Mies tulee harvoin oikein arvioineeksi naisiaan, ei ainakaan ennenkuin
on joutunut heistä erilleen. Niin kauan kuin mies elelee naisellisuuden
ilmakehässä, hänellä ei ole oikeaa käsitystä sen ylevyydestä; mutta
antaapa hänen olla kauemmin tämän ilmakehän ulkopuolella, jopa ilmaisee
yhä yltyvä tyhjyys itsensä hänen olemuksessaan, hän alkaa tuntea
hämärää kaipuuta, jota ei voi tarkemmin määritellä. Jos hänen
tovereillaan ei ole enempää kokemusta siinä suhteessa kuin hänellä
itsellään, niin he pudistavat päitään neuvottomina ja suosittavat
hänelle ankaraa ruumiillista työtä. Mutta nälkä jatkuu ja yltyy; mies
menettää elämän jokapäiväisten asiain harrastuksen ja käy
alakuloiseksi, ja jonakin päivänä, kun tyhjyys käy sietämättömäksi,
selviää hänelle mitä on tehtävä.
Kun Yukonin maassa tämä kaipuu tapaa, niin mies tavallisesti hankkii
veneen, jos on kesä, talvella taas valjastaa koiransa ja lähtee
etelään. Muutamien kuukausien kuluttua -- edellyttäen, että hänellä on
usko tuohon pohjoiseen maahan -- hän palaa sinne mukanaan vaimo, joka
jakaa hänen kanssaan tuon uskon ja kohtaavat vastukset. Tällä tavoin
toteamme miehen synnynnäisen itsekkyyden. Niin johdumme puhumaan
myöskin Scruff Mackenzien seikkailuista, jotka tapahtuivat entisaikaan.
Silloin ei maata ollut vielä tallannut ja paaluttanut kullanetsijäin
tulva, ja Klondyken huomattavin tulolähde oli sen lohenkalastus.
Scruff Mackenzie oli syntynyt sivistyksen rajamailla Yhdysvalloissa, ja
uudisasukkaan elämää hän oli aina elänyt. Kahdenkymmenenviiden vuoden
taukoamaton taistelu mitä villimmän luonnon kanssa oli painanut
leimansa hänen kasvoihinsa. Kaksi viimeistä, kaikkein hurjinta ja
kovinta vuotta hän oli viettänyt kullanetsijäin joukossa, jotka
majailivat napapiirin pimeillä mailla. Kun mainittu kaihon tauti
valtasi hänet, hän ei hämmästynyt, sillä hän oli käytännöllinen mies,
joka oli nähnyt sen iskevän toisiinkin miehiin samalla tavalla. Eikä
muuta merkkiä huomannut hänen kaipuustaan, kuin että hän teki työtä
hurjemmin. Koko kesän hän taisteli sääskiä vastaan ja huuhtoi kultaa
Stewart-joella. Sitten hän uitti rakennushirsiä Yukonia pitkin Forty
Mileen ja kyhäsi majan niin mukavan, että mikä leiri tahansa olisi
voinut siitä ylpeillä. Todellakin maja näytti niin lupaavalta, että
moni mies pyrki hänen asuinkumppanikseen. Mutta hän murskasi heidän
toiveensa töykeällä, voimakkaalla ja lyhytsanaisella puhetavallaan ja
osti kaksinkertaisen määrän muonavaroja kauppa-asemalta.
Kuten sanottu, Scruff Mackenzie oli käytännöllinen mies. Jos hän tahtoi
jotakin, hän tavallisesti hankki sen, mutta silti hän ei koskaan
poikennut tavoistaan kauemmaksi kuin oli tarpeellista. Niin
ponnistusten ja vastuksien poika kuin olikin, hän oli vastahakoinen
matkaamaan kuudensadan mailin jäämatkaa sekä sen jälkeen kahdentuhannen
mailin valtamerimatkaa ja kolmanneksi vielä tuhannen mailin taivalta
entisille kotipaikoilleen -- pelkästään vaimon saadakseen. Elämä oli
liian lyhyt. Niinpä hän valjasti koiransa, pani melkoisen kuorman
rekeensä ja ajoi yli vedenjakajan, jonka länteen päin viettävältä
rinteeltä Tananan lähteet vesiä kokoilevat.
Mackenzie oli voimakas matkamies, ja hänen susikoiransa kykenivät
ponnistelemaan kovemmin ja kulkemaan kauemmin vähemmällä ruoalla kuin
mikään toinen koiravaljakko Yukonin maassa. Kolme viikkoa myöhemmin hän
saapui eräälle metsästäjäin vara-asemalle. Sitten hän uitti lautan aina
Ylä-Tananan stick-intiaanien leiripaikalle. Hänen rohkeuttaan
ihmeteltiin, sillä näillä intiaaneilla oli huono maine ja heidän
tiedettiin tappavan valkoisia miehiä jopa terävän kirveen tai
rikkinäisen luodikon takia. Mutta Mackenzie meni heidän luokseen yksin
ja hänen käytöksessään oli nöyryyttä ja tuttavallisuutta sekä
välinpitämättömyyttä ja häikäilemättömyyttä. Sen, joka aikoi
tehokkaasti käyttää tuollaista menettelytapaa, täytyi olla
tarkkakätinen ja tuntea hyvin raakalaisluonteen eri puolet. Mutta
Scruff oli enemmän kuin taituri tällä alalla; hän tiesi milloin piti
imarrella ja milloin uhata leimuavalla vihalla.
Ensin hän meni tervehdyskäynnille heimon päällikön Thling-Tinnen luokse
ja lahjoitti hänelle pari naulaa mustaa teetä ja tupakkaa, siten
saavuttaen tämän mahtimiehen suosion. Sitten hän seurusteli miesten ja
neitosten parissa sekä toimeenpani samana iltana _potlachin_, pidot.
Lumeen tallattiin noin sadan jalan pituinen ja ehkä viidenkolmatta
levyinen soikea ala. Keskelle rakennettiin pitkä nuotio ja molemmille
sivuille levitettiin komeita kuusen oksia. Majat jätettiin tyhjiksi, ja
koko heimo, satakunta henkeä, lauloi laulujansa vieraan kunniaksi.
Scruff Mackenzie oli kahtena viime vuotena oppinut heidän pienen
sanavarastonsa, olipa hän opetellut käyttämään heidän syviä
kurkkuääniäänkin, japanilaismallisia lausetapojaan ja omituisia
kunnianosoitus- ja mielistelysanojaan. Niinpä hän piti puheen heidän
tyyliinsä, tyydyttäen heidän vaistomaista runoudenrakkauttaan
alkeellisilla puhekukkasilla ja vertauskuvallisilla käänteillä. Kun
Thling-Tinne ja taikuri olivat vastanneet samaan tapaan, hän jakeli
miesväelle pieniä lahjoja, yhtyi heidän lauluunsa ja osoittautui
taitavaksi heidän viisikymmentäkaksitikkuisessa pelissään. Ja miehet
polttelivat hänen tupakkaansa ja olivat tyytyväisiä. Mutta nuorempien
miesten käytös oli ilmeisesti uhkaavaa, johtuen hampaattomien akkojen
varomattomista viittailuista ja neitosten hihityksistä. Vain muutamia
valkoisia miehiä, "suden poikia", he olivat tunteneet, mutta niiltä he
olivat oppineet omituisia asioita.
Eikä Scruff Mackenzie kaikessa näennäisessä huolettomuudessaan ollut
huomaamatta näitä ilmeitä. Niinpä hän makuulle mentyään mietiskelikin
tätä pulmaa vakavasti ja poltti monta piipullista suunnitellessaan
tulevaa taistelua. Vain yksi neito oli häntä tyydyttänyt -- eikä tyttö
ollut kukaan muu kuin Zarinska, päällikön tytär. Kasvojenpiirteittensä,
muotojensa ja ryhtinsä puolesta tämä oli poikkeus heimosisaristaan ja
läheni valkoisen rodun kauneustyyppiä. Hän halusi valloittaa Zarinskan,
ottaa hänet vaimokseen ja nimittää häntä -- niin, nimittää häntä
Gertrudiksi! Päätöksen tehtyään hän käänsi kylkeään ja vaipui uneen,
oikeana valloittajarotunsa poikana.
Olipa se hidasta työtä ja sitkeätä peliä; mutta Mackenzie
menetteli taitavasti, välinpitämättömyydellä, mikä tuotti päänvaivaa
stick-intiaaneille. Hän osoitti olevansa varma ampuja ja mahtava
metsästäjä, ja leiri kaikui hänen kunniaansa, kun hän kellisti hirven
kuudensadan yardin päästä. Illoin hän vieraili päällikön, Thling-Tinnen
peurannahkateltassa, jutellen leveitä ja jaellen tupakkaa anteliain
käsin. Eikä hän jättänyt osoittamatta samaa kunnioitusta taikurillekin,
sillä hän tunsi rohtomiehen mahdin kansansa keskuudessa ja halusi saada
hänetkin ystäväkseen. Mutta tämä herra oli ylväs ja mahtava, hän torjui
suostuttelut sekä oli ehdottomasti merkittävä tulevaksi viholliseksi.
Vaikk'ei tarjoutunutkaan tilaisuutta tavata Zarinskaa kahden kesken,
loi Mackenzie monta silmäystä häneen, antaen tytölle siten tiedon
aikeistaan. Ja hyvin tyttö asian ymmärsikin, mutta sulkeutui
keimailevasti naisten pariin, milloin miehet olivat poissa ja
Mackenziella olisi ollut tilaisuus lähestyä. Kosija ei kuitenkaan
pitänyt kiirettä, ja sitäpaitsi hän tiesi, ettei tyttö voinut olla
häntä ajattelematta, ja muutamain päiväin sellaiset ajatukset varmasti
edistäisivät hänen menestystään.
Vihdoin eräänä iltana, kun hän arveli ajan olevan sopivan, hän jätti
äkkiä päällikön savuisen majan ja kiiruhti naapuritelttaan. Kuten
tavallisesti istui tyttö akkojen ja neitosten parissa ja kaikki olivat
kumartuneina mokkasiini-ompeluun ja helmikoristeluun. He nauroivat
Mackenzien sisään tullessa merkitsevästi, ja yhä äänekkäämpiä
viittailuja kuului Zarinskasta ja hänestä. Mutta tulija lennätti heidät
ulos toisen toisensa jälkeen, ja he kiiruhtivat levittämään juttua läpi
leirin.
Mackenzie esitti asiansa taitavasti tytön kielellä, ja kahden tunnin
kuluttua hän nousi lähteäkseen.
"Zarinska tahtoo siis tulla valkoisen miehen majaan? Hyvä! Minä menen
puhumaan nyt isällesi. Ja minä annan hänelle monta lahjaa, mutta hän ei
saa pyytää liian paljon. Jos hän sanoo ei? Hyvä! Zarinskan pitää
sittenkin tulla valkoisen miehen majaan."
Hän oli jo nostanut teltan oviverhon, kun hiljainen huudahdus vei hänet
takaisin tytön viereen. Zarinska oli polvillaan karhunnahkaisella
matolla, hänen kasvonsa hehkuivat kuin aito Eevan tyttären, ja hän
avasi kainosti miehen raskaan vyön soljet. Mackenzie katsahti häneen
ymmällään ja epäluuloisena, ja hänen korvansa tarkkasivat pienintäkin
ääntä ulkoa. Mutta tytön seuraava liike hälvensi hänen epäilynsä, ja
hän hymyili tyytyväisenä. Tyttö otti neulepussistaan hirvennahkaisen
tupen, runsaasti helmitellyn ja haaveellisesti kirjaillun. Sitten hän
paljasti kunnioittavasti miehen ison metsästyspuukon, koetteli
arkaillen sen terää peukalollaan ja pisti sen uuteen tuppeen. Sitten
häh kiinnitti tupen vyöhön tavalliselle paikalle.
