minulta, tahdoinko saapua kuvernöörin telttaan vai oliko tämän ensin
tultava minun luokseni. Annoin vastata, että lähetän kuvernöörille
tiedon, milloin voin ottaa hänet vastaan. Kurja, monissa myrskyissä
repeytynyt telttani pantiin nyt niin oivalliseen kuntoon kuin
olosuhteet sallivat; enempää kuin kahta vierasta ei siinä voinut
vastaanottaa, mutta näitä varten levitettiin maahan huopapeitteitä ja
patjoja, ja näiden istuinpaikkojen ja minun sänkyni väliin pantiin
mahtava hiilipannu, jotta vanhus saisi lämpöä. Viestini oli juuri
lähtenyt, kun sinivalkean teltan eteen tuotiin kaksi hevosta, joiden
selkään vanhus sekä eräs nuori lama nousivat; hevosia talutettiin
suupielistä, muut tibetiläiset astuivat jalan, ja niin läheni koko
saattue hitaasti meidän telttojamme kohti.
_Hladshe Tsering_, sillä se oli todellakin tämä vanha ystäväni, tuli
puettuna kiinalaiseen paraatipukuun, kiinalaiseen lakkiin, joka oli
koristettu kahdella ketunhännällä ja valkoisella lasinupilla, ja
saappaisiin, jotka olivat sametilla päällystetyt ja varustetut
paksuilla valkoisilla anturoilla. Avarilla riippuhihoilla varustetun
silkkikauhtanansa päällä hän kantoi lyhyttä saukonnahkakaulusta ja
vasemmassa korvalehdessä isoa kultaista rengasta, joka oli koristettu
pyöreillä turkoosikivillä. Hänen ilmautuessaan telttani ovesta sisään
astuin hänelle vastaan tervehtiäkseni häntä. Me tunsimme toisemme heti
kohta ja tervehdimme toisiamme sydämellisesti, milteipä syleilimme
toisiamme, ja puhuimme siitä miten merkillinen sattuma se oli, että nyt
kohtaisimme toisiamme uudestaan viiden vuoden perästä täällä keskellä
aavikkoa. Kädestä pitäen vein hänet vaatimattomalle kunniasijalle ja
pyysin lamaa, hänen sihteeriään, joka oli v. 1901 tuntemaan oppimani
Dshunduk Tseringin poika, myöskin "painamaan puuta". Itse istuin jalat
ristissä vuoteellani, Robert ja Muhamed Isa asettuivat oven suuhun,
jonka aukon pian täytti täydellinen mosaikki-kuva tibetiläisiä kasvoja.
Muhamed Isa, tulkkini, oli puettuna eversti Younghusbandilta Lhasassa
saamaansa kunniapukuun; se oli paksua, kirsikanpunaista tibetiläistä
villakangasta; uumilleen hän oli kietonut kirjavan vyön ja päähänsä
pystyttänyt korkean, kultakuteisen peshawarilaisen turbaanin.
Loistollaan hän löi meidät muut aivan varjoon.
Asetettuani esille laatikollisen egyptiläisiä paperosseja ja Hladshe
Tseringin hetkisen katseltua telttani sisustusta, lausui hän totisen ja
huolestuneen näköisenä:
"Naktsangin käskynhaltijana en voi sallia teidän jatkaa matkaanne
täältä Shigatseen tahi mihinkään muuhun Naktsangin rajojen sisäpuolella
olevaan paikkaan. Olen personallisesti saapunut luoksenne pyytämään
teitä, että mitä joutuisimmin lähdette pois maakunnastani. Kohta
englantilaisen Lhasan-retkikunnan jälkeen sain devashungilta käskyn,
etten sallisi europalaisten enempää kuten ennenkään liikuskella
Naktsangissa. Ohjeeni sisältää sen, että virkavelvollisuuteni on,
yhdenkään europalaisen tunkeutuessa Naktsangiin, pidättää hänet ja
pakottaa palaamaan takaisin."
