KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA
Kirj.
Alexandre Dumas
Ruotsista suomentanut
A. Räty
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1849.
Imprimatur: _I. U. Wallenius_.
Ensimäinen Luku.
Werner Stauffaherista ja Melhtalista.
Keisari Albrehti Itävallasta, Habspurin su’usta, astui keisarilliselle
istuimelle v. 1298. Tullessaan hallitsemaan ei ollut Sveitsissä
minkäänlaista liitto- eli yhteys-kuntaa, eikä silloin vielä herroin
päiviäkän pidetty. Mitä keisarin valtaan tässä maassa tulee, niin oli
hänellä siinä siellä ja täällä iso joukko kaupunkia, vahvoja linnoja
(varustuksia) ja maakuntia, joitten ylitse hän niinkuin päämies
reivillisestä Habspurin su'usta hallitsi. Muut reivilliset heimolaiset,
joitten omana muu maa oli, olivat reiviä Savoyista, Neufchatelista ja
Rapperschvylista.
Waikea ja vieläpä varsin mahdotoinki olisi kirjoittaa erityistä
historiaa tästä äveriäästä, rauhattomasta ja mielen huvituksiin
vajonneesta vapasukuisesta säädystä, joka alati oli kääreyttyneenä
tahi sotiin eli huvittelemisiin, eikä huolien alamaistensa veren
vuodattamisesta, tuhlasivat he heidän omaisuuksiansa ja tavaroitansa
säälimätä ja varustaen jokaisen vuoren nyppylän linnoilla ja
varustuksilla laskeutuivat he sieltä kuin raatelevaiset kotkat
pesistänsä, ryövätäkseen ympäristöltä, mitä mielensä halasi, ja
palasivat kotiinsa vieden saaliinsa säilyyn linnojensa muurin ta'a.
Eikä tässä ole luultava ainoasti maallisen Esivallan harjoitelleen
tätä ryöstöä; ei suinkaan, hengelliset herratki nimittäin Baseli'n,
Constanzia'n, Coire'n ja Lausanne'n piispat elivät samate, ja
rikas papisto S:t Gallenissa kuin myös erokkaat seurasivat näissä
aikeissa uutterasti korkeita esimiehiänsä, niinkuin ala-aateli muita
suurisukuisia valtoja.
Keskellä tätä orjilta ja pahantekiöiltä täytettyä maata oli kuitenni
kolme _liitto-kuntaa_ (communer) päässyt vapaaksi; nimiltään Uri,
Sveitsi ja Unterwalden, jotka jo vuodesta 1291, edellänähden surkeat
onnettomuuden päivät ja vaarat lähestyviksi, antautuivat toisinensa
liittokuntaan, vahvasti luvaten puollustaa toistensa henkiä, pereitä
ja omaisuuksia ja tarvista myöten toisiansa myös neuvoilla ja
kehoituksilla auttaa. Tämä liittolaisuus antoi sille nimen vala-yhteys
(Eidsgenossen). Albrehti tullen jo levottomaksi tästä vihollisuuden
merkistä kohtaansa, koki luovuttaa heitä keisarin, heidän ainoan
päällikkönsä suojelluksesta ja saattaa Habspurin reivien vallan alle,
arvellen jos ei joku pojistansa tulisi valituksi jälkeiseksensä Ruomin
keisariksi, he kuitenkin mahtasivat olla valtivina tämän maan ylitse,
joka muutoin joutusi pois Itävallan herttuain käsistä.
Mutta Uri, Sveitsi ja Unterwalden olivat jo kylliksi vakuutetut niistä
ryöstöistä ja muista vallattomuuksista, joita heidän ympäristöllä
alituisesti tapahtui, eivät antaneet mokomalta ehdolta pettää
itseänsä. Sentähden kielsivätki suostumasta niihin aikeihin, joihin
Albrehtin lähettiläiset heitä v. 1305 myönnyttelivät, ja anoivat, että
he suotasiin olla hallitsevan keisarin suojelluksen alla rauhassa,
tahi, senaikusen puheen jälkeen, ettei heitä eroitettaisi Saksan
valtakunnasta.
Albrehti vastuutti heille aikovansa tehdä heitä ikään kuin lapsiksi eli
perillisiksi keisarillisesta su'ustansa, tarjoili maita ja tiluksia
heidän etuisimmille porvaleillensa ja lupasi tehdä kymmenen heistä
ritaliksi joka liittolais-kunnassa. Mutta nämät vanhat vuorilaiset
vastasivat ainoan pyyntönsä olevan, että heidän entiset sääntönsä ja
oikeutensa voimassa pidettäisiin, ja että he ei halanneet minkäänlaisia
uusia ja outoja etuja. Albrehti, havaittuaan ettei maanittelemisensa
mitään auttaneet, päätti kokea mitä julmuus vaikuttaisi; sentähden
laittoi hän heille kaksi voutia Itävaltakunnasta, joitten kopia ja
kiukkunen mielenlaatu oli hänelle jo entuudestaan tuttu; nämät oli
Herrman Gessler Brunekista ja ritari Beeringer Landenbergista. Nämät
uudet voudit asettuivatki suoraan vala-liittolaisten maakuntaan
asumaan, jota edellisensä ei mitenkään uskaltaneet tehdä; Landenbergi
pysähtyi keisarilliseen Sarnin linnaan Unterwaldissa, ja Gessler,
ei löytäen osakseen joutuneessa köyhässä maakunnassa itselleen
sopivaista asuntoa, rakennutti linnan, jonka hän nimitti Joch Uri
(Suomeksi Urin i'es.), ja tästä hetkestä alkoi hän uutterasti täyttää
Albrehtin käskyä, joka toivoi tämän julman menetyksen kautta saavansa
valtaliittolaiset itsestänsä eriämään valtakunnasta ja antautumaan
Itävallan hallinto-su'un suosioon; arvattavasti korotettiin
tullimaksot, vähimmätkin rikokset rankaistiin suurilla sakoilla ja
kansaa kohdeltiin pilkalla ja ylönkatseella.
Eräänä päivänä kuin Herrman Gessler ratsasti ympäri Sveitsin
yhteysmaita, seisahti hän erään rakennettavan talon eteen, joka oli
jo melkeen valmisna, ja jonka isäntää nimitettiin Werner Stauffacher
(Tämän talon jäännökset ovat vielä tänäpäivänä jäl'ellä ja osotetaan
matkustaville). — "Eikö ole synti ja häpiä", sanoi hän itseänsä
seuraavalle sotamiehelle, "nähdä orjain rakennuttavan tuommosia taloja,
kuin maankoppolit oikeestaan olisi heille ylen hyvät?" — "Antakaapas
heidän vaan saada sen valmiiksi, suurisukunen herra", vastasi sotamies;
"niin panetamme heti sen portille Habspurin valta-merkin, ja me tahdomme
nähdä, jos talon isäntä on kylliksi rohkea sanomaan sitä omaksensa". —
"Oikeen sanottu", virkki Gessler ny'ästen hevoistansa kannuksillaan ja
ajaen tiehensä. Wernerin vaimo seisoi oven kynnyksellä; ja kuultuaan
puheen käski hän työmiesten heti pysähtymään työstänsä ja mennä
tiehensä, jonka he myös tekivät.
Kuin Werner tultuaan kotia näki rakennuksensa työmiehiltä jätetyksi,
kysyi hän hämmästyen vaimoltansa, miksi työväki oli mennyt pois, ja ken
heille siihen luvan antanut oli.
— Minä, vastasi vaimonsa.
— Mintähden, vaimo?
— Sentähden, että maankoppoli on hyvin sopiva
Werner huo'ahti ja astui huoneesensa. Hänellä oli nälkä ja jano, ja
arveli lounaan jo valmiina olevan. Sentähden istuin hän pöydän ääreen,
vaimonsa toi hänelle leipää ja vettä ja istuin hänen viereen.