Tämä oli aivan kuin kohtaus vanhoilta ajoilta -- linnanneito ja hänen
ritarinsa! Mackenzie tempasi tytön syliinsä ja sipaisi hänen punaisia
huuliaan viiksillään -- tytölle outo "suden pojan" hyväily. Kivikausi
ja teräskausi siinä kohtasivat toisensa.
Kiihkoisaa hälyä oli ilmassa, kun Mackenzie, iso mytty kainalossaan,
työnsi sivuun Thling-Tinnen teltta-aukon esiripun. Lapset juoksivat
pitkin kenttää ja keräsivät kuivia puita _potlach_-juhlan nuotiota
varten, naisten lörpöttelevät äänet kiihtyivät, ja nuoret miehet
neuvottelivat juroissa ryhmissä. Taikurin majasta kuului loihtulukujen
hyminä.
Päällikkö oli yksin tihrusilmäisen vaimonsa kanssa, mutta heti
ensimmäisellä silmäyksellä Mackenzie huomasi, että uutinen oli jo
heidän tiedossaan. Hän kävi siis suoraan asiaan, työntäen kirjaillun
tupen huomiotaherättävästi esille ikäänkuin kihlauksen ilmoitukseksi.
"Oi Thling-Tinne, mahtava stickien päällikkö ja Tanana-maan herra,
lohien ja karhujen, hirvien ja peurojen hallitsija! Valkoinen mies
tekee sinulle suuren tarjouksen. Monet kuukaudet on hänen majansa ollut
tyhjä, ja hän on yksinäinen. Hänen sydämensä on väsynyt hiljaisuuteen,
ja hän ikävöi naista viereensä istumaan majaansa, ottamaan hänet
vastaan metsältä lieden lämpimällä tulella ja hyvällä ruoalla. Hän on
kuullut outoja asioita, pienokaisten mokkasiinien läiskettä ja lapsien
meluavia ääniä. Ja eräänä yönä tuli hänelle ilmestys, hän näki Korpin,
joka on kaikkien stickien isä. Ja Korppi puhui yksinäiselle valkoiselle
miehelle: 'Sido mokkasiinisi nauhat ja sonnusta itsesi lumikenkiin ja
varusta rekeesi lihaa, sillä monta unta on oltava matkalla, ja ota
mukaasi myös kauniita esineitä päällikkö Thling-Tinnelle. Sillä sinun
on käännettävä kasvosi sinnepäin, minne keskikevään aurinko laskee, ja
matkattava tämän suuren päällikön metsästysmaille. Siellä on sinun
annettava suuria lahjoja, ja Thling-Tinne, joka on minun poikani, tulee
ikäänkuin isäksi sinulle. Hänen majassaan on neito, johon minä puhalsin
elämän hengen sinua varten. Tämä neito sinun tulee ottaa vaimoksesi!'
Oi päällikkö, näin puhui mahtava Korppi. Ja näin minä levitän monet
lahjani sinun jalkaisi juureen ja tulen ottamaan sinun tyttäresi
vaimokseni."
Vanha mies heitti turkkinsa ylleen korskealla kuningastietoisuudella,
mutta viivytti vastausta, sillä eräs nuorukainen hiipi sisälle tuoden
sanoman, että päällikön tuli saapua neuvotteluun, minkä jälkeen
sanantuoja heti poistui.
"Oi valkoinen mies, jota me nimitämme Hirventappajaksi ja jota
myös Sudeksi ja Suden pojaksi sanotaan! Me tiedämme, että olet
mahtavasta kansasta, ja olemme ylpeät siitä, että sinä olet meidän
_potlach_-vieraamme. Mutta kuningaslohi ei yhdy koiraloheen eikä korppi
suteen."
"Älä sano niin!" huudahti Mackenzie. "Korpin tyttäriä olen tavannut
Suden leireillä -- Mortimerin squaw'n, Tregidgon squaw'n ja Barnabyn
squaw'n, jotka tulivat kaksi jäänlähtöä sitten, ja olenpa kuullut
tulleen toisiakin intiaaninaisia, vaikka minun silmäni eivät ole heitä
nähneet."
"Poika, sanasi ovat todet. Mutta sellaiset liitot ovat sopimattomia,
niinkuin veden ja hiekan tai lumihiutaleiden ja auringonpaisteen. Mutta
tapasitko Masonia ja hänen squaw'tansa? Etkö? Hän tuli kymmenen
jäänlähtöä sitten -- kaikkien susien edellä. Ja hänen mukanaan oli eräs
mahtava metsästäjä, suora kuin honka ja pitkä, voimakas kuin
paljaskuonoinen jääkarhu, sydän kuin kesäinen täysikuu. Hänen..."
"Oo!" keskeytti Mackenzie, muistaessaan hyvintunnetun Pohjolan-miehen,
-- "Malemute Kid!"
"Sama juuri -- mahtava mies. Mutta näitkö sen toisen squaw'ta. Hän oli
Zarinskan täysi sisar."
"En, päällikkö, mutta olenpa kyllä kuullut. Ja Mason... kaukana,
kaukana pohjoisessa, jo vuosia sitten, hänet surmasi vanha kaatuva
honka. Mutta hänen rakkautensa tyttäreesi oli suuri, ja hänellä oli
paljon kultaa. Tämän sekä poikansa kanssa vaimo matkasi lukemattomien
unien matkan, kohti talven keskipäiväaurinkoa, ja siellä hän elää
vieläkin -- ei purevaa pakkasta, ei lunta eikä kesäisen keskiyön
aurinkoa eikä talvisen keskipäivän pimeää."
Toinen sanantuoja tuli vaatien päällikköä neuvotteluun. Kun Mackenzie
heitti hänet lumeen, näki hän varjojen liikkuvan neuvottelutulen
ympärillä, kuuli syvä-äänistä miesten tahdikasta laulua ja tiesi
taikurin kiihoittavan kansan vihaa. Aika oli täpärällä. Hän kääntyi
päällikköön päin.
"Kuule! Minä tahdon tyttäresi. Ja heti. Katso! Tässä on tupakkaa,
teetä, monta mittaa sokeria, lämpimiä peitteitä, nenäliinoja, kaikki
isoja ja hyviä, ja tässä on oikea luodikko sekä monta luotia ja paljon
ruutia."
"Ei", vastasi vanha mies, torjuen luotaan rikkauksia, jotka olivat
levitettyinä hänen eteensä. "Juuri nyt on kansani koolla
neuvottelemassa. Kansani ei tahdo tätä naimista."
"Mutta sinähän olet päällikkö."
"Mutta nuoret miehet vimmastuvat, kun Suden pojat ottavat heidän
neitonsa eivätkä he sitten voi naida."
"Kuule, oi Thling-Tinne! Ennenkuin tämä yö on muuttunut päiväksi, on
Suden poika kääntänyt kasvonsa Idän vuoria kohti ja ajaa koirineen
kauas Yukonin maahan. Ja Zarinska lähtee hänen matkassaan."
"Ja ennenkuin yö on ehtinyt puoleen, minun nuoret mieheni heittävät
Sudenpojan lihan koirille ja hajoittavat hänen luunsa lumeen, missä ne
kevään tullen paljastuvat."
Tämä oli uhkaus ja vastauhkaus. Mackenzien pronssinvärisille kasvoille
kohosi syvä puna. Hän korotti äänensä. Vanha intiaanivaimo, joka tähän
saakka oli istunut toimettomana katselijana, hiipi nyt hänen ohitseen
ovelle. Miesten laulu katkesi äkkiä, ja monet äänet hälisivät, kun hän
kovakouraisesti heitti vanhan naisen takaisin nahkavuoteelle.
"Taas minä huudan -- kuule, oi Thling-Tinne! Susi kuolee hammasta
purren, ja hänen mukanaan on nukkuva kymmenen voimakkainta miestäsi --
miestä, jotka ovat tarpeen, sillä metsästys on vasta alussa eikä
kalastuskaan ole monen kuukauden takana. Ja mitä hyötyä sinulle on
minun kuolemastani? Tunnen kansasi tavat; osuutesi rikkaudesta tulee
olemaan kovin pieni. Anna minulle tyttäresi, niin se kaikki on sinun.
Muutoin veljeni tulevat, heitä on paljon ja heidän nälkänsä ei koskaan
sammu; ja Korpin tyttäret saavat pentuja Suden majoissa. Minun kansani
on suurempi sinun kansaasi. Semmoinen on kohtalo. Lupaa, ja koko tämä
rikkaus on sinun."
Mokkasiinit narskuivat ulkona lumella. Mackenzie veti luodikkonsa
vireeseen ja irroitti molemmat revolverinsa vyöstä. "Lupaa, oi
päällikkö!"
"Kansani sanoo kuitenkin: ei."
"Lupaa, ja rikkaus on sinun. Sen jälkeen sovin asiasta kansasi kanssa."
"Susi niin tahtoo. Hyvä! Minä otan hänen lahjansa -- mutta minä
varoitan häntä."
Mackenzie antoi lahjansa, mutta telkesi varoiksi luodikon lukon ja
lisäsi kaupan päälle kirjavan silkkisen huivin. Taikuri ja
puolikymmentä uskalikkoa ryntäsi sisälle, mutta Mackenzie työntyi
pelkäämättä heidän keskitseen ja meni ulos.
"Ole valmiina!" oli Mackenzien lyhyt tervehdys Zarinskalle hänen
sivuuttaessaan tytön majan ja kiirehtiessään valjastamaan koiriaan.
Muutamien minuuttien kuluttua hän tuli valjakkonsa etupäässä
neuvotteluun, Zarinska vierellään. Hän asettui päällikön viereen
soikean piirin päähän. Vasemmalle puolelleen, askeleen taemmaksi,
hän asetti Zarinskan -- tämän tavalliselle paikalle. Sitäpaitsi oli
tarjona vaara, joten oli tarpeellista turvata selkäpuolensa.
Kummallakin puolella istui miehiä tulen ääressä laulaen heimon
ikivanhoja lauluja. Niissä oli pitkäveteisiä juoksutuksia ja
lakkaamatta toistuvia kertosäkeitä. Kauniita ne eivät olleet, vaan
suorastaan kaameita. Alapäässä taikurin silmien alla tanssi kymmenkunta
naista. Ankarasti nuhteli hän niitä, jotka eivät kokonaan heittäytyneet
haltioitumistilaan. Puoliksi peittyneinä kaikki sysimustain hiustensa
verhoon, jotka ulottuivat heidän kupeilleen, heiluivat he hitaasti
edestakaisin, samalla kuin heidän vartalonsa aaltomaisin liikkein
noudattivat yhä muuttelevaa rytmiä.
Tämä oli merkillinen, esihistoriallinen näytelmä. Etelässä olivat
yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset vuodet kulumassa; täällä oli
vallalla alkuperäisihminen, luola-asukkaan varjo, jo unhottuneen
muinaisuuden jäännös. Keltaisenruskeat susikoirat istuivat
nahkapukuisten isäntäinsä välissä tai temmelsivät tanterella,
veristävät silmät ja kuolaiset hampaat valkean loimossa loistaen. Metsä
uinui haaveellisessa valossa. Valkoinen hiljaisuus lepäsi huurteisen
metsän reunassa musertavan raskaana. Tähdet tanssivat suurin loimoin,
kuten niiden tapa on kovan pakkasen aikana. Ja napaseudun henget
levittivät viittansa liekehtiviä liepeitä taivasta kohti.
