Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme sarjan hyljättyjä leiripaikkoja ja
muutamin paikoin näimme kivipyykkirivejä, joilla antiloopeja ansaan
houkutellaan. Sitte tulimme laaksoon, jossa vähäinen jäävyö
vähitellen leveni kokonaiseksi jäätiköksi, joka täytti kiinteiden
viherkivijärkäleiden välisen tilan. _Seodshynna_ esiintyy, muuan musta
vuori etelässä, jonka näemme yhtä mittaa parin päivän ajan.
Tibetiläisemme ovat nyt jo niin perehtyneet meihin ja oloihimme,
kuin olisimme lapsuudentuttavia. -- He vakuuttavat, etteivät koskaan
ole tavanneet niin potra väkeä kuin me olemme. Vanhemman nimi on
_Puntsuk_, nuoremman Tsering Dava. Istumme tuntikausia Muhamed Isan
teltassa valkean ääressä ja pakinoimme tuttavallisesti, ja heidän
seikkaperäisesti kuvaillessaan minulle kaikki tiet, mitkä Tibetissä
tuntevat, teen minä muistiinpanojani. Tsering Dava on ollut mukana
pyhiinvaelluksella Tsorinpotsheen, pyhälle Manasarovar-järvelle, joka
on jo kauvan ollut kaihoni ja unelmaini esine! Nyt piti molempain
saattaa meitä enää kolme päivämatkaa; heidän oli täytynyt jättää
jakinsa ja lampaansa vaimojen ja lasten turvaan, ja sielläpäin oli
tavattomasti susia; muuten he olisivat mielellään saattaneet meitä
vaikka kuinka kauvas. 19 päivää sitte he olivat saapuneet Gertsestä ja
aikoivat oleskella täällä kuusi kuukautta; 40 tai 50 telttakuntaa tulee
vuosittain Gertsestä näille seuduille.
Illalla virui kuollut hevonen, laiha ja kurjassa tilassa, keskellä
jäätä laaksossamme. Olin ostanut sen Lehin kauppiaalta, joka minulta
1901 oli ostanut viimeiset yhdeksän kameeliani, 70 rupiin hinnasta. Se
oli kuin haamu tuolta ajalta! Yhtä odottamatta kuoli seuraavana aamuna
muuan muuleistamme. Se näytti terveeltä ja reippaalta ja antoi
kuormittaa itsensä kuten tavallisesti, mutta ei ollut astunut vielä
sataakaan askelta, kun jo kuolleena lysähti kokoon. Molemmat pienet
tibetiläiset hevoset, jotka meitä seuraavat, koettavat hieroa
tuttavuutta sukulaistensa kanssa karavaanissamme; niille ei vain näy
oikein selviävän, että moiset laihat ja surkeat kaakit todella ovat
oikeita hevosia. Tämänpäiväisessä leirissämme n:o 63 näimme niiden
terhentelevän isäntänsä ympärillä ja kerjäävän näiltä kaksi isoa
kimpaletta kovasti jäätynyttä antiloopinlihaa, jotka ne söivät ahnaasti
kädestä kuin sokeripalasia ikään. Samoin ne mielellään syövät jakin- ja
lampaanlihaa; tibetiläiset vakuuttavat tällaisen ravinnon niitä vain
karaisevan. Väkisinkin mieltyy näihin pieniin pörröisiin poneihin; ne
elävät suurimmalta osalta metsänriistan jätteistä, ovat vuoristossa
kuin kotonaan ja kestävät ilman ohentumista erittäin helposti; niiden
keuhkot ovatkin mukaantuneet sen mukaan niinkuin villiaasien. Pakkanen
ei niihin pysty; ilman loimenriekalettakaan ne ovat yöt järjestään
ulkona, eikä edes -30,4 asteen pakkanenkaan, jollainen meillä oli
marraskuun 17. päivän vastaisena yönä, haitannut niitä lainkaan.