— Eikös enään löydy viinaa kellarissa, ja vuohia vuorilla eli kaloja
järvessä, vaimo? kysäsi Werner.
— Täytyy tottua elämään säätynsä jälkeen; leipä ja vesi on orjain ruoka.
Werner mulisti silmiään, söi leipää ja joi vettä.
Yön tultua, menivät he vuoteelle. Ennen kuin nukkuivat, tahtoi Werner
likistellä vaimoansa, mutta se työkkäsi hänen pois luotansa.
— Miksi sinä minua luotasi pois työkit, vaimo? kysyi Werner (Elkäät
lukiani oudoksuko jos asetan tämän Sveitsin tapauksen täydellisessä
luonnollisuudessaan; muutoin olisi se suureksi haitaksi arvollensa ja
tulisi olemaan puuttuvainen.)
— Ettei orjilla pidä intoa oleman siittämään lapsia, joitten täytyy
tulla orjiksi niinkuin heidän isänsäki.
Werner kapsahti heti ylös vuoteelta, veti, sanaakan hiiskumatta,
vaatteet yllensä, otti seinällä rippuvan ison miekan sivullensa ja meni
pois kotoansa.
Hän meni suruisilla ajatuksilla Brünniin. Sinne tultuaan soudatti hän
itsensä eräiltä kalamiehiltä toiselle puolelle järveä, ja ennättikin
jo kappaletta ennen päivän nousua Attinghausiin, ja kolkutti siellä
appensa Waltter Fürstin ovelle. Ukko tuli itse avaamaan ovea ja vaikka
oudostuen vävynsä öillistä tuloa, ei hän kuitenkaan kysynyt häneltä
syytä siihen, vaan käski palveliataan tuomaan vieraallensa vohlan
paistia ja pikarillisen viiniä.
— Ei, kiitoksia isä, sanoi Werner, minä olen erään lupauksen tehnyt.
— Minkälaisen?
— Etten syödä muuta kuin leipää, enkä juoda muuta kuin vettä siihen
aikaan asti, joka kenties vielä sangen kaukana on.
— Mikäs aika se siis on?
— Kuin me tulemme vapaiksi.
Walter Fürsti istahti Wernerin vastapäätä ja sanoi: kyllähän toi kuuluu
kauniilta, mutta tohtisitkohan sanoa sitä muilleki eikä ainoasti sille,
jotas isäksesi kutsut.
— Minä olen valmis sanomaan samaa Jumalalle, joka on taivaassa ja
keisarille, joka on hänen siainen maan päällä.
— Oikeen sanottu poikani; minä olen jo kau'an sinulta tänlaista tuloa
ja vastausta odottanut. Wiimeiseltä arvelin, ettei molempiakaan tule.
Uudestaan kuului kolkutos ovelle, ja Waltter Fürsti meni avaamaan.
Ulkona seisoi eräs nuori mies, kurikka ol'alla; ja samassa valkaisi
kuun valo hänen vaaleaa muotoansa.
— Melhtal! huusi äkkiä Waltter Fürst ja Stauffaher.
— Mikä sinulle tuli? kysäsi Waltter vieraalta, hämmästyen hänen
vaaleuttansa.
—Minä ha'en pakopaikkaa ja kostoa, vastasi Melhtal tummalla äänellä.
— Saat molemmat, vastasi Waltter Fürst, jos kosto sekä pakopaikka minun
vallassani lienevät. Mutta mitäs sinulle tapahtunut on, Melhtal?
— Minulle tapahtui, kuin kynsin peltoani ja atrani edessä oli
pari paraimpia härkiäni valjaissa, niin kulki eräs Landenbergarin
palvelioista ohitse, seisahti ja sanoi tullessaan minun luo: noi här'ät
ovat liian hyvät orjalle; sinun täytyy antaa ne pois.
— Nämät här'ät ovat minun omani, vastasin minä hänelle, ja että minä
heitä tarvitsen, sentähden en tahdo minä heitä myödä.
— Noh, kenpä niitä sinulta osteleekkan, sen tolvana?
Näitä sanoessaan veti hän vyöteiseltään veitsen ja leikkasi lenkut
poikki.
Mutta jos te minulta här'ät otatte, milläs minä sitten kynnän peltoani?
kysyin minä.
— Mokomat talonpojat, kuin sinä, taitavat hyvin kyllä itseki vetää
atraa, jos mielivät syödä sitä leipää, jota eivät ole ansainneet.
— Jättäkää här'ät, sanoin minä hänelle, vielä on aika. Jos menette
tiehenne, niin minä annan teille anteeksi.
— Missäpä sinulla on joutsi ja nuolet, ettäs niin tohdit puhua? kysyi
hän.
— Luonani seisoi eräs nuori mutta tukeva puu, jonka minä heti taitoin.
Min'en tarvitse sitä enkä tätä, sanoin minä; te nä'ette olevani
varustetun.
— Jos sinä liikahat askeleenkan verran tänne, sanoi hän minulle, niin
minä heti leikkaan mahasi puhki kuin vasikan.
Yhdellä hyppäyksellä seisoin minä hänen vieressään seiväs pystyssä.
— Ja jos te vähääkän koskette minun atraani, niin minä paiskaan teidät
kuoliaaksi kuin si'an.
Hän ojensi kätensä ja kosketti atraani. Minä luulen, että hän liikutti
sitä hyppysillään.
Seipääni kaatui ja Landenbergarin palvelia sen myötä. Minä löin häneltä
käden poikki kuin risun.
— Siinä et sinä muuta tehnyt, kuin mikä oikeus oli, sanoivat molemmat
miehet.
— Sen tiedän minäkin, sanoi Melhtali, enkä sentähden kadukkaan sitä,
mutta kuitenkin täytyi minun pa'eta. Minä jätin sinne härkäni ja
piiloittelin koko päivän metsässä; mutta pimeän tultua muistin minä
teitä, joka niin hyvä ja ystävällinen olette; sentähden poikkesin minä
Sürchin vuoritielle, ja tulin näin tänne.
— Terve' tultua, Melhtali, sanoi Waltter Fürst, ojentain hänelle
kättänsä.
— Mutta siinä ei ole vielä kyllä, sanoi nuori mies; minä soisin myös
lähetettävän eräs ymmärtäväinen mies Sarniin, tiedustelemaan mitä
siellä sitten eilen tapahtunut on ja miten Landenbergari kokee kostaa
minulle.
Wielä tätä sanoessaan kuului joku tulevan ja heti kolkutti eräs mies
ovelle, sanoen: avaa, minä olen Rüder.
Melhtali kiiruhti avaamaan ovea, heittäytyäkseen isänsä uskollisen
palvelian syliin, mutta havaittuaan hänen olevan valjuna ja suruisena,
peräytyi hän paikalla takasi.
— Mitä kuuluu, Rüder? kysäsi Melhtali tärisemällä äänellä.
— Woih teitä poloista, te nuori isäntä! Woih sitä onnetointa maata,
joka hiljaan taitaa katsella senlaisia rikoksia! voih minua onnetointa,
jonka täytyy tuoda teille niin kauhistavia sanomia!
— Eihän toki lie jotain vanhalle isälleni tapahtunut? kysyi Melhtal;
ovathan he toki kunnioittaneet hänen korkea ikäänsä ja harmaata
päätänsä? Wanhuus on pyhä!
— Wielä vain he pitävät mitään arvossa? tahi on joku pyhä heille?
— Rüder!... huusi Melhtal väännellen käsiänsä.
— Ja, he ottivat hänen kiini, kertoi toinen, he vaativat häntä
sanomaan, kussa te olisitte, ja kuin ei hän ukko parka sitä tietänyt...
niin he puhkasivat häneltä silmät. Melhtal parkasi kauhialla äänellä.
