Rudolphin poika, Johan Schwabenista; keisari oli nimitetty hänen ja
hänen perintömaiden hoitajaksi, tämän ala-ikäisenä ollessa, mutta
Johan oli jo kaksi vuotta ollut laillisessa i'ässä ja kuitenkin kielsi
Albrehti alati hänelle perintöä antamasta; hän tuli siis nyt ennen
setänsä poislähtöä, vielä viimeisen kerran häntä liikuttaaksensa,
antamaan sitä. Hän lankesi sangen nöyrästi polvillensa keisarin eteen
ja anoi häneltä isänsä herttuallista ruunua. Keisari naurahti, sanoi
muutaman sanan, hiljaan eräälle sota-upserille, tämä meni ulos ja
samassa palautu takasi eräs kukka ruunu kädessä. Keisari pani sen
veljensä pojan kähärän pään päälle, ja kuin tämä oudoksuen katseli
häntä, sanoi hän: tämä ruunu on sopiva sinun i’ällesi; leikittele
sillä, poimien sen lehtiä hovirouaini polvilla ja anna minun maitasi
hallita. Johan vaikeni, nousi vapisten seisalleen, kaappasi ruunun
päästänsä, poleksi sitä jalkainsa alla ja meni pois.
Seuraavana päivänä, juuri kuin keisari oli noussut hevoisensa selkään,
tuli eräs mies täydessä sotakalussa ja peitetyillä kasvoilla ratsastaen
siihen ja seisahtiin keisarin sivulle. Albrehti katseli outoa ja
nähtyään hänen seisattuvan omalle paikalleen, kysyi hän häneltä, ken
hän olisi ja millä oikeudella hän tohtii ratsastaa keisarin sivulla.
Minä olen teidän veljenne poika, Johannes, sanoi ratsastaja paljastain
kasvonsa; eilein anoin minä teiltä hallitusta perintömaitteni ylitse,
mutta te kielsitte sen minulta, ja tosin täytyykin ensin kypäri
kannettaa siinä päässä, jolle kerran ruunu pannaan, ja valtikkaa
käyttävän käden täytyy ensin kantaa miekkaa. Suokaa minun seurata
teitä, setä, ja palattuani sotia taidatte vallita ylitseni, miten
tahdotte! Albrehti katsahti sangen tuimasti veljensä pojan päälle.
Tokkohan minä taisin pettyä! sanoi hän itseksensä ja alkoi ratsastaa
edelleen, ei kieltäen eikä käskein hänelle jotain; Johannes seurasi
häntä.
1:nä päivänä Toukokuuta v. 1308 tuli keisarillinen sotajoukko
Reussin virran rannalle. Weneet olivat jo valmiina sotavä'elle
ylitsementäväksi, ja keisari oli juuri aiheessa astua erääsen niistä,
kuin veljensä poika, Johannes, kävi sitä vastaan, syyttäen veneitä
lii'an raskaiksi ja ettei hän muka mitenkään taitanut suoda setänsä
niihin käydä, joissa vaara niin silminnähtävä olisi. Mutta hän anoi
häntä sen siaan istumaan erääsen somaan ja pienoseen paattiin, jossa
ainoasti oli maaherra Eschenbahista ja kolme ystävätänsä, vapaherrat
Rudolphi Wart, Robertti Balm ja Konrad Tegelfelt. Keisari istahti
siis heidän kanssansa ja kukin ritari kuletti suitsista hevoistansa
mu’assansa, jotka uivat veneen sivulla, ja pi’an oli sekä keisari että
seuransa toisella rannalla.
Muutaman askeleen päässä rannasta seisoi eräs jo monen sadan vanha
honka; Albrehti istahti sen varjoon katsellaksensa sotava'en tuloa, hän
otti kypärin päästänsä ja pani sen jaluksiinsa maahan.
