Rabsang.
"Missä hän on? Antakaa hänen tuoda postilaukku tänne!"
"Sen olemme hänelle jo sanoneet, mutta hän vastaa saaneensa ankaran
käskyn jättää postin sahibille itselleen hänen omassa teltassaan. Hän
kieltäytyy tekemästä sitä kuvernöörin teltassa."
"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Hladshe Tsering, joka oli ihmeissään
yleisestä mieltenkuohusta.
"Minulla on tietoja _tashi-lamalta_", vastasin hyvin levollisesti.
Nyt oli Hladshe Tseringin vuoro näyttää ällistyneeltä. Uutinen teki
häneen hyvin syvän vaikutuksen. Hän antoi nopeasti käskyn, kaksi
hänen miehistään kiiruhti ulos ja toivat sanoman ilmotukseni
todenperäisyydestä. Silloin hän taputti minua ystävällisesti olkapäälle
ja virkkoi myhäillen:
"Hedin sahib, tämä on minulle paljoa suurempi ja tärkeämpi uutinen kuin
teille! Minä viis siitä mitä sanomia te olette saanut, mutta postin
tulo tashi-lamalta on minulle jo sellaisenaan todistuksena siitä, että
hänen pyhyytensä tosiaankin vartoo teitä, että Labrangin alue on teille
avoinna ja että minä olen menetellyt oikein kun sanoin, että voitte
jatkaa matkaanne. Jollen jo eilen olisi antanut lupaa siihen, olisin
sen tänään aivan varmasti teille antanut."
"Mutta olenhan aina sanonut saavani postini tashi-lamalta."
"Totta, mutta vasta nyt minulla on kouraantuntuva todistus siitä, nyt
olen aivan rauhoittunut enkä aijo enää edes odottaa lähtöönnekään
saakka. Minä matkustan ylihuomenna Shansa-dsongiin."
Mutta nyt en enää jaksanut hillitä itseäni. Otin kiiruusti jäähyväiset
ja riensin telttaani, jonne postintuoja huudettiin. Se oli nuori
jäntevä tibetiläinen nimeltä Ngurbu Tundup, joka palveli Kung Gushukia,
erästä hyvin ylhäistä virkamiestä Shigatsessa ja tashi-laman nuorempaa
veljeä. Intiasta tulleen käskyn mukaan oli luutnantti _Bailey_, joka
edusti lomalla olevaa majuri O'Connoria Gyangtsessa, lähettänyt
erittäin huolellisesti suojatun postilippaan tashi-lamalle, pyytäen
tämän toimittamaan sen minulle. Olipa tibetinkielinen osote merkitty
juuri kielletyn _Dangra-dshum-tson_ nimelle. Tashi-laman käskystä oli
mies varustettu avoimella passilla Labrangista, Tashi-lunpon
Vatikaanista, joka oikeutti hänen ottamaan koko matkalla sinne hevosia
ja ruokatarpeita ilmaiseksi. Hänen mukanaan tulleet miehet olivat
viimeiset paimentolaiset, jotka olivat Dangra-dshum-tson luona antaneet
hevosia käytettäväksi eivätkä nyt, kun juomarahoja varmasti tuli
tippumaan, olleet tahtoneet hänestä erota. Hän oli tarvinnut 18 päivää
pyhälle järvelle tullakseen ja oli siellä vielä kolmen päivän ajan
etsinyt minua, kunnes sattumalta oli saanut kuulla meidän leiriytyneen
Ngangtse-tson luo. Sitte hän oli kiirehtinyt minun tyköni suorittamaan
hänelle pannun tehtävän. Mutta miten oli hän saattanut niin viivästyä?
Minähän olin kuitenkin sopinut marraskuun 25 päivästä! Aivan oikein,
mutta Kung Gushuk oli antanut lippaan virua Shigatsessa 40 päivää, ja
Kung Gushuk on pässinpää! Mutta tämäkin oli onni. Jos Kung Gushuk olisi
tehnyt velvollisuutensa, niin olisi posti saapunut ajoissa -- mutta
minä tulin vasta joulukuun lopussa sovitulle paikalle. Korkeampi
sallimus oli ohjannut asiat käymään niin, että kaikki sopivat
erinomaisesti toistensa kanssa.