Minä vastasin: "Ei ole mahdollista, että olosuhteet nytkin vielä
olisivat samat kuin viisi vuotta takaperin, jolloin viidelläsadalla
sotamiehellä pidätitte karavaanini. Sen jälkeenhän on Intian hallitus
tehnyt devashungin kanssa Lhasassa sopimuksen, ja nyt ovat kummatkin
hallitukset aivan ystävällisissä väleissä keskenään."
"Hedin sahib, te muistatte miten asia kävi edellisellä kerralla. Olitte
silloin niin ystävällinen että noudatitte vaatimustani, mutta ette
tiedä miten minun sitte kävi. Minä sain omasta kukkarostani suorittaa
koko teitä vastaan lähetetyn retkikunnan kustannukset, ja devashung
vaati sen lisäksi minulta vielä 2,000 rupiita. Minä jouduin puille
paljaille, sillä aikaa kun virkaveljeni Dshunduk Tsering rikastui
väestön nylkemisestä ja nyt elää äveriäänä miehenä Lhasassa. Me olemme
vanhoja ystäviä, mutta minä en teidän takianne voi enää antautua
uusille ikävyyksille alttiiksi."
"Se on totta, Hladhse Tsering, että olemme vanhoja ystäviä; mutta
ettehän voi vaatiakaan, että minä teidän takianne alistuisin tekemään
uuden matkan Tshang-tangin läpi! Minulla oli 130 juhtaa, kun kuusi
kuukautta sitten läksin Ladakista. Nyt minulla niitä on, kuten itse
näette, enää yhdeksän. Minä en anna taivuttaa itseäni palaamaan tuota
tietä takaisin, eikä teillä Lhasan sopimuksen jälkeen ole mitään
mahtikeinoja europalaista pakottaaksenne!"
"Lhasan sopimus tehtiin Englannin kanssa. Te ette ole mikään
englantilainen, te olette sved-peling (ruotsalais-europalainen)."
"Sitä enemmän on teillä syytä osottaa minulle vierasvaraisuutta.
Vastoin omaa tahtoanne ja toivomuksianne on Englanti pakottanut teidät
sotaan; minun maani ei niin ole milloinkaan tehnyt!"
"Olette oikeassa, teidän kansanne ei ole koskaan tuottanut meille
vahinkoa. Mutta minun ohjeissani ei tehdä mitään erotusta eri
kansallisuuksien suhteen. Minä en tietystikään pakota teitä palaamaan
Ladakiin samaa pitkää, kehnoa tietä pitkin, jota olette tulleet tänne;
tiedän että se on mahdotonta ilman suurta, hyvästi varustettua
karavaania. Minulle onkin aivan yhdentekevää, onnistuuko teidän päästä
Shigatseen vai ei, mutta minun maakuntani läpi ette saa sinne kulkea!
Naktsangissa on teille vain yksi ainoa tie avoinna, se nimittäin, jota
myöten tänne tulittekin. Mitä tietä sitte käytätte, se ei minua
liikuta. Ja jos voitte tunkeutua Shigatseen Dangra-dshum-tson
pohjois- ja länsipuolitse, niin se on minulle samantekevä!"
"Te tiedätte tashi-laman vuosi sitten käyneen Intiassa, ja tiedätte
myös, miten hyvin hänet siellä vastaanotettiin. Hän odottaa minua
pääkaupungissaan, eikä kellään muulla kuin hänellä ole oikeutta estää
minua matkustamasta hänen luokseen."
"Naktsang on devashungin vallan alla eikä tashi-laman."
"Dalai-lama lähti pakoon, kun englantilaiset joukot lähenivät Lhasaa.
Tashi-lama on senvuoksi nyt Tibetin etevin suurlama."
"Aivan oikein, me emme käsitä emmekä hyväksykään dalai-laman
menettelytapaa. Hänen olisi täytynyt olla se, joka puolusti maata sen
vihollisia vastaan. Mutta se ei kuulu tähän; minä saan ohjeeni
yksinomaan devashungilta."
