toimittaa eli eivät ennättäneet päästää jotain pahaa solmua irti,
olkoon sen kanssa miten tahtonsa, myrsky tapasi veneen, ennen kuin
purjeet ker'ettiin alaslaskea. Wene vapisi ja keikkui kuin hevoinen,
joka kuulee jalopeuran kiljuvan; vihdoin peräytyi se takasi, ikään
kuin olisi mielinyt pa'eta niin voimakasta päälle karkaajata; mutta
tämän kautta tuli enämmin vahinkoimaan itseänsä. Purje, joka äsken
häilyi sinne tänne, täyttyi nyt niin tuulelta, että oli hal'eta ja
joka silmänräpäys arveltiin veneen menevän kumoon. Heti leikkasi
kippari veitsellään sen nuoran poikki, joka piti purjetta kiini, ja
purje heilui kuin lippu mastossa, jossa se vielä oli kiini; vihdoin
leikattiin nekin nuorat poikki, jotka sitä vielä pitelivät, ja purje
lensi, kuin lintu, ensi tuulen puuskassa ilmaan, ja vene, jota ei
enää mitään estänyt tuulen mukaan mennessä, kohosi taas vähitellen
tasaiseksi. Samassa näkyivät myös auringon ensimmäiset säteet. Kippari
istahti taas perään.
— Jaa, jaa, kippari, sanoi Gessler, toteenpa se merkki kävi, myrsky ei
viipynyt kau'an!
— Jaa, meidän Herramme merkit ovat totisemmat ihmisten sanoja ja
harvoin käy hyvin, jos Hänen varoituksiansa ylenkatsotaan...
— No, luulettenkos tämän tuulenpuuskan olevan jo lopussa, vai seuraako
tätä vielä voimakkaampi myrsky?
— Wälistä tapahtuu, että ilman ja veden henget käyttävät auringon
pois-olon tämmöisille melskeille, meidän Herramme luvatta, ja heti
päivän noustua katoaa myrsky sinne, kussa pimeys asuu. Mutta monasti
on se herran ääni, joka sallii myrskyn pauhata. Silloin täytyy sen
kokonansa täyttää aikomuksensa, ja onnettomat ne, jotka silloin
sattuvat hänen tiellensä!
— Taidat kaikki muistaa, kuulen minä, sen niin hyvin sinulle kuin
minulleki koituvan.
— Jaa, teidän armonne, hyvin minä tiedän kuolemassa kaikki yhtäläiset
olevamme; mutta Jumala on kaikkivaltias; hän rankaisee, ketä hän
tahtoo ja säästää, ketä hän tahtoo. Hän käski Apostolia käymään veden
pinnalla, ja apostoli käveli kuin kuivalla maalla. Ja vaikka toi
vankinne on tuossa niin kovin sidottuna ja kahleissa, taitaa hän olla
enämmin vakuutettu vapaudesta, jos hän on herran armossa, kuin se
kaikkein vapaampi ihminen, jota hän vihaa. Wetäse airolla, Ranssi,
kääntyäksemme tuulen mukaan, sillä myrsky ei ole vielä ohitse, ja
tuossapa toi onkin taas.
Tosin tulivatkin aallot, vielä suuremmat entisiä, ja vaikka vene
oli tarkoin tuulen mukaan sovitettu, oli se kuitenkin syrjitse
keiskahdella, niinkuin kivet, joita lapset heittelevät veden pintaa
myöten.
— Mutta jos tuuli on lii'an vastoinen, tullaksemme Brünntin, sanoi
Gessler, joka nyt alkoi nähdä vaaran, eikös olisi parasta palautua
Altdorffiin.
— Sitä olen minäkin tuumaillut, vastasi kippari, ja sentähden olen
minäki usiasti katsellut sinne päin. Mutta katsokaapas taivasta,
teidän armonne, ja noita pilviä, jotka juoksevat tuolla, Dodi-vuoren
ja Titlin välillä; ne tulevat S:ta (Santta) Gotthardista ja seuraavat
Reussivirran kulkua; se on semmonen tuulen puuska, joka puhuu kokonaan
sitä tuulta vastaan, joka näitä aaltoja ajaa, ja viiden minuutin
kuluttua sattuvat he toisiinsa.