Werner ja Waltter Fürst katselivat hämmästyen toisiansa silmiin.
— Sinä valehtelet, huusi Melhtali, kaapaten Rüderiä niskasta kiini;
sinä valehtelet: ei ole mahdollista, että niitä ihmisiä löytyy
maailmassa, jotka senlaisia rikoksia tehdä taitavat; oh, sinä
valehtelet; tunnusta vaan, ettäs valehtelet!
— Woih! oli Rüderin ainoa vastaus.
— He puhkasivat häneltä silmät, sanot sinä? Ja he tekivät sen ainoasti
siitä syystä, että minä pakenin kuin pelkuri! he puhkasivat isältäni
silmät sentähden, ettei hän tietänyt, kunne poikansa joutui! he
pistivät terävän raudan vanhan miehen silmiin ja he tekivät sen päivän
ja auringon valossa, Jumalan silmäin edessä! Ja vuoremme ei ole
langenneet heidän päällensä, järvemme eivät ole kohonneet ääriensä yli
ja hukuttaneet heitä; Ukkosen leimaus ei ole tullut taivaasta alas
ja musertanut heitä!. heillä ei ole kylliksi meidän kyyneleistämme,
vaan he tahtovat saattaa meitä itkemään verta! O Sinä laupias Jumala,
armahda meitä! näitä sanoessaan kaatui Melhtal ikäänkuin juuriltaan
nyväisty puu maahan, piehtaroi ja heitteli itsiään kuin mato ja
pureskenteli maata. Werner läheni häntä. — Elä itke kuin lapsi, sanoi
hän: eläkä piehtaroi maassa kuin järjetöin luontokappale, vaan nouse
ylös kuin mies: me tahdomme kostaa isäsi edestä, Melhtali!
Nuorukainen kapsahti samassa seisalleen ikään kuin jänne olisi hänen
ylös heittänyt. — Kostaako, sanoitta te, Werner?
— Ja, totisesti me tahdomme kostaa sen, kertoi Waltter Fürst.
— Ah! huusi Melhtali kauhealla äänellä, ikään kuin mieli puoli.
Samassa kuului kaukaa ihana veisun hyminä, ja tien käännöksessä näkyi,
äsken nousseen auringon valossa, eräs mies tulevan tietä myöten.
— Menkää, herra kulta, sisään, virkki Rüder Melhtalille.
— Jää paikallesi, sanoi Waltter Fürst; hän on ystävä.
— Ja joka kenties on meille hyödyksi, lisäsi Werner. Melhtali parka
vaipui eräälle pankolle.
Sill'aikaa tuli vieras yhäti lähemmäksi; hän oli noin 40:nen vuoden
paikoilla oleva mies, vaatehittu mustan puhakkaan kauhtanaan, joka
hänelle ainoasti polviin asti ylettyi ja näkyi olevan puoleksi
munkkipuoleksi tavallisen vaateparren kaltainen; kuitenkin havaittiin
hänen pitkästä tukastaan, viiksistään ja parrastaan, joka keritty
vapain maalaisten tavalla, jos hän olisiki luostari-väkeä, niin olisi
se sangen kaukaisesta maakunnasta. Päälliseksi näkyi hänen käyntinsä
enemmin sotijan kuin munkin kaltaiselta, ja olisi voitu arvella
sotamieheksi, jos hällä miekan siassa ei olisi ollut kirjoitus-aineet
sivullansa ja tyhjässä nuoli-torvessaan perkamenttikääry ja sulkia.
[Pergamentiksi mainitaan kuivattua ja ennen muinon Pergamos
nimisessä kaupungissa valmistettua eläimen luultavasti vasikannahkaa,
jolle muinoseen aikaan kirjoitettiin. Paperi sai taas nimensä eräästä
Papyrus nimisestä puusta, jonka isoja ja leveitä lehtiä al'ettin
sittemmin pergamentin puutteessa käyttämään kirjoitus-levyksi.
Wasta aikain oloon keksittiin tätä meidänki maassa käytettävää
paperia ruveta valmistamaan, jota eräät sanovat tehtävänki vanhoista
rievuista, rättilöistä, jauhetusta luusta j.n.e., joka kaikki ihan
puuroksi vatkattua, lasketaan sitten kulkemaan monen monituisen
litistys koneiden läpitse, siksi kuin siitä viimein syntyy paperi.
Ja arvanneehan tuon jokainen, mistä kaikkia niitä vasikoita
otettaisiin, jos mekin aina vielä niitten nahalle vaan kaikki asiamme
kirjoittaisimme. Suom.]
Muutoin oli hänen yllänsä siniset pintaa myöten kiinitetyt housut,
ja jaloissaan puoli-saappaat päkiältä nahka nauhoilla kiini kurotut,
kädessään oli hänellä rauta-kärkinen sauva, jota paitsi ei vuorilainen
koskaan lähde liikkeelle loitommaksi.
Akättyään miehet Waltterin oven edessä herkesi hän laulamasta ja läheni
heitä ollen vakuutettu siinä tuttuja kohtaavansa. Tosin olikin hän
vielä hyvän matkan päässä, kuin jo Waltter Fürsti alkoi puhutella häntä.
— Terve, terve, Wilhelmi! sanoi hän hänelle. Mihin sinä jo näin varhain
kul'et?
— Jumalan terve', Waltter! käynpähän ympäri maata, kokoillen saatavia
nais-luostarille Zürichissä, jonka toimitus-miehiä minä olen, niinkuin
te tiedätte.
— Etkö viipysi vähää aikaa luonamme?
— Mintähden?
— Kuullaksesi, mitä tällä nuorella miehellä olisi sanottavaa sinulle
— Wieras kääntyi Melhtalin puoleen ja nähden hänen itkevän, tuli hän
hänen luo ja ojensi hänelle kättänsä. Jumala kuivatkoon kyyneleesi,
veljeni! sanoi hän.
—Jumala kostakoon veren-vi'an! vastasi Melhtali... Ja nyt kertoi hän,
mitä hänelle äsköttäin tapahtunut oli.
— Wilhelmi kuunteli kertomisen suurella surkuttelemisella ja
mieli-pahalla.
— Noh mitäs te olette päättäneet tehdä? kysyi Wilhelmi, kertomisen
lopulla.
— Kostaa ja vapauttaa maamme! vastasivat kaikki kolme miestä.
— Jättäkäät veikkoset sekä kosto että Kansan vapauttaminen Jumalan
halttuun, sanoi Wilhelmi, se on Hänen työnsä.
— Mutta mitäs hän on jättänyt meidän tehtäväksi? Rukoilla ja kärsiä, ne
on aineet, jotka saattavat aikanansa koston pahalle.
— Ei hyvä Wille, ei se kelpaa, että sinä, joka niin tarkka ja uhkea
joutsi-mies olet, vastailet kuitenkin kuin munkki, koska sinua
puhutellaan niinkuin tavallista vapaata kansalaista.
— Jumala on luonut vuoret hirveä ja mäki-vuohta varten, ja mäki-vuohen
(filon) ja hirven ihmistä varten. Ja sentähden on Hän antanut nopeuden
eläimelle ja nerokkuuden ampujalle. Te petytte siis, Waltter Fürst,
kutsuissanne minua uhkeaksi joutsi-mieheksi, joka en ole muu kuin
kunnotoin ampuja parka.
— Noh hyvästi Wille, mene' rauhaan!...
— Jumala olkoon teidän kansanne, veljeni!
Wilhelm meni tiehensä. Miehet katsoivat vielä kau'an hänen jälkeensä,
siksi kuin hän ensimmäisessä tien käännöksessä katosi heidän
silmistänsä.