"Ja minä puolestani en lähde Naktsangista, ennen kuin tashi-lama on
vahvistanut teidän sananne, että tieni on katkaistu. Minä lähetän
kirjeen Intian hallituksen edustajalle Gyangtsessa, majuri
O'Connorille, ja jos hän vastaa minulle, että valtiollinen asema estää
minua jatkamasta matkaani, sitte vasta lähden Tibetistä. Ja siihen on
minulla toinenkin syy. Minä odotan Intiasta kirjeitä, jotka majuri
O'Connorin on määrä toimittaa minulle. Ymmärrättehän kai, miksi en
tahdo lähteä Naktsangista ennen postini tuloa, joka epäilemättä
tashi-laman käskystä toimitetaan edelleen minulle."
"Kaikki olisi hyvin, mutta onko teillä todistusta siitä, että
tashi-lama ottaa vastatakseen postinne teille lähettämisestä? Teillä ei
ole passia devashungilta? Onko teillä ehkä tashi-lamalta? Minulle ei
ole annettu toimeksi teitä palvella. Jos minä omin uhin lähettäisin
kirjeenne Gyangtseen, niin menettäisin pääni."
"Minä lähetän kaksi omista ladakilaisistani kirjettä viemään."
"Ei, maa on suljettu niiltä yhtä jyrkästi kuin teiltä. Ja miten
kauvan aikaa muuten luulette täytyvänne täällä viettää vastausta
odottaessanne? Useampia kuukausia?"
"Ah ei, Gyangtseen on 165 engl. peninkulmaa, ja lyhyilläkin
päivämatkoilla ei se kestäisi kauvempaa kuin 20 päivää."
"Minä en lähde tästä paikasta, ennenkuin te olette lähtenyt tiehenne ja
jatkanut matkaanne pohjoiseen päin Naktsangin rajan yli."
"Ja minä en ennen lähde matkaan, kuin olen saanut Gyangtsesta
vastauksen kirjeeseeni."
"On mahdotonta jäädä tänne niin kauvaksi asti. Te ette voi elättää
väkeänne; täällä ei ole lainkaan paimentolaisia, ja lähettyvillä asuvat
ovat rutiköyhiä."
"Etelärannalla näin sangen paljon telttoja ja suuria karjalaumoja.
Pahimmassa tapauksessa voimme elää metsästyksellä, riistaa täällä on
runsaasti. Kun en muuta vaadi, kuin että annatte minun täällä odottaa
vastausta, niin täytyy teidän se ainakin minulle myöntää."
"Siinä erehdytte; minun asemassani olevalle miehelle ei Shigatsella
eikä Gyangtsella ole mitään merkitystä. Englantilaisten lähdettyä
Tibetistä lähetti devashung jokaiseen dsongiin (kuvernööri-kaupunkiin)
koko Tibetissä kirjelmän, jossa sanottiin että tosin olimme tulleet
lyödyiksi, mutta ettemme olleet menettäneet yhtään osaa maastamme, vaan
siinä yhä vielä olimme herroja, samoin kuin että europalaisten
matkustajain suhteen vanhat määräykset pysyvät voimassa. Minä itse
puolestani tahdon olla teitä kohtaan niin huomaavainen kuin voin, ja
palajan nyt lähinnä omaan telttaani ja neuvottelen miesteni kanssa." --
Samaan aikaan pidin minäkin sotaneuvottelua Robertin ja Muhamed Isan
kanssa. Oli päivän selvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme etelään
päin. Sitä vastoin näytti siltä, kuin voisimme tunkeutua kiertotietä
Dangra-dshum-tson ympäri sen länsipuolella olevaan maahan, jota, kuten
Hladshe Tsering oli sanonut, hallittiin Saka-dsongista käsin. Jos