Mackenzie tunsi hämärästi tämän näytelmän villin suurenmoisuuden
tähyillessään joukon kasvoja. Hän näki vastasyntyneen pienokaisen,
joka imi äitinsä paljastettua rintaa. Pakkanen oli ankara --
seitsemänkymmentä astetta Fahrenheitia. Hänen mieleensä johtuivat hänen
oman rotunsa pehmeät naiset, ja hän hymyili jurosti. Kuitenkin hän
oli tullut ilmoille jonkun sellaisen pehmeän naisen kohdusta,
kuninkaallisin ominaisuuksin -- perintö, mikä antoi hänelle ja hänen
rodullensa herruuden maalla ja merillä, kaikissa vyöhykkeissä. Aivan
yksin satakuntaa intiaania vastaan, napapiirin talven mailla, kaukana
heimolaisistaan, hän tunsi alkuperäisvaistojensa kutsuvan, ja hän tunsi
hurjaa vaaran hekumaa, taistelun hurmiota, halua voittaa taikka kuolla.
Laulu ja tanssi taukosivat, ja noita yltyi pitämään puhetta. Koko
sekavan jumalaistaruston avulla hän muokkasi taitavasti kansansa
herkkäuskoisuutta. Tapaus oli ylen tärkeä. Vastakohtana monille
voimille, jotka ruumiillistuivat Variksessa ja Korpissa, hän esitti
Mackenzien Sutena, joka esiintyy taistelevana ja hävittävänä voimana.
Eivätkä ainoastaan henkiset voimat taistele, vaan taistelevat miehetkin
keskenään, kukin sukumerkillään. He, intiaanit, olivat Yelchsin, kuulun
Korpin, tulentuojan lapsia. Mackenzie sitävastoin oli Suden tai toisin
sanoen paholaisen poika. Yritys solmia aselepo tässä ikuisessa
taistelussa, naittaa tyttäriä veriviholliselle, oli suurin petos ja
pyhyydenpilkka. Ei mikään sana ollut kyllin ruma Mackenzien, tuon
katalan tunkeilijan ja Saatanan lähetin leimaamiseen. Tukahdutettu
raakalaismurina kohosi rintojen syvyydestä hänen pitäessään puhettaan.
"Niin, veljeni, Yelchs on kaikkivaltias! Eikö hän antanut meille
taivassyntyistä tulta, jotta voisimme lämmitellä? Eikö hän vetänyt
aurinkoa, kuuta ja tähtiä vuoresta esille, jotta me voisimme nähdä?
Eikö hän opettanut meitä taistelemaan nälän ja pakkasen pahoja henkiä
vastaan? Mutta nyt Yelchs on vihastunut lapsiinsa: he ovat vähentyneet
kouralliseksi, eikä hän tahdo auttaa heitä. Sillä he ovat unhottaneet
hänet ja tehneet pahoja töitä ja poikenneet väärälle polulle ja
ottaneet vihollisiansa majoihinsa istumaan tuliensa ääressä. Ja Korppi
on murheissaan lastensa jumalattomuudesta; mutta kun he heräävät ja
katuvat pahoja tekojansa, tahtoo hän tulla pimeydestä heitä
puolustamaan. Oi veljet! Tulentuoja on kuiskannut sanat tietäjällenne;
samat sanat pitää teidänkin kuulla. Ottakoot miehet nuoria naisia
majoihinsa; karatkoot he Suden kurkkuun; olkoon heidän vihansa
kuolematon! Silloin tulevat heidän naisensa hedelmällisiksi ja he
lisääntyvät mahtavaksi kansaksi! Ja Korppi on johtava suurten isäin
heimot pohjoisesta; ja he lyövät Sudet takaisin, kunnes ne ovat kuin
viime vuoden leiritulet; ja jälleen he hallitsevat yli koko maan! Nämä
ovat Yelchsin, Korpin sanat."
Tämä messiaallinen ennustus sai intiaanit hurjasti huutamaan ja he
karkasivat pystyyn. Mackenzie veti peukalot kintaistaan ja odotti.
Huudettiin "Kettua", eikä hälinästä tullut loppua, ennenkuin muuan
nuori mies astui puhumaan.
"Veljet! Tietäjä on puhunut viisaasti. Sudet ovat ottaneet meidän
naisemme, ja meidän miehemme ovat lapsettomia. Me olemme vähentyneet
kouralliseksi. Sudet ovat ottaneet meidän lämpimät turkkimmekin ja
antaneet kansalle pahoja henkiä, jotka asuvat pulloissa, ja vaatteita,
jotka eivät ole tehdyt majavasta eikä ilveksestä, vaan ruohoista.
Eivätkä ne ole lämpimiä, ja meidän miehemme kuolevat outoihin
tauteihin. Minä, Kettu, en ole ottanut naista vaimokseni. Miksi en ole
ottanut? Kaksi kertaa ovat neidot, joita olen aikonut, menneet Suden
leireille. Nytkin olen kerännyt majavan, hirven ja peuran nahkoja,
jotta voisin voittaa suosion Thling-Tinnen silmissä ja naida hänen
tyttärensä Zarinskan. Mutta taaskin on tyttöni sitonut jalkoihinsa
lumikengät ja on valmis polkemaan tietä Suden koirille pitkällä
matkalla. Enkä minä puhu yksin omasta puolestani. Niinkuin minä olen
tehnyt, niin myös Karhu. Hänkin on ollut halukas tulemaan Zarinskan
lapsien isäksi, ja monta taljaa hän on parkinnut sitä varten. Minä
puhun kaikkien niiden nuorten miesten puolesta, jotka ovat ilman
vaimoa. Sudet ovat aina nälkäisiä. Aina he korjaavat parhaat palat
saaliinjaossa. Korpit saavat tyytyä rippeisiin. Tuossa on Guykla!" hän
huudahti tuimasti, osoittaen erästä naista, joka oli raajarikkoinen.
"Hänen jalkansa ovat väärät, kuten koivukanootin kaaret. Hän ei voi
koota puita eikä kantaa metsästäjäin riistaa. Haluavatko Sudet häntä?"
"Eivät, eivät!" ulvoivat hänen kumppaninsa.
"Ja tuossa on Mogri, jonka silmät pahahenki on vetänyt kieroon.
Pienokaiset pelästyvät katsoessaan häneen, ja sanotaan itse harmaan
karhunkin väistävän häntä. Pyytävätkö he häntä?"
Taas kajahti hurja suosionosoitus.
"Tuossa istuu Pischet. Hän ei ole kuullut sanojani. Eikä hän
milloinkaan ole kuullut siskojen jokellusta, puolison ääntä eikä lasten
leperrystä. Hän elää valkoisessa hiljaisuudessa. Välittävätkö Sudet
hänestä? Eivät! Heidän on parhaat riistat, meidän rippeet. -- Veljet,
siitä on tehtävä loppu! Me emme saa enää päästää Susia pujahtamaan
leiritulillemme. Aika on tullut!"
Revontulten leveä purppurainen ja keltaisenvihreä loimo räiskähti
keskitaivaan poikki taivaanrannasta toiseen. Pää kenossa ja käsivarret
ojentuen puhuja kohosi kiihtymyksensä huipulle.
"Katsokaa! Meidän isäimme henget ovat heränneet, ja tänä yönä tehdään
suuria töitä."
Kettu astui takaisin joukkoon, ja toinen nuori mies työntyi hieman
vaivalloisesti esiin toveriensa tuuppimana. Hän oli päätänsä pitempi
toisia, ja hänen rintansa oli uhmaavasti paljastettu pakkaselle. Hän
muutteli jalkojaan, sanat ontuivat hänen kielellään ja hänen oli vaikea
puhua. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, sillä jollakin
kauhealla iskulla oli niistä kerran melkein toinen puoli reväisty irti.
Vihdoin hän iski nyrkillään rintaansa, joka kumisi kuin rumpu, ja hänen
äänensä kohisi kuin valtameren tyrsky rannan luolissa.
"Minä olen Karhu -- Hopeakärki ja Hopeakärjen poika! Jo silloin kun
ääneni oli kuin tytön, minä tapoin ilveksiä, hirviä ja peuroja; kun
ääneni soi kuin ahman, vaelsin yli Etelän vuorten ja tapoin kolme
valkoista miestä Valkoisella virralla. Kun ääneni kaikui kuin myrsky,
kohtasin paljaskuonoisen jääkarhun enkä antanut sille armoa."
Tässä hän pysähtyi, kädellään merkitsevästi pyyhkäisten hirvittäviä
arpiaan.
"En ole kuin Kettu. Minun kieleni on kuin jäätynyt joki. Minä en voi
pitää pitkiä puheita. Sanani ovat harvat. Kettu sanoo, että tänä yönä
tehdään suuria töitä. Hyvä! Puhe juoksee hänen kieleltään kuin
kevätpuro, mutta teoissa hän on heikompi. Tänä yönä taistelen minä
Suden kanssa. Minä tapan hänet, ja Zarinska on istuva minun tulellani.
Karhu on puhunut."
Vaikka kauhea meteli raivosi Mackenzien ympärillä, pysyi hän
paikallaan. Ymmärtäen, kuinka hyödytön luodikko olisi käsikähmässä, hän
veti molemmat revolverintupet auki ja veti kintaansa puoleksi pois,
niin että hänen kätensä olivat valmiina. Hän tiesi, ettei ollut
pelastumisen toivettakaan, jos intiaanit joukolla hyökkäävät, mutta
sanansa mukaisesti hän valmistautui kuolemaan hammasta purren. Karhu
hillitsi kuitenkin tovereitaan, lyöden takaisin hurjimmat hirvittävillä
nyrkeillään. Kun meteli alkoi asettua, Mackenzie vilkaisi Zarinskaan.
Tyttö oli komea nähdä, kun hän siinä seisoi etukumarassa lumikenkiensä
varassa, huulet raollaan ja sieraimet laajoina kuin naarastiikeri
hyppyyn valmiina. Halveksuen ja uhmaten hän katsoi mustilla silmillään
heimonsa miehiä. Jännitys oli niin tavaton, ettei hän muistanut
hengittääkään. Toisella kädellään hän painoi rintaansa ja toisella
puristi lujasti koiraruoskan vartta, ollen aivan kuin kivettynyt.
Mackenzien katse tuntui ikäänkuin vapauttavan hänet. Hänen lihastensa
pingoitus laukesi, raskaasti huoaten hän suoristautui, ja hänen
katseensa kertoi Mackenzielle enemmän kuin hellimmätkään sanat.
Thling-Tinne koetti puhua, mutta hänen kansansa hukutti hänen äänensä.
Silloin Mackenzie astui esiin. Kettu aikoi päästää hurjan huudon, mutta
Mackenzie hyökkäsi niin rajusti häntä kohti, että ääni tyrehtyi
kurkkuun. Ketun pelästys aiheutti raikuvan naurun ja samalla se saattoi
hänen toverinsa hieman rauhoittumaan, niin että Mackenzie voi saada
puheensa kuuluville.
"Veljet! Valkoinen mies, jota te nimitätte Sudeksi, tuli joukkoonne
rehellisin sanoin. Hän ei ole kuten eskimot, hän ei puhu valhetta. Hän
saapui ystävänä, joka tahtoi olla veli. Mutta teidän nuoret miehenne
ovat sanansa sanoneet ja nyt on suopeitten sanojen aika ohi. Ensiksi
sanon teille, että tietäjällänne on ilkeä kieli ja että hän on väärä
profeetta, sillä sanat, jotka hän puhui, eivät ole Tulentuojan sanoja.
Hänen korvansa ovat kuurot Korpin äänelle, hän on omasta päästään
puhunut ilkeät juonensa ja tehnyt teistä pilkkaa. Hänellä ei ole
valtaa. Kun teidän oli pakko surmata ja syödä koiranne ja täyttää
mahanne parkitsemattoman nahan palasilla ja mokkasiinisuikaleilla, kun
vanhat miehet kuolivat ja vanhat naiset kuolivat ja pienokaiset
kuolivat äitiensä kuivien rintojen ääressä, kun maa oli kolkko ja te
näännyitte kuten lohet syksyllä, ja kun nälänhätä ahdisti teitä,
tuottiko tietäjä metsästäjillenne saalista? Paniko tietäjä lihaa teidän
vatsoihinne? Sanon vieläkin, ettei hänellä ole mitään valtaa. Näin!