Samassa kaappasi veljensä poika Johannes keihäänsä, ja nähtyään
sotajoukon olevan vielä toisella rannalla, nousi hän hevosensa selkään
ja ajellen ensin siinä ympäri ikään kuin leikin vuoksi, ratsasti
hän siitä pois, tuli sitten täyttä laukkaa takasi keisarin luo ja
pisti keihäällä hänen kaulansa läpitse. Samassa pisti Robert Balm
miekkansa keisarin rintaan ja Waltter Eschenbahista halkasi hänen
päänsä sotakirveellään. Mutta Rudolphi Wartti ja Konrad Tegelfeltti
hämmästyivät niin suuresti, etteivät tienneet mitä tehdä, vaan jäivät
seisomaan siihen miekka kädessä.
Tuskin olivat he nähneet keisarin kaatuvan, kuin he, katsahtaen
toisiansa silmiin, sanaakan hiiskumatta läksivät pakoon, kukin eri
haaralle, kauhistuen toinen toistansa. Sillä välillä kamppaili kuoleva
Albrehti avutta kuoleman kanssa; ainoasti eräs siitä sivutse kulkeva
köyhä vaimo, nosti häntä vähän ylös, ja tämä Saksan Waltakunnan pää
heitti henkensä erään kerjäläis-vaimon sylissä, joka rättilöillään
pyhki hänen vertansa.
Murhamiehet kiersivät mailmata ympäri. Zürich salpasi heille porttinsa;
ne kolme liittokuntaa eivät myöskään sallineet heille pakopaikkaa
luonansa. Johannes Parricida (isänsä murhaaja) meni Italiaan, seuraten
Reussi-virran juoksua, jonka rannalla hän oli tehnyt pahantekonsa.
Häntä nähtiin Pisassa vaatetettuna munkiksi, sitten katosi hän kokonaan
Wenetianin maan-äärissä, eikä hänestä enää koskaan kuultu ehk'edes
puhuttavankaan. Eschenbach eli vielä 35 vuotta senjälkeen, ollen
paimenena Würtembergin seuduilla, eikä ilmoittanut itsiään ennemmin
kuin juuri kuolemansa hetkellä; Konrad Tegelfelt katosi, ikään kuin
maan alle, eikä tiedetä, kuinka ja kussa hän kuoli. Rudolphi Wart
annettiin ilmi eräältä sukulaiselta, häntä pantiin vankeuteen,
piinattiin ja vietiin vielä elämänä raatelevaisten lintuin syötäväksi.
Waimonsa, ei tahtoen luopua hänestä, oli polvillaan hänen vieressänsä;
miehensä puhutteli ja lohdutti häntä aina viimeiseen henkensä vetoon
asti.
Albrehtin lapsista (Keisari Albrehtilla oli 21 lasta. Ei yksikään
pojistansa noussut hänen jälkeensä keisarilliselle istuimelle.)
päättivät kaksi kostaa isänsä kuolemata; nimittäin Leopold Itävallasta
ja Agnes Ungerista. Leopold alkoi täyttää aihettansa sota-voimalla,
mutta Agnes kotolaisten rankaisemisella. Kuusikymmentä viatointa
ritaria, ollen ainoasti murhaajain ystäviä ja sukulaisia, tulivat
mestatuiksi Farenghenissa. Agnes ei ollut ainoastansa läsnä
mestattaissa, mutta hän asettiin myös niin liki mestattavia, että veri
riuskui hänen jaloillensa ja hakatut päät vierivät hänen ympärillensä.
Häntä anottiin kavahtamaan, etteivät vaatteensa tulisi verellä
priiskoitetuksi. Antakaat minun olla rauhassa, sanoi hän, minä kostutan
itseäni halukkaammasti tällä verellä, kuin ihanimmalla aamu-kasteella.
Mestaamisen päätettyä, perusti hän mestattuin tavaroilla sen äveriään
Königsfeldin luostarin samalle paikalle, kussa isänsä murhattiin ja
muutti siihen asumaan, lopettaaksensa elämänsä päivät katumuksessa,
yksinäisyydessä ja rukouksissa.
Sill'aikaa varusteliin herttua Leopold sotaan; hänen käskystänsä
valmistui kreivi Otto Strassburgista, mennäksensä sotakentälle 4000:nen
miehen kanssa. Päällen 1000 miestä varustettiin Wellislaun, Wallhausin,
Rothenburin ja Lucernin Maanherroilta, aiheessa meritse kopristaa
Unterwaldia. Herttua itse kulki isomman joukkonsa kanssa Schweitsiä
vastaan ja mu'assa oli iso joukko kärryjä, täynnä nuoria, kapinoitsiain
hirttämistä varten.