Nytpä lipas avattiin. Mikä jännitys! Se sisälsi kirjekääröjä
vanhempaini kotoa, Kalkuttan _Governement Housesta_, eversti Dunlop
Smithiltä ja monilta muilta ystäviltä. Ensiksi vakuuttauduin viime
kirjeestä, että kotona kaikki olivat terveitä, ja luin sitte kaikki
aikajärjestyksessä ja mitä suurimman jännityksen valtaamana. Kirjeet
olivat minulle sitä tervetulleemmat, kun ne sisälsivät pelkästään hyviä
tietoja. Ja Ruotsin lehtiä sain tukuttain -- ne tosin olivat vanhoja
kuin Methusalem, mutta luettavasta ei nyt ollut puutetta Shigatsen
matkalla.
Koko 15. päivän minä yhä vielä luin ja luin sitte vielä edelleen. 16.
päivänä tuli Hladshe Tsering jäähyväisvierailulleen. Me tarinoimme
vallan hauskasti keskenämme, laskimme leikkiä ja kysyimme toisiltamme,
tokko kohtalo vielä kerran veisi meitä eläessämme yhteen. Sitte
seurasin häntä ulos odottavan hevosen luo, joka oli lumivalkea sekä
koristettu vadelmanpunaisella satulaloimella, kimaltelevilla
messinkikoruilla ja rintavaatteella, jossa helisi pieniä tiukuja. Hän
nousi satulaan, ojensi minulle viimeisiksi jäähyväisiksi molemmat
kätensä ja katosi sitte pienen ratsasjoukkonsa kera kunnaiden taa.
Sitte uudelleen palasin kirjeitteni pariin, mutta huomasin sittekin
olon muuttuneen täällä aika tyhjäksi ja autioksi Naktshangin
rakastettavan käskynhaltijan poislähdettyä.
Tammikuun 17. p. Mitäpä nyt huolin siitä, että vastasatanut lumi
peitti meitä ympäröiviä vuoria ja että raskaita, siniharmaita
pilvenlonkareita vyöryi järven yli, kun minä nyt sain luoda niihin
viimeisen jäähyväissilmäyksen. Kaikki tuntui niin valoisalta, hilpeältä
ja ystävälliseltä. Mahtava kuvernööri oli tullut estämään minua
matkaani jatkamasta, ja kuitenkin oli nyt tie edessämme etelään yhtä
avoimena, kuin äskettäin asumaton Tshang-tang. Mutta täällä oli olo
paljoa parempaa kuin siellä. Joka päivä tulisimme sivuuttamaan mustia
telttoja, voimme ostaa kaikkea mitä tarvitsimme, eikä ollut kauvemmin
huolena ajatus, että meillä enää oli ruokavaroja vain viideksi
päiväksi. Me nautimme rajattomasta vapaudesta, vaikkei meillä
kuitenkaan ollut ainoatakaan miestä turvajoukkonamme. Edessäni avautui
maa, josta maantieteellisessä mielessä voi sanoa, että se oli _koko
maapallon kaikkein mieltäkiinnittävimpiä_, ja jossa joka päivämatkalla
saattoi tehdä mitä tärkeimpiä havaintoja ja keksintöjä. Mitäpä huolin
siitä, että ilma oli raaka ja kylmä -- kerranhan kuitenkin piti kevään
tulla! Kolmesta syystä voimme nyt luottaa lämpimämpien säiden
saamiseen: me kuljimme eteläisempiä leveysasteita kohti, voimme pian
päästä alavammille seuduille ja jokainen päivä vei meidät askeleen
lähemmäksi kevättä. Ja kolmesta syystä piti _Ngangtse-tson_ järven
pysyä alati loistokohtana muistelmaini päiväkirjassa: sen varrella oli
minulle odottamatta annettu vapaus, siellä olin jälleen päässyt
ulkomaailman kanssa yhteyteen, ja siellä oli minulla ollut tilaisuus
määritellä ensi kertaa järven syvyys täydellisten luotausten avulla ja
piirtää sen rajat kartalle.
