varhain ja menin ulos katsomaan markkinoita, jotka kuin taikaiskusta
olivat loihditut esiin aavikon sorasta. Aurinko ei vielä ollut noussut
vuoriston reunan yli, leiri oli jääkylmässä varjossa, ja ilma oli umpea
ja raaka. Nuotioista kohoava savu kiemurteli tukahuttavan paksuina
renkaina, joitten lävitse äkkäsin kuusi oivallista jakia selkäänsä
sälytettyine puusatuloineen. Tibetiläiset ihantavissa puvuissaan,
sapelit, puukot ja kelluttimet kupeilla kilisten, tekivät vilkkaita
eleitä ja ylistivät valitulla sanatulvalla röhkähärkiensä erinomaisia
ominaisuuksia. Laulun loppu oli, että kaikki kuusi jakia siirtyivät
minun huostaani ja että minä sen lisäksi ostin kaksi käärettä
tiiliteetä, säkin Bhutan-tupakkaa ja pari lampaanmahallista voita.
Robert latoi kirkkaat hopeakolikot telttani ovelle houkutteleviin
riveihin, ja tibetiläisten silmät loistivat heidän nähdessään niin
paljon rahaa ja kuullessaan hopean heleän helinän. Jotkut tyhjät
läkkirasiat ja paperossilaatikot vaelsivat nytkin tavallisuuden mukaan
heidän turkkiensa poveen.
"Tunnetteko etelään johtavaa tietä?" kysyin.
"Kyllä, sen tunnemme."
"Jos haluatte seurata meitä, niin saatte kolme rupiita päivässä."
"Haluaisimme kyllä, mutta emme uskalla."
"Mitäs pelkäätte?"
"Olemme kuulleet, että tämän solan eteläpuolella maa nostetaan aseihin
ja että sotureja kootaan estämään teitä jatkamasta matkaanne. Meidän
täytyy lähteä nopeasti pohjoiseen. Meikäläiset ovat jo lähteneet
edellä."
"Missä luulette soturien meitä vartoovan?"
"Sitä ei tiedä kukaan, mutta että niitä kootaan, se on varmaa."
"Mitä luulette, omasta mielestänne, niiden yrittävän meidän suhteen?"
"Ne tulevat estämään teitä matkaamasta etemmäksi etelään päin, mutta
eivät tee teille mitään pahaa."
"Mistä sen tiedätte?"
"Koska bombo tshimbo edellisellä kerralla oli niin ystävällinen eikä
kieltäytynyt lähtemästä länteen päin, kun sitä häneltä vaadittiin."
"Mitähän tietä ne nyt koettavat saada minut kulkemaan?"
"Arvatenkin samaa kuin silloinkin, Ladakiin vievää."
Hopeakolikot helisivät läkkirasioissa heidän noustessa satulaan ja
karauttaessa laaksoa alaspäin, jonka jälkeen me, nyt kahdeksantoista
komean jakin onnelliset omistajat, vaivaloisesti kapusimme ylös sille
pienelle, mutta jyrkälle solakynnykselle, jonka satula kohosi leirimme
n:o 77 yläpuolelle. Etelään päin avautui laaja näköala sivuharjujen
yli, joita leveät laaksot erottivat toisistaan. Mutta ei kestänyt
kauvan, ennen kuin ankara lumituisku ajoi meidät sieltä. Kylmästä
kohmettuneina ratsastimme alas tasaiselle maalle.
Joulukuun 4. päivänä jätimme taaskin yhden muulin jälkeemme. Maa oli
lumiverhon peittämä, ja ratsastaminen pakkasella kauheata; jääpuikkoja
syntyi viiksiini, ja oikea jalkani vallan turtoutui. Satamääriä
antiloopeja ja kiangeja kävi laitumella tiemme vasemmalla puolella;
koirat törmäsivät niiden kimppuun, mutta palasivat pian häntä koipien
välissä takaisin, kun ne eivät hievahtaneet paikaltaan. Ihmisiä ei
näkynyt; me uskoimme, että varsinainen vastarinta tapahtuisi vasta
Bogtsang-tsangpossa, siis juuri siellä, missä minut viime kerrallakin
pakotettiin kääntymään länttä kohti.
