käytännöllisesti kuin suinkin. Islam Ahunin oli määrä palata
pääkortteeriin, koota talteen kaikki tielle jättämämme tavarat ja
huolehtia siitä, että vene noudettaisiin. Rabsang ja Tashi vetivät
rekeäni ja muut seitsemän kantoivat kuormastoamme. He seurasivat
ensinnä muuatta rantatietä, ennen kuin tulivat jäälle ja lähtivät
painaltamaan tämänpäiväiseen luoteiseen suuntaamme. He olivat koko
päivän näkyvissämme, kulkien hanhenmarssissa, hoippuen, keinuen ja
laulaen, väliin istahtaen huoahtamaan, käyttäen silloin taakkaansa
selkänojanaan. Mutta omin apuinsa he eivät pääse ylös; kuudelle se
kyllä käy helposti, mutta seitsemännelle, s.o. sille jonka ensin on
noustava pystyyn, on se vaikeampaa. Hän vyöryttelee vatsallaan maassa
ja kohottautuu sitte sauvan avulla koholle, ja kun se hänelle viimein
on onnistunut, auttaa hän toisetkin jalkeille.
Jää oli nyt mainiossa kunnossa, paljoa parempi kuin edellisellä
luotauslinjalla. Myöskin sen suolapitoisuus oli vähempi, mikä
riippui siitä, että länsimyrskyt olivat ajaneet suolaa itäänpäin.
Pitkät matkat oli jää puhtaana ja kirkkaana edessäni, päilyen miltei
mustan-vihertävän värisenä. Aluksi en tiennyt, mitä minun oli
sanottava, liikkuessamme näiden tummain pintojen yli. Oliko ehkä
pohjassa lämpimiä lähteitä, jotka eivät salli järven paikoittain
jäätyä? Mutta siihen näköön pian tottuu, jää kestää kulkijan ja on
vähintäin 17 sentimetrin vahvuinen, järven suurimman syvyyden ollessa
9,68 metriä. Minä istun kuin mikäkin Buddhanpatsas pienessä reessäni,
jalat ristissä allani, tupakoin, teen havaintoja ja muistiinpanoja
ja iloitsen siitä, että saan viettää uudenvuodenaatto-iltaani
Ngangtse-tson jäällä. Puolipäivän aikaan nousi lounaistuuli, joka
pakotti minut istumaan takaperin, jotten paleltuisi. Uudenvuodenpäivänä
jatkoimme taas työtä.
Muuan keilanmuotoinen vuorenhuippu etelään päin leiristämme n:o 99
halkaisee majakkatornin tavoin koko järveä. Nain Sing, joka on
koskettanut Ngangtse-tson pohjoisrantaa, on piirtänyt järven
reunapiirteet yleensä oikein, mutta varsin kömpelösti järven
lounaisosan. Siellä nimittäin vesiallas on saanut kaidan puolikuun
muodon kuten itärannallakin. Samaten hän on piirtänyt sangen
virheellisesti järven eteläpuolisen vuoriston, mutta se ei olekaan
mikään ihme, koska hän on nähnyt sen vain kaukaa eikä niinmuodoin
kyennyt saamaan oikeaa käsitystä sen laadusta. Yhtä vaikeaa on saada
käsitystä jostakin järvestä, jos sen on nähnyt vain lakealta rannalta;
näköala on mahdollinen ainoastaan jostakin solasta tahi joltakin
vuorenhuipulta.
Me kysyimme toisiltamme, voisimmeko päästä etelärannalle vielä ennen
hämärän tuloa, sillä matka sinne näytti vielä määrättömän pitkältä.
Puolipäivän aikaan rupesi tuulemaan aika ankarasti, kuiva suola pölysi
ilmaan valkeina pilvinä, päätyi jäälle ja peitti meiltä näköalat.
Reessä istuen minä olin myrskylle aivan alttiina ja sain varoa suutani
aukaisemasta. Paikoin oli jäällä pieniä aaltomuodostumia, kuten se
olisi syntynyt kesken järven lainehtimista; nämä jääpallot lankeavat
jyrkimpinä itäkoilliseen päin, aivan tuulen suuntaan. Niiden
laaksokohtiin on kokoutunut tuulen pyryttämää suolatomua, josta jää on
saanut omituisen, moaree-silkin näköisen muodon. Koko järven
itäpuolisko peittyy näkyvistämme niiden kallioryhmittymien taa, joiden
läheisyyteen olemme asettuneet leiriimme n:o 99. Täältä kuljimme yhä
eteenpäin järven eteläpoukamaan päin. Vuortenrinteillä kävivät
laitumella jakit, jotka illan tullen muuan mies ajoi alas laaksoon.