Walaliittolaiset kokosivat heti 1300 miestä, joista 100 oli Urista ja
300 Unterwaldista. Päällikkyys kaikkein näiden ylitse annettiin eräälle
vanhalle sotijalle, nimeltään Rudolphi Redingille Biberechistä, jonka
nerokkuuteen nämät kolme liittolaiskuntaa suuresti uskalsivat. 14 p.
Marraskuuta asettiin tämä vähänen sotajoukko Satteli vuoren seuduille,
edessään oli heillä milt'ei pohjattomia soita ja näiden takana Egerin
järvi.
Kukin näistä oli äsken valinnut itsellensä yö-sian, kuin eräs uusi
joukko, jossa oli 50 miestä, tuli heidän tykönsä. Nämät olivat
Schweitsistä ajetut maanpakolaisuuteen, mutta nyt tulivat he
rukoilemaan veljiänsä, että, vaikka ollen minkälaiset pahantekiät
tahtonsa, he suotasiin myös osamiehiksi tässä yhteisessä
puollustuksessa. Redingi tiedusti esinnä vanhempain ja älykkäämpäin
tarkoitusta tässä asiassa. Yhteinen vastin oli, ettei pidä saastuttaa
vapauden pyhää asiata, sen rikkojia puollustajiksi ottamisella.
Sentähden kiellettiin maapakolaisuuteen ajettuja Schveitsin seuduilla
sotimasta. Nämät vetäytyivät siis takasi, kulkivat yötä myöten
ympäristöllä ja seisahtivat vihdoin metsään korkialle vuorelle, Zugin
tienoilla.
Seuraavana aamuna näkivät valaliittolaiset päivän noustessa
Itävaltalaisten kilvet kiiltävän. Itävallan ritarit, nähtyä tämän vähän
joukon aikovan estää heitä tiellänsä, laskeutuivat hevosiltansa maahan,
ja ei suoden vastustajillensa kunniaa alottamaan sotaa, läksivät he
heitä vastaan. Liittolaiset antoivat heidän rauhassa kavuta vuorta
ylös, mutta havaittua heidän väsyneiksi vaatteuksensa painosta,
hyökäsivät he äkisti heidän ylitse, kuin sulanut laava. Jokainen, ken
vaan tohti kiivetă vuorta ylös, heitettiin nurin niskoin ales, niin
että viholliset pyörien joukottain, kuin virran vesi ales vuorelta,
kaatuivat ja kuolettivat suuresti omiansakin, semminkin jalkaväkeä;
näin hirmuinen ja kauhea oli sota.
Äkkiä kuului takana oleva sotamäki alkavan kauheasti parkua. Isot
kivet, ikään kuin itsestään irtautuneet vuoresta, alkoivat vieriä
vuorta ales, ja rikki musertaen ihmisiä ja hevoisia tekivät kokonaan
hävityksen kauhistuksia vihollisten keskellä. Olisi voitu arvella
vuorta elpyneeksi, puollustaaksensa vuorilaisia ja sentähden haiskaavan
kuin julma kiljuva jalopeura. Hämmästynyt sotajoukko katseli toistansa
silmiin, ja nähtyä ei taitavansa päästä voitolle, kauhistuivat he
suuresti ja vetäytyivät takasi. Paikalla peräytyivät myös etujoukot,
ajettuina paimenten keihäiltä ja kurikoilta. Herttua Leopold uskoi
olevansa piiritettynä sangen isolta vihollis-joukolta ja antoi käskyn
eli, oikeemmin sanottuna, esimerkin takasi-lähdöstä, pa’eten kaikkein
esinnä sotakentältä pois ja nähtiin (sanovat eräät kertojat) jo samana
iltana Wirtenthurissa, valjuna ja murheellisena. Strassburgin kreivi,
kuultuaan Itävaltalaiset voitetuiksi, vetäytyi myös uudestaan takasi.