Mutta ei edes _Bogtsang-tsangpossakaan_, jonka seuraavana päivänä
saavutimme ja sivuutimme, näyttäytynyt mitään epäiltävää. Rauhoituimme
jälleen ja lepäsimme täällä vielä joulukuun 6. päivänä, 4,767 metrin
korkeudessa. Riisi- ja maissivarastomme olivat loppuun syödyt,
ainoastaan minua varten oli vielä sen verran jäljellä, että joka aamu
ja ilta sain tuoreen valkoleipäkakkuni. Mutta toiset saivat elää
yksinomaan lampaanlihasta, niin että päivittäin kului siihen vähintään
yksi lammas.
Juuri kun Tundup Sonam kahden muun miehen kera palasi
tähystelymatkalta, jonka saaliina toivat meille kuusi lihavata
lammasta, näimme taaskin kuusi miestä jalkaisin saapuvan leiriimme.
Suurvisiirimme Muhamed Isan täytyi ensin ottaa heidät vastaan, ennen
kuin heidät saatettiin minun tyköni. Mutta heidän päämiehensä esitteli
itse itsensä:
"Minä olen tämän seudun _gova_ (piiripäällikkö) ja olen pohjoisesta
saanut sanan, että te olette matkalla etelään. Viisi vuotta sitten te
kuljitte tästä ohitse 25 kameelilla. Minä tulen nyt kysymään teiltä,
mikä on nimenne, montako palvelijaa ja kuormajuhtaa teillä on ja minne
yritätte."
"Miksi teette nämä kysymykset?"
"Siksi että minun pitää antaa teistä tietoa _Naktsangin kuvernöörille_;
muuten hän leikkaa kaulani poikki!"
Hän sai haluamansa tiedot, ja jatkoi sitte:
"Tahtooko bombo tshimbo olla niin ystävällinen ja odottaa täällä,
kunnes vastaus tulee?"
"Missä Naktsangin kuvernööri on?"
"Shansa-dsongissa Ktsharing-tson rannalla."
"Kuinka kauvan tarvitsee lähetti hänen luokseen mennessään?"
"Kymmenen päivää."
"Vastaus olisi siis täällä kahdenkymmenen päivän perästä. Ei, kiitos,
niin kauvan ei minulla ole aikaa vartoa."
"Mutta teidän täytyy ainakin jäädä tänne kolmeksi päiväksi, kunnes olen
hankkinut itselleni kirjoitustaitoisen miehen."
"En, minä lähden huomenna."
Tähän asti oli siis kaikki käynyt hyvin. Sen sijaan että olisin
törmännyt yhteen sotavoiman kanssa, oli maa minulle vielä
avoinna kaksikymmentä päivää. Mutta perästäpäin kaikki tämä
muuttuisi; Naktsangin kuvernööri ei sallisi minun astua askeltakaan
etelämmäksi, minä tunsin hänet vuodelta 1901 ja tiesin hänen olevan
järkähtämättömän. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa hän pidättäisi;
meitä siksi kunnes hallituksen vastaus saapuisi; minun täytyisi kuten
Dutreuit de Rhinsin ja Grenardin odotella kuukausi, jollei kaksikin.