Etelässäkin päin näimme telttoja, jakeja ja kokonaisia kiangi-laumoja.
Alangolta niitä katsellessamme näytti siltä, kuin olisivat ne
käyskennelleet keskellä järven jäätä. Viimeisessä luotaus-avannossa sai
kirvestä ja tuuraa iskeä yhä syvemmälle jäähän, voimatta sen läpi
tunkeutua. Vasta murskattuamme sitä 44 sentimetrin syvyydeltä pulppusi
vesi voimalla ylös, tuoden mukanaan tavallisia pieniä punaisia
äyriäisiään -- järven suolapitoisuus ei niinmuodoin ollut kovin vahva.
Vähän etempänä voi nähdä jään lepäävän savipohjan päällä, ilman
vesikerrosta välillä; sitten saavuimme kaljulle rannalle ja olimme
iloiset päästessämme kerrankin irti kaikesta kasvullisuudesta.
Polttoainetta löysimme tarpeeksi ja samoin vettä, sulattamalla muutamia
jääkimpaleita. Järven suurin syvyys oli näillä kohdin 9,4 metriä, siis
hiukan pienempi kuin toisella rannalla.
Tammikuun 2. päivänä -22,2 astetta. Tänään piti käydä neljäs
luotauslinjamme; -- myrskyssä; tuskin viisi tuntia sitä tosin vain
kesti, mutta kuitenkin --! Meidän tuli pyrkiä lounaiseen päin, siis
tuulta vasten. Lisäksi oli jää joka paikassa perin vaikea kulkea, --
arvatenkin seurauksena järven melkoisesta mataluudesta näillä paikoin.
Suurin syvyys täällä nimittäin oli 3,23 metriä. Päiväkirjassani on
mainittuna, että tämä oli pahimpia, jollei aivan kaikkein pahin päivä
koko matkallani. Mutta aina johtuu ajattelemaan, että nykyhetki on
kaikista pahin, ja unohtaa, mitä ennen oli pahimpana pitänyt. Myrsky
vyörytti suolaa paksuiksi pilviksi, jotka suhisten kiitivät jäätä
pitkin vasten meidän silmiämme. Huutaessani, että molempain "hevosteni"
piti pitää ennakolta määrätty kurssi, sain suuni täyteen suolaa, jonka
mausta sitä vähemmin pääsin irti, kun sitä sain sieramenikin täyteen.
Silmät mokomasta veristyvät, vettyvät ja kirpelöivät. Käyttäessä
luotausliinaa useamman päivän ajan kädetkin peittyvät suolalla; ja jos
niitä joka luotauksen jälkeen pyyhkii, niin särkyy niissä nahka aivan
verille asti. Mutta pian käyvät kädet sinisiksi, jäykiksi ja turroiksi,
ja mitä tukalimmin voin -- kynää kuten mitäkin talttaa koko kourani
voimalla käyttäen -- tehdä muistiinpanoja; muut merkitsemiset olivat
mahdottomia. Rabsang ja Tashi ainakin pysyvät lämpiminä, sillä tänään
heidän on ponnistettava voimiaan viimeiseen asti, vetäessään rekeä
vasten myrskytuulta. Missä jää on paljas, kompastuvat he ja lankeevat;
kerran syöksyi Tashi syliini aivan myllerryksissään. Usein on
tuulenpaino niin vahva, että reki vetäjineen käy vallan takaperin eikä
saa tukea, jolleivät miehet jäykkinä nojaudu suolakokoa vasten. Minäkin
olen niin jäykistynyt ja turtunut, etten kykene kohottautumaan pystyyn,
vaan istua törötän paikallani koko sen ajan, jolloin avantoa isketään
auki.
Erään avannon kohdalla, joka tehtiin peilikirkkaaseen jääkenttään,
sieppasi myrsky minut rekineni valtoihinsa ja kiidätti kuin mitäkin
jääpurtta järven yli. Koetin jarruttaa vastaan jaloilla, mutta niissä
ei ollut hituistakaan väkeä, ja pehmeät huopasaappaani liukuivat
huikeasti jääkenttää pitkin, kykenemättä lainkaan vastaan panemaan.