meidät sieltäkin karkotettaisiin, niin lähtisimme Pekingiin. Minkä
vuoksi? Minä tosin olen yleensä suuri optimisti, mutta minussa asui
vankkana ajatus, että miksen minäkin voisi yhtä hyvin kuin aikoinaan
Marco Polo siihen määrään hurmata Kiinan keisaria, että hän antaisi
minun jonkin erityisen tehtävän varjolla matkustella vapaasti
Tibetissä! Muhamed Isa arveli, että Pekingiin oli suunnattoman
pitkältä, mutta Robert oli aivan haltioissaan matkan johdosta. Meidän
tuli vain ottaa mukaan paraat miehemme; muille voisi kyllä helposti
hankkia luvan palata Ladakiin Gartokin kautta. Itsellemme tosin alussa
tulisi sangen tukala matka, mutta Etelä-Mongoliassa sitten
karauttaisimme baktrialaisilla kameeleilla aron halki kuin sen omat
villit pojat juuri siihen aikaan, jolloin kevätkukkaset ihanimmin
tuoksuvat. Millään ilmeellä en tahtonut palata kotiin voitettuna
miehenä. Minä koetin valaa molempiin toisiin omaa innostustani ja
kuvasin heille kameeliratsastustamme kuin mitäkin satua tahi romaania.
Nyt ilmoiteltiin kaksi Hladshe Tseringin miestä, jotka toivat minulle
herraltaan lahjaksi vadillisen riisiä ja kimpaleen voita. Sihteeri-lama
lahjoitti myös nipullisen riisiä. Vastalahjaksi lähetin Muhamed Isan
myötä kokonaisen kappaleen pashmina-kangasta ja srinagarilaisveitsen
kuvernöörille sekä samanlaisen veitsen ynnä turbaaninauhan sihteerille.
Robertin ja Muhamed Isan seuraamana lähdin kello 3 vastavierailulleni.
Hladshe Tseringin teltta oli tilava ja sievästi sisustettu, ja kaikki
hänen sihteerinsä ja palvelijansa istuivat valkean ympärillä, joka
lieskasi korkealle ylempää teltanaukkoa kohti. Teltan seinävierustoilla
oli riisi- ja tsambasäkkejä ja useita kokonaisia teurastettuja
lampaita; kaikki näytti siltä, kuin aikoisi vanhus jäädä tänne
pitemmäksi aikaa. Haarukoilla ja lippusilla varustettuja kiväärejä,
kalpoja ja peitsiä, valjaita, suitsia, satuloita ja satulaloimia;
kaikki koristivat päälliköntelttaa samalla ihantavasti ja
sotilaallisesti. Lyhyelle seinälle oviaukkoa vastapäätä oli ladottu
korkeita patjoja, joita peittivät pienet Lhasan matot ja joille
selkänojiksi oli asetettu pyöreitä tyynyjä. Tänne käskettiin minun
käymään istumaan Hladshe Tseringin viereen; eteemme asetettiin pieni,
punaiseksi kiillotettu pöytä. Oikealla puolella seisoi alttariarkku,
jolla oli kullatuita jumalankuvia ja "gaos" -- pieniä, Buddhankuvilla
varustettuja hopeakoteloita, joita matkustaessa kannetaan olan yli
kulkevassa punaisessa nauhassa. Niiden edessä palaa lekotteli
rasvasydämiä loistavissa messinkilampuissa.
Muuan palvelija toi kiinalaisia porsliinikuppeja, joilla oli vaskiset
vadit ja hopeakannet. Toinen kaasi niihin hauskasti kuvitetusta
teekannusta tuota paksua, voilla sekotettua teetä, jota tibetiläiset
niin rakastavat ja jota minäkin nyt join teeskennellyllä ihastuksella,
vaikka se suussani maistuikin inhottavalta -- mutta olihan Hladshe
Tseringkin äsken ylistänyt minun englantilaista teetäni!