Mutta tämä päällikkö ajoi samalla omaa yksityispolitiikkaansakin ja
sanoi, että devashungin ja Intian välit olivat hyvät ja että hän
kohtelisi meitä kuten ystäviä ainakin. Hän ei tosin uskaltanut myydä
meille kuormajuhtia eikä antaa meille opasta ilman kuvernöörin käskyä,
mutta antaisi kyllä kernaasti kaikki haluamani tiedot. Hän mainitsikin
meille muutamia nimiä, jotka kävivät yhteen Nain Singin mainitsemain
kanssa ja todistivat, miten tunnollisesti tämä kuuluisa punditi oli
suorittanut tehtävänsä. Leiristämme pohjoiseen päin olevaa keilaa hän
kutsui _Tugu-lhamoksi; Gobrang_ on nimeltään muuan siitä koilliseen
päin oleva vuorenseljänne, ja erään sivulaakson nimi _Ragok_. Nain Sing
kutsuu samoja paikkoja nimillä _Dubu Lhamo, Gobrong ja Ragu_. Hän laski
matkan _Dagtse-tsolle_, sitte suolajärvelle, jonka luona minä v. 1901
leiriydyin Bogtsang-tsangpon suulle, yhdeksäksi päivämatkaksi.
Että Nain Sing tässä kohden on erehtynyt ja panee joen laskemaan
Tshargut-tsohon, on helposti selitettävissä, kun hän ei itse ole ollut
siellä ja on luottanut liiaksi päälliköiden usein epäluotettaviin
tiedonantoihin.
Illan kuluessa päällikkö kävi vieläkin suopeammaksi ja oli sillä
tekosyyllä, että hänen täytyi pitää meitä silmällä, ehdottanut että hän
seuraisi meitä kolme päivämatkaa. Hän kuitenkin pysyttelisi jonkun
matkan päässä meistä eikä -- huuhkajan tavoin -- ennen liittyisi
seuraamme, kunnes tulisi aivan pimeä. Yöksi hän pystytti ylhäältä
valkoisen, alhaalta vihreän päälliköntelttansa meidän telttojemme
viereen.
Viidessä ja puolessa lyhyessä päivämatkassa kuljimme nyt itäänpäin
pitkin _Bogtsang-tsangpon_ vartta osaksi aivan lähellä virtaa, osaksi
sen eteläsivun kanssa yhdensuuntaisia laakson-uomia. Yöllä meillä
enimmäkseen oli 30 pakkasastetta, jopa joulukuun 12. päivänä -31,5
astetta. Karavaanissa oli nyt, paitsi 18 jakia, enää ainoastaan 11
hevosta ja neljä muulia. Jakit eivät ole tottuneet pitkiin
päivämatkoihin, niin että kuljimme hyvin hitaasti itää kohden. Emme
voineet jouduttaa kulkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Miehistäkin
monet sairastelivat, ja apteekkia uutterasti käytettiin. Varsinkin
kärsi Muhamed Isa ankaria pääkipuja, ja monta monituista kertaa meidän
ohi ratsastaessamme makasi hän seljällään maassa. Hän sai antipyriiniä
ja kiniiniä, ja minä neuvoin häntä kulkemaan jalkasin niin vähän kuin
suinkin.
Päällikkö kotiutui joukkoomme yhä enemmän eikä enää välittänyt
tähänastisista varovaisuustoimenpiteistään. Monesti hän matkalla
puhutteli paimentolaisia, mutta hänen telttansa pystytettiin aina
meidän telttaimme keskelle. Joka päivä hän kuljetti luokseni yhden tai
pari paimentolaista; nämä antoivat tietoja maastaan ja möivät meille
maitoa ja lampaita.
Joulukuun 12. päivänä me erosimme Bogtsang-tsangposta ja painuimme
kaakkoa kohden. Illalla nousi tuima myrsky ja lämpömäärän minimi
laskeusi vain -10,3 asteeseen; edellisenä yönä meillä oli ollut vielä
31,5 pakkasastetta.
