen
näköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi
liipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä
sen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin
koetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja
koettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain
pysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi
puuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti
sen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi
tyrskien ja vavahdellen.
Suunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän
otti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin
paleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan
aikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen.
Se oli lihavaa klondykelaista lajia.
Lopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan
ja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja
Morgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän
leikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen
telttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen
murto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen
metsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen
askarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut
tuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut
tappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun
hän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei
hänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se
kallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa
Mintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset
vetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään -- sinne, missä on
meri, aurinko ja sivistys.
Hänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli
muuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti
takaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi
piipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan
hirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan
puita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin
sairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen
yhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta
huomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen
päähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja
ottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi
muutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan.
Hän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä
turvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut
kokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean
työnsä, joka uuvutti hänet kokonaan.
Palattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut
ystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän
voinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa
ja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta
se ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa.
Tuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa
ja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät
siitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan
piipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän
oli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken
kuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan
lihaa.
Aamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen
korvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli
ympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä
osuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan.
Silloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella
outoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat
jalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta.
Hieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti
sitten ulos teltasta.
Läheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja
murinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta
kivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja
uhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli
hajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat
sudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää
uhkauksia.
Hän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat
vainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä --
sen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden
pystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten
kolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!
Hänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten
ne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja
Morganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että
vähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.
Koko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä
lumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä
jäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä
päivänä vienyt telttaan.
"Muutamaksi viikoksi se riittää", mietti hän katsellen lihakasaa.
Pohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän
puhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän
kappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen,
minne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei
häirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä
tuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon
vuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään
liemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan
luut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen
sekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi
itsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.
Seuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin
odottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä
viikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen
jonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin,
mutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta
iltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa
herätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi
keskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota
arvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle
mitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä
voimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai
elämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään
Mintoon -- ottamaan asiasta selvää.
Oli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen
hänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa
paluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti
ravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli
ainoastaan pari kituvaa kynttilää, -- mutta hänhän olikin pitkät ajat
elänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi
kolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia,
päätteli hän heti. "Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni,
täytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna."
Ravintoloitsija vihelsi pitkään ja ihmettelevästi.
"Ja minä kun luulin, että te olitte jo kuollut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Morganson värähtelevin äänin.
Hän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka
kuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.
"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena", lausui
ravintoloitsija. "Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette
ole käynyt. Missä olette ollut?"
"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä", valehteli Morganson
änkkäillen.
Hän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli
tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt
täytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi
villisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin
säilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei
kumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan
luona. Niillä oli hallussaan elämä -- hänen elämänsä.
"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?" kysyi
ravintoloitsija.
"Elelin rannalla", vastasi Morganson. "Tein mahdottoman määrän
halkoja."
Ravintoloitsija nyökäytti päätään.
"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te
siellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian
harjakaisia!"
Morganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut
valmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen
jalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta
ravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle
pullon.
"Millä te elätitte itsenne siellä?" kysyi ravintoloitsija. "Olette koko
lailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette
paleltunut puita hakatessanne."
Morganson joi ahnaasti viskyä.
"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti", virkkoi hän. "Tuo keripukin
vietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein
hirven jäljille -- ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain..."
-- Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: "Luulen sentään, että
petäjänkuoriteellä saan sen lähtemään."
"Juokaa vielä", kehoitti ravintoloitsija.
Kaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin
tyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi
istuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen.
Kookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan
kuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän
setelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan
dollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä,
mieletöntä halua siepata rahat ja paeta.
Mustapartainen ja toinen tämän tovereista nousivat.
"No, pystyyn, Olsson", lausui edellinen vaaleatukkaiselle,
punaposkiselle jättiläiselle.
Olsson nousi haukotellen ja venytellen seisaalleen.
"Miksi menette niin varhain levolle?" kysyi pahoitellen
ravintoloitsija. "Vielähän on aikaista!"
"Aamulla lähdemme Selkirkiin", vastasi mustapartainen.