Vaikkei niillä olekaan kenkiä, kipuavat ne jyrkkiä rinteitä ketterästi
ylös ja alas -- ja silloin näyttävät niillä ratsastavat miehet
isommilta kuin hevoset. Me näemme naurusuin, miten iloisesti ne
tervehtivät toisiansa jokaisessa leiripaikassa. Puntsuk, joka näyttää
tietä Muhamed Isalle, ratsastaa pienellä ruosteen värisellä ponilla,
joka on jo laitumella meidän vasta sinne saapuessamme. Äkättyään
harmajan toverinsa, jolla Tsering Dava ratsastaa, se heti hilpeästi
hirnahtaa, pystyttää korvansa ja juoksee sen luo; harmo raastaa yhtä
iloisesti. Niiden luonne on aivan toisenlainen, kuin koiriemme, jotka
toisensa nähtyään heti hulluina karkaavat toistensa turkkiin
hampaillaan.
Nyt käy kulku ylös jyrkälle _Tshakt-tshom-lan_ solalle. Dave Tsering
ratsastaa edellämme. Sen pieni pony kiitää ylös jyrkänteen huipulle!
Ollessamme itse vielä hyvän matkan päässä, näemme miehen ja ratsun jo
kuvastuvan kuin mitkäkin varjokuvat solankynnyksellä terävästi taivasta
vasten. Siellä ylhäällä, missä 5,433 metrin korkeudessa useita
kullankaivajain teitä risteilee, seisoo graniittimöhkäleistä pinottu
pyykki. Istuen valkean ääressä, jonka pakkanen ja tuuli tekivät tuiki
tarpeelliseksi, katselin etelään päin avautuvaa suunnattoman laajaa
näköalaa, joka on oikea sokkelo keltaisia, punertavia ja mustia
vuorenhuippuja. Niitten välillä näkyy tasangoita, ja minä aavistan
hyvin tukalan maaperänmuodostuksen odottavan meitä matkustajia.
Ainoastaan aivan lähellä eteläkaakossa muodosti suuremman osan maisemaa
lakea laaksonuoma ja pienoinen järvi. Hyvin karua polkua pitkin
ratsastimme alas leiriin, jossa tibetiläiset ostettujen jakien takia
vaativat lepopäivää.
Sen kuluessa selvitimme laskumme oppaittemme kanssa, jotka olivat
olleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan ja jotka nyt
palasivat kaljuille, kylmille vuorilleen, missä tuulet ulvovat kilpaa
susien kanssa. He saivat kumpikin kolme rupiita päivältä hyvitystä,
edelleen kumpikin kashmirilaisen puukkonsa sekä sitä paitsi kokonaisen
läjän tyhjiksi poltettuja läkkisiä paperossikoteloita, joista he
näkyivät iloitsevan vielä enemmän kuin rahasta. Sitte he katosivat
nopeaan ja keveästi kuin tuuli lähimpäin kunnaitten taakse -- ja me
olimme jälleen yksin.
20 asteen pakkasessa yhdeksän muhametin-uskolaistamme viettivät tänään
Ramadan-juhlaa seuraavaa "aidiansa" huilunsoitolla, laululla ja
tansseilla sekä makostellen vastateurastettua lammasta. Yöllä
lämpömäärä aleni -30,6 asteeseen! Muste jäätyi lakkaamatta kynään,
vaikka istuinkin kyyrysilläni hiilipannun yli; vesimaljassani oli
muutaman minuutin perästä vain jääkimpale.
Aamulla seurasimme, kuten tavallisesti, karavaanimme jälkiä. Mutta
joitakuita tuntia kuljettuamme näin eräästä solasta edessäni 22
laitumella käyvää hevosta, 300 lammasta ja muutamia aivan varmasti
kesyjä jakeja, ja kaikki erään teltan lähistöllä! Etempänä lännessä
kävi laitumella vietä 500 lammasta ja joukko jakeja. Syvässä
laakson-uomassa tuulensuojassa seisoi vielä viisi telttaa, joista
riehahti vastaamme parvi äkäisiä koiria. Miehiä, naisia ja lapsia
säntäsi teltoista ulos katsomaan mistä meteli. Karavaani oli
leiriytynyt lähelle _Dundtsa-tso_ järven länsirannalle ja sai pian
vieraakseen neljä uutta tibetiläistä. Hekin olivat Gertsestä, olivat
saapuneet 10 päivää sitten ja aikoivat olla täällä kolmisen kuukautta.