Kun yöllä vielä yksi muuli oli heittänyt henkensä ja jäljellä olevia
eläimiä oli tavattoman rohkeiden susien vuoksi pitänyt huolellisesti
vartioida, läksimme joulukuun 13. päivänä kohti _Laghdshandshakin_
solaa (5,161 metriä korkea), missä keilamainen kivipyykki merkitsee
vesijakoa _Bogtsang-tsangpon ja Dangradshum-tson_ välillä. Virran näkee
mutkittelevan laaksossaan aina sen päätejärveen _Dagtse-tsohon_ asti;
Dangra-dshum-tsota ei vielä näy, mutta kahden valtavan vuoristosarjan
välillä voi aavistaa sen altaan löytyvän. Siellä on tuo pyhä järvi,
joka niin kauvan oli ollut päämääräni ja jonne olin pyytänyt eversti
Dunlop Smithin lähettämään postini. Kaakossa kohoaa vuoriaaltojen
merestä kaksi muita vallitsevaa lumihuippua, ja samalla suunnalla näkyy
pieni pyöreä järvi, _Tang-dshung-tsaka_ nimeltään, jonka jo Nain Sing
oli nähnyt, mutta kutsunut Tang-nshung-tsoksi. Maa tekee aution,
ihmisistä tyhjän vaikutuksen; ei karauta ratsastajia sen laaksojen
halki meiltä tietä katkaisemaan. Etemmäksi tultuamme kuljimme kahden
teltan ohitse, joiden asujamet sanoivat meidän olevan väärällä tiellä,
jos Dangra-dshum-tsohon mielimme, koska sinne pääsi neljässä lyhyessä
päivämatkassa suoraan eteläiseen suuntaan. _Koko Naktsang tiesi_, kuten
he väittivät, että eräs "peling" lähestyi -- huhu, joka kuitenkin oli
todennäköisesti levinnyt pohjasta eikä etelästä. Jos postintuoja
todellakin oli saapunut järvelle, niin täytyi hänen saada kuulla meidän
olevan lähettyvillä, ja hän tulisi meitä silloin etsimään.
Eräältä perin luotettavan vaikutuksen tekevältä tibetiläiseltä Karma
Tamdingilta ostin kolme jakia ja sain oppaan, joka saatti meidät kahden
vaikeasti kuljettavan solan yli itään päin _Raran_ seutuun, ja
joulukuun 16. päivänä Pike-lan (5,169 metriä) yli, muutaman
pitkittäisen laakson kynnyksen yli, joka kulkee yhdensuuntaisesti
Bogtsang-tsangpon kanssa. Sitte matkasimme itää kohden, painuimme
vähitellen etelään päin ja kiersimme siten vuorijonon, joka tähän asti
oli ollut oikealla puolellamme.
Kolmastoista luku.
Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.
Vietettyäni joulujuhlaa, jonka aattona suureksi mielipahakseni menehtyi
uskollinen jarkandilaisratsuni, kuljimme eteläistä suuntaan kahden
solan yli, joista toinen on nimeltään _Laän-la_ ja muodostaa vesijakaan
_Dubok-tson ja Ngangtse-tson_ välillä. Suurta järveä ei vielä näe, mutta
kyllä eteläisenä, sinertävänä taustana sille sen vuorijonon, joka
kohoaa järven etelärannalla. Menetimme yhden jakeistamme; se ei ollut
menehtynyt, mutta sen etukaviot olivat särkyneet, niin että se oli
juossut jalkansa haavoille. Me jätimme sen joukostamme ja lahjoitimme
sen alkuasukkaille, jotka olivat lähimpiä leirinaapureitamme. Mutta
jakeista monet ja samaten vielä elävistä Lehin veteraaneistamme
tarvitsivat kunnolla levähtääkseen, niin että päätin viipyä puolen
kuukauden ajan tuon suuren järven rannalla. Tosin oli uskallettua pysyä
niin kauvan yhdellä kohtaa Naktsangissa, jossa v. 1901 olin kohdannut
niin voimakasta vastusta, sillä sen kauttahan annoimme viranomaisille
aikaa järjestää menettelynsä meidän suhteemme. Mutta meidän _täytyi_
levähtää, muu keino siinä ei auttanut.