— Noh, mitäs sitten?
— Sitten tulee senlainen silmänräpäys, jona tarvitaan, että Jumala
muistaa meitä tahi me Jumalata.
Kipparin ennustus ei viipynytkään toteen käymästä. Ne molemmat
myrskypilvet kohtasivat vihdoin toisensa. Leimaus vilahti ilmassa ja
kauhia jyrinä ilmoitti sodan alkaneen.
Järvi ei ollut myöskään osaa ottamata tässä luonnon kapinassa;
sen aallot edestakasin tuulilta ajettuina, kohoilivat ikään kuin
maanalainen myrsky olisi ne saattanut kuohumaan, ja pi'an tuntui vene
heistä painavan saman verran kuin vaahe-tilkka aaltoen kär'illä.
— Nyt on kuolema edessä, sanoi kippari; käykööt ne rukoilemaan, joilla
ei ole veneen kanssa tekemistä...
— Mitä sinä sanoit, onnetoin? kiljasi Gessler; mintähden et ennen sitä
meille muistuttanut?
Minä tein sen jo alussa, kuin herramme meille ensimmäisen merkin
antoi... mutta te ette tahtoneet siitä ottaa vaaria.
Sinun olisi pitänyt vastoin tahtoani soutaa maalle...
— Minäpä lu'in velvollisuudekseni totella teitä, niinkuin teidän täytyy
totella keisaria, ja keisarin Jumalata.
Samassa lähetti iso aalto veneen sivulle, oli sen kaataa kumoon ja
heitti siihen puolilleen vettä.
Ottakaat pi'an kiulut, te sotamiehet, huusi kippari, ja heittäkäät
vettä veneestä järveen takasi, sillä muutoin käy pahasti. Pi'an, pi'an,
jos senlainen aalto tulee lisäksi, niin me olemme hukassa, sillä vaikka
kuolema olisi miten lähellä tahansa, on ihmisen vel'ollisuus kuitenkin
aina sotia sitä vastaan niin kau'an, kuin mahdollista on.
— Etkö sinä tietäsi, miten päästäsiin tästä vaarasta? Eikö ole
ensinkään toivoa?
— Toivo ei ole koskaan kadonnut, teidän armonne, vaikka ihminen
arveleist olevansa jo kokonaan hukassa; sillä Herramme armo on suurempi
kuin ihmisen taitoja ymmärrys.
— Miten olet sinä raukka semmoseen ammattiin antautunut, jotas et
paremmin ymmärrä? sanoi Gessler.
— Mitä toimitukseeni tulee, teidän armonne, vastasi tämä vanha
merimies, niin olen minä sitä jo neljäkymmentä vuotta toimittanut, ja
luullakseni ei löydy koko Schveitsissä muuta kuin yksi ainoa mies, joka
tämän asian paremmin ymmärtää, kuin minä.
— No, miksi häntä siis ei tässä sinun siassasi ole? sanoi Gessler.
— Kyllä hän täällä on... sanoi kippari.
Gessler katseli oudoksuen ukkoa.
— Antakaat lupa päästää tuota vankia kahleistansa irti, sillä jos joku
ihminen taitanee nyt auttaa meitä, niin se on hän.
Gessler nyykäytti suostumuksella päätänsä. Wilhelmin huulet myhähti
nauruun.
— Kuulitkos sitä? kysäsi kippari, leikellen veitsellä niitä nuoria
poikki, joilla Telli oli sidottu.
Wilhelmi nyykäytti päätänsä, hajotti kätensä, niinkuin vapaaksi pääsnyt
mies, ja astui perään kipparin siaan, sill'aikaa kuin tämä, ollen
valmis tottelemaan häntä, istahti maston viereen molempain merimiesten
sivulle.