Vihdoin rekeni kuitenkin onneksi -- ennen kuin pääsin vallan lähelle
eilistä leiripaikkaa -- kääntyi kyljelleen ja minä kiepsahdin siitä
ulos, liidin vielä vähän matkaa samassa vauhdissa jäätä pitkin ja
päädyin viimein muutamaan suolakokoon. Rabsang tulla viiletti
luistellen perässäni, saattoi reen ja minut jälleen pystyyn ja vei
meidät ehjin nahoin takaisin avannolle.
Näytimmepä silloin mokomilta, että olisimme voineet säikähtää
toisiamme. Olimme kuin mitäkin pöhöttyneitä, haudasta kaivettuja,
auringonpaisteessa kuivattuja ja valkealla öljymaalilla siveltyjä
koleraan kuolleita raatoja! Kasvot, kädet ja vaatteet olivat suolasta
valkoisina. Lammasnahkaturkkiani en enää koskaan voinut pitää ylläni;
se jäykistyi, repesi neuleistaan ja sai monien muiden vaatekappaleiden
kera jäädä virumaan tien oheen.
Vielä emme kuitenkaan olleet päässeet matkamme puoliväliinkään. Miehet
ponnistivat voimiaan, aivan kuin olisi heidän pitänyt kahlata
metrinsyvyisessä vedessä. Monestikaan en voinut nähdä heitä
suolapilvien lävitse, eikä jäätäkään juuri voinut nähdä reen edessä;
minusta tuntui siltä, kuin pysyisimme me paikallamme ja vaahtoava,
liidunvalkea hyrsky meidät nielaisisi kitaansa. Jopa heräsi minussa
arvelu, tokko enää hengissä pääsisimme toiselle rannalle. Ei ollut
minussa paljon henkeä jälellä, kun vihdoin tulimme maihin. Reki
ankkuroitiin, jottei myrsky saisi sitä valtoihinsa, ja sitte kapusimme
viiden rantapenkereen yli, päästäksemme viimein suojaan erään
lammasnavetan seinän taa, joka oli rakennettu kuudennelle pengermälle.
Onneksi löysimme sieltä kuivaa jakinlantaa aika paljon ja saimme pian
viritetyksi savuavan nuotion, jonka lämmössä sain paistatella hyvän
hetken, ennen kuin edes johonkin määrin sain jäseneni sulatetuiksi.
Leiristä n:o 102 oli 3,260 askelta järven eteläisimpään poukamaan.
Siellä kävi laitumella suuria karjalaumoja, ja laakson suuhun oli
pystytettynä kuusi telttaa. Kello 5 tienoissa myrsky taukosi yhtä äkkiä
kuin oli noussutkin, ja ilma tuli vallan kammottavan hiljaiseksi. Kun
kello 9 aikaan tein ilmatieteelliset havaintoni, makasivat mieheni jo
yhdessä rivissä seinää vasten, kasvot maata vasten, polvet pystyssä ja
kyljet kiinni toisissaan kuin sardiinit rasiassa. Mutta uni heillä oli
hyvä, sen tiesi heidän hirsien vetelemisestään.
Rannalla oli suolattoman veden äyriäisten kuoria ja muutamassa
mätäneväin levien muodottomassa läjässä paljon hanhenhöyheniä.
Nykyään järven vesi on juomavedeksi kelpaamatonta, mutta ennen on
Ngangtse-tso ollut suolaton vesi, silloin nimittäin, kuin sillä vielä
oli laskunsa erääseen naapurijärveen.
Edellisen päivän ponnistusten uuvuttamina me nukuimme pitkään, ja ylös
päästyämme lähdimme jälleen taivaltamaan koilliseen suuntaan, kohti
punaista porfyyrivuoristoa, joka häämötti järven vastakkaisessa päässä.