Olimme jotenkin huokealla ostaneet kolme uutta hevosta, joiden selkään
Robert, Muhamed Isa ja Tsering nousivat, minun yhä käyttäessäni pientä
ladokilaiskimoani. Postintuojan ja hänen molempain toveriensa seurassa
ratsastimme kaakkoiseen suuntaan alas järvelle päin ja kuljimme pitkin
sen itärantaa, jonka eteläisimmällä kohdalla leiriydyimme kahden
mustan teltan läheisyydessä. Kiangeja ja susia näyttäytyi usein. Yhden
kiangin olivat sudet repineet; sen raadon ääreen jäivät valkea Puppy ja
musta pobrangilaiskoira ihanata kestinkiä pitämään. Olimme 21,2
kilometriä pitkän päivämatkan aikana kärsineet vilua aika lailla, ja
yöllä lämpömäärä aleni aina 34,0 asteeseen; pahin pakkanen koko talven
kuluessa!
Seuraava päivämatka vei meidät erään sen vuoriston halki kulkevaan
poikittaiseen laaksoon, joka kohoaa Ngangtse-tson etelärannalla. Sen on
melkoisen kapea, ja pieni lähdepuro pulppuaa jääkautensa alla. Me
seuraamme muuatta selvästi huomattavaa puroa, jätämme taaksemme pari
telttaa ja kuljemme lammaskatraiden, nurmiketojen ja mustain kohtain
ohi, joilta kesyt jakit ovat maatessaan kalvaneet kaiken ruohon; kaikki
on mustaa: teltat, tibetiläiset, puolialastomat lapset ja koirat.
Lopuksi laaksonuoma johtaa meidät länttä kohden; juuri käänteessä
näemme erään maidonvalkeaksi jähmettyneen vesiputouksen. Ylhäällä
laakson korkeimmalla kohdalla leiriydyimme muutamalle tasangon
tapaiselle laajennukselle, jolta minulla oli hyvin mieltäkiinnittävä
näköala koilliseen päin. Sieltä näki melkein koko sen järven, jonka
Nain Sing oli sijoittanut jonkun matkan päähän etelään ja jota hän
kutsuu _Daru-tsoksi_. Minä en voi väittää tätä nimeä vääräksi, mutta
yksikään tibetiläinen, jolta sitä kysyin, ei ollut järveä koskaan
kuullut niin nimitettävän; he sanoivat sitä _Martshar-tsoksi_, ja sillä
nimellä sen merkitsinkin nyt karttaani. Mutta usein kylläkin sattuu,
että eri paimentolaisheimot samalle järvelle antavat eri nimiä.
Leirissä n:o 109 (5,189 metriä korkealla) ollessamme se lepäsi suoraan
allamme kuten jollakin kartalla; sen hahmo ei ole niin yksinkertainen
kuin Nain Singin kartassa, vaan rikas niemekkeistä ja poukamista, ja
keskeltä se on erinomaisen kapea, Ngangtse-tson ja Martshar-tson
välinen maakangas on vain muutamia kilometrejä leveä; korkeimmilla
kohdin koskettavat toisiinsa molempain järvien muinaiset
rantapenkereet. Marishar-tson pitäisi olla yhtä suolainen kuin
naapurinsa, mutta sen jää oli kirkas ja sininen, emmekä sen yläpinnalla
nähneet mitään irtautuneen suolan muodostamia kenttiä.
Siitä lähtien, kun olimme jättäneet valkean pennun ja mustan
pobrangilaiskoiran lampaanraadon kimppuun, emme ollut niitä enää
nähneet; lähetin sen vuoksi Hadshin takaisin järvelle. Mutta hän
palasi, näkemättä jälkeäkään koirista. Sille tielle ne menivät, ja minä
kovin kaipasin valkeata pentuani, joka oli ollut uskollinen teltta- ja
matkatoverini. Joko ne olivat joutuneet kahakkaan susien kanssa,
kuollen sankarikuoleman, tahi olivat kadottaneet jälkemme ja joutuneet
paimentolaisten hoitoon. Edellinen tapaus oli todennäköisempi, sillä
Hadshi oli järveltä palatessaan nähnyt susiroikan samoavan jäälle.
Tammikuun 19. päivänä kävimme yli läheisen _Tshapka-lan_ solan (5,356
metriä), jolta kohoaa kivipyramiidi jumalain kunniaksi. Vedenjakajana
sillä on vain toisarvoinen merkitys, sillä sen kummaltakin puolen
laskee vesiä Ngangtse-tsohon. Alaspäin painuva laaksomme muodostaa
etelää kohden jännitetyn jousen; Lamb-lungin solassa meillä oli
naapureinamme yksitoista telttaa ja voimme paikalla niistä varustaa
mukaamme useampien päivien tarpeet. Alue kuuluu vielä Naktsangiin,
mutta paimentolaiset olivat Labrangin alamaisia ja maksoivat veronsa
Tashi-lunpoon.