— Eipä nä'y olevan häneenkän luottamista, sanoi Werner Stauffaher, ja
kuitenkin olisi hänestä ollut hyvä apu. Jumala on näköjään jättänyt
maamme vapauttamisen yksinään meidän haltuumme. Kiitos olkoon Herralle!
Koskas me tartumme asiaan käsiin? kysyi Melhtali. Minulla on kiiru...
omat silmäni itkevät ja isäni vuotavat verta...
— Me olemme jok' ainua eri kihlakunnasta; sinä Werner olet Sveitsistä;
toi Melhtali Unterwaldista ja minä Urista. Walitkaamme kukin
ystävistämme kymmenen uskottua miestä; ja kokoutukaamme sitten
Rütliin... Luojalla on voimaa tehdä, mitä tahtoo, ja kolmekymmentäki,
hänen teitänsä noudattamaa miestä, saavat kyllä Hänen avulla niin
paljon aikaan kuin koko sotajoukko...
— Koskas me kokoontumme? kysyi Melhtali.
— Ensi maanantakia vasten yöllä, vastasi Waltter Fürst.
— Me tulemme kaiken mokomin, vakuutti Werner ja Melhtali. Tämän liiton
tehtyä erosivat he, toisistansa.
Toinen Luku.
Konrad Baumgartenista.
Niiden kolmen miehen se'assa, jotka Unterwaldin kihlakunnasta piti
seuraaman Melhtalia Rütliin 17:ta Marraskuuta vasten yöllä, oli eräs
nuori mies nimeltään Konrad; hän oli äsköttäin nainut kauneimman
neidon Alzellissa, ja ainoasti halu vapauttaa maatansa saattoi hänen
yhdistymään liittolaisten kera, sillä hän oli muutoin onnellinen.
Sentähden ei hän nuorelle vaimollensakaan virkkanut mitään asiastansa,
jonka tähden hänen täytyi kotoa lähteä. Hän teeskenteli suuresti
tarvitsevansa mennä Brünnin kylään ja vasta ehdolla 16 p. mainittua
Marraskuuta, ilmoitti hän vaimollensa, yöksi kotoa pois lähtemänsä eikä
ennen huomenta palautuvansa. Nuori puolisonsa valkeni.
— Mikä sinulle tuli, Rosa? kysyi Konrad. Taitaako niin vähäpätöinen
asia niin kovin liikuttaa sinua!
— Kuules, Konrad, sanoi nuori vaimonsa, etkös voisi jättää lähtöäsi
toistaseksi?
— Se on mahdotoin.
— Noh etkös voisi ottaa minua kanssasi?
— Se on myös mahdotoin.
— Niin mene' sitten!
Konrad katsahti vaimoansa silmiin. Epäiletkös sinä jotakin minusta?
kysyi hän. Rosa nyhähti suruisesti. Ei, ei se ole mahdollista, sanoi
hän, Konrad, varmaanki on jotain tapahtunut, jotas salaat minulta.
— Kenties ei ole minulla syytä pel'ätäkän, virkki Rosa huo'aten.
— Mitäs sulla olisi juuri pel'ättävääkän täällä kylässä, sukulaisten ja
ystävien keskellä?
— Tunnethan sinä, Konrad, meidän nuorta herraa?
— Tunnen kyllä, vastasi toinen mulistain filmiään; mitäs sitten? — Hän
näki minua Alzellissa, ennen kuin vaimoksesi tulin.
— Ja rakastui sinuun? kiljasi Konrad puristellen nyrkkiänsä ja
katsellen vaimoansa tuimilla silmin.
— Hän sanoi minulle sen.
— Jo ennen?
— Ja, mutta minä unhotin sen; vaan eilen kohtasin minä hänen tiellä
Stantsiin, ja hän sanoi minulle sitä samaa.
— Hyvä, hyvä! sanoi Konrad itsekseen. Sen hävyttömiä herroja! te etten
tyydy rakkauteeni isänmaatani kohtaan, vaan te tahdotte että minä sen
ohessa alʼan vihaata teitä! mutta ko'olkaa vaan uusia vikoja päällenne,
sillä koston hetki on läsnä!
— Ketä sinä niin uhkailet? kysyi Rosa. Muista, Konrad, että hän on
meidän päällysmies!
— Hän on tosin herra ja päällysmies käskyläistensä, renkiensä ja
orjainsa ylitse, mutta minä, Rosa, minä näetsen olen vapa mies,
Stantsin kaupungin kansalainen, herra maani ja taloni ylitse, ja vaikk'
en minä ole mikään riitoin ratkaisia ja tuomari, niinkuin hän, on
minulla kuitenkin vapaus puolustaa itseäni ja hankkia oikeutta Lain ja
asetusten jälkeen.
— Nä'etsen nyt Konrad, olihan minulla syy pelätä?
— Ja.
— Ethän sinä siis jätä minua?
— Mitä minä kerran luvannut olen, sen tahdon minä täyttää.
— Noh otathan minut myötäsi?
— Johan minä sanoin sinulle kerran, että se on mahdotoin.
O hyvä Jumalani! huo'ahti Rosa.
— Kuuleppas nyt, sanoi Konrad lauhtuneempana; kenties me syyttä
pelkäämme; minä en ole kellenkään virkkanut lähteväni pois kotoa; sitä
lukua ei siis kukaan tiedä sitä. Minä en ole kau'emmin pois kotoa kuin
huomiseen puoleen päivään asti. Minut arvellaan siis olevan luonasi,
eikä sinulle mitään hätää tapahdu.
— Suokoon hyvä Isä, että niin olisi!
Konrad syleili Roosaa ja meni matkaansa.
Kohtaus-paikka oli, niinkuin jo sanoimme, Rütlissä; ei yhtään
kutsutuista puuttunut.
Tässä vähässä puilta ja pensailta piiritetyssä laaksossa, Seelis-vuoren
juurella, tapahtui yöllä, 17 p. Marras-kuuta v. 1307, se kaikkein
kummalisin kohtaus maan päällä, nimittäin niiltä kolmelta mieheltä
vahvistettu liittolaisuus, jotka valalla vannoivat panna vaikka
elämänsä altiksi, saadaksensa vapauden koko Kansakunnalle. — Waltter
Fürst, Werner Stauffaher ja Melhtali, nostivat kätensä taivaaseen ja
vannoivat sen Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, jonka kädessä Kuninkaat
ja Kansakunnat ovat, että elää ja kuolla veljeinsä edestä, yhteisesti
kärsiä ja kantaa kaikki vaivat ja vastukset, kuin heitä tässä
aiheessaan kohtaajaisi, mutta ettei tehdä pienintäkään vääryyttä
kellenkään, arvossa pitää ja puollustaa Habspurin reivin oikeuksia ja
omaisuuksia, ei tehdä keisarin voudeillekan mitään pahaa, vaan ainoasti
tehdä loppu heidän julmuudellensa; sitten rukoilivat he Jumalata, jos
muka tämä vala olisi Hänelle otollinen, Hän mahtasi sen jonkun ihmetyön
kautta heille ilmoittaa. Samassa sanotaan kolme lähte-suonta ruvenneen
ruiskuamaan näitten kolmen pää-liittolaisten jalkain juuressa.
[Nämät kolme lähdettä juoksevat vielä tänä päivänä niinkuin 500 vuotta
takasin, ja matkalaiset käyvät niitä katsomassa; niiden sanotaan,
vanhan ennustuksen jälkeen, vasta sillon kuivauvan, kuin Sveitsinmaa
kadottaa vapautensa. Ensimmäinen vasemmalla kädellä on Waltter Fürstin,
toinen Werner Stauffaherin ja kolmas Melhtalin. Silloin huusi koko
seura: Kunnia olkoon Herralle! ja taas nostaen kätensä ylös, vannoivat
he uudestaan vapauttaa maatansa. Tämän aiheen täyttäminen päätettiin
tehtäväksi Uutta Joulua vasten v. 1308; päivän val'etessa erkanivat he
toisistansa ja kukin heistä läksi kotiansa.]
