kiini, sentähden että hän sivumennessään ei ollut ottanut lakkia
päästänsä Itävallan herttuallisen ruunun edessä. Samassa nousi Gessler
hevoisensa selkään ja ratsasti seurattuna vahdiltaan Altdorffiin.
Pahantekiä oli sidottu samaan tankoon, jonka kär'ellä voudin
lakki rippui. Ja minkä vaatteuksesta voitiin nähdä oli vanki eräs
vuori-jahtaja. Tultuaan hänen luo, käski Gessler päästämään häntä
irti nuorista, joilla hän oli sidottu. Tämän käskyn täytettyä, laski
jahtaaja kätensä ales, hyvin kyllä tieten ei olevansa sillä vielä
asiasta kuitti, ja katseli vakaisasti voudin silmiin.
— Onko tosi, kysyi Gessler häneltä, että tälle hatulle et ole kunniata
osottanut?
— On! hyvä herra!
— Mintähden?
— Sentähden että jo isiemme isät ovat opettaneet meitä paljastamaan
päätämme ainoasti Jumalan, vanhaikäisten ja keisarin edessä.
— Mutta tämä ruunu merkitsee Saksan valtakuntaa.
— Petytte siinä, hyvä herra, sillä tämä on Habspurin reivien ja
Itävallan herttuain ruunu. Asettakaa tämä ruunu torille Lucerissa,
Friburgissa, Biennissä ja Glarussa, jotka paikkakunnat ovat heidän
omia, niin en ollenkaan epäile niiden asukkaita sille kunniata
näyttämästä; mutta me, jotka keisari Rudolphilta olemme saaneet
luvan valita itse Tuomareitamme, seurata omaa lakiamme ja olla ei
kellenkään muille kuin Saksan valtakunnalle alammaiset, me olemme tosin
vel'olliset kaikkia ruunuja arvossa pitämään, mutta ei tottelemaan eikä
kunnioittamaan ketään muita, kuin ainoastansa keisarillista ruunua.
— Mutta keisari Albrehti noustuaan Ruomin valtakunnan istuimelle, ei
ole uudistanut niitä vapauksia, joita isänsä oli ja'eskellut.
— Siinä teki hän väärin, hyvä herra, ja ihan sentähden ovatki Uri,
Schweitz ja Unterwalden yhdistyneet ja valalla vannoen luvanneet
puollustaa keskenänsä toinen toisensa elämää, palvelioita ja
omaisuuksia, ja auttaa toisiansa neuvoilla ja töillä.
— Uskotkos sinä heidän täyttävän valansa? kysyi Gessler myhäillen.
— Uskon kyllä, vastasi ampuja vakavasti. Ja että maanmiehet ennen
kuolevat kuin rikkovat sen?
— Wihon viimeiseen mieheen asti.
— Saadaan nähdä.
— Kavahtakoon keisari itseänsä, hyvä herra, sanoi ampuja, muutoin
hänelle ei käy hyvin; muistelkoon Bernin kaupungin piirittämistä,
jossa häneltä keisarillinen sota luukarinsa otettiin viholliselta;
sotaa Zürichiä vastaan, johon hän ei uskaltanut astua, vaikka kaikki
kaupungin portit seisoivat avoinna, ja näissä kaupungeissa ei syttynyt
sota vapaudesta, vaan ainoastansa rajoista; minä tiedän että hän
kosti molemmat nämä onnettomuudet Glaruksen kaupungille, mutta Glarus
oli ylen heikko ja voitettiin ainoasti kavaluudella, niin että se ei
ehtinyt vastustaa vihollistansa, jota vasten me toiset valaliittolaiset
tiedämme siitä jo edellä käsin ja olemme varustetut.
— Missä sinulla on ollut aikaa oppia lakia ja aika kirjoja, jos et sinä
liene hiukan isompi kuin joutava ampuja, joksi sinua päältä nähden
voisi luulla?