Siellä viivyimme kaksi päivää. Siihen ei ollut syynä raju lumimyrsky,
joka olisi pakottanut meitä uhraamaan 48 tuutia, vaan Ngurbu Tundup,
postimme tuoja. Minä olin nim. aikonut pidättää häntä luonamme niin
kauvan kuin mahdollista, sillä selvää oli, että meille oli vain
hyödyksi ja kohotti arvoamme se seikka, että erään Shigatsen
ylhäisimmän virkamiehen palvelija kulki karavaanimme mukana. Hän oli
meille elävänä passina; jos häntä ei enää ollut luonamme, voitaisiin
meitä ehkä taasen pitää seikkailijoina, jotka joku vallastaan kopea
päällikkö voi panettaa kiinni. Mutta Ngurbu Tundup ei antanut taivuttaa
itseään, vaan selitti, että häntä oli käsketty heti tehtävänsä
suoritettuaan palaamaan takaisin siitä ilmottamaan. Nyt hän oli ollut
käskyä tottelematta ja useampien päivien ajan, mutta suostui kuitenkin
jäämään luoksemme sillä aikaa kun levähdimme Lamb-lungin solassa. Minä
tarvitsinkin aikaa laittaakseni valtavan postini kuntoon. Tammikuun
20. päivänä kirjotin yhtä mittaa 16 tuntia, ja seuraavan päivän
iltapuolella oli postilähetyksemme valmis ja matkakunnossa. Ngurbu sai
oivallisesta palveluksestaan lahjaksi 82 rupiita, ja jos hän
kunnollisesti jättäisi postikääreen Gyangtsen brittiläiselle
kauppa-asiamiehelle, saisi hän vielä erityisen palkinnon, kun
Shigatsessa jälleen tapaisimme toisemme. Mutta hänen piti joutua ja
vaihtaa hevosta monta kertaa päivässä.
Kun Ngurbu oli ratsastanut rinteen taa, olimme me taasen täydellisesti
erotetut ulkomaailman yhteydestä ja jätetyt omiin turviimme. Seuraavana
aamuna kävi kulku edelleen vuorista rinnettä ylöspäin itäiseen ja
kaakkoiseen suuntaan saman laakson halki, jossa olimme leiriä pitäneet.
Alituisia myrskyjä ja suunnattomia pilvivuoria joko lumen kera tai
lumettomia -- ne olivat tammikuun sään luonteenomaisimmat tunnusmerkit.
Tammikuun 28:s oli suuri päivä tämän retkikunnan aikakirjoissa. Me
tiesimme, että edessämme oli tukala tie, ja läksimme sen vuoksi varahin
matkaan. Hevonen, jonka harjaan oli solmittu numerolappu 22, virui
kivikovaksi jäätyneenä koivet suorina edessä; se oli palvellut meitä
uskollisesti lähes puoli vuotta. Seitsemän hevosta ja yksi muuli oli
siis meille enää eloon jäänyt. Niillä oli kannettavanaan ainoastaan
huopapeitteensä, jotka niitä yöllä suojelivat kylmältä. Uudet
tibetiläiset hevoset voivat mainiosti; vanhojen pokujemme rinnalla,
jotka koko talven olivat olleet jättämässä Tshang-tangia taaksensa,
uudet näyttivät lihavilta ja hyvinvoinnista kiiltäviltä.
Sitte kiipesimme hitaasti ylöspäin, kunnes yht'äkkiä tiemme oikealla
puolen tuli näkyviin syväksi leikkautunut vieremälaakso. Se ei kuulunut
Ngangtse-tsohon! Olin siis jättämässä taakseni tuon laskujuoksuttoman
syvänteen ja vaivasin päätäni miettimällä mitähän kaikkia yllätyksiä
tässä vielä saa odottaakaan. Laakson nimi on _Sangra-palhe_, se kulkee
kaakkoon päin ja yhtyy _Pablan_ yhtä syväuomaisiin eteläisempiin
poikittaislaaksoihin. Kaakossa näimme edelleen erään Pablan
sivuharjanteen kärjen, josta lähtien tämä mahtava emälaakso ynnä sen
virta painuvat enemmän etelään päin, jatkaakseen matkaansa etemmäs --
mutta minne? Siitä ei opas voinut antaa minulle mitään tietoa, sen
tulimme vasta myöhemmin tietämään. Edelleen saavumme erääseen
pohjoiseen päin kulkevaan laaksoon, joka siis kuuluu Naong-tsangpoon.