Minä syljen hänen kasvoihinsa!"
Vaikka hänen sanansa olivat pyhyyden herjausta, ei niistä noussut
meteliä. Muutamat naiset olivat peloissaan, mutta miesten joukossa oli
mieliala kuin ihmeen edellä. Kaikkien silmät kääntyivät näihin kahteen
keskeiseen olentoon. Pappi tiesi tulleen ratkaisevan hetken, tunsi
valtansa horjuvan, avasi suunsa manaukseen, mutta peräytyi Mackenzien
esiintyöntyvän liikkeen, kohotetun nyrkin ja leimuavien silmien
voimasta. Suden poika irvisti ja jatkoi:
"No, kuolinko minä?! Polttiko minut salama? Putosivatko tähdet
taivaalta ja murskasivat minut? Pihkaa! Minä tein siitä koirasta
selvän. Nyt tahdon kertoa teille kansastani, joka on kaikkien kansojen
mahtavin ja hallitsee koko maata. Ensiksi me metsästämme kuten minä,
yksin. Sitten me metsästämme ryhmissä, ja lopuksi, kuten hirvien lauma,
me peitämme maan. Ne, jotka otamme majoihimme, elävät; ne, joita emme
ota, kuolevat. Zarinska on ihana neito, voimakas ja kehittynyt, sopiva
Susien äidiksi. Vaikka kuolen, hän tulee siksi, sillä minun veljiäni on
monta, ja he seuraavat minun koirieni jälkiä. Kuulkaa Susien laki: Jos
joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä
hengellä. Monissa maissa tämä hinta on maksettu; monissa maissa sen
pitää vielä tulla maksetuksi.
"Ja nyt teen selväksi asiat Ketun ja Karhun kanssa. Näkyy, että hekin
ovat iskeneet silmänsä neitoon. Niinkö? Malttakaahan, minä olen ostanut
hänet! Thling-Tinne nojaa luodikkooni, hänen majassaan ovat muut
kauppalahjani. Vielä tahdon sentään sopia hyvällä nuorten miesten
kanssa. Ketulle, jonka kieli on kuiva monista sanoista, minä annan
tupakkaa viisi pitkää kääröä. Näin hänen suunsa kostuu, niin että hän
voi vielä pitää melua neuvottelussa. Mutta Karhulle, josta minä olen
hyvin ylpeä, annan kaksi peittoa, kaksikymmentä mittaa jauhoja sekä
tupakkaa kaksi sen vertaa kuin Ketulle; ja jos hän tahtoo lähteä
matkaani Itävuorten taakse, niin annan hänelle luodikon, samanlaisen
kuin Thling-Tinnelläkin on. Eikö? Hyvä! Susi on väsynyt puhumaan. Vielä
kerran muistakaa Susien laki: Jos Joku ottaa yhden Suden hengen, saa
hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä."
Mackenzie hymyili astuessaan paikalleen, mutta hänen sydämensä
oli levottomuutta täynnä. Yö oli vielä pimeä. Tyttö tuli hänen
vierelleen, ja hän kuunteli tarkasti, kun tämä kertoi hänelle Karhun
taituritempuista veitsitappelussa.
Tappelu oli tuleva. Kymmenet mokkasiinit tallasivat tilaa lumeen tulen
ympärillä. Puhuttiin paljon tietäjän häviöstä; muutamat sanoivat hänen
kätkeneen valtansa, toiset taas muistelivat menneitä tapahtumia ja
myönsivät Suden olleen oikeassa. Karhu tuli taistelupaikalle pitkä
venäläinen metsästyspuukko kädessä. Kettu neuvoi varomaan Mackenzien
revolvereita. Tämä päästi sentähden vyönsä ja pani sen Zarinskan
uumalle, jonka käsiin hän myöskin antoi luodikkonsa. Tyttö pudisti
päätänsä merkiksi, ettei hän osaa ampua -- vähänpä on naisella
tilaisuutta käsitellä sellaisia aseita.
"Sitten, jos vaara uhkaa selkäni takaa, huuda kovaa: 'Mieheni!' Ei,
näin: 'Mieheni!'"
Hän nauroi, kun tyttö kertasi sanan, nipisti häntä poskesta ja astui
piiriin. Ei vain mittansa ja käsivarsiensa pituuden puolesta Karhu
ollut häntä etevämpi, vaan hänen veitsensä teräkin oli hyvästi kaksi
tuumaa pitempi. Mackenzie oli katsonut miehiä silmiin ennenkin, ja hän
tiesi miehen olevan vastassaan. Mutta teräksen välähdys antoi hänelle
intoa, ja rotunsa päättäväisyys valtasi hänet.
Kerta kerralta hänen oli pakko peräytyä tulen rajalle tai syvään
lumeen, ja kerta kerralta hän nyrkkeilijän notkeudella jälleen
raivautui keskukseen. Ei ääntäkään noussut häntä rohkaisemaan,
jotavastoin hänen vastustajansa sai raikuvia suosionosoituksia,
kehoituksia ja varoituksia. Mutta hänen hampaansa puristuivat vain
lujemmin yhteen, kun veitset kalskahtivat toisiinsa, ja hän iski tai
väisti tietoisen voiman luomalla kylmäverisyydellä. Ensin hän tunsi
sääliä vihollistaan kohtaan; mutta se tunne väistyi alkuperäisen
elämänvaiston tieltä, mikä pian vaihtui surmaamishimoon. Rotunsa
kymmenentuhatta kulttuurivuotta hupenivat hänen olemuksestaan -- hän
oli luola-asukas, joka tappeli naaraan omistuksesta.
Kahdesti hän pisti Karhua, päästen itse vahingoittumattomana, mutta
kolmannella kerralla hän joutui ahtaalle ja ottelu muuttui
käsikähmäksi. Silloin hän tunsi vastustajansa hirvittävän voiman. Hänen
lihaksiansa puristivat hirmuiset pihdit, ja jänteet uhkasivat murtua
otteen voimasta; yhä lähemmä tuli venäläinen teräs. Hän koetti
riistäytyä irti, mutta heikonsi vain itseänsä. Nahkapukuinen rengas
puristui tiukemmalle heidän ympärilleen odottaen loppuiskua. Mutta
yht'äkkiä hän heilautti painijan tempulla itsensä hieman sivuun ja iski
samalla vastustajaansa päällään. Vastoin tahtoaan Karhu liikahti
taaksepäin ja menetti varman otteensa. Samassa Mackenzie heittäytyi
kaikella painollaan eteenpäin sysäten vastustajansa piirin läpi syvään
lumeen. Karhu kömpi pystyyn ja tuli takaisin alkaakseen uudestaan.
"Mieheni!" huudahti Zarinska levottomasti.
Jousenjänteen helähtäessä Mackenzie kyyristyi, ja luukärkinen nuoli
singahti hänen ylitsensä Karhun rintaan. Hyökkäävä jättiläinen kaatui
kyyristyneen vastustajansa päälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä
Mackenzie oli pystyssä. Karhu makasi liikkumattomana, mutta tulen
takana taikuri otti esille uuden nuolen. Mackenzien veitsi välähti. Hän
oli tarttunut sen kärkeen. Leimauksena lennähti raskas ase yli nuotion.
Noita kaatui suullensa hehkuvaan tuhkaan. Veitsi oli tunkeutunut hänen
kurkkuunsa vartta myöten.
Klik! Klik! -- Kettu oli ottanut Thling-Tinnen luodikon ja koetti
turhaan työntää patruunaa paikalleen. Mutta hän pysähtyi Mackenzien
ääneensä nauraessa.
"Vai niin. Kettu ei ole oppinut pitelemään ampuma-aseita. Hän on vielä
nainen. Tule! Tuo pyssy, minä näytän sen sinulle."
Kettu epäröi.
"Tule, minä sanon!"
Intiaani lähestyi kuin piesty koira.
"Näin ja näin -- nyt on pyssy ladattuna." Patruuna oli piipussa ja hana
vireessä, kun Mackenzie kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten.
"Kettu sanoi, että tänä yönä tehdään suuria töitä, ja hän puhui totta.
Suuria töitä on tehty, mutta pienin niistä on Ketun tekemä. Vieläkö hän
yhä aikoo ottaa Zarinskan majaansa? Onko hän ehkä halukas lähtemään
samaa tietä kuin pappi ja Karhu? Eikö? Hyvä on!"
Mackenzie kääntyi ylenkatseellisesti ja veti veitsensä papin kurkusta.
"Onko ketään nuorta miestä, jota vielä haluttaa tapella? Jos on, ottaa
Susi heidät kaksin ja kolmin, kunnes ketään ei ole jäljellä. Eikö?
Hyvä! Thling-Tinne, minä annan sinulle nyt tämän luodikon toisen
kerran. Jos tulee päivä, jolloin sinä matkaat Yukonin maahan, niin
tiedä, että sinulla on aina paikka ja paljon ruokaa Suden tulella. Yö
alkaa muuttua päiväksi. Minä lähden, mutta voin tulla uudestaan. Ja
viimeisen kerran -- muistakaa Susien lakia!"
Hän näytti heistä yliluonnolliselta, kun hän meni Zarinskan luo. Tyttö
astui paikalleen valjakon päähän, ja koirat syöksähtivät liikkeelle.
Muutaman minuutin kuluttua he katosivat haaveelliseen metsään.
Odotettuaan sen aikaa pisti Mackenzie jalkansa lumikenkiinsä
seuratakseen.
"Onko Susi unhottanut ne viisi pitkää tupakkakääröä?"
Mackenzie kääntyi Kettuun vihaisesti, mutta leikillinen hymy ilmestyi
sitten hänen kasvoilleen.
"Annan sinulle yhden lyhyen käärön."
"Niinkuin Susi vain parhaaksi näkee", vastasi Kettu arasti, ojentaen
kätensä.
Tuhat tusinaa.
David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi
mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän
kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan
keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa
toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja
tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että
munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän
seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa
kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.
Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki
sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies,
erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut
sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi
kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi
kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin --
jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin
otaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi
tarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen
menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi
hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt
viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.
"Sillä katsos, AIma" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska
ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain
käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" -- "katsos, kustannuksista ei voi
oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee
viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake
Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista
sentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli
sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on
tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria
-- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä
luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin
ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että
voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka
maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä
siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua
veneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä
munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset
kaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an
-- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat --
siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja
vielä satanen pukuuni ja varustuksiini", lisäsi mies iloisesti, "niin
jää viisisataa odottamattomiin menoihin. Ja muuten, mitä odottamatonta
siellä juuri voisi sattua?"
Alma kohautti olkapäitään ja liikautti kulmakarvojaan. Jos tuo laaja
Pohjola saattoi niellä miehen ja tuhat tusinaa munia, niin oli siellä
varmasti tilaa muullekin, mitä hän mahdollisesti omisti. Näin mietti
vaimo itsekseen, mutta ei virkkanut mitään. Hän tunsi David Rasmussenin
liian hyvin tehdäkseen vastaväitteitä.
"Lisäten kuukauden tilapäisiin viivytyksiin pääsen perille kahdessa
kuukaudessa. Ajatteles, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa. Se on
toista kuin niukka satanen kuukaudessa niinkuin täällä! No mitäs?
Sitten voimme asettua asumaan vähän syrjään keskuksesta, jotta on
enemmän tilaa, johdamme kaasun joka huoneeseen, ikkunoistamme ihailemme
hyvää näköalaa, ja nykyisen talomme vuokralaiset maksavat runsaasti
kaikki veromme, vakuutusmaksumme ja vetemme. Sitäpaitsi ehkä
löydän tuolla pohjoisessa kultasuonen ja voin palata kotiin
miljoonanomistajana. No, sanoppas nyt, Alma, eikö viekoittele?"