— Onko sinulla, Rudenz, vielä yhtä purjetta lisäksi? kysyi Wilhelmi.
— On, mutta eihän sitä nyt mihin tarvita.
— Laita se paikalleen ja ole valmis vetämään sitä ylös samassa kuin
minä sanon!
— Ukko katseli ihmetellen hänen päällensä.
Mutta te pojat, sanoi Wilhelmi, kääntyen merimiesten puoleen, käykäät
airohin käsiksi ja soutakaat samassa kuin minä sanon teille! Näitä
sanoessaan, käänsi hän melaa, ja vene, ikään kuin hämmästyen tätä
äkkinäistä muutosta, seisattui vähäksi ajaksi, käänsiin sitten kuin
hevoinen, jonka täytyy totella ajajansa tahtoa. Soutakaat nyt, huusi
Wilhelmi merimiehille, jotka vetäen airoilla, pakottivat venettä,
vaikka aallot kyllä vastustivat sitä, kulkemaan ai'ottua paikkaa kohti.
— Ja, ja, sanoi vanha kippari, kylläpä on oppinut tuntemaan isäntäänsä,
ja siksipä totteleeki sitä.
— Me olemme siis pelastetut! sanoi Gessler.
— Hm! vastasi ukko katsoen Wilhelmin silmiin, ei vielä; mutta me
olemme, uskon minä, hyvällä tiellä siihen. Niinpä maar onkin sinun
totta, Wille; varmaanki on tuolla, noitten kahden vuoren välissä,
oikealla rannalla tuulen veto, joka meidän saattaa kymmenessä
minuutissa toiselle rannalle, jos me sen alle joudumme; oikeen sinä
hoksasit, tällä järvellä olisi ensimäinen kerta tämmönen myrsky, paitsi
itätuulta, ja tuossapa toi onkin, hohottaa, näetsen, niin kuin olisi
yksin valtias järvellä.
Tosin laskikin Wilhelmi veneen siihen aukeamaan, johon vanha kippari
oli osottanut; eräs laakso eroitti siellä kahta vuorta toisistaan
ja juuri tämä saattoi itätuulelle sivutuulen, joka puhui niin
voimakkaasti, että teki kuin eri tien järvellä. Tähän laski nyt
Wilhelmi veneen, ja kääntäen peräpuolen tuulelle, käski hän soutajain
tarttua airohin ja kipparin vetää purjeen ylös. Tämä tuli paikalla
täytetyksi, ja vene alkoi samassa kuin nuoli hiihtää Arembergin vuorta
kohti.
Tosin ei kulunutkaan kymmentä minuuttia, niinkuin vanha kippari oli
ennustanut, ja ennen kuin Gessler ja sotamiehet ennättivät selitä
äimäyksestään, oli vene jo rannalla. Wilhelmi käski laskea purjeen
alas ja kuuristuen ikään kuin sitomaan nuoraa, kaappasi hän vasemmalla
kädellä joutsensa ja käänsi oikealla melaa, niin että vene äkisti
kääntyi, ja kuin siis peräpuoli tuli aivan liki rantaa, hyppäsi
Wilhelmi, kuin mäkivuohi, veneestä rannassa olevalle kalliolle,
työntäen veneen hypätessään takasi järveen; uudella hyppäyksellä oli
Wilhelmi maalla, ja ennen kuin Gessler toverineen ehtivät nostaa
hätähuutoakaan, oli hän jo näkyvistäkin kadonnut metsään.
Niin pi'an kuin hämmästys, tästä kummallisesta tapauksesta, oli
ohitse-mennyt, käski Gessler nousta maalle tavoittamaan karkulaista;
tämä oli helposti tehty, sillä tarvittiin ainoasti pari kertaa ny'äistä
airoilla, niin vene oli rannassa. Muuan merimiehistä hyppäsi maalle,
veti veneen nuoralla niin liki rantaa kuin mahdollista oli, ja kaikki
pääsivät onnellisesti maalle; eräs sotamies laitettiin paikalla
Altdorffiin, jonka piti käskeä sieltä lähettämään sotamiehiä ja
hevoisia Brünniin, jonne Gessler läksi heidän tuloa odottamaan.