— Minä tiedän lakimme hyvin kyllä, sillä meidän isämme opettavat niitä
kaikkein esinnä kunnioittamaan ja puoltamaan; minä tiedän aika-kirjat
että minä olen hengellisestä säädystä, sillä minä olen kasvatettu
erokkain luostarissa ja sentähden olenki saanut viran olla Zürichin
naisluostarin saatavien kantaja. Mitä taas jahtiin tulee, ei se ole
elatus-keinoni, vaan sitä harjoitan minä, niinkuin muutkin vapaat
miehet, huvituksekseni.
— Mitä nimesi on?
— Ristimä-nimeni on Wilhelmi ja sukunimeni Tell.
— Wai niin! sanoi Gessler iloisesti, kaiketi olet sinä sama mies, joka
autoit Baumgartenia ja hänen vaimoansa, viimeisessä myrskyssä?
— Minä soudin tosin veneelläni yli järven erään nuoren miehen ja
vaimon, joita tavoitettiin kiini saada, mutta en minä kysynyt heiltä
nimeänsä.
— Noh, etkös sinä ole sama mies, jota mainitaan tarkimmaksi ampujaksi
koko Schveitsissä?
Hän saattasi, puolentoista sadan askeleen päästä, ampua puu omenan
poikansa pään päältä, huusi eräs ääni joukosta.
Jumala, hyvä Isä, armahtakoon sitäkin, joka noi sanat suustansa laski!
sanoi Wilhelmi; mutta vaarmaanki ei sillä miehellä ole lapsia.
— Onko sulla lapsia? kysäsi Gessler.
— On neljä; kolme poikaa ja yhden tyttären on Luoja siunannut minulle.
— Kukas niistä sinulle kaikkein rakkain on?
— He ovat minulle kaikki yhtä rakkaat.
— Mutta eikös niistä ole yhtään, jota rakastat ja hellit enemmin kuin
muita?
Jos heistä joku olisi rakkaampi on se se kaikkein nuorin, sillä hän on
kaikista pienin, ja tarvitsee niinmuodoin kaikkian enemmin minua, sillä
hän on vasta seitsemännellä vuodella.
— Mikä hänen nimensä on?
— Waltter.
Gessler käänsiin samassa erään ratsastajan puoleen. ——— Mene Burgliin,
sanoi hän hänelle, ja tuo tänne hänen poikansa, Waltter! [Sillä
paikalla, kussa Wilhelmi Tellin talo oli, on nyt rakettu eräs vähänen
kappeli, jonka seinillä on koko Wilhelmi Tellin ja Melhtalin tapaus
kuvattuna.]
— Mitä varten, teidän armonne? Gessler viittasi ja sotamies läksi
täyttä laukkaa ajamaan.
— Teillä on varmaanki sillä hyvä tarkoitus, hyvä herra, sanoi Telli,
mutta mitäs teillä on lapseni kanssa tekemistä?
Kyllä sen saat nähdä, vastasi Gessler lyhyesti, kääntyen kansajoukon
puoleen ja alkaen rauhassa puhella myötänsä tulleiden sotamiesten
kanssa. Mutta Wilhelmi seisoi ääneti paikallaan hätähiki päässä, silmät
mulissa ja kädet ristissä.
Kymmenen minuutin kuluttua palautui sotamies tuoden poikaista
mu'assansa, ja tultuaan Gesslerin eteen, laski hän hänen maahan
satulalta.
— Tässä on nyt vähä Waltteri, sanoi sotamies.
— Hyvä, hyvä, vastasi vouti.
— Armas poikani! sanoi Wilhelmi. Paikalla hyppäsi poikainen isänsä luo
ja heittäytyi hänen kaulaansa.
— Laitoitko sinä, isäni, minua noutamaan tänne? kysäsi poikainen,
pannen ilosta pienoiset sormensa ristiin.
— Miten äitisi saattoi sinua laskea tänne? kysyi Wilhelmi hiljaan.