Noissa kuudessa teltassa asui 40 henkeä, jotka yhteensä omistivat 1,000
lammasta, 60 jakia ja 40 hevosta. Vanhin näistä uusista ystävistä oli
halvattu, n. 53-vuotias mies nimeltä _Lobsang Tsering_. Hän lahjoitti
minulle vadillisen paksua maitoa ja kimpun päreitä, jommoisia
temppeleissä käytetään. Hän oli valmis myymään minulle kolme suurta
jakia 23 rupiista, ja minä ostin ne hetkeäkään aprikoimatta.
Kun karavaani huomenissa oli lähtenyt matkaan, saapui luokseni kaksi
uutta tibetiläistä, jotka olivat hyvin kärkkäät myymään minulle vielä
kaksi jakia. Kun sanoin että rahani olivat menneet karavaanin myötä,
pyysivät he saada seurata minua seuraavalle leirille saakka, missä
kaupat voitaisiin tehdä. Illalla olimme siis kymmenen oivallisen jakin
onnelliset omistajat, ja niiden päämieheksi ja ohjaajaksi nimitettiin
Tundup Sonam. Viimeisillä muuleillamme ja hevosillamme oli nyt vain
aivan vähäiset kantamukset, ja minä olin hyvin iloinen, että voimme
säilyttää ne kaikki hengissä. Mutta juuri täälläpä meiltä 32,9 asteen
pakkasessa paleltui vielä yksi muuli kuoliaaksi.
Seuraava päivämatka vei meidät järven ympäri ja leveään laaksoon, joka
ulottui kaakkoiseen suuntaan. Paimentolaisten kesyjen jakien keskellä
kävi täällä laitumella aivan rauhallisesti puolisentoista sataa
kulaania! Karavaanin oppaana oli muuan nuorukainen ja vanha Lobsang
Tsering ratsasti komealla keltaisella hevosella, jota hän ei tahtonut
myydä mistään hinnasta, edelläni kuin mikäkin airut. Hän mutisi
ratsastaessaan uskomattoman nopeasti rukouksia -- se kuulosti
hyttysparven surinalta lehmuksen ympärillä jonain kesäiltana. Itse
ratsastin jälleen isolla jarkentilaisella päistärikölläni, kun pieni
valkoinen ladakilaisratsuni tarvitsi parin päivän levon.
Leiri pystytettiin erään makeavetisen noron partaalla, jonka kiinteästä
jäästä kuulimme koko yön mitä ihmeellisimpiä ääniä; paukkui ja pärähti,
kurisi ja huohotti kuin olisi kameeli- ja jakilauma ollut lähettyvillä;
olisi voinut luulla kokonaisen vedenhaltija-armeijan pitävän
tanssiaisia jääkaton alla. Koirat haukkuivat jakia kuin riivatut,
kunnes vihdoin käsittivät, että nämä hälyt kuuluivat leirielämän
nautintoihin.
Lobsang Tsering johdatti meidät toisille teltoille, antoi tietoja
Bogtsang-tsangpohon vievästä tiestä ja tiesi kertoa koko joukon muita
hauskoja asioita. Niinpä hän sanoi, että vuosittain käytetään liki
4,000 lammasta ja useita satoja jakeja kuljettamaan suolaa järvien
rannoilta Shigatseen ja Lhasaan. Näistä kaupungeista tulivat myöskin
useimmat kullankaivajat, ja pohjassa päin oli vielä paljon
kullanlöytöpaikkoja, joita emme lainkaan olleet nähneet.
Huomasimme piankin Lobsangin olevan ylhäisen miehen. Sillä
kaikki osottivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja hänen
telttavarustuksistaan voimme päättää, että hän oli rikaskin. Hän puhui
arvokkaasti, ja hänen äänessään oli sivistynyt, hieno sävy.