Kestettyämme yöllä -31,2 asteen pakkasen laskeusimme Laän-laaksoa alas
erääseen aivan järven rannalla olevaan kohtaan saakka, missä laakso
levenee järvitasangoksi, ja leiriydyimme kuusi taloutta käsittävän
telttakylän lähettyville. Koko maaperä on täällä rotanreikien kalvama,
välistä niitä näkee kerroksittain toistensa päällä. Jos Keski-Tibetissä
arvioisi vaikkapa vain kymmenennen osan rottaa neliömetriä kohti, niin
saisi tarumaisia lukuja! Leirissä n:o 97 esim. oli mahdotonta asettaa
vuodettani niin, ettei se olisi joutunut useamman reijän päälle, ja
aamulla heräsin siitä, että rotat mekastivat ja vikisivät vuoteeni alla
ja olivat aika lailla ihmeissään, kun eivät enää päässeet ulos
asuntojensa ovista.
Seudun paimentolaiset olivat meitä kohtaan ystävällisiä ja möivät
meille lampaita, voita ja maitoa. He sanoivat että Shigatseen vievä
suuri tie kulki pitkin järven itärantaa; toinen Ngangtse-tson
länsipuolta kaartava tie oli paljon pitempi ja hankalampi. Iso valtatie
Lhasaan kulkee itään Shansa-dsongin kautta. Tähän asti oli sitä
käyttänyt Nain Sing, jonka reittiä juuri nyt leikkasin, sillä
_Marku-tsolta_, pieneltä pohjoisrannalla olevalta vesialtaalta, käy
hänen käyttämänsä tie länsiluoteeseen. Monet paimentolais-yhdyskunnat
talvehtivat järvenrannan lakeilla aukeilla, varsinkin eteläsivulla.
Paimentolaiset eivät koskaan kulje järven ylitse, vaikkapa sen kautta
säästäisivät aikaa, sillä he eivät luota jäähän, ja uusin oppaamme ei
tahtonut millään mokomin saattaa meitä järven yli, vaan varotti meitä
heikosta jäästä. Hänen tiedonantonsa tuntuivat minusta sitä
todennäköisemmiltä, kun hän sanoi järven olevan suolaisen, ettei sen
vettä voi juoda ja etteivät siinä elä kalat eikä vesikasvit.
Mutta jollain tapaa oli pitkää lepoaikaa hyväksi käytettävä. Yhtenä
alkuperäisen matkasuunnitelmani tarkotuksista olikin ollut tutkia sitä
maata, joka ympäröi Nain Singin v. 1873 löytämiä keskusjärviä sekä
toimittaa luotauksia yhdessä tai useammassa järvessä niiden syvyyden
mittaamiseksi. Jos jää kesti, niin voin kulkea järven yli ja luodata
avannoista. Kaksi miestä siis lähetettiin tutkimaan jäätä; 100 askeleen
päässä rannasta se oli 28 sentimetrin vahvuista, 200 askeleen päässä 26
sentimetriä ja 300 askeleen päässä vielä 25,5 sentimetriä. Päätin sen
johdosta alkaa lähimmässä kohdassa pääkortteeristamme lähtien.
Leiriin jäivät Robert ja Muhamed Isa valvomaan omaisuuttamme ja
hoitamaan eläimiä. Tosin lienee ollut uskallettua jakaa juuri nyt
karavaani kahteen osaan, mutta minä en voinut olla toimetonnakaan
puolta kuukautta. Pääkortteerissa oli kaikkea mitä tarvitsimme:
paimentolaisia, laidunta, vettä ja polttoainetta; paikalla näkyi olevan
jonkunlainen merkitys, sillä laaksossa oli pyöreä mani-keko ja
muutamalla vuorenharjanteella Robert löysi "sankangin" eli
erakkoluolan, jonka eteen oli rakettu pieni kivimuuri. Siellä asui lama
_Togldan_ tavallisesti kesät, saaden elatuksensa lähistössä olevilta
paimentolaisilta korvaukseksi siitä, että mutisi taikalukuja pahojen
henkien manaamiseksi ynnä rukouksia karjan menestymiseksi.