Waikka Konrad kyllä kiiruhti, oli kuitenkin päivä puolessa, ennen kuin
hän päästyään Dallenvylistä, näki kaukaa Wolffenschiessin kylän ja
kylän tällä puolella olevan talonsa, jossa Rosa häntä odotti; kaikki
tuntui olevan hiljaan. Tämän nähdessä heikkeni pelkonsa; sydämmensä ei
enää niin kovin tykyttänyt ja hän seisahtiin vähän levätäksensä. Äkkiä
tuntui hänestä, kuin olisi tuuli hymissyt hänelle nimeänsä korviin. Hän
vavahti ja alkoi taas kiiruhtaa edespäin.
Wähän ajan perästä kuuli hän toistasesti äänen huutavan hänen nimeänsä.
Hän kauhistui, sillä ääni oli valittavainen ja hän arveli siinä
tuntevansa Roosan äänen. Tämä kuului maantieltä, ja hän alkoi siis
juosten kiiruhtaa kylään.
Tuskin harppasi hän parikymmentä askelta, kuin hän äkkäsi erään vaimon
hajalla hapenin juoksevan vastaansa, ja joka nähtyään Konraadin huusi
häntä nimeltänsä, viimen voimien rau'ettua lankesi se maahan keskelle
maantietä. Yhdessä hyppäyksessä oli Konrad hänen luonansa. Hän tunsi
Rosan.
— Miten kanssasi on laita, kultani? kysyi hän.
— Pa'etkaamme, pa'etkaamme! sihisi Rosa henkästyneenä, kokein nousta
seisalleen.
— Miksi meidän siis täytyy pa'eta?
— Siksi että hän tuli, sinun poisollessasi...
— Hän tuli!...
— Ja... sinun poisollessasi tuli hän, ollessani yksin kotona...
— Mitä vielä, puhu Luojan tähden pikemmin! Hän käski minua valmistamaan
itsellensä saunaa...
— Sen hävytöin!... ja sinä tottelit?...
— Mitäs minä, kultaseni, taisin muuta tehdä... sitten alkoi hän minulle
puhella rakkaudestansa ja tahtoi kaapata minua... ja silloin pakenin
minä, huutaen sinua avukseni... minä olen juossut kuin mielipuoli ja
nähtyäni sinun, raukenivat voimani niin että minä kaaduin kumoon, ikään
kuin maa olisi letkahtanut altani.
— Missäs hän on?
— Hän on kotonamme... saunassa...
— Se hävitöin! kyllä minä hänelle näytän! kiljasi Konrad alkaen rientää
kotiinsa.
— Mitä ai'ot tehdä, onnetoin?
— Odotahan tässä vähän aikaa, Rosa, minä tulen paikalla takasi!
— Rosa lankesi polvillensa ojentain kätensä sinnepäin, johon
Konrad juoksi. Tässä tilassa oli hän noin neljännen-osan tuntia,
liikkumatoinna ja äänettömänä kuin kivi; sitten kapsahti hän äkkiä
ylös ja parkasi kauhistavalla äänellä. Sillä Konrad palautui valjuna
kasvoiltaan ja pidellen kädessään verellä tahrattua kirvestä.
— Pa'ettaamme Rosa, sanoi hän nyt vuorostaan; pa'etkaamme, sillä emme
voi olla rauhassa ennen kuin toisella puolella järveä. — Pa'etkaamme
tietämättömiä polkuja myöten... kau'as maantieltä ja kylien tienoilta
pa'etkaamme, jos et tahtone minun kuolla pel'osta, ei omani vaan sinun
elämäsi edestä!... Näitä sanoessaan sieppasi hän vaimonsa myötänsä
niitulle aidan yli.
— Rosa ei ollut joku niistä heikoista ja ar'oista kukista, joita meidän
maissa kasvaa, vaan hän oli vahva ja raitis vuorilais-vaimo, rohkea ja
pelkäämätöin vaarassa, luotu työtä ja helleyttä varten. Konrad ja hän
joutuivat siis pi'an vuoren toiselle puolelle. Tässä tahtoi Konrad että
levähtäsivät vähän, mutta Rosa osotti sormellaan verta, jolla kirveen
terä oli tahrattu.
— Kenen verta se on? kysyi hän.
— Hänen!.. vastasi Konrad.
— Pa'etkaamme! parkasi Rosa. Ja alkoi taas rientää tietä myöten.
Sitten peittyivät he metsän sakeuteen ja kapuilivat kalttoja mäkiä
ja vuoren rinteitä myöten, senlaisia polkuja, jotka ainoastansa
metsästäjille olivat tiettyjä. Jo monasti tahtoi Konrad seisahtua
levähtämään, mutta Rosa rohvaisi yhdäti toveriansa, vakuuttaen ei
olevansa väsyksissä. Wihdoin, melkeen jo syvän yöllä tulivat he erään
sangen korkian vuoren nyppylälle; sieltä kuului selkeästi karjain
äänteleminen, joita ajettiin Seidorffiin Bauin kyliin, ja näitten
kylien takaa äkkäsivät he laakson pohjalla Wahlstädtin järven, tyyneenä
ja kirkkaana kuin peili. Tämän nähdessä aikoi Rosa vielä matkata
eteenpäin, mutta eipä enää jaksanut, jo ensi askeleita ottaessaan
alkoi hän horjua. Silloin kehoitti Konrad häntä kaiken mokomin vähän
levähtämään, tehden puolisollensa pehmeän vuoteen puitten lehdistä ja
sammaleista, jolle Rosa käytyään levolle samassa nukkui, mutta Konrad
jäi valveille vartioimaan häntä.
Wähitellen kuuli Konrad kaikki äänet laaksossa vaikenevan ja näki
val'ot siellä, jotta vuorelta näkyivät kuin maalle pudonneet
tähti-sikerit, yhden toisensa perään sammuvan. Ihmellisten äänien ja
liikuntoin perästä seurasi luonnon omituinen hyminä; kuolevaisten
käsillä tehtyin val'oin siaan, aukeni taivaan avaruudelle Luojalta
luodut kirkkaat tähdet; maalla ja merellä ja koko luonnolla on omat
monet monituiset ääntelemisensä, jotka äkkiä keskellä yötä nousevat
sekä järvien pinnoilta että synkkäin metsäin sisältä. Wälistä kuulet
kosken kohinan, välistä tuulen kohinan, kaikki nämät luonnon äänet
puhutteleevat vuorilaista omituisella kielellä, jonka hän hyvin kyllä,
totutusta tavastaan, käsittää ja jolle hän vastailee tahi kovalla
huutoäänellä tahi iloisella kiitollisuuden veisuilla, sillä nämät äänet
ennustavat hänelle tahi elämän myrskyä eli levon ja rauhan suloisuutta.
Samoin seurasi Konradikin sumua, joka alkoi järven pinnalta nousta,
hämärtäen sen välkkyyttä, ja joka vähitellen kokouten laaksoon, vihdoin
keräyty Axemin lumivuoren nyppylän ympärille. Monasti vilkkui hän
pel'olla sille puolelle taivasta, josta kuun piti nouseman ja joka
viimein näyttäytykin, mutta tummana ja ympäröity sumun kiehkuralta,
joka värjäsi sen vaaleeta val'oa; vähitellen alkoivat myös pienoset
tuulen-puuskatkin liikkua, tuoden mu'assaan kastean maan löyhkää;
Konrad kääntyi etelään päin, henkäsi sitä metsä-koiran tavoin ja
virkkoi itsekseen: jaa, kyllä minä tunnen teidät, myrskyn ennustajat,
ja minä kiitän teitä siitä; sanomanne eivät ole turhaan annetut.