Ennen sinne tuloamme leiriydyimme eräässä syvässä rotkossa, jossa
saimme suojaa tuulelta. Muuan paimen kaitsi lampaitaan vuorenrinteellä
ja yritti meidät nähtyään puittaa matkoihinsa, mutta Rabsang sai hänet
kiinni. Hän luuli meidän olevan rosvoja; eikä hänellä, toisen
palveluksessa ollen, ollut meille mitään myötävääkään. Mutta Rabsang
vaati häntä saattamaan meidät hänen isäntänsä luo. Sillävälin olivat
toisetkin miehistämme saapuneet, mutta ilman Isheä, joka oli
sairastunut ja jäänyt makaamaan keskelle jäätä; illalla hänet nouti
pari toveriansa. Kaikki olivat vallan nääntyneet väsymyksestä ja
pyysivät tammikuun 4. päiväksi vain lyhyttä päivämatkaa. Se meille
sopikin hyvin, sillä äskenmainitun paimenen isäntä saapui sillävälin ja
möi meille lampaan, voita, hapanta maitoa ja pussillisen tupakkaa.
Sattuipa tämä tosiaan hyvään aikaan, sillä ruokavarastomme oli jo
loppuun kaluttu. Tupakka varsinkin miehille oli tervetulleinta, sillä
viime aikoina heidän oli ollut pakko sauhutella jakinlantaa!
Isäntävanhus antoi minulle paljon hyödyllisiä tietoja Ngangtse-tsosta
sekä kertoi järven etelärannalla nykyisin olevan 50-60 telttaa. Tähän
asti oli siis kaikki käynyt hyvästi -- mutta päiväpä ei vielä
ollutkaan päättynyt!
Neljästoista luku.
Takaisin ajetut!
Synkeä, vento päivä oli tämä tammikuun 4:s v. 1907! Puolipäivän aikaan
saapui Islam Ahun leiriimme, puoli kuoliaana väsymyksestä. Hän oli
lähtenyt pääkortteerista tammikuun 2. päivänä ja etsinyt minua ristiin
rastiin järveltä, oli käynyt sekä läntisellä että eteläisellä rannalla
ja nyt viimein osunut notkoomme rekeni vereksiä jälkiä seuraten. Hän
toi minulle seuraavan kirjeen Robertilta: "Eilen, tammikuun 1. päivänä,
tuli leiriin kuusi aseellista miestä, tekivät meille muutamia
kysymyksiä ja lähtivät sitte tiehensä. Mutta tänään, toisena päivänä,
he palasivat takaisin vielä enempien miesten kera ja sanoivat
Naktsangin kuvernöörin antaneen käskyn, ettemme saisi enää jatkaa
matkaamme, koskei meillä ollut devashungin passia; meidän täytyisi siis
pysähtyä sinne, mihin olimme ennättäneet. Miehet tahtoivat myöskin
vastausta masterilta saattaakseen sen kuvernöörille, joka heti paikalla
ilmottaisi meistä Lhasaan! He odottavat vastausta kärsimättöminä, jonka
vuoksi lähetän tämän kirjeen."
Sitten kun Islam Ahun oli levähtänyt ja syönyt vatsansa kylläiseksi,
sai hän palata takaisin leiriin n:o 97 ja viedä kirjeeni Robertille.
Tämän käskin sanomaan lähettiläille, etten antaisi mitään vastausta
ennen kuin itse tapaisin heidät; mutta jos heille oli niin kovin
tärkeää saada minulta vastaus, niin piti heidän saapuman iltapäivällä
tammikuun 5. päivänä järven pohjoisrannalle, kolmen engl. penikulman
matkan päähän leiristä n:o 98. Jolleivät sinne tulisi, saisivat itse
vastata seurauksista. Muhamed Isan piti tulla mukaan tulkiksi.
Nyt siis asemani kärjistyi. Ei ollut enää kysymys mistään väärästä
hälyytyksestä. Matkastamme oli viesti viety Lhasaan, ja me olimme
joutuneet Naktsangin kuvernöörin käsiin. Robertille lähettämälläni
kirjeellä olin koettanut voittaa aikaa, jotta ennättäisin suorittaa
vielä ainakin yhden luotauslinjan. Jollen Naktsangista saisi lupaa
jatkaa matkaani, niin tahdoin ainakin vallata Ngangtse-tson tieteelle.
Sitte saisi suuri paluumatka alkaa. Tuo ääretön jännitys, jota
viime kuukauden ajan olin tuntenut, oli nyt tullut huippuunsa:
Ngangtse-tsosta piti siis tulla Tibetin-matkani käännekohta. Minä
vallan kuulin korvissani niiden saranoiden narahtavan, joilla pyhien
kirjain maan, etelän kielletyn maan portit edessäni lyötiin kiinni.
Viimein me lähdimme kohti leiriä n:o 104, joka oli etelärannalla itään
päin leiristä n:o 99.