Pohjoisrannalle oli meillä puolentoista tunnin matka, ja siellä
todistivat lukemattomat leirisijat paimentolaisten kesävierailuista.
Siellä sijaitsevat heidän telttansa mainioitten laidunmaitten keskellä,
päin etelän aurinkoa ja suoraan edessään tuo suuri järvi, jota ankarat
myrskyt monesti myllertävät.
Me varustimme mukaamme muonaa kymmeneksi päiväksi minulle ja puolelle
tusinalle ladakilaisia. Kaksi elävää lammasta otettiin mukaan; miesten
piti ottaa Robertin pieni teltta, mutta minä tahdoin maata toisen
veneenpuoliskon alla; veneeseen sälytettiin koko muonavarasto, vuode,
turkit ja koneet, ja sitä piti lykätä, kuin rekeä jäätä pitkin. Veneen
piti myöskin olla turvanamme, jos jolloinkin uskaltaisimme ohuelle
jäälle. Valkoinen penikka sai tulla mukaan minulle seuraksi. Minun
poissaollessani asui Robert minun teltassani, missä barografi ja
termografi tikittivät arkkujeni päällä.
Iltapäivällä joulukuun 29. päivänä ratsastin siis Ngangtse-tson luo,
missä leiri n:o 98 pystytettiin rantavallin suojaan muutaman altaan
partaalle. Itäkaakkoon päin on maa avoin, mikäli silmä kannattaa;
järven itäranta häipyy miltei näkymättömiin, länsirantaa ei ylipäänsä
näe ollenkaan; lounaassa kohoaa lumivuoria, joiden aavistaa olevan Nain
Singin "Targot Lhan lumihuippujen" nimellä ristimän vuoriston. Rabsang
oli kamaripalvelijani, Bolu kokkini; he panivat tilapäisen majani
kuntoon; rakennusaineeksi käytettiin veneen toinen puolisko,
valokuvauskoneeni jalka ja huopapeitto. Päivälliseksi sain
lampaanlapaa, hapanta maitoa, leipää, appelsiinimarmelaadia ja teetä,
poltin sitte intialaisen Chevot-sikarin ja katselin järvelle, jota oli
määrä perusteellisesti tutkia seuraavien päivien kuluessa.
Joulukuun 30. päivä, sunnuntai, valkeni pakkasyön jälkeen (-25,1
astetta) säteilevän kirkkaana. Pesemiseen ja pukeutumiseen oli majani
jotenkin ahdas, mutta viimein valmiiksi tultuani voin ilahuttaa
mieltäni ja ruumistani istumalla nuotion ääressä päivänpaisteessa ja
katselemalla suurta järvenpintaa. Kuormasto pantiin pian lähtötuntoon,
vene saatettiin alas jäälle ja pidettiin kahden jalaksen avulla
tasapainossa, kuuden miehen lykätessä sitä sivuilta ja takaa. Mutta jää
teki meille suurta kiusaa. Jäätyessä irtautunutta suolaa oli
kokoontunut jäälle kuin kuivaa perunajauhoa, välistä muodostaen
yhtenäisiä kenttiä, välistä kasaittuen valleiksi ja harjanteiksi,
joihin jalakset ja köli takertuivat kiinni. Sitä säikkymättä me
uurastimme eteenpäin suuntaan Et. 9° It., missä olin pienen mustan
kalliokielekkeen määrännyt maamerkiksemme. Ensimäinen avanto hakattiin
jäähän; tämä oli 21,5 sentimetrin vahvaa, ja järven syvyys jään
yläreunasta mitattuna ainoastaan 4 metriä.