Pohjaiseen päin maa hitaasti alenee, mutta etelään päin nousee jyrkästi
pystyyn, ja me päädymme itse sille lakealle solanharjulle, joka
muodostaa vedenjakajan. Heti _Säredingin_ huipun takana, jolla seisoo
yksinäinen lammaspaimenen maja, tämä kohoaminen jyrkistyy keilavuorta
_Särpo-tsungea_ kohti, jonka myöhemmin sivuutamme aivan tiemme oikealla
puolella. Sen läntiseltä ja itäiseltä sivulta, samaten kuin siitä
solankynnykseltä jolla nyt olemme, lähtee joukko melkoisen syviä
vieremälaaksoja alas Sangra-palhea kohden. Tiemme vasemmalta
puolen laskee muuan laakso luoteiseen päin, mutta se kuuluu vielä
Naon-tsangpon piiriin. Me liikumme siis vesiä toisistaan erottavilla
huipuilla. Särpo-tsunge töröttää niiden joukossa kuin mikäkin
maantieteellinen rajapyykki osottamassa, missä Ngangtse-tson herruus
loppuu. Koko suuremmoinen vuoriharjanne vaikuttaa kuin sangen
merkillinen, monimutkainen korkokuva.
Vielä hiukan korkeammalle, niin pääsemme varsinaiselle solakynnykselle,
jonka tuntee kiviröykkiöön pystytetystä riu'usta, jonka huippuun
kiinnitetyt viiririhmat tuulessa lepattavat, paukkuvat ja
jännittyvät. Olipa jo täpärä aika päästä pienen nuotion ääreen, sillä
olin puolikuolleena vilusta. Mutta helppoa ei ollut saada
kiehumalämpömittaria kiehumaan. Maassa istuen täytyi Robertin
muutamista turkeista ja huopapeitteistä rakentaa tilapäinen teltta
koneen ympärille, sillä aikaa kun minä tuulenvastaisella puolella
makasin vatsallani ja koetin pienestä raosta lukea lämpömittarin
ilmotusta. Se osotti vain 9,5 asteen pakkasta, mutta n:o 8:n vahvuista
länsilounattuulta, s.o. puolta myrskyä. Alaspäin johtava laakso,
_Sele-Nang_, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman
läpi näkee kokonaisen jättiläismeren jähmettyneitä vuoriaaltoja,
jyrkkiä kallioita syvien laaksojen erottamina, ei missään
tasaisia paikkoja eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita, paljon
voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin
Tshang-tangissa koskaan olin nähnyt. Lännessä päin sulkevat
Padla-harjanteen läheiset osat kaiken näköalan.
Sola, jonka kukkulamaisella satulalla nyt olimme, on nimeltään
_Sela-la_ ja saavuttaa 5,506 m korkeuden merenpinnasta tukien. Minä
näin selvästi, että sen täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla edempänä
idässä kohoaa tunnettu huippu _Niem-tshen-tang-la_ Nam-tson eli
Tengri-norin etelärannalla ja jonka yli jotkut harvat europalaiset ja
punditit jo ovat käyneet. Se on maapallon etevimpiä ja suuremmoisimpia
vedenjakajia, sillä sen pohjoisrinteiltä valuu vesiä ylätasangon
laskujuoksuttomiin järviin -- mutta etelärinteiltä Intian
valtamereen. Mihin suuntaan tämä vedenjakaja kulkee ja millaiset
vuoristojärjestelmät ovat siinä maassa, jonka matkareittini
Ngangtse-tson ja Je-shungin (Tsangpon luona) välillä leikkaa halki, se
kaikki oli siis valkean rodun maantieteentutkijoille jäänyt aina tähän
tammikuuhun 1907 saakka yhtä tuntemattomaksi kuin kuun maanpallosta
poispäin kääntynyt puolisko! Mutta ne meret ja vuoristot, joita
täysikuu meille näyttää, tunsimme jo vanhana aikana paljoa paremmin
kuin sitä maapallon pinnan osaa, jonne minulle nyt on suotu johtaa
lukijani. Minä olen sallinut itseni kutsua _tätä maantieteellistä
arvoitusta_, jonka onnistuin ratkaisemaan, _yhdeksi kauneimmista,
ehkäpä kaikkein suurenmoisimmaksi_, mitä maaemomme pinnalla vielä oli
ratkaisematta.