Alman oli pakko myöntää. Olihan eräs hänen omakin sukulaisensa,
vaikkakin kaukainen ja lisäksi kelvoton hulttio, tuonut tullessaan
lumotusta Pohjolasta sadantuhannen arvosta kultahiekkaa, puhumattakaan
omistusoikeudesta puoleen siitä onkalosta, mistä tuo kultahiekka oli
saatu!
David Rasmussenin puotipalvelija hämmästyi, kun näki isäntänsä
punnitsevan munia vaa'alla myymäpöydän nurkalla, mutta Rasmussen itse
hämmästyi vielä enemmän huomatessaan, että tusina munia painoi
puolitoista naulaa, siis tuhat tusinaa jo puolitoistatuhatta naulaa!
Kuinka sitten kuljettaa mukanaan vaatteet, peitteet, keittoastiat ja
tarpeelliset muonavarat? Tämä havainto kumosi kaikki hänen laskelmansa,
ja hän ajatteli jo aloittaa ne alusta, kun hänen mieleensä juolahti
punnita vain pieniä munia. "Ovatpa ne isoja tai pieniä", ajatteli hän
nerokkaasti, "joka tapauksessa tusina on aina tusina"; mutta tusina
pikkumunia painoi vain naulan ja neljänneksen. Senjälkeen San
Franciscon kaupungissa juoksenteli touhukkaita asiamiehiä, ja muna- ja
maitokaupoissa ihmeteltiin, miksi sellaiset munat, jotka painoivat
vähemmän kuin kaksikymmentä unssia tusina, olivat yht'äkkiä saaneet
niin suuren kysynnän.
Rasmussen kiinnitti pienen talonsa tuhannesta dollarista, majoitti
vaimonsa tilapäisesti sukulaisten luo, hylkäsi entisen ammattinsa ja
läksi kohti Pohjolaa. Peläten ylittävänsä laskunsa hän matkusti
toisessa luokassa, jossa matkustajatulvan vuoksi oli vielä huonompi olo
kuin välikannella; ja kesän lopulla hän kalpeana, horjuen poistui
munineen laivasta Dyean rannassa. Pian muuten palasi hänen käyntinsä
varmuus ja samoin hänen ruokahalunsa. Hänen ensimmäinen keskustelunsa
Chilcootin kantajain kanssa ravisteli häntä kelpolailla ja herätti
hänen jäykkyytensä. Tavarainkannosta kahdenkymmenenkahdeksan mailin
matkalta he vaativat neljäkymmentä senttiä naulalta, ja hänen
ähkiessään ja syljeskellessään mokomalle kiskomiselle kohosi hinta
neljäänkymmeneenkolmeen. Viisitoista juroa intiaania oli jo
kiinnittämässä kantohihnoja hänen laatikkoihinsa sovittuaan
neljänkymmenenviiden sentin maksusta, mutta he irroittivat ne jälleen,
kun heille tarjosi neljäkymmentäseitsemän eräs likaisessa paidassa ja
kuluneissa housuissa kävelevä Skagwayn porho, joka kadotettuaan
Valkealla Harjanteella hevosensa nyt epätoivoisesti yritti päästä
perille yli Chilcootin.
Mutta Rasmussen piti oman päänsä ja palkkasi viidelläkymmenellä
sentillä kantajat, jotka kahdessa päivässä kuljettivat hänen munansa
Lindermanin-järvelle. Mutta viisikymmentä senttiä naulalta teki tuhat
dollaria tonnilta; siksipä puolentoistatuhannen naulan kuljetukseen
meni koko hänen vararahastonsa ja hän takertui kiinni kaikkein
houkuttelevammassa paikassa, josta joka päivä aivan hänen silmäinsä
edessä lähti uusia vastarakennettuja veneitä Dawsoniin. Kuvaamaton
touhu vallitsi rannassa, missä veneitä rakennettiin. Ihmiset ahersivat
kuin hullut aamusta iltaan niin kauan kuin voimia riitti, tilkitsivät,
löivät nauloja, tervasivat epätoivoisella kiireellä; jonka syyn kaikki
tiesivät. Päivä päivältä lumiraja ryömi yhä alemmaksi paljaita
kallionkupeita myöten ja myrsky seurasi myrskyä rakeineen,
räntäsateineen ja lumineen, ja mataloissa, tyvenissä poukamissa vesi
jäätyi yhä lujemmin. Joka aamu työstä uupuneet miehet käänsivät valjut
kasvonsa järvelle päin nähdäkseen, oliko se vielä avoin. Jääpeite
järvellä olisi ollut heidän toiveittensa surma, sillä he toivoivat
ennättävänsä vielä alas vuolasta jokea, ennenkuin venekulku kävisi
mahdottomaksi tällä järvijaksolla.
Kaiken levottomuutensa lisäksi Rasmussen vielä huomasi, että hänellä
oli täällä kolme kilpailijaa munayrityksessään. Tosin yhtä heistä,
pientä saksalaista, oli kohdannut onnettomuus ja hän oli aikeissa
lähteä takaisin itse kantaen viimeistä tavaralaatikkoaan; mutta
molemmilla toisilla oli veneet melkein valmiina, ja he rukoilivat joka
päivä kaupustelijain jumalaa viivyttämään talven rautaisen käden
puristusta vielä edes yhden vuorokauden. Mutta tuo rautakoura likisteli
jo maata. Muutamia ihmisiä oli jo paleltunut kuoliaaksi ensimmäisessä
myrskyssä, joka oli raivonnut Chilcootissa, eikä Rasmussen itsekään
huomannut, ennenkuin oli palelluttanut varpaansa. Hänelle tarjoutui
tilaisuus päästä matkustajana erään veneen mukana, joka juuri oli
lähdössä pienten jääsirpaleiden peittämälle joelle; mutta siihen olisi
tarvittu kaksisataa dollaria käteistä, ja rahaa ei hänellä ollut.
"Luulen, että teidän on paras vielä vähän aikaa odottaa", sanoi hänelle
ruotsalainen kirvesmies, joka oli täältä löytänyt kultamaansa ja jolla
oli riittävästi ammattitaitoa ja järkeä älytäkseen sen. "Odottakaa
vielä hiukan, niin minä rakennan teille oivallisen veneen, niin totta
kuin nimeni on Petter."
Luottaen tähän epämääräiseen lupaukseen Rasmussen palasi
Crater-järvelle ja tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden
matkatavarat olivat hajallaan pitkin solaa Stone Housen ja Happy Campin
välillä.
"Niin", sanoi hän heille merkitsevästi, "minulla on tuhat tusinaa munia
Lindermanilla ja venettäni rakennetaan parhaillaan. Pidän itseäni
onnellisena, kun sain sen. Tiedättekös, veneet ovat hirveän kalliita
nykyjään, eikä niitä saa enää hinnalla eikä millään!"
Silloin kirjeenvaihtajat miltei nyrkit ojossa ryntäsivät hänen
kimppuunsa, jotta hän ottaisi heidät mukaansa. He rapistelivat
seteleitä hänen nenänsä edessä ja helistelivät kultarahoja kädessään.
Hän ei ensin suostunut heitä kuulemaankaan, mutta myöntyi viimein, ja
lopulta saatiin jonkinlainen sopimus aikaan kumpaisenkin maksaessa
kolmesataa dollaria. He työnsivät hänelle rahat etukäteen, ja heidän
kirjoittaessaan lehdelleen artikkelia "laupiaasta samarialaisesta" ja
tämän tuhannesta munatusinasta lähti "samarialainen" itse juoksujalkaa
ruotsalaisen luo Lindemanille.
"Hei, joutuin, antakaa veneeni!" huusi hän tervehdyksen asemesta
helistellen kirjeenvaihtajain kultaa ja ahneesti katsellen valmista
venettä.
Ruotsalainen silmäili häntä hämmästymättä ja pudisti päätään.
"Paljonko teille on luvattu siitä? Kolmesataako? Tässä on neljäsataa.
Ottakaa rahat!"
"Ei, en voi! Johan sanoin, että vene on ostettu. Jos te vähän
odotatte..."
"Tässä on kuusisataa! Viimeinen tarjoukseni... Niin tai ei? Sanokaa
tilaajallenne, että on tullut väärinkäsitys."
Ruotsalainen horjui.
"No, jos tuota sitten", tuumi hän, ja Rasmussen näki hänet viimeisen
kerran elämässään, kun hän turhaan koetti murteellisella kielellään
selittää toisille ostajille, että oli tapahtunut väärinkäsitys.
Saksalainen luiskahti ja katkaisi jalkansa Deep Laken jyrkänteessä;
sitten hän myi koko varastonsa dollarista tusinan ja palkkasi
saamillaan rahoilla kantajaintiaanit viemään hänet takaisin Dyeaan.
Mutta toiset kaksi kilpailijaa lähtivät heti Rasmussenin jäljestä
seuraavana aamuna hänen painuessaan matkaansa kirjeenvaihtajineen.
"Paljonko teillä on munia?" huusi hänelle toinen kilpailijoista, laiha
ja pienikasvuinen uusenglantilainen.
"Tuhat tusinaa", vastasi ylpeästi Rasmussen.
"No, sitten lyön vetoa, että ajan ohitsenne. Minulla on
kahdeksansataa."
Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan rahat, mutta Rasmussen
kieltäytyi vedonlyönnistä; silloin yankee teki tarjouksensa toiselle
kilpailijalle, ruskettuneelle merimiehelle, joka lupasi näyttää, kuinka
vesillä on kuljettava. Ja tosiaan näyttikin kohotettuaan ison
neliskulmaisen purjeen, jonka painosta veneen kokka painui puolittain
veden alle. Hän pääsi ensimmäisenä Lindermanin-järveltä, mutta purjehti
varomattomana ahtaassa väylässä lasteineen päivineen kivelle keskellä
kuohuvia pyörteitä. Rasmussen ja yankee, jolla myöskin oli kaksi
matkustajaa, kantoivat lastinsa selässään ohi pyörteiden ja ohjasivat
sitten köysien avulla tyhjät veneensä Bennetin-järvelle.
Viimeksimainittu, pituudeltaan kaksikymmentäviisi mailia, on kapea ja
syvä; se on jonkinlainen kouru vuorten keskellä, ja siellä raivoaa
ainainen myrsky. Rasmussen pysähtyi hiekkatörmälle järven alkupäähän,
jonne oli jo kerääntynyt paljon väkeä ja veneitä, mitkä myöskin olivat
olleet kiirehtimässä pohjoiseen, kunnes napaseudun talvi oli heidät
yllättänyt. Aamulla hän heräsi etelätuulen vihellykseen; tuuli, joka
oli jäähtynyt vuorten valkeiksi käyneillä huipuilla ja jäätyneissä
laaksoissa, oli kylmä kuin pahin pohjoismyrsky. Mutta ilma oli selkeä
ja hän näki yankeen jatkavan matkaansa eteenpäin täysin purjein. Sitten
toisetkin veneet lähtivät selälle ja kirjeenvaihtajat innostuivat.
"Me saavutamme hänet ennen Cariboo Crossingia", vakuutti Rasmussen, kun
purje oli nostettu ja ensimmäiset jäiset hyrskyt kohahtelivat "Alman"
kokassa.
Täytyy myöntää, että Rasmussen koko elinikänsä oli enemmän karttanut
kuin rakastanut vettä, mutta nyt hän tarttui vavahtelevaan perämelaan
hammasta purren ja kasvoilla jäyhä ilme. Hänen tuhat munatusinaansa
olivat hänen silmäinsä edessä veneen pohjalla huolellisesti pakattuina
kirjeenvaihtajain matkatavaroiden alle, ja hänen ajatuksissaan väikkyi
hänen talonsa ja tuhannen dollarin kiinnitys. Oli hirveän kylmä.