Ulkomuodoltaan hän muistutti rappiolle joutunutta näyttelijää,
vaskenkarvaisista, likaisista ja aivan parrattomista kasvoista kuvastui
vaihtelurikas vilkkaus. Päinvastoin kuin toiset, joilla päähineenä oli
valkea lammasnahkalakki, komeili hän punaisella turbaanilla, ja hänen
turkkinsakin oli päällystetty punaisella villakankaalla. Turkkiensa
poveen hän oli työntänyt kaikenlaisia kauniita esineitä, niinkuin
inhottavan nenäliinan, yhden noita paksuja, kirjavia, neliskulmaisia
vaatelappuja, joita alati käytetään, muttei koskaan pestä. Siellä hän
myös säilytti nuuskasarveaan, jota hän jonkunmoisella taidolla osasi
käytellä tuulessakin. Hienoksi jauhettua, keltaista nuuskaa kapistetaan
mm. etusormen nenälle peukalonkynnen suojaan pieneksi röykkiöksi ja
siitä nopealla tempulla ja melkoisella melulla saatetaan lopulliseen
määräpaikkaansa.
Joka ilta toi Muhamed Isa minulle raporttinsa. Tänään hänellä oli
esitettävä seuraavaa: "Sahib, Rehim Alin laita on vielä huonosti; hän
pyytää saada uhrata Allahille lampaan."
"Kyllä minun puolestani, jos hän vain siitä paranee."
"Kyllä, aivan varmaan, Sahib."
"Minä pidän sitä hullutuksena, mutta huonommaksikaan hän ei siitä
suinkaan käy, saavathan muhamettilaiset ylimääräisen herkkupalan. Minä
uhraan siis lampaan."
"Ei, Sahib, se ei käy laatuun, silloin uhri kadottaa tehonsa."
"Soo-o. No, saanko minä huomenna munuaiset päivälliseksi?"
"Ei, Sahib, ainoastaan muhamettilaiset saavat syödä uhrilampaasta."
"Jaa-ha, aivan niin, olenhan minä teidän mielestänne kafir (uskoton)."
Silloin hän naurahti vastalauseeksi, mutta vaihtoi puheenaihetta: "Nyt
on meillä enää 13 muulia ja 11 hevosta eli kaikkiaan 27 eläintä
jäljellä alkuperäisestä karavaanista."
"13 ja 11 tekee ainoastaan 24."
"Soo? Sitte pitää minun ne vielä kerran laskea", virkkoi rehellinen
karavaaninjohtajani ja näki vielä paljon turhaa päänvaivaa, kunnes
laskut lopulta kävivät yhteen. Viimein tuli selville, että meillä
jakeja lukuunottamatta vielä oli 25 juhtaa.
Kahdestoista luku.
Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.
Viiden viime päivän kuluessa olimme matkanneet 67 kilometriä suuntaan
Et. 33° It. ja jatkoimme marraskuun 22 p. vielä pienen taipaleen samaan
suuntaan. Olimme nyt suurella, selvästi huomattavalla tiellä, joka
muistutti noin 50:tä rinnakkain kulkevaa jalkapolkua; suolakaravaanien
lampaat ja kullankaivajain jakit olivat ne polkeneet. _Kebetshungussa_,
missä paimentolaisten leiripaikat olivat, kääntyivät uudet ystävämme
takaisin. Tässä Tibetin osassa ei tapaa samaa jyrkkäpiirteistä
vuorijärjestelmää kuin edempänä idässä, missä pitkittäiset laaksot
vuorottelevat yhdenmukaisten vuorijonojen kanssa. Täällä saa kulkea
päiväkaudet yhteensullottujen, matalain kumpujen keskellä, ja niiden
väliltä löytää pienen tasaisen aukean. Tästä myllerryksestä ei kohoa
mitään korkeita, seutuja vallitsevia vuorijyrkänteitä ja turhaan silmä
etsii niitä saarentapaisia jäätikköharjuja, jommoisia Itä-Tibetissä
näimme.