Wihdoin lennätti viimeinen tuulen-puuska mu'assaan ensi sumut
Neufchatelin järvestä ja Moratin suon mutaa. Silloin hoksasi Konrad
olevan ajan lähteä liikkeelle ja kuuristui herättämään Roosaa.
— Rakas puolisoni, sopotti hän hänelle korvaan, elä säikähdä; minä
olen, joka nostatan sinua...
— Rosa aukasi silmänsä ja heitti molemmat kätensä Konradin kaulan
ympäri.
— Kussa olemma me? kysäsi Rosa. Minua viluttaa...
— Meidän täytyy lähteä matkalle; taivas uhkaa kauhiaa myrskyä, ja
meillä on tuskin aikaa ker'etä Nischenbachin luolaan, jossa taidamme
olla suojassa; sen ohitse mentyä laskeumme me Baviin, jossa me kyllä
jonkun saattajan tapaamme, joka meidät Brünniin eli Sissigiin viepi.
— Mutta emmekös me sillä tavoin kadota aikaa, Konrad tulta? Ja eikös
meidän olisi parempi mennä suoraan alas järven rannikoille? Mitäs jos
meitä takaa ajettaisiin...
— Samoin olisi huokea löytää mäki-vuohen ja kotkan jälkiä, jos joku
nyt meidät tapaasi, vastaisi Konrad. Ole vaan siitä rauhassa, armaani,
mutta katso! myrsky nousee, lähdetään matkalle.
Tosin kuuluikin jo kaukana ukon-jylină, joka kiersi laakson ympäri ja
vaipui Arembergin vuoren seuduilla.
— Oikeen sinä sanoit; meillä on tukala ajasta, sanoi Rosa;
kiiruhtakaamme, Konrad!
Näitä sanoessa ottivat he toisiaan kädestä ja riensivät niin kiiruusti
kuin mahdollista oli Rischenbachin luolaa kohti.
Sill'aikaa alkoi myrsky pauhata kauhiasti, sikäli kuin aamu valkeni.
Idästä vähän ajan takaa leimahteli taivas helkka-punasena ukon-tulelta
ja jyrinältä, pakolaisten päällitse, niin ettei he välistä hoksanneet
laksoakaan edessään; kiiruusti rientäen vuoren sivua alas tulivat he
melkeen läpimär'äksi hallasta, joka lievitti heitä varin pakosta.
Äkkiä, ukon-ilman vähän tau'ottua, jona koko luonto tuntui kuin
varustauvan vieläki kauheampaan liikuntoon, kuului kaukana koiran
haukunta.
— Se on Merkin ääni, sanoi Konrad, seisattuen äkisti paikalleen. Hän
on varmaanki päässyt kahleistaan irti, virkkoi Rosa, ja on jahdilla
vuoristossa.
Konrad käski hänen olla hiljaan ja kuulusteli ikään kuin nerokas
jahtaaja eli vuorilainen muinonkin, joka pienimmästä hiiskusta hoksaa
heti vaaran eli avun saapumilla olevan. Haukunta kuului uudestaan;
Konrad vapisi.
— Ja, ja, kyllä hän on jahtaamassa, sanoi hän hiljaan; mutta tiedätkö
minkälaista metsänotusta hän tavoittaa?
— Mitäs se meihin tulee?
— Mitäs on elämä sille, joka pakenee sitä suojellaksensa? Meitä ajetaan
takaa, Rosa; saatana on riivatuille pistänyt sen mielen päähän,
laskemaan Merkkiä irti ja seuraamaan hänen haistin johtaa, kuin eivät
tienneet minua muutoin kiini saavansa.
— Miten sinä sitä luulla taidat?...
— Kuunteleppas tarkemmin, miten Merkin haukunta lähenee meitä; he
pitävät häntä vitjassa kiini etteivät meidän pol'ulta eksyisi; muuton
olisi Merkki jo nyt meidän luonamme, sen siaan kuin kulun vielä hyvä
tunti aikaa, ennen kuin hän meidät ennättää.
Merkki haukkui taas, mutta tuntuvasti lähenemättä; ja vieläpä olisi
voitu luulla hänen olevan loitompana entistä.
— Hän eksyy jäliltämme, virkki Rosa ilolla; ääni kuuluu loitompaa.
— Ei, ei, sanoi Konrad. Merkki ei ole tuhma koira poikkenemaan harha
jäl'ille; se on ainoasti tuulen vika; kuule, kuule! Mutta hirvittävä
ukon-jyräys esti haukkua kuulemasta, joka toen kuuluiki lähempää;
tuskin heikkeni ukon-jyrinä, kuin se taas kuului.
— Pa'etkaamme, sanoi Rosa hätäytyneenä; pa'etkaamme luolaan!
— Ei se meitä nyt hyödytä, jos emme kahden tunnin kuluttua liene
toisella puolella järveä, niin olemme hukassa.
Näitä sanoessaan kaappasi hän häntä kädestä ja veti kanssansa.
— Kunne sinä kul'et? kysäsi Rosa; ethän sinä ensinkään järvelle päin
mene.
— Tule, tule; meidän täytyy kavaluudella taistella näitten
ihmisjahtaajain kera; tästä on vielä pari virstaa järvelle, ja jos
menisimme suoraa tästä sinne, niin sinä et vähän ajan perästä jaksasi
paikaltasi liikahtaa; tule, minä sanon.
— Rosa yhdisti hiiskumatta voimansa ja vähän aikaa kiiruusti käytyä
joutuivat he äkkiä erään jyrkän kallio-loman reunalle; luultavasti
jo iki-vanhoina aikona maanjärinältä lohkaistuna. Wuoren aukeama oli
sangen syvä ja leviä. Tähän tultua parkasi Konrad kauhealla äänellä,
sillä lauta joka siihen yli-käytäväksi oli laitettu, oli muserrettuna
eräältä isolta kallio-lomalta, joka oli vierynyt aina Rostakki-vuoren
harjalta asti. Rosa älysi, mitä Konradin parkaus tarkoitti, hän
laskeutu polvillensa uskoen olevansa kokonaan hukassa.
— Ei, ei tässä nyt ole vielä aika rukoilla, kiljasi Konrad ilosta
välkkyvin silmin. Ole huoletta Rosa! ei Jumala meitä jätä.
Näitä sanoessaan hyppäsi hän erään vanhan juuriltaan nyväistyn
kuusen luo, joka oli kallistuneena avoimen reunalla, ja hakkasi sitä
kirveellään, saadakseen siitä välikappaletta päästäkseen toiselle
puolelle; puun, joutuen voimakkaamman vihollisen kynsiin kuin
tuuliaisen, kaatui heti maahan; tosi on, ettei yksikään puun hakkaaja
ole koskaan nopeemmin ja kovemmin puuta hakannut.
Rosa toki kaiketi rohkeuttaa puolisotaan, sikäli kuin kuuli Merkin
haukuntoa, joka kaikkein näiden vastusten ja esteiden alla kuului
yhdäti lähemmältä. — Elä pelkää, armaani, sanoi hän; rohkia! katso
miten puu heiluu! ah, miten vahva ja uhkea sinä olet; hakkaa päälle,
Konrad, katso puu letkuu, se kaatuu paikalla! Ja, totisesti jo
kaatuukin! ah, hyvä Jumala, minä kiitän sinua; me olemme pelastetut!
Samassa räpäyksessä kaatuikin kuusi kumoon, ja kaikeksi onneksi sille
puolelle kunne Konrad tarkoittikin, nimittäin suoraan vuori-aukeaman
yli, jolla tavoin se tosin tuli olemaan siltana pakolaisille, mutta
jonka päällitse ei suinkaan pelkuri ja kokematoin olisi vuovannut.