Tuskin oli Gessler tähän kylään tullut, kuin hän torvisoitolla antoi
kuuloittaa, että se, joka Wilhelmin kiini ottasi, saisi 50 naulaa
hopiata palkinnoksi ja olisi vapa kaikista veron maksuista, hän ja
jälkeisensä aina kolmanteen polveen asti; sama palkinto luvattiin
sillekin, joka Konradin Baumgartenista kiini saisi. Puolenpäivän aikaan
tulivat sotamiehet ja hevoiset paikalle; Gessler, ajatellen ainoasti
kostoa, läksi samassa Artin kylään, jossa hänellä oli myös Schvanaun
maanherran murhaaja tavoitettavana; kello kolme jälkeen puolen päivän
ratsasti hän tästä kylästä ja seuraten Zugerjärven rantoja, tuli hän
Ilmensiin, josta hän kulki pysähtymättä ja joutui Kyssnahtiin.
Nämät, viimeiset meiltä tässä kerrotut asiat tapahtuivat eräänä kylmänä
ja sumuisena päivänä Marraskuussa (nimittäin 19 p. tätä kuuta); päivä
oli jo loppumaisillaan, ja Gessler, tahtoen yöksi joutua linnaan,
kiiruhti kannuksillaan hevoistansa Kyssnahdin hollitiellä. Tultua sen
loppu puolelle pidätti hän hevoistaan ja viittasi eräälle takanansa
ratsastamalle sotamiehelle tulemaan rinnallensa. Tämä tuli, ja muut
sota- ja joutsimiehet ajoivat takana vähän matkan päässä; näin
ratsastivat he hyvän aikaa sanaakaan vaihtamata toisillensa; vihdoin
kääntyi Gessler sotamiehen puoleen ja katseli häntä silmiin, ikään kuin
olisi tahtonut havaita hänen sydämmensä ajatukset. Sitten kysyi hän
äkisti: Niklas, taidanko minä sinuun luottaa? Sotamies alkoi vapista.
— Noh? kysyi Gessler.
— Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta en minä senlaista kysymystä
odottanut.
— Wai et ole sinä valmis vastaaman sen päälle? Noh hyvä, ajattele
ensin, sillä minä odotan sinulta tunnollista vastausta.
— Etten sitä odottaa tarvitse, teidän armonne; sillä minä olen
kokonansa teidän palvelukseenne, kuitenkin aina ottaen vaaria
velvollisuuksistani Jumalata ja keisaria kohtaan.
— Oletko sinä valmis täyttämään minun käskyjäni?
— Olen
— Niin ratsasta nyt heti jo tänä iltana Altdorffin kylään, ota sieltä
neljä miestä kanssasi, ja mene niiden kanssa tänä yönä Burgliin, siellä
pitää sinun vasta sanomaan heille, mitä heidän tekemän pitää.
— Mitäs heidän siis pitää tekemän, teidän armonne?
— Heidän pitää ottaman kiini Wilhelmin vaimo ja hänen neljä lastansa.
Niin pi'an kuin he sinun valtaasi joutuvat, pitää sinun heidät viemän
Kyssnahdin linnaan, jossa minä odotan heitä, ja kuin he kerran tulevat
sinne, niin... [Tämä linna hajotettiin Stauffaherilta Tammikuussa v.
1308. Jäännökset siitä ovat vielä tänäpäivänä paikoillaan.]
— Kyllä minä jo ymmärrän, teidän armonne.
— Niin hän pakotetaan itse ilmoittamaan itseänsä, sillä kunkin
viikon edestä, jonka hän viipynee ilmauntumasta, pitää yksi lapsensa
murhattaman ja vihdoin vaimonsa.