Äiti oli kylässä, vastasi poika; kotona ei ollut ketään muita kuin
molemmat veljeni ja sisar. Tiedätkös kuin he alkoivat katehtia minua;
he sanoivat, sinun minua enemmin rakastavan kuin heitä.
Wilhelmi huo'ahti ja likisti poikaa rintaansa vasten.
Gessler katseli tätä näkyä ilosta, julmuudesta kiiluvilla silmillä, ja
isän ja pojan sydämmille antaen näin aikaa avautua toisillensa, sanoi
hän sotamiehille: ottakaa tämä poika ja sitokaa tuohon puuhun kiini!
Osottaen erään hongan päälle, joka kasvoi toisella puolella toria.
— Mitä varten? kysyi Wilhelmi pidellen poikaa sylissänsä.
— Näyttääkseni sinulle, että sotamieheni joukossaki löytyy senlaisia
joutsen jännittäjiä, jotka, ehkä nimeltään ei niin kuuluisia, kuin
sinä, kuitenkin osaavat hyvin käyttää joutsiansa.
— Wilhelmi lonkautti suutaan, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta,
vaikka kasvonsa vaaleus ja hikipisarat otsassaan, kylliksi todistivat,
hänen sen käsittäneen.
Gessler viittasi, ja sotamiehet lähenivät poikaa.
— Sitoa lastani sotamiesten ammuttavaksi! sitä ei ole yritääkkään
tehdä, vouti! Jumala ei sitä salli!
— Saadaan nähdä, sanoi Gessler ja uudisti käskyänsä.
— Wilhelmin silmät välkkyivät kuin jalopeuran; hän vilkkui
ympärillensä, eikö muka jostain pääsisi pakoon; mutta hän oli
jokahaaralta piiritetty.
— Mitä he mielivät tehdä minulle, isä? kysäsi vähänen Waltter
säikähtyneenä.
— Mitäkö mielivät sinulle tehdä, lapseni? he, ihmisen näköset
metsän-pedot, tahtovat tappaa sinua.
— Mintähden, isä? kysyi poikanen parahtain itkemään, enhän minä ole
yhdellenkän ihmiselle pahaa tehnyt. Woi teitä julmia murhamiehiä! huusi
Wilhelmi siristellen hampaitansa.
— Ei tässä ole mitään viivyttelemistä, sanoi Gessler, kiiruhtakaa asiaa
loppuun. Sotamiehet ryykäsivät Tellin päälle ja tempasivat lapsen hänen
sylistä. Wilhelmi heittäytyi polvilleen Gesslerin hevoisen eteen.
— Teidän armonne, sanoi hän hänelle pannen kätensä ristiin, teidän
armonne, minähän olen rikkonut teitä vastaan; sentähden olen minä se,
jonka täytyy tulla rangaistuksi; teidän armonne, rangaistaa minua,
tappakaa minut! mutta laittakaa tämä lapseni äitinsä luo takasi!
— Minä en tahdo, että he tappasivat sinun, huusi poika, rimpuillen
sotamiesten sylissä.
— Teidän armonne, sanoi Wilhelmi vielä, vaimoni ja lapseni täytyvät
lähteä koko maakunnasta pois; he jättävät teille koko talouteni, maani
ja karjani; he saavat kerjätä ympäri maita, kaupungista kaupunkiin,
talosta taloon; mutta armahtakaa, herran tähden, tätä lasta!
— Kuule, Wilhelmi, sanoi Gessler, yksi ainoa keino löytyy lapsesi
pelastukseksi.
— Mitä? miten? lausui Telli ja kapsahti seisalleen, käsiänsä
väännellen; minkälainen keino? sanokaa minulle, sanotaa pi'an, jos
ihmisen vallassa lie vaatimuksenne, täytän sen?
— En minä sinulta vaadi muuta, kuin mitä sanotaan sinun voivan tehdä,
sanoi Gessler.
— Niin ilmoittakaat se siis minulle?