Aika-ajoin piti vetää perämela ylös ja ottaa toinen, kunnes matkustajat
olivat kirveillä hakanneet jään edellisestä. Kaikkialla, minne
vesityrskeet ulottuivat, ne viipymättä jäätyivät, ja vettä viistävät
purjeet peittyivät pian jäähileillä. "Alma" kulki vaivalloisesti
eteenpäin korkeiden aaltojen harjalla saumat ritisten ja vuotaen,
mutta sen sijaan että olisivat ammentaneet vettä, murskasivat
kirjeenvaihtajat jäätä ja heittivät lohkareet yli laidan. Lepoa ei
ollut hetkistäkään. Vimmattu kilpajuoksu lähenevän talven kanssa oli
alkanut, ja veneet kiitivät eteenpäin epätoivoisena ketjuna.
"Mi... mi... mistään hinnasta emme saa pysähtyä!" mutisi toinen
kirjeenvaihtaja hampaat kalisten kylmästä, mutta ei pelosta.
"Se on totta! Ohjatkaa keskeltä väylää, veikkonen!" rohkaisi toinen.
Rasmussen vastasi tylsäjärkisen hymyllä. Pakkasen kahlehtimat rannat
olivat kuohujen peitossa, ja keskellä selkääkin piti myötäänsä varoa
isoja laineita. Jos olisi laskenut purjeen, olisivat aallot heti
saavuttaneet ja upottaneet veneen. Tuontuostakin he sivuuttivat
veneitä, jotka olivat ajautuneet kiviin, yhden juuri sillä hetkellä,
kun laine vyöryi sen ylitse. Heidän takanaan pikku vene, jossa istui
kaksi henkeä, kääntyi sivuttain ja kellahti kumoon.
"Nä... nä... näettekö", huusi se, jonka hampaat kalisivat.
Rasmussen puri hammasta ja kivusta huolimatta puristi vielä lujemmin
perämelaa. Monta kertaa heitä tavoitteleva hyöky vyörähti "Alman"
leveää neliskulmaista perää vasten työntäen sen oikeasta suunnasta
pois; vasta kaikki voimansa ponnistaen hänen onnistui kääntää vene
jälleen tolalleen. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen, ja hänen
ulkomuotonsa hämmästytti kirjeenvaihtajia.
He kiitivät ohi kallion, joka yksinäisenä törrötti sadan yardin päässä
rannasta. Sen laineiden huuhtelemalla huipulla kirkui villisti mies
voittaen hetkeksi myrskyn pauhunkin äänellään. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli "Alma" jo jättänyt sen taakseen ja kallio
muuttunut pieneksi mustaksi pilkuksi kuohuvan aallokon keskellä.
"Se oli yankeemme loppu! Mutta missä merimies on?" huusi toinen
matkustajista.
Rasmussen katseli olkansa ylitse mustaa neliskulmaista purjetta. Hän
oli nähnyt, kuinka se sukelsi sumusta tuulen päältä ja tarkannut jo
noin tunnin ajan, kuinka se oli kasvamistaan kasvanut. Merimies oli
nähtävästi korjannut vaurionsa ja koetti nyt ottaa hukattua aikaa
takaisin.
"Siinä hän on! Katsokaa!"
Molemmat matkustajat heittivät sylistään jääkantamuksen katsoakseen
selälle. Heidän takanaan oli jo kaksikymmentä mailia Bennetin-järveä,
-- oikea myrskyävä meri vuorenkorkuisia laineita. Milloin nousten
milloin laskien kiiti merimies kuin myrskynjumala heidän ohitseen
veneessään. Hänen suunnaton purjeensa aivan kuin repi veneen irti
aallonharjalta ja heitti sen ryskyen ja paukkuen alhaalla ammottavaan
syvyyteen.
"Laineet eivät sitä saavuta!"
"Mutta ... sa-saattepa nähdä, että hän laskettaa nokka edellä pohjaan."
Näitä sanoja parhaillaan lausuttaessa peittyi musta purjekangas
näkyvistä korkean laineen taakse. Vielä toinen laine vyörähti sen
paikan yli, sitten vielä yksi, mutta venettä ei enää näkynyt. "Alma"
kiiti ohitse. Vedessä uiskenteli airon- ja laatikonkappaleita. Noin
kahdenkymmenen yardin päässä vilahti jonkun käsi ja näyttäytyi
pörröinen pää.
Hetkisen vallitsi äänettömyys. Kun edestäpäin alkoi toinen ranta
häämöttää, löivät laineet niin lakkaamatta veneeseen, etteivät
kirjeenvaihtajat enää särkeneet jäätä, vaan ammensivat ämpäreillä
vettä. Mutta sekin oli riittämätöntä, ja äänekkään väittelyn jälkeen
Rasmussenin kanssa he kävivät käsiksi matkatavaroihin. Jauhot, lihat,
pavut, peitteet, matkakeittiö, nuorat -- kaikki mitä käsiin sattui
lensi yli laidan. Vene keveni heti; siihen tuli vähemmän vettä, ja se
liukui vapaammin aalloilla.
"No, kyllä jo riittää!" huusi synkästi Rasmussen, kun he tarttuivat
päällimmäiseen munalaatikkoon.
"Eikä perhanassa riitä!" vastasi kivakasti kylmästä
tärisevä kirjeenvaihtaja. Lukuunottamatta muistiinpanojaan ja
valokuvauskoneitaan he olivat menettäneet kaiken omaisuutensa. Hän
kumartui, tarttui erääseen laatikkoon ja alkoi irroittaa sitä nuorista.
"Heittäkääpäs! Heittäkääpäs, sanon teille!"
Rasmussenin oli onnistunut vetää esille revolverinsa, ja pidellen
kyynärpäällään perämelaa paikoillaan hän tähtäsi kirjeenvaihtajaan.
Kirjeenvaihtaja hyppäsi penkille ja huojui edestakaisin uhkaavin, vihan
vääristämin kasvoin.
"Hyvä Jumala!"
Näin huusi toinen kirjeenvaihtaja heittäytyen suin päin veneen
pohjalle. Rasmussenin huomaamattomuuden tähden oli vene joutunut omiin
valtoihinsa kietoutuen laineisiin. Purjeet lepattivat höllinä, ja puomi
heilahti kauhealla voimalla veneen ylitse heittäen raivostuneen
kirjeenvaihtajan yli laidan katkaistuaan hänen selkänsä. Sitten masto
ja purjeet putosivat veteen. Seuraava laine peitti kaikki, ja Rasmussen
kiiruhti ämpärin luo.
Puolen tunnin aikana kiiti heidän ohitseen useampia veneitä, sekä
pieniä että isoja. Mutta äkkiä ilmestyi näkyviin kymmentonninen jaala
ja alkoi perikatonsa uhalla vähentää purjeitaan pyrkien lähemmäksi.
"Pysykää loitommalla! Pysykää loitommalla!" karjui Rasmussen.
Mutta hänen matalan veneensä laita hipoi jo raskaan aluksen kylkeä, ja
henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja nousi jaalaan. Rasmussen hyökkäsi kuin
kissa laatikoiden luo ja sitten "Alman" kokkaan koettaen puutunein
sormin kiinnittää venettään jaalasta riippuvaan köyteen.
"Nouskaa kannelle!" huusi hänelle joku punapartainen mies.
"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia!" huusi hän vastaan. "Ottakaa
minut hinattavaksenne! Maksan teille siitä!"
"Joutukaa kannelle!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Korkea, kuohupäinen laine ryntäsi jaalaa vasten ja oli upottaa "Alman".
Jaala peräytyi; miehistö nosti kiroillen purjeita. Rasmussen kiroili
vastaan ja ryhtyi ammentamaan vettä. Masto ja purjeet, jotka
laahautuivat ehjiksi jääneissä köysissä, olivat veneelle kuin ankkurina
pitäen sitä tuulen suunnassa ja antaen Rasmussenille tilaisuuden
ammentaa vettä.
Kolmen tunnin kuluttua hän kohmettuneena, väsyneenä, mielipuolen
näköisenä, mutta yhä ammentaen vettä saapui jäiselle rannalle lähelle
Cariboo Crossingia. Kaksi miestä -- hallituksen kuriiri ja sekarotuinen
opas -- vetivät hänet kuivalle, pelastivat hänen tavaransa ja
korjasivat "Alman" talteen. He pyrkivät vastakkaiseen suuntaan
intiaaniruuhellaan ja ottivat hänet yöksi leiriinsä. Aamulla he
jatkoivat matkaansa, mutta hän päätti jäädä muniensa luo. Siitä pitäin
alkoi sanoma tuhannen munatusinan omistajasta levitä ympäri tienoota.
Kullanetsijät, jotka kiiruhtivat paikoilleen ennen talven tuloa, veivät
tietoja hänen tulostaan. Harmaat, vanhat Forty Milen ja Circle Cityn
asukkaat, nuo iänikuiset esitaistelijat rautaisine leukapielineen,
miehet, jotka olivat kovetuttaneet mahalaukkunsa alituisella kuivien
papujen syönnillä, alkoivat häntä mainittaessa heltyneinä muistella
kananpoikia ja vihanneksia. Dyeassa ja Skagwayssa oltiin huvitettuja
hänen olemassaolostaan ja udeltiin tietoja hänen tulostaan jokaiselta,
ken vain ilmestyi paikkakunnalle, sillä aikaa kuin Dawson -- tuo
kultapitoinen, mutta munakasta kaipaava Dawson -- ikävissään urkki
jokaiselta tulokkaalta tietoja hänestä.
Mutta tästä kaikesta Rasmussen ei tietänyt mitään. Haaksirikkonsa
jälkeisenä päivänä hän paikkasi "Almansa" ja lähti matkalle. Ankara
itätuuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta hän turvautui
airoihin ja työskenteli niiden avulla miehuullisesti, vaikkakin puolet
hänen aikaansa kului niiden puhdistamiseen jäistä, jolloin vene
alituiseen ajelehti takaisinpäin. Paikkakunnan tavan mukaan hän kerran
ajautui rannalle Windy Armin kohdalla; kolme kertaa hän ajoi
matalikolle ja sai veneensä täyteen vettä ja vihdoin Marsh-järven
lähellä hän tarttui jäihin. "Alma" ruhjoutui näissä kamppailuissa
pahasti, mutta munat säilyivät eheinä. Hän raahasi ne maihin jäätä
myöten kahden mailin matkan ja rakensi siihen varastohuoneen, joka
sitten säilyi vuosikausia ja jota asiantuntijat näyttivät
äskentulleille.
Nyt oli Dawsoniin jäljellä puolituhatta mailia pakkastaivalta;
vesitietä ei enää päässyt. Ja Rasmussen lähti omituisen jännittynyt
ilme kasvoillaan tallustelemaan takaisin järviä myöten. Mitä hän sai
kärsiä tällä yksinäisellä taivalluksellaan, jolloin hänellä oli
mukanaan vain peite, kirves ja kourallinen papuja, -- se pysyy
selvittämättömänä tavallisille kuolevaisille. Käsittää voi sen vain
kokenut pohjankävijä. Riittäköön, kun mainitsemme, että hän
Chilcootissa joutui lumimyrskyyn ja luovutti sitten kaksi varvastaan
Sheep Campin välskärille. Mutta jaloillaan hän seisoi taas pestessään
astioita "Pawonassa", joka purjehti Puget-salmeen, ja sieltä eteenpäin
San Franciscoon hän pääsi hiilenkantajana eräässä Tyynenmeren yhtiön
laivassa. Surkuteltavan näköisenä, pörröisenä ja ontuvana hän nilkutti
upeaan pankkihuoneeseen ottaakseen taloonsa toisen kiinnityksen.