Keskustelu sujui täälläkin levollisesti, leikillisesti ja hauskasti
kuten minun teltassani. Mutta neuvotteluissamme emme edistyneet sen
pitemmälle, pikemminkin vastakkaiseen suuntaan, sillä nyt sanoi Hladshe
Tsering:
"Dangra-dshum-tsolle en voi antaa teidän millään ehdolla mennä, järvi
on pyhä, ja muuten onkin jo sinne vartiojoukkoja asetettu."
"Tie itäänkin on siis meiltä suljettu?"
"Niin, etelään, länteen ja itään päin on maa teiltä täydellisesti
suljettu, ja pohjoiseen en, kuten nyt huomaan, voi teitä palauttaa."
"Pitääkö minun sitte nousta taivaaseen tai vajota alas manalaan?"
"Ei, mutta teidän täytyy odottaa täällä."
"Ja te lähetätte kirjeeni Gyangtseen?"
"En, sitä en tee; mutta en myöskään estä teitä lähettämästä omalla
vastuullanne sinne kaksi miestänne."
"Tahdotteko myydä minulle heitä varten muutamia hevosia?"
"En, sillä silloin sanottaisiin minun olevan teidän kanssanne yksissä
juonissa ja että olisin antanut lahjoa itseni."
"Tepä olette kaunis kuvernööri, Hladshe Tsering, ette voi myydä edes
paria hevosta minulle! Minun täytyy niinmuodoin lähettää mieheni
jalkasin, ja se vie kaksin verroin aikaa."
"No hyvä, minä nukun sen asian päälle; huomenna saatte sitte tiedon
päätöksestäni."
Illalla saivat Rub Das ja Tundup Galfan määräyksensä. Heidän piti
lähteä viemään kirjettä majuri O'Connorille ja saivat matkaa varten
rahasumman, joka heidän oli neulottava vyöhönsä, sitä paremmin
säilyttääkseen. Vasta seuraavana iltana heidän piti lähteä
seikkailumatkalleen.
Viidestoista luku.
Transhimalajan yli!
Tammikuun 13. päivä! Sillä nyt oli meillä taasen tämä kovanonnen luku,
jota niin monet pitävät turmaa ennustavana ja jota ympäröi taikauskon
kutoma ilmakehä! Tulisikohan 13. päivä meillekin onnettomuudenpäiväksi?
Aurinko oli tuskin vielä noussut, kun Hladshe Tsering ilmotti tulostaan
luokseni. Yksityissihteerinsä, lama Lobsang Shuntänin, ja kaikkien
muiden seuraamana astui h. ylh. Naktsangin käskynhaltija jalkasin
teltalleni. He istuivat jälleen samoilla patjoilla, Hladshe Tsering
avasi suunsa ja lausui seuraavat muistiinpainuvat sanat:
"Hedin sahib, meillä kummallakaan, teillä ja minulla, ei ole aikaa
virua täällä viikkoja ja kuukausia ja odotella Gyangtsesta tulevaa
vastausta. Auttamaan teitä postiyhteyteen Gyangtsen kanssa en voi
suostua. Olen perusteellisesti punninnut asiaa ja neuvotellut sen
johdosta sihteerieni kanssa, jotka samoin kuin minä ovat devashungille
vastuunalaisia. Me olemme sitä mieltä, että ainoa mitä voitte tehdä on
seuraava: te jatkatte matkaanne Labrengin alueelle, Tashi-lunpoon. Minä
pyydän teidän jo ylihuomenna lähtemään."