— Äsken kuului ääni, joka sanoi sinun olevan tarkan ampujan, että sinä
muka puolentoista sadan askeleen päästä taidat ampua omenan poikasi
pään päältä.
— Oh! olkoon se ääni kirottu, minä luulin, ettei sitä muut kuulleet
kuin minä ja Jumala.
— Noh, Wilhelmi, olkoon männeeksi, jos käynet siihen kauppaan ja näytät
sukkeluutesi, annan sinulle anteeksi rikoksesi, ettet kunnioittanut
tätä hattua.
— Ei se ole mahdollista, teidän armonne; se olisi ainoasti kiusata
Jumalaa.
— Noh niin kyllä minä näytän sinulle, että minulla on joutsimiehiä,
jotka eivät ole pelkuria, niinkuin sinä.
— Sitokaat poikaa, sanon minä!
— Odottakaa vähän, teidän armonne, odottakaa; vaikka tämä on kyllä
kauhea, hirmuinen, julma, eikä koskaan kuultu asia, ko'en kuitenkin
tuumailla sitä!
— Minä annan sinulle aikaa viisi minuuttia.
— Antakaa minulle poikani edes siksi ajaksi!
— Päästäkää lapsi irti, sanoi Gessler. Poikainen hyppäsi isänsä luo.
— He ovat siis sinulle autaneet anteeksi, isä? virkkoi poika ja pyhki
pikku käsillään silmiänsä, itkein ja naurain yht'aikaa.
— Antaneet anteeksi? Etkös tiedä mitä he tahtovat? oh, minun Jumalani!
miten taisi senlainen ajatus tulla yhden ihmisen päähän? He tahtovat,
mutta ei, he ei tahdo sitä. Mahdotoin on, heidän jotain senlaista
vaatia. Se tahtovat, lapsi parka, että minä puolentoista sadan askeleen
päästä nuolella ampusin omenan sinun päältäsi.
— Noh, minkä tähden sinä et tahdo sitä tehdä, isä? kysyi poika
ujostelematta.
— Mintähdenkö? Mutta jos en osaasikaan omenaan, vaan nuoli sattusi
sinuun?
— Oh, elä huoli, isä, tiedäthän sinä ettei se olisi vaarallista, sanoi
lapsi myhäillen.
— Wilhelmi! kiljasi Gessler.
— Odottakaa, teidän armonne, eihän vielä ole viisi minuuttia kulunut.
— Erehdyt, aika on kulunut; Wilhelmi, joudu pikemmin!
— Lapsi viittasi isälleen kehoitukseksi. No hyvä! sanoi Wilhelmi
hiljaan. Mutta ei, ei koskaan!
— Ottakaa poika takasi! huusi Gessler.
— Isä tahtoo kyllä, sanoi poika ja laskiin isänsä sylistä juoksemaan
puun luo.
Wilhelmi jäi seisomaan hämmästyneenä paikalleen kädet ristissä ja pää
riipuksissa.
— Antakaa hänelle joutsi ja nuolia, sanoi Gessler.
— Minä en ammu tavallisella puujoutsella, lausui Wilhelmi
rohkaistuneena; minä käytän rauta-jousta.
— Niin on, niin on, huusi kansa.
Gessler kääntyi niiden sotamiesten puoleen, jotka olivat Wilhelmin
kiini ottaneet, ikään kuin kysyäkseen heiltä.
— Ja, ja, sanoivat he, hänellä oli rauta joutsi ja rauta nuolia.
— No, mihin ne joutuivat? Me otimme ne häneltä pois kiiniottaissamme.
— Antakaa ne takasi hänelle, käski Gessler. Paikalla tuotiin ne esiin
ja annettiin Wilhelmille.
— Antakaapas nyt tänne yksi omena, sanoi Gessler. Hänelle tuotiin
niitä koko korillinen. Gessler valitsi yhden heistä. Ah, ei suinkaan
tuota omenaa, sanoi Wilhelmi; ei suinkaan, tuskinhan minä näkisinkän
sitä puolentoista sadan askeleen päästä; eihän teillä ole vähääkän
laupeutta, noin pienoista valitessa.