Tuskin ehti Gessler sanoa näitä viimeisiä sanoja, kuin hän nosti
kauhean hätä-huudon, laski hevosen suihteet valloilleen, levitti
kätensä ja lankesi hevosen sel'ästä maahan; sotamies laskiin
hevoiseltaan auttamaan häntä; mutta siinä ei ollut enää mitään
tekemistä; eräs nuoli oli mennyt hänen sydämmensä läpitse.
Tämä oli sama nuoli, jonka Wilhelmi Telli oli kätkenyt povellensa,
koska Gessler pakotti häntä ampumaan omenata poikansa päältä Altdorffin
torilla.
[Hollitie, jota Gessler ratsasti, on niin kaita, että siitä tuskin
vaunu pääsee kulkemaan; sen molemmin puolin on 12 jalan korkuiset
kallio-seinämät, joilla kasvaa niin isoja puita, että niiden oksat ovat
yli tien toisissansa kiini, josta tulee kuin katos koko tien päällitse;
tämän hollitien lopulla on kappeli, rakettu sille paikalle, kussa
Gessler kuoli. Kappelin kohdalla kulkee sivutie, noin parikymmentä
askelta ylöspäin, ja päättyy erään puun juurella. Näiden sammaltunein
puitten takana oli siis Telli ollut kätkössä, silloin kuin hän, nojaten
joustansa puuta vasten, oli laukaissut nuolen. Silloin on hän ampunut
noin 27 askeleen päästä.]
Seuravana sunnuntai yönä maanantakia vasten kokoutuivat liittolaiset
Bütliin; tämän kummallisen kokouksen matkaansaattoi Gesslerin kuolema.
Monet arveli pitävän kiiruhtaa vapauttamisen kanssa, ja näiden seassa
oli Konrad Baumgartenista ja Melhtali.
Mutta Waltter Fürsti ja Werner Stauffaheri kävivät sitä vastaan, sanoen
Landenbergarin varmaanki pitävän varojansa, joka saattasi linnansa
päälle karkaamisen paljota vaarallisemmaksi, mutta jos maakunta, ei
huolien Gesslerin kuolemasta, pysyisi aloillaan, niin kuolemansa
lu'ettaisi erinäiseksi kostoksi, eikä huolittais muusta kuin murhaajan
tavoittamisesta.
— Mutta kuinkas sill’aikaa käy Wilhelmille ja hänen vaimollensa? sanoi
Konrad, Wilhelmi pelasti minun elämäni, enkä minä tahdo sanottavan
hyljänneeni hänen...
— Wilhelmi pereineen ovat säilössä, virkki eräs ääni joukosta.
— No niin sitten ei mulla ole enään mitään sanottavaa, sanoi Konrad.
— Miettikäämme nyt veljet, sanoi Waltter Fürst, millä tavalla me
paraittain taitasimme kapinan nostaa.
— Jos i'äkkäämmät soisivat minulle luvan puhua, sanoi eräs nuori mies
Unterwaldista, Zagheli nimeltään, tullen joukosta esiin, niin tahtosin
minä ilmoittaa yhden asian.
— Saat puhua, sanoivat i'äkkäämmät.
— Minä pyydän, antamaan minun halttuuni Rossbergin linnan voittaminen.
— Kuinka monta miestä luulet tarvitsevasi siihen yritykseen?
— Neljäkymmentä!
— Mutta tiedätkös, Rossbergin linnan olevan niitä vahvimpia varustuksia
koko maakunnassa!!
— Tiedän kyllä, mutta minulla on eri keinot sinne sisälle päästä.
— Minkälaiset?
— Minä en taida niitä ilmoittaa, vastasi Zagheli.
— Taidatkos olla vakuutettu saavasi ne neljäkymmentä miestä, joitas
tarvitset?
— Taidan.
— Hyvä on; sinun anomukseesi suostutaan.
Zagheli astui takasi muiden joukkoon.
— Minä otan Schvanaun linnan voittaakseni, jos sallitaan, sanoi
Stauffaher.