Tammikuun 5. päivä oli ihana, tuuleton ja melkeinpä lämmin, kun varahin
lähdimme matkaamaan jäätä pitkin suuntaan Pohj. 19° It. Jokohan tuli
kevät? Saapuiko se ehkä tänne eteläisempiin seutuihin näin aikaisin? Se
oli meistä tuntunut vielä niin etäiseltä, ettemme edes joutuneet
kaipaamaankaan sen lauhkeita tuulahduksia, tuntiessamme ruumiissamme
Tshang-tangin kaikki talvikylmät. Me tarvitsimme sulaaksemme paljoa
enemmän lämpimyyttä. Jää paukkui, rätisi ja halkeili kuin riivattu,
mutta se ei ollut syynä huonoon uneeni!
Jääkentät olivat täällä pitkiä aaltomaisia muodostumia; joka hetki
tapasimme ylöspursuneesta ja sitte jähmettyneestä vedestä muodostuneita
väliseiniä, jotka olivat hauraita kuin lasi. Suurimman syvyyden, 10,03
metriä, tapasimme 10,7 kilometrin päässä lähtöpaikastamme; se oli syvin
kohta, minkä koko Ngangtse-tsossa mittasimme. Järvi on siis syvempi
idässäpäin; länsituuli täyttää sen läntisen puoliskon paljoa
tuntuvammin hiekalla ja pölyllä.
Puolivälissä matkaamme näimme jäällä vastaamme tulevan pienen mustan
pilkun Laän-laaksosta päin. Se oli hadshi, joka kiidätti minulle
kirjettä. Lähetit olivat saaneet uusia käskyjä Naktsangin
kuvernööriltä. Neljän päivän perästä tämä tahtoi itse omassa korkeassa
persoonassaan saapua luokseni; siihen asti piti hänen miestensä tarkoin
valvoa minua. Sen vuoksi nämät jäivät karavaaniin, mutta sallivat
Robertin ja Muhamed Isan siirtää leirin edemmäksi leiristä n:o 97,
missä oli parempi laidun. Pari päivää oli siis minulla vielä vapautta.
Naktsangin kuvernööri! Sama mies, joka v. 1901 oli katkaissut etelässä
matkani Selling-tson rannalla. Häneltä ei minun käynyt armoa
odottaminen. Päinvastoin olin minä edellisellä kerralla tuottanut
hänelle niin paljon harmia ja ikävyyksiä, että hänen täytyi olla vallan
raivoissaan siitä että jälleen olin rohjennut palata hänen
maakuntaansa.
Tammikuun 6. päivänä oli Ishen laita niin huono, että hadshin täytyi
ottaa hänet mukaansa pääkortteeriin. Nyt kuljimme taasen jäätä pitkin
suuntaan Pohj. 49° It. Mutta tuskin olimme päässeet toiselle
luotausavannolle asti, kun takanamme tuli näkyviin kolme miestä, jotka
seurasivat jälkiämme. He viittoivat meitä pysähtymään; oli siis tullut
uusia viestejä. Ennätimme vielä hakata avannon auki ja luodata siinä,
ennen kuin he juoksujalkaa saavuttivat meidät. Ne olivat Muhamed Isa ja
kaksi muuta miestäni, hengästyksissään ja hiestyneitä.
"Mitä uutta kuuluu pääkortteerista?" kysyin.
"Sahib, 25 tibetiläistä on pystyttänyt telttansa meidän telttaimme
ympärille. Tänä aamuna me yritimme siirtää pääkortterin rannalle,
ollaksemme teitä lähempänä. Kaikki juhdat olivat jo kuormitetut ja me
tahdoimme juuri lähteä matkaan, kun ne ryömivät ulos teltoistaan ja
pakottivat jälleen purkamaan kuormat ja käskivät meidän pysyä
paikoillamme."
"Oletteko kuulleet mitään uutta kuvernööristä?"
"Hänen pitäisi tulla kolmen päivän perästä. Ratsastavia lähettejä tulee
ja menee joka päivä, monesti useampia päivässä, ja he tuntuvat
ratsastavan aika nopeasti. He ovat alituisessa yhteydessä kuvernöörin
kanssa ja lähettävät hänelle ilmotuksia."
"Mitä he sanovat siitä, että pysyn näin kauvan poissa?"