Gessler laski sen takasi koriin ja otti toisen, kolmatta osaa isomman.
— No hyvä, Wilhelmi! minä tahdon kaikessa olla sinun kanssasi kuin
rehellisen miehen tulee, mitäs tuosta sanot? Wilhelmi otti sen, katseli
sitä ja antoi sen takasi myhäillen.
— No, se on siis päätetty; mitatkaamme nyt askeleet!
— Odottakaa vielä vähän! virkkoi Wilhelmi; laillinen askeleen mitta on,
teidän armonne, kaksi ja puoli jalkaa; eikö niin joutsimiehet, sehän
joutsella ampujain mitta on?
— Pitää mitattaman, niinkuin tahdot, sanoi Gessler. Samassa al'ettiin
mitata, lukein sata viisikymmentä askeletta, joka kahden ja puolen
jalan pituinen.
Wilhelmi kävi mittaajain sivulla, ja mittasi senjälkeen itse vielä
kolme kertaa sitä; nähtyään vihdoin sen oikeen mitatuksi, meni hän
takasi sinne, kussa rautajoutsensa ja nuolet olivat.
— Yksi ainoa nuoli, kiljasi Gessler.
— Suokaa minun kuitenki saada valita sitä, sanoi Wilhelmi; ei se ole
pieni asia saada hyvää nuolta; eikö ole tosi, ampujat, nuolia löytyy,
jotka eivät kul'e suoraan, että niissä on joku rauta ylen raskaalta
tahi muu vika? Se on tosi, vastasivat joutsimiehet.
— No, niin valitse sitten, sanoi Gessler; mutta ainoasti yksi ainoa
nuoli, ymmärrätkös!
— Ja, ja, hymisi Wilhelmi itsekseen, salaten yhden nuolen poveensa;
yhden ainoan, se on tietty!
Wilhelmi katseli nuolia tarkkaan; hän otti niitä käteensä, pani pois
ja otti taas monta kertaa, sovitteli niitä joutsellensa tarkoin
tiedustaakseen, miten kulkisivat, punnitsi niitä sormillansa, eivätkö
muka olisi lii'an raskaita, joka saattasi laukauksen kovin matalalta
kulkemaan. Wihdoin löysi hän yhden, joka oli kaikin puolin hyvin
sopiva, mutta pitkittääkseen aikaa oli hän vielä mukavampaa etsimänänsä.
— Noh! kiljasi Gessler suuttuneena.
— Nyt olen valmis, teidän armonne, sanoi Wilhelmi; suokaa minulle vielä
aikaa rukoilla! Olkoon sekin sinulle luvallinen!
Ja koska en minä taida löytää laupeutta ihmisiltä, rukoilen armoa
Jumalalta; tätä ei kielletä pahantekiältäkään mestauspaikalla.
— Niin rukoile sitten!
Wilhelmi lankesi polvillensa ja rukoili hartaasti. Tällä välillä
sidottiin poika puuhun; ai'ottiin myös sitoa häneltä silmät, mutta hän
kielsi.
— No, kiljasi Wilhelmi keskeyttäin rukouksen, ettenkös te sidokkaan
häneltä silmiä?
– Hän tahtoo katsoa teitä, huusivat joutsimiehet vastimeksi.
— Mutta minä en tahdo hänen katsovan päälleni, huusi Wilhelmi; minä
en tahdo sitä, kuulettekos! Sillä se on vastoin välipuhettamme; hän
liikahtaa, nähdessään nuolen tulevan, ja minä tulen sillä tavoin oman
lapseni murhaajaksi. Anna sitoa silmäsi, Waltter, minä pyydän sinua,
poikani!
— Sitokaa sitten, sanoi poika.