Ankarana pakkaskautena oli ollut aivan tuuletonta, mutta kun yöllä
myrsky jälleen puhalsi, nousi lämpömäärä -20,4 asteeseen. Seuraavana
päivänä ratsastaminen oli peräti vaikeata. Me ratsastimme eteläkaakkoon
ja saimme kylkeemme kovan lounatmyrskyn, niin että olimme melkein
tukahtua sen maata pitkin pyörittämiin pölyaallokkoihin. Se oli koko
kova koettelemus; käsiä ei voinut käyttää mihinkään, kartanlehdet
repesivät riekaleiksi, ja ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, tokko
tässä enää elävänä pääsee seuraavaan leiripaikkaan. Kasvot vääristyvät
ja saavat aivan toisen ilmeen, sillä riihattomassa tuulessa
tahtomattaan puristaa kasvojen lihakset kokoon silmiä suojellakseen,
syntyy joukko liikanaista ryppyjä, jotka valkaisee ja täyttää hieno
pöly. Silmät ovat veristyneet ja vetiset, kyyneleet valuvat alas
poskipäitä, jäätyvät ja imevät pölyä itseensä. Huulet turpoavat ja
särkyvät, ja kynsien alla nahka repeää, niin että sormenpäät ovat
veriset.
Vihdoin pääsen, pikemmin kuolleena kuin elävänä, leiriin, missä väki on
mitä suurimmin ponnistuksin pannut Muhamed Isan teltan pystyyn ja
kauvan aikaa puuhattuaan ja puhallettuaan saanut nuotionkin
viritetyksi, joka kerran sytyttyään riehahtaa hulmuaviin liekkeihin ja
syytää säkeniä tuulispäiden niitä vinhasti piiskatessa. Kiiruhdan
valkean ääreen saadakseni vereni jälleen virtaamaan, mutta se vaatii
runsaan aikansa. Vähitellen kasvojen lihakset jälleen sulavat, eikä
suupielistä kisko enää niin paljon nauraessa, vaikkapa nauruun onkin
nyt niin vietävän vähän aihetta. Lämpimän houkuttelemina saapuu
nuotiolle puolisen tusinaa viimeisiä muulejamme. Sonam Tsering tahtoo
ajaa ne pois, mutta minä armahdan viluissaan värjötteleviä
eläinparkoja. Mitä vähemmäksi niiden luku käy, sitä huolellisemmin
hoidamme eloonjääneitä, ja minä yhäti vielä toivon, että ainakin
muutamat niistä pääsevät ystävällisempiin seutuihin. Suuria toiveita ei
siitä tosin ole, sillä ohra ja maissi on miltei tyyten syöty, ja
riisiäkin on vain säkillinen.
Marraskuun 24. päivä. Kuukauden päästä jouluaatto. Vieläköhän siihen
asti pysymme yksissä? Viime leirissä ei eläimille ollut pisaraakaan
vettä, emme täälläkään löytäneet muuta kuin kovaa jäätä erään hyvin
ahtaan laaksorotkon suulta, niin että yöllä jälleen kuoli kaksi muulia
ja aamulla kolmas. Minun papurikkonikin oli surkeassa tilassa; minä
ratsastin nyt suurella keltaisella konilla, joka ennen oli kantanut
venettä ja sitte keittiökalustoa. Viimemainittu sälytettiin nyt yhden
parhaan muulimme selkään, mutta se kuoli ennen kuin seuraavalle
leiripaikalle päästiin, ja yksi karavaanin hevosista sai käydä
noutamassa sen kantamat arkut.
Neljä muulia mennyt yhtenä päivänä! Nyt minulla oli niitä enää vain
kahdeksan. Koko kuormastoamme kantoivat jakit, nuot uljaat jakit!
Erotessamme kuolleiden luota hiipi kohta susiparvi rotkoista niiden
luo. Islam Ahun, joka seurasi minua ja Robertia Rehim Alille
tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, koetti niitä hätistää pois, mutta
turhaan. Yhtä raadoista oli neljä isoa korppikotkaa jo pahoin pidellyt;
ne lienevät saapuneet jo varhemmin, sillä ne olivat jo kylläisiä ja
hyppelehtivät vain vaivoin syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Korpit
odottivat jonkun matkan päässä vuoroaan.