Mitä merkitsi tämä mitä odottamattomin käänne? Eilen en olisi saanut
astua askeltakaan etelään päin, ja tänään pyydettiin minun
mahdollisimman pian painamaan kohti kiellettyä maata! Oliko Hladshe
Tsering saanut salaisen käskyn Lhasasta? Oliko hän saanut tiedon, että
tashi-lama minua todellakin odotti? Siitä hän ei virkkanut sanaakaan,
ja minä olin liiaksi viisas sen enempää kyselläkseni. Vai olimmeko me
sotajuonen uhreja, jonka tarkotuksena oli saattaa meidät mahdollisimman
pian Gyangtseen, missä minut sitten pakotettaisiin palaamaan
Dardshilingin yli Intiaan? Sillä siellä voi devashung vedota siihen
sopimukseen, jossa nimenomaan sanotaan, että vain niillä on oikeus
kulkea maassa, joilla on passi Lhasasta. Siten saisi matkani
lyhyen lopun. Ehkäpä oli parempi kääntyä tuntemattomaan maahan
Dangra-dshum-tson länsipuolella, joka juuri oli matkan etevin päämäärä?
Hladshe Tseringin rintaman muutos oli niin täydellisesti vierasta
kaikelle, mitä ennen olin nähnyt ja kokenut Tibetissä, ettei käänne
minua oikein miellyttänyt, ja minä kysyin itseltäni, pitikö minun
todellakin syöstä suoraan englantilaisten, kiinalaisten ja
tibetiläisten virastojen kitaan, joutuakseni lyhyen armonajan perästä
riippuvaiseksi niiden armosta ja mielivallasta.
Ei sittenkään, tätä tilaisuutta ei millään ehdolla saanut laiminlyödä!
Ngangtse-tson ja Shigatsen välillähän juuri on Tsangpon pohjoispuolella
sen _suuren, valkean alan_ itäinen osa, jolle ei yhdenkään europalaisen
eikä punditin jalka vielä ollut astunut, sen maan, josta vielä ei ollut
tunkeutunut edes hämäriä, tarumaisia kuulopuheitakaan maantieteellisiin
käsikirjoihin! Vaikkapa minulla olisi tilaisuutta vallata vain tämä
ainoa linja, niin eivät uhraukseni sittekään olisi turhat. Nain Sing on
saanut kartalleen kaksi jokea, jotka juoksevat itään ja koilliseen
päin Kjaring-tsohon yhtyäkseen; niiden yläjuoksun hän sijoittaa
Ngangtse-tsosta etelään olevaan maahan. Niistä en vielä tiennyt mitään,
mutta tulisin tietämään kaikki, jos otin vastaan Hladshe Tseringin
tarjouksen. Olinhan sitäpaitsi jo huomannut niiden vuorijonojen, jotka
Nain Sing oli sijoittanut karttaansa järven eteläpuolelle, olevan aivan
mielivaltaisesti ja mielikuvituksellisesti piirretyt. Mutta missään
tapauksessa en saanut nyt antaa aavistaa ihastustani, ja sen vuoksi
sanoin sangen levollisesti ja arvelevaisesti:
"Hyvä, minä lähden ylihuomenna etelään päin, jos te minulle siksi
voitte hankkia hevosia."
"Minä olen lähettänyt seudun kaikkiin laaksoihin miehiä ja käskenyt
niiden toimittaa tänne kaikki saatavissa olevat hevoset. Täältä vie
kaksi tietä Shigatseen. Jos kuljette järven eteläsivua, niin olette
neljän päivän päästä Labrangin alueella; mutta järven itäsivua kulkien
olette siellä jo kahden päivän perästä. Voitte itse valita kumman tien
haluatte, mutta minulle olisi mieluisempaa, jos päättäisitte käyttää
itäpuolista. Sillä minullehan on tärkeintä, että niin pian kuin suinkin
joudutte pois maakunnastani!"
"Ei, minä valitsen länsipuolisen tien, voidakseni pistäytyä
Dangra-dshum-tsolIe. Sillä minä tahdon itse nähdä tämän järven, ja
sinne täytyy minun senkin vuoksi, että sen mainitsin postiosotteekseni
ja siellä minua vartoo tashi-laman pikalähetti."