— Kiitoksia lapseni! sanoi Wilhelmi pyhkien otsaansa ja katsellen
ympärillensä hämmästyneenä; kiitoksia siitä poikani, sinä olet hyvä
lapsi!
— No, ammu nyt rohkeasti, isä! huusi Waltter hänelle. Ja, ja, kyllä
minä ammun, sanoi Wilhelmi laskeutuen yhdelle polvelleen maahan ja
jännittäen joustansa. Sitten kääntyi hän vielä kerran Gesslerin puoleen
ja sanoi:
— Teidän armonne, vielä on aika; elkää saattako minua tekemään murhan
työtä ja itsellenne tunnon soimauksia. Elkää enää salatko, kaiken tämän
tapahtuneen ainoasti minulle rangaistukseksi ja koitteeksi, ja että
nyt kylliksi nähtyänne, mitä olen kärsinyt, annatte minulle rikokseni
anteeksi! eikö niin, teidän armonne? Armahattehan minua? sanoi hän
ryömien polvillaan hänen edessänsä. Armoa, teidän armonne, herran
Jumalan tähden, armoa...
— Joudu, Wilhelmi, sanoi Gessler, eläkä suututa minua! emmekös me tästä
asiasta välipuhetta pitäneet? Kas niin, joutsimies, osota nerosi!
— Herra Jumala, ole minulle armollinen! huokasi Wilhelmi, katsahtaen
ylös taivaaseen. Sitten otti hän rauta-joutsensa, pani sen päälle
nuolen, kohotti jousta vähitellen ylös, ja kuin se tuli pojan kohdalle,
muuttui tämä mies, joka äsken vapisi kuin puun lehti, tuulelta
liikutettuna, äkkiä liikkumattomaksi kuin kivi. Ei henkäystäkään
kuulunut; kaikki kansa seisoi silmiänsä räpäyttämättä kuin naulattu.
Wilhelmi laukasi ja samassa kuului ilohuuto; omena istui kiini hongassa
ja lapsi oli vahingoittamatta. Wilhelmi tahtoi nousta ylös, mutta ei
jaksanut; hän alkoi horjua, laski joutsensa käsistään ja lankesi itse
tunnottomana maahan.
[Tultua Altdorfin torille nähdään eräs nelikulmanen torni ja sen
kohdalla kaunis rakennus erään lähteen päällä; torni on rakettu sille
paikalle, kussa Gessler antoi pystyttää seipään maahan, jolla hänen
lakkinsa riippui; lähde-rakennus on taas sillä paikalla, kussa se
vähänen Waltter seisoi sidottuna puuhun, koska isänsä ampui omenan
hänen päältänsä. Torni on kahden puolen kuvailtuna, yhdellä puolella
on tappelu Morgartissa, toisella Schveitsin maan vapauttaminen.
Lähteen rakennuksessa seisoo kaksi kivestä hakattua kuvaa; yksi on
Wilhelmi Telli joutsi kädessä, toinen poikansa Waltter pidellen omenaa
kädessänsä. Saattajani sanoi minulle, vielä nuorena ollessaan sen
puun seisoneen, johon poika oli sidottu, mutta tämä puu, joka silloin
oli vähintäi 500 ajastajan vanha, varjosi suuresti kenraali Gesslerin
taloa, jonkatähden tämä hakkuutti sen pois ja rakennutti sen siaan
lähde-rakennuksen. Mutta minä lu'in 118 askeletta tornista lähteelle.
Wilhelmi Telli oli siis tämän matkan päästä osottanut erinomaisen
ampuma-neronsa, josta hän ansaitsi itselleen ikuisen nimen. A. Dumas.]
Kuin Wilhelmi heräsi tunnottomuudestaan, oli poika hänen luonansa.
Lukemattomia kertoja poikansa suudeltuaan, kääntyi hän voudin puoleen,
mutta äkkäsi hänen olevan suuresti vihastuneena.
— Olenhan minä nyt jo täyttänyt käskynne, teidän armonne! sanoi hän.