"He ovat siitä kovasti ihmeissään ja kyselevät meiltä lakkaamatta,
minkä takia sahib noin kuljeskelee ympäri jäätä. Heillä on vakoilijoita
rannoilla, ja luulevat he sahibin nostavan avannoista kultaa
järvenpohjasta."
"Minkä luulet olevan heillä tarkotuksena, Muhamed Isa?"
"Hm, mikään hauska se ei liene. Heidän aikomuksensa on aivan varmaan
katkaista meiltä edemmäs kulku ja pakottaa meidät kääntymään takaisin
pohjoiseen."
"Siitä saamme kiittää sitä riivatun Bogtsang-tsangpon miestä, joka
lähetti meistä pikaviestin Naktsangiin! Mutta jos meillä täällä käy tie
pystyyn, on niiden vietäväin hankittava meille uusi karavaani, ja sitte
lähdemme Pekingiin! Sieltä nyt totisesti hankin itselleni Kiinan
hallitukselta luvan Tibetin halki kulkemiseen. Miten on karavaanin
laita?"
"Kaikki hyvin. Toispäivänä kuoli yksi muuli ja eilen minun musta
ratsuni. Kahdeksan hevosta ja yksi muuli on vielä jäljellä. Jakit
jaksavat mainiosti."
"Tämän järven rannalla ne saavat aikaa huoahtaakseen. Sillä jos meidän
pitää keskustella Lhasan viranomaisten kanssa, niin kestää se parisen
kuukautta. Lähde nyt takaisin toisten luo ja tervehdä heitä minulta."
Me aloimme jälleen luodata ja saimme suurimmaksi syvyydeksi 8,35
metriä. Rannoilla voi selvästi erottaa vanhat rantavallit -- täällä
päin ne ovat länsimyrskyjen nostattamain tyrskyjen jyrkentämät. Korkein
niistä oli ainakin 15 metriä. Eräässä kohden käveli yksinäinen susi,
toisaalla söi 25 kiangia nurmea; ne katselivat meitä kauvan ja
uteliaasti, mutta ottivat sitte lipetin vinhaan kuin tuuli.
Kantajamiehistämme emme nähneet vilahdustakaan, ja rannalla, missä
kuljimme korkeinta vallinharjaa pitkin, emme huomanneet heidän
jälkiään. Mikseivät he antaneet meille tulimerkkiä? Vihdoin hoksasimme
heidät aika kaukana pohjoisessa päin. Väsyneinä he olivat käyneet
nukkumaan heti maalle päästyään. Minä en heitä torunut, mutta Rabsang
kävi kiinni ensimäiseen, jonka tapasi, ja löylyytti jokaista vuoron
perään -- mikä ei lainkaan estänyt heitä illalla laulamasta yhtä
hilpeästi kuin ennenkin.
Nyt olin saanut päätetyksi työni Ngangtse-tson järvellä, kuljettuamme
106 kilometriä edestakaisin sen jäällä 4,690 metriä korkealla!
Tammikuun 7. päivänä piti kantajien lähteä viemään kaikkia tavaroitamme
-- telttaani lukuunottamatta -- pääkortteeriin; minä jäin odottamaan
ratsuani, en antanut minkään häiritä mielenrauhaani enkä pitänyt
lainkaan kiirettä joutua Tibetin sotilasviranomaisten käsiin -- noiden
inhottavain, mustain ratsurien, jotka jo niin usein ennen olivat
nostaneet minulta tien pystyyn. Shigatsesta ei tullut mitään tietoja,
Intiasta ei mitään postia! Olin tingannut ne marraskuun 25. päiväksi
Dangra-dshum-tsohon, ja nyt oli jo tammikuun 7:s! Olisiko Ganpat Sing
sittekin hukannut postin, vai eikö hän lainkaan ollut saapunut Lehiin?
Olisiko ehkä valtiollisista syistä ollut mahdotonta lähettää postiani
minulle Intiasta? -- --
Leirin n:o 107 me havaitsemme vasta aivan sen luokse saavuttuamme; se
on syvässä vieremänotkelmassa, joka kulkee järven suuntaan. Sen
oikealla, itäisellä rinteellä ovat meidän neljä telttaamme, niitä
vastapäätä tibetiläisten kolme telttaa. Kädet taskuissa ja piippu
suussa seisoo Muhamed Isa nuotionsa ääressä. Kaikki muut säntäävät ulos
teltoistaan; tibetiläiset tirkistävät oviraoistaan kuin maahiiret
reijistään. Robert ilmottaa asiaintilan: "kaikki levollista Shipkan
solassa!" Hevosemme vain olivat eilen illalla susien hätyyttäminä
lähteneet karkuun ja vieneet tiibetiläistenkin hevoset muassaan, mutta
ne oli löydetty alhaalta järven rannalta.