Laihtuneet posket paistoivat takkuisen parran läpi, mutta syvälle
kuoppiinsa painuneissa silmissä oli kylmä välke. Hänen kätensä olivat
halkeilleet pakkasesta ja kovasta työstä, ja kynsien alle oli
kerääntynyt likaa kivihiilentomusta. Hän puhui katkonaisesti munista,
jääesteistä, tuulesta ja aallokosta, ja kun hänelle ei luvattu tuhatta
enempää, niin hän alkoi mutista aivan käsittämätöntä sekasotkua:
koirien ja koiranruoan hinnoista ja sellaisista asioista kuin
lumikengistä, mokkasiineista ja talviteistä. Hänelle annettiin
puolitoistatuhatta, enemmän kuin talon arvokaan oli, ja huoahdettiin
helpotuksesta, kun hän poistui tuherrettuaan nimensä paperiin.
Kahden viikon kuluttua hän sivuutti Chilcootin kolmine koirarekineen,
viisi ajokasta kussakin. Yhtä valjakkoa ajoi hän itse, toisia ohjaamaan
hän oli palkannut kaksi intiaania. Marsh-järven luona he avasivat
varastoaitan ja kuormittivat rekensä. Mutta rekitietä ei vielä ollut.
Hän lähti ensimmäisenä matkalle jäitse, ja hänen osalleen joutui polkea
lumi ja tasoittaa terävät virran kasaamat jääharjanteet. Takanaan hän
näki usein nuotiosavun ohuena juovana kohoavan tyyneen ilmaan ja
ihmetteli, miksi nuo ihmiset pysyttelivät hänen kintereillään. Hänhän
oli outo näillä tienoin eikä ymmärtänyt mitään. Ei hän käsittänyt
intiaaniensakaan tarkoitusta, kun nämä koettivat hänelle selittää
asiaa. Näiden mielestä oli koko matka sulaa hulluutta; mutta kun he
alkoivat napista ja vastustella aamuisin yöleiriltä lähdettäessä,
pakotti hän revolverillaan heidät tottelemaan.
Kun hän putosi sulaan White Horsen luona ja palellutti jalkansa, joka
oli vielä hyvin hellä ja arka viimeisen samanlaisen tapauksen johdosta,
toivoivat intiaanit hänen pysähtyvän. Mutta hän kääri jalkansa
peitteeseen ja sijoitti sen ämpärin paksuisena mahdottoman isoon
mokkasiiniin ohjaten, kun oli hänen vuoronsa, etumaista valjakkoa. Tämä
oli tehtävistä vaikeimpia, ja intiaanit tunsivat häntä kohtaan
kunnioitusta, vaikkakin he koputtelivat sormillaan otsaansa hänen
selkänsä takana ja pudistelivat merkitsevästi päätään. Kerran yöllä he
koettivat paeta; mutta hänen kuuliensa rapina hangella sai heidät
palaamaan tottelevaisina vaikkakin vapisten. Sitten nämä hurjat
Chilcootin miehet liittoutuivat keskenään ottaakseen hänet hengiltä;
mutta hän nukkui kevyesti kuin kissa eikä sopivaa tilaisuutta heille
tarjoutunut. Monesti he koettivat selittää hänelle, mitä takanapäin
näkyvät savujuovat merkitsivät; mutta hän ei käsittänyt sitä, vaan kävi
entistäänkin epäluuloisemmaksi. Kun he tuijottivat synkkinä tai
vastustelivat, sivalsi hän syyllistä ruoskalla kasvoihin ja jäähdytti
heidän kapinaintoaan näyttämällä aina vireessä olevaa revolveriaan.
Siten hän matkusti eteenpäin lakkaamatta kapinoivine palvelijoineen,
villeillä koirilla tietä myöten, joka piti kaikki voimat kovalla
koetuksella. Hän tappeli intiaanien kanssa, jotteivät nämä häntä
pettäisi, koirien kanssa, jotteivät ne pääsisi laatikoiden kimppuun,
pakkasen, jään ja säryn kanssa, sillä hänen jalkansa ei koskaan
parantunut umpeen. Heti kun uusi kudos oli kasvanut, palellutti ja
vikuutti hän sen taas pakkasessa, joten muodostui märkivä, miltei
nyrkinmentävä haava. Aamulla, kun hän ensi kerran astui kipeälle
jalalleen, huimasi hänen päätään ja hän oli menettää tajuntansa
tuskasta, joka sitten päivän pitkään hieman hellitti uudistuakseen
jälleen, kun hän ryömi peitteen alle koettaen nukahtaa. Ja siitä
huolimatta hän, joka ennen oli istunut konttorissaan, teki työtä ei
ainoastaan enemmän kuin intiaaninsa, jotka hän kokonaan uuvutti, vaan
enemmän kuin koiransakin. Missä määrin hän ponnisti voimiaan, kuinka
paljon hän kärsi, sitä hän ei kyennyt tajuamaan itsekään. Aatteestaan
kiinnipitävänä miehenä hän pysyi uskollisena suunnitelmalleen. Hänen
tajunnassaan oli ensimmäisellä sijalla Dawson ja toisella -- tuhat
tusinaa munia; niiden välimailla pyöri hänen "minänsä" koko ajan
koettaen sulattaa niitä yhteen, yhdeksi ainoaksi kullanhohteiseksi
pisteeksi. Tuo kullanhohteinen piste oli viisituhatta dollaria -- hänen
ihanteittensa todellistuminen ja lähtökohta kaikille uusille aatteille,
joita hänen mielessään saattoi itää. Kaikessa muussa hän toimi kuin
käyntiin pantu kone. Ympäristöään hän ei huomannut ollenkaan, vaan
katseli kaikkea kuin noetun lasin läpi pysäyttämättä ajatuksiaan
mihinkään. Hänen kätensä työskentelivät koneen tiedottomalla
varmuudella, ja aivan samoin toimi hänen ajatuksensa. Hänen
kasvojenilmeensä, muuttui niin jännittyneeksi, että intiaanitkin
alkoivat pelätä ja ihmetellä tuota kummallista valkonaamaa, joka oli
tehnyt heidät orjikseen ja niin käsittämättömällä tavalla pani heidät
ponnistamaan voimiaan.
Äkillinen säänmuutos tapahtui Le-Bargen-järvellä, kun avaruuden kylmyys
kosketti meidän taivaankappalettamme ja lämpömittari laskeutui enemmän
kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Tällöin
työskennellessään avosuin voidakseen vapaammin hengittää Rasmussen
kylmetytti keuhkonsa ja kärsi koko loppumatkan ajoittaista kuivaa
yskää, joka erittäinkin paheni nuotiotulen savusta ja ylenmääräisistä
rasituksista. Thirty Milen kohdalla ei joki ollut läheskään jäätynyt,
ja ainoastaan paikkapaikoin oli muodostunut heikkoja siltoja kapean
rantajään ollessa epävarmaa ja pettävää. Mutta tuolle ohuelle
rantajäällekin Rasmussen ajoi pelkäämättä, ja seuralaistensa
hangotellessa vastaan hän turvautui revolveriin. Jonkinlaista
varovaisuutta näillä jääsilloilla kumminkin saattoi noudattaa
huolimatta siitä, että ne olivat lumen peitossa. Niiden yli kuljettiin
lumikengillä, käsissä pitkät sauvat, joiden avulla saattoi pysytellä
jäällä sen pettäessä. Yli päästyä huudettiin koirat. Eräässä
sellaisessa paikassa, jossa lumipeitteen takia ei voinut huomata
keskellä jokea olevaa sulaa kohtaa, sai toinen intiaaneista surmansa.
Hän vajosi niin äkkiä ja järjettömästi kuin veitsi ohueen hyytelöön, ja
virta kuljetti hänet jään alle.
Samana yönä hänen toverinsa karkasi kuun kalpeassa valossa, ja
Rasmussen paukutteli turhaan revolveriaan -- asetta, jonka käsittelyssä
hän osoitti enemmän intoa kuin taitoa. Kolmenkymmenenkuuden tunnin
kuluttua intiaani oli Big Salmonin poliisiasemalla.
"Hm... hm... hm... Kummallinen mies... Pää heikko..." tolkkusi intiaani
poliisiaseman päällikölle. "Niin, ja tyhmä, ylettömän tyhmä mies...
Munat, munat ja aina vain munat, tiedättekös. Täälläkin se on pian!"
Muutaman päivän perästä ilmaantuikin Rasmussen kolmine rekineen, jotka
hän oli kiinnittänyt köysillä toisiinsa, ja kaikki koirat samoissa
vetohihnoissa. Sellainen ajo oli hankalaa, ja erittäin tukalissa
paikoissa piti omin käsin auttaa koiria työntäen takaa jokaista rekeä
erikseen; uskomattomin ponnistuksin hänen useimmiten onnistui kuljettaa
kaikki reet samalla kertaa. Ilmeettömänä hän kuunteli poliisipäällikön
kertomusta, että hänen intiaaninsa oli lähtenyt ylängölle Dawsoniin
päin ja luultavasti nyt jo oli puolitiessä Selkirkin ja Stewartin
välillä. Enempää ei häntä ilahduttanut sekään tieto, että
poliisiviranomaiset olivat avanneet tien Pellyyn saakka: hänestä oli
tullut sallimanuskoja ja hän otti kuuliaisena vastaan kaikki luonnon
ilmiöt, niin hyvät kuin pahatkin. Mutta kun hänelle sanottiin, että
Dawsonissa on kova nälänhätä, hymyili hän, pani koirat valjaisiin ja
lähti heti.
Seuraavassa pysähdyspaikassa hänelle selvisi savujuovain merkitys. Sen
johdosta että Big Salmonin luona kaikki saivat tietää, että tie oli
ajettu Pellyyn saakka, ei savuja hänen takanaan enää näkynyt; mutta
sensijaan saattoi Rasmussen nuotiotulensa äärestä tarkastella
kirjavaa rekijonoa, joka suoltui hänen ohitseen. Ensinnä sivuuttivat
hänet kuriiri ja sekarotuinen opas, jotka olivat vetäneet hänet
Bennetin-järvestä, sitten posti kaksine valjakkoineen kiirehtien Circle
Citystä, edelleen sekalaista väkeä, joka pyrki Klondykeen. Sekä ihmiset
että koirat näyttivät reippailta ja kylläisiltä, kun sensijaan
laihtuneesta ja lopen väsyneestä Rasmussenista ja tämän koirista oli
jäljellä vain luu ja nahka. Nuo, jotka iltahämärässä olivat nuotioita
viritelleet, olivat kolmesta päivästä olleet matkalla vain yhden ja
kaksi päivää levänneet säästäen voimiaan siksi, kunnes rekitie oli
avattu; sillä aikaa oli hän joka päivä jännittänyt voimansa
äärimmilleen päästäkseen eteenpäin ja väsyttänyt vähiin henkiin
koiransa.
Mutta häntä itseään ei mikään voinut lannistaa. Reippaat ja hyvinvoivat
ohikulkijat kiittivät ystävällisesti häntä avusta, leveästi hymyillen
tai raa'asti nauraa hohottaen; nyt hän käsitti kaiken, mutta ei
vastannut sanallakaan. Ei hän mielessään tuntenut edes katkeruutta. Se
oli hänestä yhdentekevää. Olihan päämäärä ja sitä vastaava todellisuus
muuttumatta! Tässä oli hän ja hänen tuhat munatusinaansa, ja tuolla oli
Dawson; tehtävä oli yhä sama kuin ennenkin.