— Ja, vastasi Gessler, sinä olet nerokas ampuja. Myöskin annan minä
sinulle, niinkuin lupasin, anteeksi tottelemattomuutesi kohtaani.
— Ja minä, teidän armonne, virkkoi Wilhelmi, unhotan puoleltani kaiken
hätäni.
— Mutta meillä on vielä toinen temppu suorimatta. Sinä olet auttanut
pakenemaan Konrad Baumgartenia, joka on murhamies, ja sentähden täytyy
sinun tulla rangaistuksi, niinkuin osa-mies hänen pahuudessansa.
Wilhelmi vilkkui ympärillensä, ikään kuin olisi tahtonut tulla
mielipuoleksi.
— Wiekää tämä mies vankeuteen, pojat, kiljasi Gessler; ensi käräjässä
pitää hän tutkittaman ja niinkuin murhaaja ja maanpettäjä rankaistaman.
— Noh, kyllähän yhden silmä näkee viattomuuden ja maksaa kerran
jokaiiselle töittensä jälkeen, sanoi Wilhelmi ja antoi rauhassa viedä
itsensä vankeuteen.
[Tämä vankihuone on vielä nytkin paikollaan;
se oli erään Altdorffi torin sivulla olevan kestkiiverin kellari.
Sen la'essa on kaksi rautarenkasta, joihin Wilhelmi Tellin kädet oli
yöksi sidottuna; vankihuoneen molemmista honkaovista ei ole muuta kuin
seinässä olevat rauta-ha'at jäl'ellä.]
Mutta lapsi toimitettiin rehellisesti äitillensä.
Neljäs luku
Gessleristä.
Tieto tämänpäiväsistä tapauksista leveni pi'an likimäisiin kyliin ja
vaikutti siellä monella tavalla. Kaikki olivat Wilhelmin puolella.
Hänen hyvä ja hellä mielensä laatu, hänen isällinen sydämmensä, hänen
vilpitöin ihmis-rakkautensa kaikkia onnettomia kohtaan saattoivat
hänen rakkaaksi jokapaikassa. Sen lisäksi ihmeytti suuresti kaikkia
hänen eriskummanen ampuma-neronsa, milt'ei luultu häntä toisenlaiseksi
olennoksi. Walistumatoin kansa on sen tapanen; täytyen aikoin tulla
nerollansa ja puollustaida voimallansa tuntuvat heistä molemmat nämät
omaisuudet kor'ottavan ihmistä puoli-jumalaksi. Muinoset sankarit,
niinkuin: Herkules, Theseus, Castor ja Pollux eivät ole muita tikapuita
nousseet taivaaseen. [S.o. Nämät Greekan mainiot miehet ovat
suurimmasti erinomaisen väkevyytensä ja neronsa kautta tulleet aivan
kuuluisiksi, ylistetyiksi ja arvossa pidetyiksi koko maailmalta. Suom.]
Sentähden tultiin yöllä Gesslerin luo ja ilmoitettiin kapinan nousevan,
jos ei ajoissa estettäisi sitä. Gessler arveli paraimman keinon sen
estämiseen olevan viedä Wilhelmiä pois koko Urista erääsen Itävallan
herttuain alus-maahan, joka oli Righin vuoren juurella, Kyssnahdin ja
Weggin välillä. Havaittuaan siis vesimatkan sinne mukavammaksi, käski
hän varustaa veneen ja antoi kappaletta ennen päivän nousua kul'ettaa
Wilhelmin rantaan. Tähän vähäseen veneesen astui Gessler, kuusi
sotamiestä, kolme matroosia ja vanki.