— Mutta minä, virkki Waltter Fürst, tahdon kukistaa Urin linnan.
Näihin, semminkin kahteen jälkimäiseen yritökseen suostuttiin
yksimielisesti. Jokainen liitto-jäsen lupasi viiden viikon kuluessa
värvätä sotamiehiä rohkeimmista ystävistänsä, ja ennen eriämistä
valittiin sota-lipun merkki kullekin liittolaiskunnalle. Uri valitsi
muistomerkikseen härän pään poikkinaisen renkaan kanssa, sen ikeen
merkiksi, jota he nyt menivät katkaisemaan; Schweitsi otti ristin,
meidän Herramme Jesuksen piinan muistoksi, ja Unterwalden kaksi
avainta, apostoli Pietarin muistoksi, jota Sarnissa suuressa arvossa
pidetään.
I'ällisten ennustuksen jälkeen, arveltiin Gesslerin kuolemata
erinäiseksi kostoksi. Tarpeettomat tavoittamiset lakkasivat Wilhelmiä
kohtaan, sentähden ettei niillä mitään saatu aikaan, ja kaikki oli taas
hiljaan niissä kolmessa liittokunnassa aina kapinan nousu-päivään asti.
31 p. Joulukuuta käveli Rossbergin linnan vouti, tavallisuuden jälkeen,
ehtoolla linnan varustuksia katsastamassa, muutti vahtimiehet, jako
käskyt kullekin ja käski soittamaan ilta-kelloa. Sitten tuntui
sekä linna että sen asujamet vaipuvan syvään uneen; kynttilän
valot sammuivat siinä, yksi toisensa perästä; kaikki humina katosi
vähitellen, niin että ainoasti vahti-sotamiesten askeleet kuuluivat
roiskuvan linnan tornilla, ja heidän yöhuutonsa kaikui joka neljäs-osa
tuntia.
Tämän unen ja levon oheessa aukeni kuitenkin sangen varusasti vähäinen
akkuna, linnan ulkopuolella; eräs nuori neitonen, noin kahdeksan- eli
yhdeksäntoista vuotinen, pisti pel'olla päänsä siitä ulos ja koki,
ei huolien yön pimeydestä, katsella jotakin ulkoa. Muutaman minuutin
turhaan kurkisteltuansa sopotti hän sangen hiljaisella äänellä: Zagheli.
Tämä äännettiin niin hiljaan, että olisi luultu sen olevan erään
hienosen tuulen-puuskan eli lähteen sohinan. Kuitenkin tuli se
kuultuksi ja toinen, lujempi mutta myös sangen varusa, ääni vastasi
sille: Anneli.
Neitonen seisoi vähän aikaa ääneti, painaen kädellään rintaansa, ikään
kuin kokein heikentää sen tykyttämistä. Wieläki kerran kuului nimi
Anneli.
Ja, ja kyllä minä kuulen, kultaseni, sopotti hän vastimeksi sinne päin,
kusta yökyöpeli tuntui hänelle puhuvan, "mutta tiedätkös armaani, minä
pelkään niin suuresti!"
Mitä sinun on pelkäämistä? virkki ääni; kaikki makaavat linnassa,
ainoasti vahtimiehet ovat valveilla ylhäällä tornissa... minäkään en
näe, tuskin kuulen sinua; mitenkäs taidat luulla heidän näkevän eli
tuulevan meitä?
Neitonen ei vastannut mitään, mutta pudotti sen siaan jotakin ales.
Tämä oli nuoran pää, johon Zagheli sitoi erään nuorasen tikapuun,
jonka Anneli veti ylös luoksensa ja sitoi akkunan pieleen. Samassa oli
nuorukainenki huoneessa. Anneli tahdoi nyt vetää ylös tikapuun.
— Odota, armaani, sanoi Zagheli sillä minä tarvitsen vielä tätä
tikapuuta, eläkä suinkaan säikähdä siitä, mitäs saat nähdä, sillä
vähinkin kova sana, vähinkin huudahtaminen sinulta saattasi minulle
kuoleman...