Tämä ilmoitus oli kaikkea muuta kuin valtioviisas, ja olisin kyllä
voinut välttää suunnitelmiani paljastamasta! Hladshe Tsering
kuohahtikin heti paikalla: "Dangra-dshum-tsolle? Ei ikinä! Järvi on
pyhä; vuori Targo-gangri sen etelärannalla on pyhä, siellä on suuri
Sershik-gumpan luostari, jossa asuu mahtavia, juonittelevia munkkeja;
teidän menostanne järvelle seuraisi ikäviä selkkauksia. Ei, jos teillä
on sellaisia aikeita, niin jätän teille vain yhden ainoan tien, sen
nimittäin, joka kulkee Ngangtse-tson itäpuolitse. Minä en voi enkä
tahdo pakottaa teitä, mutta minä pyydän teitä, antakaa minulle
kunniasananne, ettette mene Dangra-dshum-tsolle."
Siten kadotin pyhän järven toistamiseen. Mutta etten vietä kadottaisi
sitä tärkeätä tietä, joka minulle oli vapaana annoin kunniasanani.
Liian hätiköivä avomielisyyteni harmitti minua kovin, mutta pianpa olin
saava tilaisuutta iloitakin siitä, sillä jos minulla olisi ollut
tilaisuutta nyt käydä pyhällä järvellä, niin olisin ehdottomasti tullut
vangituksi sen rannalla -- mutta se on toinen juttu, joka kuuluu
myöhäisempään lukuun.
"Sanokaas minulle, Hladshe Tsering, luuletteko että minut tullaan
pidättämään Labrangin alueella?"
"Kun teitä kerta ei vangita täällä Naktsangissa, niin tuskinpa teille
niin käynee sielläkään. Miten _minun_ tulee käymään, sitä en tiedä,
mutta minä olen ollut seitsemän vuotta käskynhaltijana ja minun
virka-aikani loppuu jo viiden kuukauden päästä; silloin ei minua
suuresti liikuta, vaikka virkani menettäisinkin. Devashung on jo
nylkenyt minua niin perinpohjaisesti, että minulta enää on vain vähä
omaisuutta ja karjaa perittävänä. Nyt esim. matkustan maakunnassa
kansan kustannuksella; paimentolaisten täytyy hankkia minulle ja
seuralaisilleni koko ajan vetojuhtia ja ruokavaroja."
"Teidän devashunginne tuntuu olevan kelpo kapine. Teidän pitäisi olla
mielissänne siitä, että virka-aikanne pian päättyy."
"Niin, mutta minun täytyy asettua paikkaan, jossa voi elää huokealla."
"Tietääkö devashung minun olevan täällä?"
"Vielä en ole kuullut siitä mitään; mutta minä olen eilen teidän
asioittenne johdosta jälleen lähettänyt viestin pikalähettien myötä.
Miten teitä tullaan kohtelemaan, en tiedä; mutta minä itse olen mennyt
vanhan ystävyytemme takia niin pitkälle, kuin minulle suinkin oli
mahdollista."
Jos jo tammikuun 13:s oli merkkipäivänä aikakirjoissa niin piti 14:nä
sattua vieläkin ihmeellisempiä tapauksia! Elämäni oli viime kuukausina
kulunut jotenkin yksitoikkoisesti, mutta nyt elin joka päivä asioita,
jotka olivat kuin romaaneista otettuja.
Niin kaunista päivää ei meillä vielä ollut koko talvena. Telttain
läheisyyteen oli universalikone asetettuna kolmijalalleen ja kädessä
minulla oli kronometri, aneroidi-ilmapuntari ja lämpömittari. Seisoin
siinä ainakin kolmisen tuntia tarkastellen _auringonpimennyksen_
kehitystä. Se käsitti likimäärin yhdeksän kymmenettäosaa
auringonkehästä. Vähää ennen sen maksimia oli ilman lämpö -8,5 astetta
ja kohta maksimin jälkeen -11,4 astetta. Termografin violetti juova
laskeutui nopeasti, ja kevyt leyhkäys puhalsi pitkin maan pintaa.