58 hevosesta ja 36 muulista oli meillä enää jäljeltä 12 hevosta ja 8
muulta. Eloonjääneiden suhdeluku oli siis jotenkin sama kuin
alkuperäinen suhdeluku. Olisi kuitenkin hätiköityä päättää tästä, että
hevoset olisivat yhtä kestävät Tibetin ylämaalla kuin muulit. Jos
meillä jarkentilaishevosten sijasta olisi ollut pieniä, sitkeitä
sanskarilaisponeja, niin olisi tulos varmaan langennut hevosten
puolelle. Mutta toiselta puolen oli meillä ainoastaan Poonchin muuleja.
Jos meillä niiden asemesta olisi ollut tibetiläisiä, niin olisivat nämä
todennäköisesti kestäneet paremmin kuin hevoset. Mutta Ladakissa tapaa
aniharvoin tibetiläisiä muuleja.
Neljä päivää kävi nyt kulku kohti puolipäivän aurinkoa, hitaasti halki
solien ja mutkittelevain laaksojen, poikki pienten aukeiden, joilla
kiangit elivät ihanaa, vapaata elämäänsä, yli koviksi jäätyneitten
jokien ja ohi lähteiden, joiden reunoilla jää auringossa hohti
smaragdivihreänä, ohi lammaskatraan ja neljän teltan ja vihdoin päätyen
avoimelle, vuorten sulkemalle lakeudelle, joka painui tuntuvasti
etelään päin ja jonka keskellä miltei tyhjiinkuivunut suolajärvi
kipsi- ja suolakiteittensä avulla säteili kuulakkata hohdetta, johon
vain vastasataneen lumen loistetta voi verrata.
Tämän seudun nimi oli _Mogbo-dimrop_; punaisten vuorten juurella näimme
kuusi kivimuurien ympäröimää mustaa telttaa. Niissä Ramgjal ja Tundup
Sonam löysivät vain kahdeksan asukasta, lapsia, poikia ja ukkoja, sillä
työhön kykenevät miehet ja naiset olivat lähteneet karjan kera ulos.
Nämä paimentolaiset olivat _Naktsangin_ maakunnasta; he kuuluivat siis
Lhasan devashungin vallan alle eivätkä niinmuodoin voineet antaa meille
mitään tietoja Dangra-dshum-tson kaltailla olevasta maasta, jonka
paimentolaisia hallitaan Tashi-lunposta käsin. Jakeja ja lampaita he
kyllä kernaasti olisivat myyneet, jos olisimme suvainneet jäädä tänne
vielä huomiseen saakka.
Nyt käveli Muhamed Isa teltasta telttaan ja palasi takaisin mieli
täynnä synkkiä aavistuksia. Eräästä lähettyvillä olevasta telttakylästä
oli saapunut vanhanpuoleinen mies, joka oli toisia varottanut.
Jyrkällä, käskevällä äänellä hän oli lausunut: "Me tiedämme, että
teillä on matkassanne europalainen, ja niille on maa suljettu. Estää
emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakeja ja
lampaita, ja mitään tietojakaan emme voi teille antaa. Parasta olisi
teille kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten käy teidän huonosti!"
"Me olemme matkalla tashi-laman luo, joka odottaa meitä."
"Täällä ei tashi-lama meitä liikuta, me olemme suoranaisesti Lhasan
hallituksen alamaisia."
Tundup Sonam, joka oli mukana, oli huomannut että kaksi nuorukaista nyt
puuttui, ja hän oli vakuutettu että nämä olivat pikalähetteinä
lähteneet lähimmän "bombon" eli päällikön luo etelään. Meidän
täytyi siis niin kiiruusti kuin mahdollista päästä alueelle, jota
Tashi-lunposta käsin hallittiin.