Little Salmonin luona, syötyään loppuun kaiken ruokansa, kävivät koirat
hänen eväittensä kimppuun, joten hän Selkirkiin asti sai tyytyä
papuihin, karkeihin, ruskeihin papuihin, jotka olivat ravitsevia, mutta
niin vaikeasti sulavia, että hänen vatsansa joutui epäkuntoon ja hän
joka toinen tunti vääntelehti tuskasta. Mutta Selkirkissä oli yhtiön
puotien ovilla ilmoitus, että Yukonille ei kahteen vuoteen ollut
kulkenut laivoja ja että ruokatavarat olivat siksi huimaavasti
kallistuneet. Asiamies tarjosi vaihtokauppaa: muna kupillisesta
jauhoja, mutta Rasmussen pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Alempana
aseman takana hänen onnistui ostaa hevosenvuotia koirilleen;
chilcootilaiset karjakauppiaat olivat ottaneet hevoset hengiltä, ja
jätteitä ja hylkypaloja kokoilivat intiaanit. Hän koetti itsekin syödä
palasen nahkaa, mutta kankea karva tunkeutui hänen suussaan papujen
synnyttämiin haavoihin aiheuttaen sietämättömiä tuskia.
Täällä Selkirkissä hän tapasi ensimmäiset pakolaiset nälkäänäkevästä
Dawsonista, ja niiden jäljestä pitkin matkaa saapui surullisena
saattona toisia. Kaikilla oli sama valitusvirsi: "Ei ole
ruokatavaroita. Ei ole ruokatavaroita, oli pakko lähteä." -- "Nyt jo
piilottavat kynttilätkin laskien, että ne kallistuvat kevääseen." --
"Jauhot maksavat puolitoista dollaria naula, eikä niitä ole
kaupankaan."
"Munatko?" vastattiin hänelle. "Dollarin kappale, mutta niitäkään ei
ole."
Rasmussen teki nopean laskelman.
"Kaksitoistatuhatta dollaria", lausui hän ääneen.
"Mitä?" kysyi vastaantulija.
"Ei mitään", vastasi hän hoputtaen koiriaan.
Kun hän saapui Stewart-joelle, oli hän jo menettänyt viisi koiraa, ja
jäljelläolevat kaatuilivat valjaisiinsa. Hän kävi itse vetämään niiden
avuksi jännittäen viimeiset voimansa. Poskipäät ja nenä, jotka monta
kertaa olivat paleltuneet, olivat käyneet verestävän mustiksi,
kauheannäköisiksi. Peukalo, jonka ohjaussauva erotti muista sormista,
oli myöskin paleltunut ja kipeä. Jalassa, joka yhä oli käärittynä
mahdottoman isoon mokkasiiniin, ulottui kummallinen särky lonkkaan
asti. Sixty Milen luona hän söi viimeiset papunsa, mutta itsepäisesti
ei kajonnut muniin. Hänen ajatusjuoksunsa ei tuntenut sellaista
rikosta, ja horjuen väsymyksestä hän monta kertaa kaatui Indian-joelle
vievällä tiellä. Silloin eräs antelias paikkakuntalainen, joka juuri
oli tappanut hirven, virkisti Rasmussenin ja hänen koiriensa voimia, ja
Encelyssä hän tunsi vaivansa korvatuiksi, kun pakolaisjoukossa, joka
oli lähtenyt Dawsonista vasta viisi tuntia sitten, kerrottiin, että
siellä saa munasta dollarin ja neljänneksen.
Hänen sydämensä pamppaili ja polvensa horjuivat, kun hän vaivalloisesti
nousi jyrkkää rantaäyrästä Dawsonin hökkeleitä kohti. Koirat olivat
niin uupuneet, että niiden oli annettava levätä; itse hän odotteli
ohjaussauvaansa nojaten. Hänen ohitseen asteli eräs arvokkaan näköinen
mies puettuna isoon karhunnahkaturkkiin. Kulkija silmäili uteliaana
Rasmussenia, katsahti sitten tarkkaavasti koiriin ja kolmeen
yhteensidottuun rekeen.
"Mitä teillä on siinä?" kysyi hän.
"Munia", vastasi käheästi Rasmussen, jolla tuskin riitti voimia puhua
muuta kuin kuiskaamalla.
"Muniako? Eläköön! Eläköön!" -- Arvokkaan näköinen mies hyppäsi
korkealle ilmaan, teki villejä pyörähdyksiä ja loikki lopuksi muutamia
sotatanssiaskelia. "Ovatko ne kaikki munia?"
"Kaikki."
"Kuulkaas: te olettekin kai sitten se munamies?" -- Hän käveli piirissä
Rasmussenin ympäri tarkastellen häntä toiseltakin puolelta. "No,
myöntäkää, että olette munamies."
Rasmussen vastasi, ettei hän tiedä, mutta piti semmoisen otaksuman
täysin luvallisena. Silloin toinen rauhoittui.
"Mihin hintaan suostutte ne myymään?" tiedusteli mies varovasti.
Rasmussen rohkaistui.
"Puolitoista dollaria niistä pitäisi saada", vastasi hän.
"Hyvä", vastasi turkispukuinen mies nopeasti. "Antakaa minulle tusina."
"Mi... minä aioin sanoa: puolitoista dollaria kappale", lausui
epäröiden Rasmussen.
"Ymmärrän. Olen kuullut. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on maksu."
Hän veti näkyviin täysinäisen kultahiekkapussin, pienen makkaran
kokoisen, ja koputteli sitä huolettomasti ohjaussauvaan. Rasmussen
tunsi vavahduksen mahakuopassaan ja nipistyksen nenässään, ja hänen
teki kovasti mieli istuutua lumeen ja itkeä. Mutta uteliasta joukkoa
alkoi jo kerääntyä heidän ympärilleen, ja kaikki kyselivät munia.
Hänellä ei ollut vaakaa, mutta karhunnahkaturkkinen mies toi sellaisen
ja punnitsi avuliaasti kultahiekkaa Rasmussenin jaellessa tavaraa. Pian
syntyi tungosta ja hämminkiä ja alkoi kuulua huutoja. Jokainen tahtoi
ostaa ja saada osansa mitä pikimmin. Mutta joukon melun yltyessä väheni
Rasmussenin kauppainto. Tämä ei käynyt päinsä. Eivät he suotta ostaneet
näin kilvan. Kenties munat maksoivatkin kaksi dollaria kappale? Oli
miten tahansa, puolitoista hän voi niistä saada milloin hyvänsä.
"Jo riittää!" huusi hän myytyään muutamia satoja kappaleita. "Jo
riittää! En jaksa enää! Haen asunnon itselleni; sinne voitte tulla
ostamaan."
Kuului huokaus, mutta karhunnahkamies lausui hyväksymisensä. Hänen
avarissa taskuissaan kolisi kaksi tusinaa jäätyneitä munia; mitä hän
huoli siitä, oliko muilla kaupungin asukkailla mitään syötävää.
Sitäpaitsi hän näki, että Rasmussen tuskin pysyi jaloillaan.
"Tuossa on tuparähjä, toinen nurkkaus Monte Carlosta oikealle", sanoi
hän. "Siinä on pullolasi-ikkuna. Ei se ole minun, mutta hoitooni se on
uskottu. Vuokra on kymmenen dollaria vuorokaudelta, ja se on
halpa se. Menkää vain sinne, tulen teitä katsomaan. Älkää unohtako
pullolasi-ikkunaa! Heh-heh-hee!" huusi hän hetkisen perästä. "Lähdenpä
tästä tuonne harjulle muistelemaan synnyinmaatani."
Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälissään ja osti yhtä ja
toista ruokatarviketta yhtiön puodista, pihvin lihakauppiaalta ja
kuivattua lohta koirilleen. Vaivatta hän löysi tuvan ja riisumatta
koiria valjaista teki tulen takkaan ja alkoi keittää kahvia.
"Puolitoista dollaria kappaleelta tekee tuhannelta tusinalta
kahdeksantoistatuhatta dollaria", jupisi hän itsekseen koko ajan
hommaillessaan.
Hän pani pihvin paistinpannuun, kun ovi aukeni. Vilkaistessaan tulijaan
hän näki, että se oli turkkimies. Tämä astui sisään päättävästi aivan
kuin jollekin määrätylle asialle, mutta katsahdettuaan Rasmusseniin hän
näytti epäröivän.
"Tuota noin... Tulin teille ilmoittamaan..." alkoi hän, mutta vaikeni.
Rasmussenin mieleen juolahti, että hän oli tullut perimään vuokraa.
"Nähkääs... helkkarissa... munat eivät ole oikein hyviä!"
Rasmussen horjahti aivan kuin olisi saanut iskun silmiensä väliin. Koko
maja pyöri hänen silmissään, ja hän oli kaatumaisillaan. Tukea etsien
hän ojensi kätensä ja nojautui kuumaa uunia vasten. Viiltävä kipu ja
palaneen lihan käry palauttivat hänet tuntoihinsa.
"Ymmärrän", sanoi hän hitaasti ja alkoi kiirehtimättä kaivella
taskujaan ottaakseen sieltä kukkaron. "Vaaditte takaisin rahanne!"
"Ei ole kysymys rahoista", vastasi mies. "Eikö teillä ole toisia munia
-- pilaantumattomia?"
Rasmussen pudisti päätään.
"Ottakaa vain rahanne."
Mutta mies kieltäytyi ja peräytyi ovea kohti lausuen:
"Palaan luoksenne hetkisen kuluttua, kun olette tarkastanut varastonne,
ja otan mitä on."
Rasmussen kieritti majaan halkotukin ja kantoi munat sisään. Kaikki
tapahtui aivan rauhallisesti. Ottaen käteensä kirveen hän halkaisi
munan toisensa jälkeen, tarkasti huolellisesti puoliskot ja viskasi ne
lattialle. Aluksi hän otti muutamia kappaleita joka laatikosta, sitten
hän tyhjensi koko laatikon yhdellä kertaa. Röykkiö lattialla kasvoi.
Kahvi kiehui maahan, palaneen pihvin käry täytti huoneen. Ja hän särki
järjestelmällisesti munan toisensa perästä, kunnes viimeinen laatikko
oli tyhjänä.
Joku kolkutti oveen, kopautti vielä kerran ja viimein astui sisään.
"Mikä sotku!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen hävitystä.
Paloitellut munat alkoivat sulaa kuuman lieden luona, ja ilkeä haju
kävi yhä voimakkaammaksi.
"Ne ovat kai pilaantuneet laivassa", arveli vieras.
Rasmussen katseli häntä pitkään ja typerästi.
"Olen Murray, Paksu Jim Murray, kaikki minut tuntevat", esittäytyi
vieras. "Minulle kerrottiin juuri, että munanne ovat pilaantuneita, ja
olen valmis antamaan kaksisataa koko roskasta. Vaikka se on huonompaa
kuin lohenliha, kelpaa se kuitenkin koirille."
Rasmussen oli kuin kivettynyt. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää
helvettiin", lausui hän sävyisästi.
"Mutta miettikää asiaa. Toivon tarjonneeni riittävän summan moisesta
moskasta. Onhan se parempi kuin ihan ilman. Kaksisataa dollaria! No?"
"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "pois täältä!"
Murray tuijotti häneen ymmällä ja poistui varovasti, selkä edellä,
hellittämättä katsettaan hänestä.
Rasmussen seurasi häntä ulos ja päästeli koirat valjaista. Heitettyään
niille kaiken ostamansa lohen hän purki hihnan reestä. Sitten hän
palasi majaan ja pani oven salpaan. Palaneen lihan käry sai hänen
silmänsä kirvelemään. Hän nousi penkille, jota käytettiin makuutilana,
heitti hihnan kattohirren ylitse ja mittasi katseellaan sen pituuden.
Luultavasti se ei häntä tyydyttänyt, sillä hän nosti penkille vielä
jakkaran, jolle kiipesi. Tehtyään hihnaan silmukan ja pujoteltuaan
siihen päänsä hän solmi sen lujasti kiinni toisesta päästä. Sitten hän
potkaisi jakkaran aitansa.