Kun mitä kiiruimmin sinisiksi paleltuneilla käsilläni olin piirtänyt
tämän panoraaman ja merkinnyt muistiin ne nimet, jotka opas minulle
kykeni ilmottamaan, riensimme solan eteläpuolella olevia osittain lumen
peittämiä mukurakivirinteitä alas. Jääpatsaiden peittämällä
laaksonpohjalla nousimme jälleen hevostemme selkään ja kohtasimme kolme
ratsastavaa tibetiläistä, jotka ajoivat kahdeksaa hevosta edellään.
Heti kun olivat meidät huomanneet, ne kääntyivät toiseen suuntaan ja
tekivät suuren kierroksen meitä välttääkseen. Arvatenkin ne kuuluivat
johonkin rosvojoukkoon, joka koetti saaliinensa kadota näkemättömiin
näitä korkeita raivaamattomia teitä pitkin.
Tammikuun 29. päivänä oli kulkumme hauska. Syvässä laaksossa tuulelta
turvissa me taivalsimme kohti päivää ja tunsimme sen lähestyvän kevään
ensimäiseksi enteeksi. Juuri tämän laakson tehdessä mutkan aukeaa
siihen _Tumsang_-laakso, jonka perällä näimme osan sitä suurta
vuoristojonoa, minkä yli Sela-lan kohdalla olimme käyneet. Tämän
yhtymisen kautta muodostunut laakso on leveämpi, ja sen keskellä
kiemurtelee _Sele-nangin_ jääkate. Erääseen _Selin-do_ nimiseen
laakson-avartumaan me pystytimme leirimme n:o 118.
Viime päivien kuluessa olimme usein puhelleet, miten tärkeätä olisi
saada paimentolaisilta vuokratuksi muutamia jakeja. Omamme olivat
menehtyneet, pidättivät kulkuamme ja saivat niillä ylävillä soraisilla
seuduilla, joiden läpi nyt kuljimme, jalkansa joka päivä yhä
kipeämmiksi. Niin kauvan kuin maa oli avoinna edessämme, täytyi meidän
kiirehtiä minkä ennätimme, vitkastelu voi tulla turmiolliseksi, mutta
jakit ne marssivat, kuin olisi niillä pölkyt jalkojen sijasta.
Selin-dossa emme nähneet yhtään telttaa, mutta hämärässä palasi Namgjal
leiriin mukanaan kaksi tibetiläistä, jotka oli tavannut eräästä
poikittaislaaksosta. Ne suostuivatkin antamaan käytettäväkseni 25
jakia, jos saisivat n. 60 pennin vuokran joka päivämatkalta; he
laskivat matkan Je-shungiin Tsangpon luona kahdeksaksi matkapäiväksi.
Itse he tahtoivat seurata meitä vain yhden päivämatkan, mutta
vakuuttivat vahvasti, että uutta väkeä kyllä saataisiin heidän
tilalleen, kun he kääntyivät takaisin. Parempata onnenpotkausta en
olisi saattanut toivoakaan: me voimme säästää omia eläimiämme ja tehdä
pitempiä päivämatkoja, saisimme päälle päätteeksi vielä hyviä johtajia.
Illalla saapui luoksemme seitsemän kiireestä kantapäähän aseestettua
ratsuria; ne olivat etsimässä rosvojoukkoa, joka oli varastanut heiltä
useita hevosia. Me voimme kertoa heille eilen vastaamme tulleesta
seurueesta, ja hyvin kiitollisina he ratsastivat laaksoa ylöspäin.
Tammikuun 30. p. aamulla saapuivat uudet ystävämme jakeineen; sitte kun
kantamukset oli siirretty viimemainittujen selkään, kävi ilmi, että
koko siitä suuresta kuormastosta, jonka olimme ottaneet mukaamme
Lehistä lähtiessämme, oli jäljellä enää vain 18 kantamusta. Molemmat
viime oppaat saivat palkkansa ja lähtivät heti patikoimaan Sela-lata
kohden.