Tämä voitto Morgartin luona 15 p. Marraskuuta 1308 oli ensimmäinen,
jonka vala-liittolaiset voittivat; suurin ja parhain osa keisarin
vapasukuisista kaatuivat täällä, köyhiltä paimenilta ja talonpojilta
lyötyinä, ja tämä kaikki lisäsi vieläi suurempaa arvoa tälle vapauden
ihanalle maalle. Näin tuli Schweitsiläisten miesten nimet kuuluisaksi
maailmassa ja tästä hetkestä asti kutsuttiin valaliittolaiset
Schweitsiläisiksi eli Schveitsin uroiksi. Uri, Schweitsi ja Unterwalden
tulivat ikään kuin keskinavaksi, joiden ympärille sittemmin muut
valta-yhteydet asettuivat, joita rauhaliiton kautta v. 1815 tuli
olemaan kaksikymmentä kaksi vala-yhteyttä.
Mitä Wilhelmi Telliin tulee, joka tässä kapinassa niin voimallisesti,
vaikka esinnä vastoin tahtoansakin, vaikutti, löydämme me hänen Launin
sotakentällä, jossa tappeli alhaisena joutsimiehenä, seitsemän sadan
miehen seurassa, jotka olivat vähistä kantoneista; sittemmin katoaa hän
näkyvistä eikä häntä kohdata ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä,
joka luultavasti tapahtui keväillä v. 1354. Jään-sulu paisutti Schahin
jo'en ja vei myötänsä erään huoneen. Telli äkkäsi talon jäännösten
se'assa yhden kätkyen kulkevan jokea myöten ales; hän heittäyty samassa
virtaan, tapaa kätkyen ja ajaa sen onnellisesti rantaan. Mutta juuri
kuin hän alkoi nousta maalle, kohtasi häntä muuan hirsi, joka loukkasi
häntä niin kovin, että hän meni tunnottomaksi ja katosi syvyyteen.
Senlaisiakin valittuja ihmisiä löytyy, joiden kuolema panee kruunun
heidän elämällensä. [Samalle paikalle, kuhun Telli hukkui, on nyt
rakettu silta Schahin jo'en ylitse.]
Eräs Tanskalainen kirjoittaja, joka eli noin 600 vuotta takasi,
nimeltään Saro Grammatikus, kertoo myös tämän omenan tapausta, vaan
omistaa sen eräälle Tanskan kuninkaalle. Kuin tämä sattumoiltaan tuli
v. 1760 tutuksi oppineille, alettiin väittää, ettei muka Wilhelmi
Telliä ole koskaan ollut maailmassa, ja ollen ilosina tästä löydöstä,
ko'ettiin kaikin tavoin poisottaa Schveitsin vapauden juhlalliselta
päivältä aamuruskonsa kirkkaimpia säteitä, mutta Waldstädteri-kansa
on pitänyt näitä esi-isäinsä kohteloita sangen pyhässä arvossa ja
pysynyt vanhoille muinaisuuksillensa uskollisena. Heillä on nämät
tapaukset niin tuoreessa muistossa, ikään kuin olisivat äsköttäin
tapahtuneet, ja vaikka oltasiin muutoin kuinka iso-epäiliä tahansa,
on kuitenkin mahdotoin epäillä tämän tapauksen totuudesta, koska
vaeltaissa tämän maakunnan läpitse on kohdattuna Waltter Fürstin,
Stauffaherin ja Melhtalin jälkeisiä siinä kappelissa, joka on pyhitetty
Wilhelmin syntymiselle ja Gesslerin kuolemalle, rukoilevan hartaasti
Jumalata, suojelemaan ja varjelemaan heidän vapauttansa. [Altdorffin
säilö-huoneen kirjoissa on 114 ihmistä nimitettynä, jotka v. 1380
olivat saapuvilla Tellin kallion kappelia vihittäissä (samalla paikalla
kussa Telli hyppäsi maalle Gesslerin veneestä), ja jotka olivat olleet
Wilhelmi Tellin tuttavia. Ilman sitä tiedetään, ettei sukunsa ole
mies-puolelta la'annut ennen kuin vasta v. 1684 ja vaimo-puolelta
vasta 1720. Johan Martin ja Verena Telli ovat niiden vihon viimeisten
jälkeistensä nimet.]