Wouti, tultuaan Flüeliin, sille paikalle, kussa hänen piti veneesen
astua, löysi käskynsä tesmälleen täytetyksi. Wilhelmi, kädet ja
jalʼat sidottuna, venyi veneen pohjalla; ja ikään kuin pahantekonsa
todistukseksi oli joutsensa vierellänsä, ja samassa kuin Wilhelmi oli
sillä kauniisti osottanut ampuma-neronsa, heräsi Gesslerin sydämmessä
pelonalaiset tuntemukset. Joutsimiehet, istuen alalaudoilla vartioivat
häntä; kaksi merimiestä istuivat vieretyste vähän maston sivulla, ollen
valmiina vetämään purjeita, ja odotti rannalla voudin tuloa.
— Saameko myötä tuulen? kysäsi Gessler.
— Werrattoman hyvän, teidän armonne; siltä se nyt varmaan näyttää.
— Entäs miltä sää näkyy?
— Tänään tulee kaunis ja tyyni päivä.
— Lähdetään sitten viivyttelemättä matkaan. Paikalla, teidän armonne.
— Gessler, istuin ylimäiselle sialle veneessä, kävi perään, merimiehet
vetivät purjeen ylös, ja tämä vähänen, köykänen ja liukas vene, alkoi
samassa kuin joutsen hiihtää, pitkin järven rasvatyyntä ja välkkyvää
pintaa.
Mutta kaiken tämän luonnon ihanaisuuden, ohessa, oli kuitenkin tällä
ajolla jotain murhetta mu'assa. Wouti tuntui syvältä miettimän jotakin,
sentähden eivät sotamiehet uskaltaneet hiiskahtakaan, ja muuki vä'estö
täytyi vastoin tahtoansa ääneti toimittaa askareitaan, kippari
viittaukselta. Äkkiä välähti leimaus ilmassa ja katosi mereen. Molemmat
merimiehet iskivät silmää toisillensa ja kippari teki ristin merkin
rintaansa.
— Mikä se on, kippari? kysyi Gessler.
— Ei se ole vielä mitään, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies.
Moniaat sanovat tähden putoamisen taivaasta olevan autuaan sielun
merkin toisellensa maan päälle.
— Noh, onko se muutoin hyvä eli paha merkki?
— Hm! vastasi kippari huo'aten, harvoin ovat mokomat taivaan merkit
onneksi. Mutta toivottavahan toi olisi.
— Sitä lukua on siis tuommonen tähden putoaminen paha merkki?
— Wanhat merimiehet sanovat, semmosen merkin kohdatessa matkan alussa,
olevan parasta kääntyä takasin, jos aikaa on.
— Jaa, mutta kuin sangen tärkiä asia vaatii matkustaa edelleen?
— Silloin pitää luottaida hyvään tuntoonsa, vastasi kippari, ja jättää
asiansa Jumalan huostaan. Nämät sanottuaan alkoi taas vaiti-olo ja vene
hiihti hiihtämistään edelleen veden pinnalla, kuin olisi sillä ollut
merilinnun siivet sivullaan.
Mutta kuitenkin vilkkui kippari ehtimiseen etelään päin, sillä sieltä
odotettiin pahain sanomain ilmoittajaa. Wähän ajan kuluttua ei siis
ensinkään epäilty ilman muutoksesta; sikäli kuin aamu valkeni,
tummentuivat tähdetkin taivaalla, et kirkkaamman val'on edessä,
niinkuin tavallisesti, vaan ikään kuin eräs näkymätöin käsi olisi
vetänyt peitteen taivaan ja maan välille. Wähäistä ennen auringon
nousua lakkasi äkisti tuuli; järvi vetäytyi harmaankarvaiseksi ja
veden pinta alkoi ilmo itsestään aaltoilla vaahdessa, ikään kuin olisi
mielinyt ylös kuohuta.
— Wedä purjeet alas! huusi kippari.
Molemmat merimiehet nousivat mastoa vasten, mutta ennen kuin ennättivät
täyttää käskyn, näkyivät vähäset valkeat aallot äkkiä lähenevän venettä
Brünnistä päin.
— Myrsky nousee! kiljasi kippari. Wetäkää pi’an kaikki purjeet kokoon!