— Elä pelkää, sanoi Rosa, hypäten esinnä sitä myöten; elä pelkää,
Konrad, vaan seuraa minua!
Mutta seuraamisen siaan, heittäyty Konrad maahan painamaan rinnallaan
hirttä, minkä jaksoi, että se olisi muka sitä tukevampana pysynyt
armaansa jalka-portaana, myös hän ei vuovannut katsella tätä
vaarallista kulkua; sillä välillä kuului Merkin haukunto tuskin parin
virstan päästä; äkkiä tunsi Konrad puun heilunnan Rosan käynnistä
la'anneen ja hän uskalsi katsahtaa puolisotansa, joka seisoen toisella
reunalla ojensi käsiänsä hänen puoleensa ja kehoitti tulemaan perästän
ylitse.
Konrad tapsahti paikalla seisaalleen ja lähättiin tälle samalallee
portaalle, hän astui sitä niin tarkoilla askeleilla kuin kivisiltaa
myöten, ja tultua onnellisesti vaimonsa luo, käänsiin hän ja potkasi
hirren syvyyteen. Rosa katsoi sen perään, ja nähtyään sen musertuneena
keikkuvan yhdeltä kalliolta toiselle, käänsi hän silmänsä pois
ja valkeni. Konrad nosti sitävastaan ilo-huudon, niinkuin kotka
eli jalopeura voiton perästä; sitten kulkivat molemmat käsityste
senlaisia polkuja myöten, joita ainoasti metsäläiset heitä ennen oli
käyneet. Wiisi minuuttia heidän jälkeen, tulivat takaa-ajajat Merkiltä
johdatettuina vuori-syvyyden kohalle!...
Sillä välillä eneni rajuilma hirviästi; tulen leimaukset välähtelivät
ilmassa ehtimiseen, ja ukon-jyrinä ei räpäyksenkän ajaksi her'ennyt;
ranka sade valui kuin koski taivaasta; jahtaajain huuto, Merkin
haukunta, kaikki katosi myrskyn pauhatessa. — Min'en jaksa enempätä
käydä, sanoi Rosa, kyykistyen polvilleen maahan; pakene yksin, pakene
Konrad, pakene, minä rukoilen sinua.
Konrad katseli ympärillensä nähdäkseen, miten loitolla olisi järveltä;
mutta ilma oli niin tumma, koko tieno myrsky-säältä niin yhtänäköiseksi
vetäytynyt, ettei hän mitenkän taitanut nähdä, kussa hän edes olikan!
hän katsahti taivaaseen, mutta ei sielläkän havainnut hän muuta kuin
jyrinää ja leimauksia, aurinko oli myös kadonnut ikään kuin hänki
olisi pa'ennut tätä hävityksen kauhistusta. Ainoasti maan mutka näytti
hänelle, mitä kohti hänen olisi kul'ettava, mutta tällä tiellä tiesi
hän olevan senlaisia notkelmuksia, ja kallioita ja jyrkkyyksiä, joita
ei muu kuin mäkivuohen sorkat eli kotkan siivet tainnut yli päästä.
Konrad seisahtui myös vuorostaan ja huokasi hartaasti ikään kuin
puoleksi voitettu sankari.
Nytpä alkoi kuulua erinomainen kohina Rostakki vuoren nyppylältä; vuori
vavahti kolmasti kuin juopunut ihminen, ja lämmin höyry löyhähti pitkin
koko ympäristöä, ikään kuin kiehuvasta vesi padasta.
— Pilven veto! kiljasi Konrad, pilven veto on liikkeellä!... Ja samassa
kaapaten Rosan syliinsä, heittäytyi hän erään mahdottoman ison kallion
alle, yhdellä kädellään painaen puolisotaan rintaansa vasten, toisella
pidätellen eräästä riippuvasta vuoren kolkka-kivestä.
Tuskin ennättivät he päästä tähän suojaan, kuin jo vuorella olevat
hongat alkoivat letkua ja heti olivat kaikki puut liikunnossa. Samassa
alkoi tuuli vinkua hirvittävästi; koko korpi heilui kuin kasvava
heinämaa: kauhia rätinä alkoi kuulua yliympäri, ja heti näkivät he
ne paksuimmatkin puut taittuvan paloiksi, juuriltaan kohoilevan ja
ilmassa sinkoilevan, ikään kuin olisi joku mahtava henki sivumennessään
heidän latvohin ruvennut, ja viskonut heitä taivasta kohti. Pakolaisten
päällitse sinkoeli joukottain taittuneita puunoksia ja hirren päitä,
heidän allansa taas keikahteli tuhansittain vuoresta irtautuneita
suuria kiviä ja kallion kappaleita, kaikki yhdessä humussa. Kaikeksi
onneksi pysyi se kallio lujana paikallaan, jonka alla pakolaiset olivat
säilyssä; he katsoivat tätä kauheata menoa pel'olla ja kauhistuksella,
joka rientäen suoraan vasempaan käteen tullakseen ympäri kalliota.
Pilven veto on luultavasti antanut heille aikaa ennättämään meitä ja
silloin on kaikki hukassa... ja todistukseksi siihen on, kuunteleppas,
he ovat jo läsnä!
Ja tosin alkoi taas Merkin haukunta kuulua. Konrad, tieten Rosan voimat
uupuneiksi, otti hänen kokonaan syliinsä ja tällä kuormalla lastattuna,
riensi hän tietänsä myöten, vieläkin kiiruummin kuin olisi hän häntä
jalkasin seurannut.
Kokonaista kymmenen minuuttia kului, ennen kuin kumpanenkaan
puolisoista sanaakan vaihtoi toisellensa. Mutta tässä ajassa kerkesi
Konrad jo hyvän matkan päähän; järvi näkyi jo edessänsä noin viiden
sadan askeleen päässä. Rosan silmät vilkkuivat yhdäti taaksensa
katsomaan sitä hirvittävää ympäristöä, jonka äsken jälkeensä jättivät.
Äkkiä tunsi Konrad koko ruumiinsa vapisevan ja samassa kuului eräs
ilo-huuto; tämän ilorähinän nostivat sotamiehet keskenänsä, jotka
ehtimiseen takaa-ajaen pakolaisia saivat heidän viimein näkyviinsä.
Paikalla näkyi myös Merkki juoksevan isäntänsä sivulla; koira oli
heidän tunnettuansa riuhtautunut niin voimakkaasti vitjastansa irti,
että siitä ainoasti eräitä renkaita rippui kaulasimellansa.
Ja, ja, virkki Konrad itsekseen; sinä Merkki olet tosin uskollinen
koira; mutta uskollisuudellasi saatat sinä meitä tällä kerralla
kauhiaan vaaraan, josta ei muu kuin nopeus auta.
Tämän sanottua hyökäsi Konrad täyttä laukkaa juoksemaan suoraan
järvelle; häntä seurasi noin kolmen sadan askeleen päässä kymmenen
Wolffenschiessin herran joutsi miestä; mutta tultuaan rannalle kohtasi
uusi este; järvi aaltoili vaahdessa kuin meri myrskyssä ja vaikka siis
Konrad miten rukoili ei yksikään kalamiehistä vuovannut panna muka
elämätänsä altiksi hänen edestä.
Konrad ravaili kuin mieletöin järven rantaa edestakasi, yhdäti
kanniskellen sitä puoli pyörtynyttä Rosaa sylissään kuin vakaista
lasta, ja huutaen kohti kulkkua apua; joutsimiehet tulivat häntä joka
silmänräpäyksellä lähemmäksi.
Äkkiä hyökäsi mies eräältä kalliolta alas. Ken tässä apua anoo? kiljasi
hän.
Minä, minä, sanoi Konrad, auttakaa minua ja tuota vaimoani. Wenhettä,
ai Herran tähden, venhettä!