— Mutta mitäs on aiheessa?... sano Herran tähden! rukoili Anneli. Woih
me olemme hukassa... katso! katso!.. sanoi hän osottain erästä miestä,
joka näkyi akkunassa.
— Ei, Anneli, me emme ole hukassa; ne on hyviä ystäviä.
— Mutta minä, minä olen häväisty, valitti neitonen, peittäen käsillään
kasvojansa.
— Et suinkaan, Anneli; ne on vieraat miehet, jotka tulevat todistamaan
sitä valaa, jonka minä nyt sinulle vannon, ottaakseni sinua vaimokseni,
niin pi'an kuin isänmaa on vapautettu.
Neitonen heittäytyi armaansa kaulaan. Kaksikymmentä nuorukaista
nousivat toinen toisensa perästä ylös; sitten veti Zagheli tikapuun
ylös ja sulki akkunan kiini.
Nämät kaksikymmentä nuorukaista hajosivat ympäri linnaa. Linnan
rykmentti oli makaamassa, ja sentähden tuli se huokeasti voitetuksi;
liittolaiset salpasivat Saksalaiset linnan vankeuteen ja pukiivat
heidän vaattehinsa; kuitenkin heilui Albrechtin valta-lippu yhdäti
vielä tornilla linnassa, jonka portit seuraavana päivänä tavalliseen
aikaan avattiin.
Puolenpäivän aikaan älysi tornin vahti monta ratsastajaa, jotka ravaten
lähestyivät linnaa. Kaksi liittolaisista asettuivat sivu-tielle, muut
seisahtivat linnan pihalle. Kymmenen minuutin kul'uttua ratsasti ritari
Landenberg sankasta sisään, joka räiskähti hänen jälkeensä kiini.
Ritari oli siis sotamiehineen paulassa.
Zaghelin aihe onnistui täydellisesti. Niinkuin näimme, voitti hän
linnan puolta vähemmällä väestöllä, kuin niillä neljälläkymmenellä
miehellä, joita hän tähän aiheeseen arveli tarvitsevansa. Ne muut
kaksikymmentä menivät Sarniin.
Ihan samaan aikaan kuin Landenbergari läksi Sarnin keisarillisesta
linnasta kirkkoon, astuivat nämät kaksikymmentä hänelle vastaan,
kantaen tavallisuuden jälkeen hänelle muka lahjaksi lampaita, sorsia
ja kanoja; vouti käski heidän mennä linnaan ja kulki edelleen. Nämät
tultua sisään, vetivät vaatteinsa alta terävät raudat esiin, jotta he
pistivät matkasauvoinsa kär'ille ja sillä tavoin voittivat linnan.
Sitten nousi eräs heistä linnan muurille ja vihelsi kolmasti joka
haaralle. Tämä oli voiton merkkinä, jonka jälkeen alkoi samassa kuulua
kapinanhuuto joka kadulla. Paikalla riennettiin kirkkoon tavoittamaan
Landenbergaria, mutta tämä, ollen ajoissa varoitettu, hyppäsi samassa
hevoisensa selkään ja pakeni Rossbergin linnaan. Juuri tämän olikin
Zagheli jo edellä käsin hoksannut.
Tällen keisarillisellen voudillen osotettiin kaikin puolin iso arvo ja
kunnia muuna osana päivästä. Ehtoolla anoi hän päästäksensä raikkaaseen
ilmaan linnan muurille. Zagheli seurasi häntä sinne. Sieltä taisi hän
nähdä kaiken maan, joka vielä eilen oli ollut hänen valtansa alla, ja
kääntäen silmänsä pois tornista, jolla nyt Itävallan kotkan siaan,
Unterwaldin avaimet olivat valta-merkkinä, katseli hän Sarniin päin,
seisattui ja alkoi syvästi miettiä.