Hetken vielä kuljettuamme neuvottelimme -- minä huomasin, ettemme
tällaisella menolla mihinkään päässeet. Irrotimme jalakset veneen alta
ja laitoimme itsellemme kolme yksinkertaista kelkkaa, joille kullekin
sälytettiin kolmas osa kuormasta. Ja sillä tapaa suoritettiin jälleen
lyhyt taival, minun astuessani jalkasin. Seuraavassa avannossa syvyys
oli 5,7 metriä -- todennäköisesti allamme oli yksi noita tavattoman
matalia suolajärviä, jommoisia niin usein olin tullut tuntemaan
Koillis-Tibetissä. Jälleen pidettiin neuvottelu; telttamme kulkivat
niin hitaasti, ettemme voineet päästä lainkaan järven yli, saatikka
kulkea sen poikki useampaan kertaan. Sittekun molemmat kauvas
taaksepäin jääneet kuormakelkat olivat saavuttaneet meidät, lähetin
yhden miehen Robertin luo noutamaan meille enemmän väkeä sekä kaikki
vanhojen arkkujen puuaineet, mitä karavaanissa vielä oli jäljellä.
Sillävälin irrotimme molemmat veneen laitaan kiinnitetyt sinkkiset
anturalevyt, joiden väliin mastotuhto oli ollut kiinnitettynä. Ne
köytettiin nyt kahden yhteensidotun tuhtolaudan anturoiksi; tämän
merkillisen ajopelin kylkiin kiinnitettiin kaksi pitkää aisatankoa,
niin että ne muodostivat terävän kulman, johon vetoköysi solmittiin.
Tuhdoille levitettiin useampaan kerrokseen Trapetsuntissa ostamani
kaukasolainen "burkha". Luotauskonetta, kaukoputkea ja kaikenlaisia
muita tarvekaluja varten kiinnitimme aisojen väliin riippumaton.
Valmiiksi tultuaan koje herätti yleistä ihailua; siitä kun tätä
omaperäistä rekeä vain hiukankin tyrkkäsi, juoksi se itsestään hyvän
matkaa eteenpäin. Nyt sai vene ylenkatseelliset jäähyväiset, ja
Rabsangin yksin hinatessa vetoköyttä olkansa yli katosi vene pian
pienenä pilkkuna näkyvistämme. Toiset miehet saivat käskyn seurata
hiljalleen perästä; hehän saisivat piankin apua, kun leiristä
toimittamani väki saapuisi.
Suureen lammasnahkaturkkiini kääriytyneenä istuin jalat ristissä
reessä, joka tuntikausia kulki hilpeää kyytiä jään yli, eikä Rabsangin
tarvinnut rasittaa itseään. Se leikkasi suolaharjanteitä kuin ilmaa, ja
hypähti hauskasti, kumeasti helähtäen rosopaikkojen yli, yli halkeamien
ja aukkojen, joiden reunoilla jää kiilteli kirkkaana ja vihertävänä
kuin lasi, ja kiisi liukkailla pinnoilla aivan äänettömästi, niin että
sen kokka iski Rabsangin sääriin, jollei tämä köyden höltyessä osannut
nopeasti hypätä syrjään.
Vaaran paikkaa ei tällä jäällä tosiaankaan ollut; ohuimmissa kohdin se
oli vielä 18 sentimetrin vahvuista. Tibetiläisten pelko jäihin
hukkumisesta oli siis liioiteltua. Mutta heillä on aina suuri
kunnioitus vetehisiä kohtaan ja kiertävät mieluummin järven ympäri kuin
uskaltavat sen yli, epäillen karjupäitä laineita yksin niiden
hiljaisessa talvilevossaan ollenkin.
Useampia harvinaisia jäätymäilmiöitä voi havaita, jotka vaihtelevat
vyöhykkeittäin. Välistä näkee aivan kirkkaassa, tummahkossa jäässä
lukemattomia, pystyssä olevia valkoisia kuvioita, jotka sivuilta
katsellessa näyttävät tammenlehdiltä, mutta ylhäältä katsellessa
tähdiltä, joissa on neljä paperinohutta sakaraa. Toisin paikoin näkee
kirkkaassa jäässä valkean, huokoisen jään muodostamia murskautumia; ne
ovat myrskyn seurauksia, joka on särkenyt alkutalven ensimäisen jään,
niin että murskautumat ovat ummistuneet lopullisen jäätymän sisään.