"Ensimmäisenä joulupäivänäkö?" huudahti ravintoloitsija.
"Mitä jalompi päivä, sitä parempi asia", vastasi toinen hymyillen.
Matkustavaisten käydessä ovelle valkeni Morgansonin mielessä tietoisuus
siitä, että nyt oli jouluaatto. Sellainen päivä siis oli! Sekö olikin
tuonut hänet Mintoon? Mutta tuon ajatuksen hämmensi heti noiden kolmen
miehen ja paksun sadandollarinsetelitukun kuva.
Ovi sulkeutui.
"Se oli John Thompson", lausui ravintoloitsija. "Kietaisi, miekkonen,
kaksi miljoonaa taskuunsa, ja saman verran saa vielä. No, minäkin
lähden maata. Juokaa vielä lasillinen."
Morganson epäröi.
"No, juokaa pois vain", kehoitti toinen itsepäisesti. "Selvitämme välit
sitten, kun olette myynyt halkonne."
Morganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän
hoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä
ja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, -- elämän
sadandollarinsetelitukun hahmossa.
Hän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan
ja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin
sairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden;
keittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset
säteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena
rannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että
petäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.
Aamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä
astetta nollan alapuolella -- niin määritteli Morganson. Mikään ei
häirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.
Äkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua.
Hän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän
alkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn
lukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli
välttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni
suomaan.
Miehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena
kulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut
tietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa
rekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.
"Pulska mies", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan
piirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne
näyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla
on vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa
olkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että
hänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan
ottanut kintaan kädestään, -- nyt hän kiireesti veti sen takaisin
käteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi
niiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun
kulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti
Morganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja
tähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti
ympäri ja kaatui samassa lumeen.
Hämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä
Thompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi
ylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen
kuormansa päälle.
Nyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt
pötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä
etumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi
pakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui
istualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla
tuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli
vain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin
elämä ja kuolema.
Epätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti
hullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman
nopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja
tähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.
"Herra, auta!" huusi hän ääneensä ja laukaisi.
Olsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi
heittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja
jäi hievahtamattomaksi.
Morganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut
enää syytä piileksiä.
Hänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso
koira -- puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen -- seisoi
vaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin
ja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän
koiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi
vielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen
kimppuunsa.
Silloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti
puhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa
ensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja
pakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi
selällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin
väliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki
ainoastaan mustan parran.
Nähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson
poikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja
muodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä
seuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin
hitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja
koetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja
villisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä.
Epätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.
Hän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut
niihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti
lumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin,
käänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei
kiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti
verta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.
Kaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus,
tämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin
punaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin
marmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti
marmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita
minuutteja sitten.
Morganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja.
Ihmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan.
Povitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän
kiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin
merkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800
dollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.
Hän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin
maahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa
hyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat
punaisen jääkuoren peitossa.
Nopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti.
Hänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas
murista.
Morganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti
edestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet
jäätyneet kyynelet.
Tämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti
viipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.
Ymmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin
sekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen
raukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin
kuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin
osaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä
koirain kallot! Hän niille näyttää!
Mutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän
poikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista
pyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt
eteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen
raadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän
katsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän.
Verta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin
vakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa.
Silloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja
hän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja
hän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä
kohti...
Sitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei
pyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko
oli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja
koko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin
hänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja
Thompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki
johtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.
Morganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana.
Koira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen
haukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin
silmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä.
Viimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja
alkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.
Nyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui.
Hän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien
syvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt.
Sisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän
huomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi.
Hän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän
ei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän
pahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden
viikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko
tuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota
kärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut --
elämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.
Mutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos
eivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli
jokaisen ihmisen on käytävä.
Häntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään
unohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä
heikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen,
silmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi
pakkanen nyt ei enää häntä kiusaa... Mutta sitten, päivän sammuessa,
lakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja
syvään huokaisten Morganson vaipui uneen.