Muurin toisella kulmalla seisoi Zagheli myös paikallaan ja
ajatuksissaan. Molemmat miehet sihaten, kukin eri haaralle, odottivat
yksi apua julmuudelle, toinen vapaudelle. Äkkiä leimahti tuli
Arembergin vuoren nyppylältä, ja Zagheli nosti ilohuudon.
— Mikä tuli se on? kysäsi Landenberg.
— Merkki.
— Mitä se merkitsee?
Waltter Fürsti ja Wilheömi Telli ovat voittaneet Joch-Urin linnan.
Samassa todisti ilo-huuto linnan ympäristöllä, mitä Zagheli sanonut oli.
Ovatko kaikki Alppein vuoret muuttuneet tulta suitseviksi; katsohan
tuolla Righin vuorella palaa myös valkea! sanoi Landenberg.
— Jaa, vastasi Zagheli hyppien ilosta, myös hän asettaa vapauden lipun.
— Mitä! virkki Landenberg suuttuneena: onko sekin merkki?
— On, ja se ilmoittaa Werner Stauffaherin ja Melhtalin ottaneen
Schvanaun linnan. Katsokaapas nyt tuonne päin, teidän armonne!
Landenberg parkasi ihmettelemisestä, nähden Pilatuksenkin vuorella
tulen leimuavan.
— Ja toi antaa tietää, sanoi Zagheli, Urille ja Schweitsille, ett'eivät
veljensä Unterwaldissa ole olleet heitä huonommat, vaan voittaneet
Rossbergin linnan ja ottaneet keisarillisen voutinsa vangiksi.
Uusi ilo-huuto kaikui koko linnassa.
— Mitäs te siis ai'otte minulle tehdä? kysyi Landenberg, kallistaen
päänsä alas.
— Me ai'omme vannottaa teitä, teidän armonne, ettei koskaan
jalallannekan astua näihin kolmeen yhtyyskuntaan, Schweitsiin, Uriin ja
Unterwaldiin, ettei koskaan, ei itse käymään sotaa näitä liittolaisia
vastaan eikä kehoittamaan keisariakan siihen, ja kuin te tämän valalla
vannoneet olette, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, kuhun tahdotte.
— No, sallittenkos minun tehdä herralleni lukua hallituksestani?
— Aivan kernaasti, vastasi Zagheli.
— Hyvä sitten, sanoi Landenberg. Nyt soisin minä mennä kotiani; sillä
mokoma vala vaatii peränajattelemista, semmenkin kuin on aikomus
täyttää sitä.
Wiides Luku.
Keisari Albrehtista.
Walaliittolaisia tuntui onni tällä kerralla kaikessa seuraavan.
Wapauden Uusi-vuosi alkoi Sveitsille 1 p. Tammikuuta 1308 ja 15 p.
samaa kuuta, ennen kuin keisari saikaan tietää kapinasta, ilmoitettiin
hänelle mitä sotajoukkonsa Thüringissä olivat kärsineet. Samassa käski
hän värvätä uutta sotajoukkoa, ilmoitti itse lähtevänsä heitä sotaan
johdattamaan ja kaikin tavoin koti tavallisella nerollaan varustaa
tarpeita tähän uuteen sotaan; nämät varustukset olivat tuskin lopussa,
kuin ritari von Landenberg tuli Unterwaldista ja kertoi, mitä siellä
tapahtunut oli.
Albrehti kuunteli tätä kertomista kärsimättömyydellä ja epäilyksellä;
tullen vihdoin sen totuudesta vakuutetuksi, ojensi hän kätensä niitten
kolmen vala-liittolaisten maakuntain puoleen, ja vannoi miekkansa ja
keisarillisen ruununsa kautta, tappavansa jok'ainuan kapinan nostajan.
Landenbergi koki kaikin tavoin estää tätä julmaa kostoa, mutta turhaan;
keisari lupasi itse lähteä sotaan näitä vala-liittolaisia vastaan ja
määräsi 24 p. Helmikuuta sotajoukon lähtöpäiväksi.