Pitkistä kapeista repeämistä on vettä pursunut jäälle ja hyhmettynyt
usein metrinkorkeiksi väliseiniksi, jotka muodostavat merkillisiä
holveja ja seinämiä, reunojen ja huippujen toisinaan ollessa teräviä
kuin veitsen terä. Rabsangin tarvitsi niitä vain puhkaista saadakseen
reelle tilaa; mutta nämä jääaidat ovat perin harhaanviepiä ja
vaikeuttavat etäisyyksien määrittelemistä.
Luotasimme kahdeksassa avannossa, ja suurin syvyys oli vain kurja 9,8
metriä. Järvenpohja on mustaa savimutaa. Avannon hakkaaminen kirveillä
ja tuurilla vei aina hyvän neljännestunnin ajan. Heti kun viimeinen
isku on puhkaissut jääkatteen, pursuaa tummanviheriää, kirkasta, kylmää
vettä ylös ja täyttää jääkuopan, ja sitten lasketaan luotauspaino
nuoransa päässä alas syvyyteen.
Ensimäinen luotauslinja oli vienyt meiltä kohtuuttoman paljon aikaa,
etupäässä alituisten keskeytysten ja kuormain alinomaisen purkamisen ja
uudestaan pakkaamisen vuoksi, ja vielä oli jälellä hyvä matka toiselle
rannalle, kun aurinko jo teki laskuaan punaisten ja palokeltaisten
pilvien taa. Mutta taivaalla helotti täysikuu, kallionkieleke häämötti
terävänä ja helposti huomattavana, ja niinpä kiiruhdimme minkä voimat
sallivat. Jää oli tukalan epätasaista, niin että sain pitkiä matkoja
käydä jalkaisin. Kylmänä, valkeana ja autiona järven jääkansi ulottui
kaikille suunnille; kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, me kuulimme
ainoastaan omain askeltemme rapinan sillä. Jos paimentolaisia oli
leirissä sillä rannalla, jota kohden kiiruhdimme, niin mahtoivat ne
olla hyvin ällistyksissään heitä lähenevistä mustista pilkuista. Mutta
yötä ei valaissut yksikään nuotio, eikä susien ulvontaakaan kuulunut.
Vielä viime avannon kohdalta katsottaessa ei kallionkieleke ollut
sanottavasti suurentunut; emmekä pimeässä muutenkaan voineet päätellä,
miten pitkältä meiltä oli vielä kuljettavana. Niinpä tallustimme sitte
herkeämättä, kunnes Rabsang yht'äkkiä pysähtyi ilmottamaan, että olimme
enää vain muutaman sadan askeleen päässä kuivasta rannasta.
Sinne jätimme reen seisomaan ja matkasimme edelleen etumaista vuoristoa
kohti, jonka juurella makasi hajallaan useita alassyösseitä
kallionlohkareita. Sitte kokosi Rabsang niin paljon polttoainetta kuin
löysi -- meidänhän täytyi virittää merkkituli toisten varalle. Vihdoin
nämä tulivatkin täyttä ravia, Tashi, Ishe, Bolu ja Islam Ahun, kaikilla
raskaat kuormat kannettavanaan, sillä he olivat pitäneet parempana
heittää reet jäljelle ja itse kantaa tavaramme. Kaksi tuntia myöhemmin
havaittiin muutamia mustia pilkkuja jäällä; ne olivat luoksemme saapuva
apujoukko, niin että minulla nyt oli luonani kymmenen miestä. Jäältä
käsin he olivat huomanneet tulta neljästä kohden; meitä ympäröi siis
paimentolaisia joka haaralla, mutta me emme tarvinneet niitä emmekä
niistä sen enempää välittäneet.