Muutamia tibetiläisiä oli tullut Muhamed Isan teltan luo tekemään
kanssamme hevoskauppoja, mutta kun alkoi niin merkillisesti pimetä,
olivat he pudistelleet päätänsä ja menneet takaisin telttoihinsa.
Ladakilaiset ovat ulkosalla, istuvat nuotioittensa ääressä ja mutisevat
rukouksia. Korpit ovat hiljaa eivätkä liikahdakaan. Kotka lentelee
raskain siivin aivan maanpinnan rajalla. Lampaamme palaavat itsestään
laitumelta kuten niiden tapana on iltasilla -- ja kuitenkin on sammuva
aurinko puolipäivän korkeudessaan. Koiranpennut lopettavat leikkinsä,
ryömivät noloina telttaan ja paneutuvat vuoteelleni. Ainoastaan hevoset
haukkaavat nurmea eivätkä näy ollenkaan ihmettelevän päivän lyhyyttä.
Kaikki on puistattavan hiljaista ja tyventä.
Mutta sitte suurenee jälleen pieni päivänsirppi, joka ei ollut sammunut
maailman yössä. Käy valoisammaksi, ja himmeät varjot, joilla äsken
vielä oli kaksinkertaiset reunat, tulevat jyrkemmiksi. Lampaat seisovat
vielä hetken epäröiden, mutta käyvät sitte takaisin laitumelle. Koirat
alkavat uuhelleen kisailunsa, ja tibetiläiset kurkistavat yksi toisensa
jälkeen telttainsa ovista. Korpit pyristelevät itseään ja lentävät
raakkuen muutamalle kunnaalle. Ladakilaisten rukoukset vaikenevat, ja
suhahtavin siivin kohoaa kotka ylös aurinkoa kohti, joka taasen
näyttäytyy koko hehkuvassa loistossaan.
Nyt lähdin molempien tukipylväitteni kera h. ylh. Hladshe Tseringin
pateille. Hän istui kiillotetun pöytänsä ääressä, hörppi teetä ja
sauhutteli pitkästä kiinalaisesta piipustaan.
"Tiedättekös, mistä syystä äsken niin pimeni?" kysyin.
"Dangra-dshum-tson jumalat ovat vihoissaan siitä, ettette sallineet
minun käydä heidän järvellään!"
"Ei toki, varjelkoon siitä. Taivaalla kävelee suuri koira, joka välistä
peittää meiltä auringon. Mutta minä ja lama Lobsang olemme rukoilleet
alttarin ääressä ja polttaneet suitsutuslastuja jumalankuvien edessä.
Teidän ei tarvitse enää peljätä, koira on mennyt tiehensä."
"Mainiota!" huudahdin ja tein nyt epätoivoisen yrityksen selittää
ilmiötä. Robert sai pitää alustaan, joka esitti aurinkoa, yläällä;
minä otin kaksi rupiin kolikkoa, jotka kuvasivat maata ja kuuta
kiertokulussaan. Hladshe Tsering kuunteli tarkkaavasti selitystäni
Muhamed Isan käännöksestä, myhäili, nyökytti hyväksyvästi päätään ja
arveli lopuksi -- että tuo kaikki saattoi meille hyvin kelvata, mutta
ei pitänyt lainkaan Tibetissä paikkaansa!
Samassa silmänräpäyksessä teltan ovikieleke temmattiin auki, Rabsang
astui hengästyneenä sisään ja huusi minulle:
"_Posti on tullut_!"
Muhamed Isa ja Robert hypähtivät pystyyn, kuin olisi heillä ollut tulta
jalkainsa alta, ja huusivat: "Meidän täytyy kiiruhtaa ulos!" Minä
istuin aivan hiljaa ja ponnistin lujasti jalkojani lattiaa vastaan,
jotten näyttäisi vavahtelevani jännityksestä. Oliko se mahdollista?
Kirjeitä kotoa, Intiasta, Gyangtsesta ja ehkäpä tashi-lamaltakin.
"Kuka on postin tuonut?" kysyin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.