Tule tänne, virkki outo hypäten veneehen, joka oli rannassa kiini
sidottuna.
Te oletta minun Wapahtajani, minun Jumalani!
Wapahtaja on, joka vuodatti verensä ihmisten edestä; Jumala on, joka
lähetti minun avuksenne; rukoilkaat ja kiittäkäät Häntä, sillä jokainen
tarvitsemme ettei Hän kasvojansa kääntä pois meistä.
Mutta vähintäkin täydytte tietää, ketä autatte.
Te olette vaarassa, en minä muuta tarvise tietää; tulkaa!
Konrad hyppäsi veneehen ja istutti Rosan sinne. Sill'aikaa veti outo
erään vähäsen purjeen ylös, istahti perään ja laski veneen valloilleen.
Paikalla läksi vene liikkeelle, keiskahdellen aaltoin päällitse ikään
kuin ruuna ajajansa kannuksilta ja ääneltä intoutuneena. Tuskin
kerkesivät pakolaiset kymmenkunnan askeleen päähän rannasta kuin jo
joutsimiehetki siihen tulivat.
Te myöhästyitte, hyvät herrat, virkkoi outo pil'alla; ette nyt enää
meitä kiini saa; mutta ei se ole vielä lopussa, sanoi hän kääntyen
Konradin puoleen; käykää nuori mies pitkällenne veneen pohjalle;
ettenkös näe, miten he jännittelevät joutsiansa? nuoli kulkee
kiiruummin kuin parhainkaan vene tuuliais-päältä ajettuna. Käykää vaan
pitkällenne, sanon minä. Konrad totteli. Paikalla kuului eräs sohina
ilmassa; yksi nuolista pysähtyi mastoon kiini, toiset katosivat järveen.
Outo katseli rauhallisella kärkkäydellä nuolta, josta koko rautanen
kärki oli uponnut puuhun.
Ja, ja, virkkoi hän itsekseen; metsissämme kasvaa kyllä vahvoja
joutsipuita, ja jos käsi olisi tarkempi ampumaan ja silmä sihtaamaan,
olisimme nyt epäilemättä heidän kehänänsä. Mutta eipä ole helppo sattua
juoksevaa väkivuohta, lentävää lintua ja aaltosilla keikkuvaa venettä.
Lymytkää vielä kerran, nuori mies, lymytkää! tuolta lentää uusi
laukeama!
Tosin tarttuikin taas yksi nuoli perä mastoon, ja kaksi menivät purjeen
läpi, jääden siihen rippumaan. Peränpitäjä katseli niitä ylenkatseella.
Nyt, sanoi hän Konraadille ja Rosalle, nyt voitte käydä istumaan
veneen laudoille pystyyn, ikään kuin lystiä ajaessa, sillä ennen kuin
he ennättävät laskea kolmannen laukauksen, olemme me jo niin kaukana,
että nuolet eivät tapaa meitä; rautajänteinen joutsi taitaa ainoasti
näin loitolle, kuin nyt olemme, tuoda surman; ja katsokaapas, jos minä
valehtelen!
Samassa lensi kolmas laukaus nuolia veneen taa veteen. Pakolaiset
olivat jo siis vapautetut ihmisten vihasta, eikä heillä ollut enää
ketään muita pel'ättävänä, kuin Jumala, mutta auttajansa ei tuntunut
pelkäävän kumpaistakaan, ja puoli tuntia siitä, kuin he olivat käyneet
veneehen, nousivat Konrad ja Rosa järven toiselle rannalle; Merkki,
jonka olivat jo hädässään unouttaneet, oli uimalla seurannut heitä.
Ennen kuin Konrad erosi hyväntekiästään, aatteli hän miten suuri apu
hänestä olisi liittolaisille, joiden osamies hän oli. Sentähden alkoi
hän kertoa hänelle mitä Rütlissä oli keskusteltu, mutta vieras ratkasi
hänen kertomuksensa jo ensisanoissa.
Te olette kutsuneet minua avuksenne, lausui hän, ja minä tulin,
niinkuin olisin suonut teidän tulevan minun avukseni, jos teidän
tilassa olisin ollut; mutta elkää vaatiko minulta enämpää, sillä en
minä suostu enää mitään muuta tekemään.
Mutta sanokaa meille nimenne, lausui Rosa, että saamme kätkeä sen
sydämmihimme, niinkuin meidän vanhempaimme nimet, sillä niinkuin heitä
olemme me vel'olliset kiittämään teitäkin elämästämme.
Ja, ja, ilmoittakaa meille nimenne! jatkoi Konrad; eihän teillä ole
mitään syytä sitä meiltä salaamaan. Ei suinkaan, vastasi outo sitoen
venettä rannalle; minä olen syntynyt Burglenissä, olen nais-luostarin
saatavien kantaja Zürichissä ja nimeni on Wilhelm Tell. Tämän
sanottuansa otti hän jäähyväiset molemmilta puolisoilta ja läksi
kulkemaan Flyelin tietä myöten.
Kolmas Luku.
Wilhelmi Tellistä.
Toisena päivänä äsken kerrottua tapausta, ilmoitettiin keisarin
voudille, Herman Gesslerille Brunekista, että eräs lähettiläisen ritari
Behringiltä Landenbergista tahtoi puhutella häntä. Tämä käski samassa
lähettiläisen tulla luoksensa.
Lähettiläinen kertoi Melhtalin tapauksen ja miten Landenbergari oli sen
kostanut.
Tuskin oli hän päättänyt kertomisensa, kuin sanottiin erään
joutsimiehen tulleen Wolffenschiessistä.
Joutsimies kertoi herransa kuolemasta ja miten murhaaja oli päässyt
karkuun erään Wilhelmi nimisen miehen avulla Burglin kylästä, joka oli
Gesslerin alustaa. Wouti lupasi rangaista miestä.
Heti tämän luvattuaan tuli eräs sotamies Schvanaun rykmentistä hänen
eteen, kertoen hovin herran jahdissa ammutuksi eräiltä nuorilta
miehiltä Artin kylästä, joiden sisarelle hän olisi muka väkivallan
tehnyt; sitten oli murhaajat pa'enneet vuoriin, joissa heitä ko'ettiin
turhaan saada kiini.
Silloin nousi Gessler seisalleen ja vannoi että, jos nuori Melhtali,
joka taittoi Landenbergarin palvelian käden, ja Konrad Baumgartenista,
joka saunassa tappoi Wolffenschiessin herran, ynnä ne nuoret miehet,
jotka Schvanaun hovi herran olivat murhanneet, joutusivat hänen
käsiinsä, hän paikalla tapattaisi ne joka ainoan. Kuultua tämän
uhkauksen aikoivat lähettiläiset mennä jokainen kotiinsa, mutta Gessler
käski heitä ensin seuraamaan häntä Altdorffin torille.
Sinne tultua käski hän lyömään maahan pitkän tangon, jonka kär'elle
hän asetti Itävallan herttuallisella ruunulla koristetun lakkinsa
ja kuuluutti torvi-soitolla, että jokainen, olkoon hän vapasukunen,
porvali eli talonpoika, joka kulki sen ohitse, piti uskollisuuden
ja alammaisuuden merkiksi paljastaa päänsä tämän Habspurin reivien
valtamerkin edessä; sitten laski hän lähettiläiset matkaansa,
käskein heitä kertomaan kaikki, mitä olivat nähneet ja kuulleet sekä
kehoittamaan heidänkin päällikköjänsä tekemään maakunnissansa samate,
sillä sen kautta tultasiin kaikkein paraiten havaitsemaan Itävallan
viholliset; viime asetti hän kaksitoista joutsimiestä torille vahtiin,
käskeen niiden ottamaan kiini kaikkia, jotka eivät tätä käskyä
totelleet.