Heti leirimme n:o 118 alapuolella yhtyi Selin-do-laaksomme
_Porung_-laaksoon, jossa taasen saatiin ruveta kiipeämään kaakkoon
päin. Minua ihmetytti, että uudet oppaamme uudelleen hinasivat meitä
ylös korkeuksiin, mutta he seurasivat selvästi huomattavaa tietä, ja
yhtynyt laakso, jonka jätimme oikealle, näytti laskeutuvan
länsilounaaseen ja lounaaseen päin. He sanoivat sen laskevan alas
_My-tsangpohon_, joka on _Dshere-tsangpon_ (ylemmän Brahmaputran)
pohjoisesta tuleva haarajoki; myöhemmin minulla oli tilaisuus havaita
heidän ilmotuksensa todeksi. Nyt kuitenkin ensi kerran tämän maan läpi
kulkiessani tuntui minusta moinen vuorijonojen ja vesitiehyeiden
järjestely selittämättömältä ja yllättävältä. Joka leirissä tiedustelin
asianlaitaa luotettavilta tibetiläisiltä ja annoin heidän piirtää
sormellaan hiekkaan pieniä karttoja, jotka sitte jäljensin
päiväkirjaani. Mutta jok'ikinen päiväkartta näytti erilaiselta,
silloinkin kun pääpiirteet olivat samat.
Sivulaaksoista näkyi pieniä jalkapolkuja yhtyvän tiehemme, joka jo on
aika leveä ja todisti melkoisesta liikenteestä. Kaikki oppaamme
sanoivatkin, että tämä on Shigatseen vievä suuri maantie; mutta samalla
se on myös osa siitä valtaväylästä, joka yhdistää Tshoktshun maan
pääkaupungin kanssa. Jo täällä muodostaa tien joukko rinnakkain
kulkevia jalkapolkuja; kun nämä kohoavat kumpujen ja jyrkkien rinteiden
sivuille, näyttää maaperä juovikkaalta.
Yhä korkeammalle kohoaa tie eteläkaakkoon päin; me olemme jo noin 30
metriä laaksonpohjan yläpuolella, jonka täyttää aika mahtava, joka
paikasta yhtä leveä jäävyöhyt, joka on ison virran näköinen; voisipa
luulla joutuneensa Indus-laaksoon, sellaiselta kuin se talvisaikaan
Saspulista ylöspäin kohoten näyttää. Mutta se on vain harhakuva, sillä
sivuutettuamme vielä monia melkoisen avaria haaralaaksoja tulemme
vihdoin _Mense-tsakan_ rikkaille lähteille, joissa kesällä on 48 asteen
lämpöistä ja suolatonta vettä ja jotka alempana laaksossa muodostavat
lammikoita, missä pieniä kaloja uiskentelee limaisten levien välillä.
Mutta vähitellen vesi jäähtyy ja muuttuu jääksi, jonka yli se sitte
valuu edemmäksi, kunnes, kuten nyt tammikuun lopulla, on täyttänyt koko
laaksonpohjan yhden vuoriseinän juuresta toiseen.
Eteemme ilmaantuu solansuu; ympärillään kehä mykeviä vuorenharjanteita,
joiden ylimmällä huipulla karavaanimme kuvastuu taivasta vastaan,
näyttää sola kiusoittavan jyrkältä. _Shib-la-jilungin ja
Tshugge-lungin_ laattojen yläpuolella kapuaminen alkaa meille maistua
yhä karvaammalta, hevoset jäävät usein seisomaan sorarinteille. Mutta
vihdoin viimein olemme päässeet ylös välttämättömän solapyykin luo,
jota merkitsee kiviröykkiöön pystytetty viiritanko pienempäin
kivipyramiidien ympäröimämä. Tämä on _Shib-la_, jonka korkeus on 5,349
metriä. Näköala on suuremmoinen ja vapaa miltei kaikille suunnille, kun
sitä ei missään ole mikään läheinen vuorenhuippu sulkemassa. Alhaalla
laaksoloissa oli meillä ollut tuulen suojaa, mutta täällä ylhäällä se
pieksää esteettömästi tätä valtavain vuoriharjanteiden aaltoilevaa
merta.