Minä kävin Muhamed Isan telttaan; painettuani puuta kutsuttiin
tibetiläisten ylimmät miehet sisään puheilleni. He saapuivatkin heti,
kumarsivat syvään ja työnsivät kielensä ulos niin pitkälle kuin
taisivat -- tällä kertaa tuo omituinen tervehtimistapa teki minuun
aivan ivallisen vaikutuksen. Eräs heistä, jolla oli punainen turbaani,
tummansiniset turkit ja vyössä sapeli, oli v. 1901 ollut Hladshe
Tseringin leirissä Tshargat-tson itärannalla, kun minäkin samalla
kertaa siellä leiriäni pidin, ja hän muistutti minulle niistä päivistä.
"Vieläkö Hladshe Tsering on Naktsangin maaherra?" kysyin minä.
"Kyllä, hän se juuri saapuu tänne ylihuomenna."
"Onko hänellä mukanaan yhtä suuri seurue kuin edellisellä kerralla?"
"Ei, hän huomasi että ratsasjoukot eivät säikäytä teitä, ja nyt hän
luottaa siihen, että te noudatatte hänen toivomuksiaan."
Tammikuun 8. päivänä kuormasto järjestettiin uudelleen ja 9. päivänä
tibetiläiset pystyttivät uuden teltan, josta piti tulla kuvernöörin
keittiö. Illan hämärtyessä saapui kaksi ratsumiestä, jotka toivat
minulle kuvernöörin anteeksipyynnön, ettei hän voinut saapua
määräaikaan. Hän oli vanha mies, oli saanut matkalla myrskyn vastaansa
ja voi sen vuoksi kulkea vain verkalleen, mutta saapuisi aivan varmasti
12. päivän illalla.
Silloin kutsutin tibetiläisten päämiehet luokseni ja lausuin heille,
että he nyt viimeistä kertaa näkisivät minut, jolleivät sanoisi suoraa
totuutta.
"Bombo tshimbo", he vastasivat, "jollei kuvernööri ole täällä kolmen
päivän perästä, saatte katkaista kurkkumme."
"Se ei ole minulle tarpeen; riittää ainoastaan, että annatte minulle
kirjallisen sitoumuksen siitä, että suoritatte sakkona kymmenen
hevosta, ellei kuvernööri vielä ole saapunut kolmen päivän perästä."
"Me annamme teille vaikka kaksikymmentä hevosta."
"Ei, kymmenen riittää." Ja nyt laadittiin ja allekirjotettiin sitoumus.
"Tiedättekö vielä jotain uutta?"
"Kyllä, sen että kuvernööri on ottanut mukaansa vain 12 omaa
palvelijaansa. Hän tietää bombo-tshimbon palanneen tänne takaisin,
sillä hän on saanut Bogtsang-tsangposta kirjeen, jossa sanotaan saman
herran, joka viisi ja puoli vuotta oli siellä kameelikaravaanin kera,
uudelleen olevan täällä. Silloin hän heti lähetti pikaviestin Lhasaan
ja odotti vastausta kymmenen päivää, mutta päätti sitte itse tulla
tänne."
Jälleen joutui kärsivällisyyteni koetukseen, niinkuin en sellaisesta
muka jo olisi saanut tarpeekseni. Vihdoin, tammikuun 11. päivänä,
erotimme pienen ratsasjoukon kunnailla, ja pian oli sinivalkea teltta
pystytetty tibetiläisten leiriin, niin että heillä niitä nyt oli
kaikkiaan seitsemän. Sitte saapui vielä parvi ratsumiehiä, joista yksi
istui hyvin kumarassa ja oli puettuna punaiseen puuhkaan ja muuten
aivan turkisten sisään. "Se on hadshi Tsering", ilmotettiin minulle.
Saattojoukolla oli kiväärit, joissa lepatteli pienet punaiset liput.
Miehet näyttivät perin vilustuneilta ja katosivat heti telttoihinsa,
emmekä sinä päivänä enää nähneet heitä sen enempää.