Joulukuun 1. päivänä lähdimme senvuoksi aivan varahin matkaan 31,2
asteen pakkasessa, joka taas maksoi yhdelle muulille hengen. Sen repi
paikalla palasiksi viisi sutta, jotka olivat niin rohkeita, etteivät
edes väistyneet syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Saavuttuamme
puoliväliin päivämatkaamme näimme teltan, jonka ainoina isäntinä näkyi
olevan kaksi äkäistä, vaaleankeltaista koiraa. Mutta varmaan olivat sen
varsinaiset asukkaat liian arkoja meille näyttäytyäkseen ja katselivat
meitä vain tähystelyreijistä. Tämänpäiväisen leirimme lähettyvillä oli
jälleen telttoja, joista tavalliset kaupantekijäni ostivat kaksi jakia,
kolme lammasta ja kannun likaista maitoa. Ennen kuin tibetiläiset
ryhtyivät kauppoihin, olivat he ensin tiedustaneet, eikö matkassamme
ollut "peling", europalainen, ja sanoneet tahtovansa käydä leirissämme
ottamassa asiasta selvää. Mutta heille oli vastattu, että seurueemme
ylhäisin mies oli "kalun", eräs Ladakista kotoisin oleva korkea
virkamies, ja että meillä oli useita raivoisia koiria. Silloin he
olivat luopuneet vierailustaan. Mutta kun jälleen läksimme matkaan,
saapui heistä kaksi, ja Muhamed Isa otti toisen oppaaksi. Toinen jäi
seisomaan meidän luoksemme ja katseli minua tarkastelevasti, että
mahdoinko minä tosiaan olla "peling" vaiko "kalun". Selväksi ei asia
lie hänelle käynyt, sillä hän näytti erinomaisen huolestuneelta meidän
poistuessamme.
Leiri n:o 77 oli sijoitettu erään sivulaakson korkeampiin kerroksiin,
missä muuan lähde oli jäätynyt valtaisiksi jääpatsaiksi. Nuotion
ääressä tapasimme kaksi vierasta miestä, jotka olivat käärineet kaljun
päälakensa peitteeksi punaisen turbaanin ja sen ympärille
hiuspalmikkonsa; edelleen heillä oli punaisin ja vihrein nauhoin
kirjaillut turkit ja sen päällä heilumassa norsunluisia renkaita ja
hopeisia jumalankuvia; vyöllä heillä oli kalvat, jotka olivat pistetyt
hopeahelaisiin ja runsaasti kehnoilla koralleilla ja turkiiseilla
koristettuihin huotriin; jaloissa uudet kirjavat huopasaappaat ja olan
ylitse kantoremmissä mustat musketit. He kuuluivat Naktshusta tulevaan
pyhiinvaeltajain joukkoon. Ladakilaisemme kuitenkin olivat varmat
siitä, että vieraat olivat tulleet meitä vakoilemaan. Jos me
olisimme heitä vahvemmat, niin he vain -- kuten sitte kävikin --
tiedustelisivat, olisiko meillä mitään myytävänä mutta päinvastaisessa
tapauksessa varastaisivat hevosemme. Joka tapauksessa he esiytyivät
hyvin kohteliaasti, olivat erinomaisen ystävällisiä ja lupasivat
huomenissa palata mukanaan muutamia jakeja ja lampaita, jotka me
voisimme heiltä ostaa.
"Me jäämme teidän luoksenne hämäriin asti ja palaamme ennen päivän
nousua. Sillä jos joku näkisi meidän tekevän kauppaa pelingin kanssa,
niin kävisi se meille liian kalliiksi!"
"Olkaa huoletta, minä en teitä anna ilmi," minä sanoin.
"Vaikka meidät antaisittekin ilmi, bombo tshimbo, ei meikäläisten
käsistä niin helposti pääse pakoon pujahtamaan. On niin paljon
pyhiinvaeltajia Raktshusta matkalla Kang-rinpotshen pyhälle vuorelle."
"Menkää rauhassa ja tulkaa takaisin eläintenne kanssa, niistä saatte
hyvän maksun."
"Hyvä. Mutta sanokaas, ettekö ole sama peling, joka viisi vuotta sitte
tuli kahden seuralaisen kanssa Naktshuun ja jonka kuvernööri pakotti
kääntymään takaisin?"
"Kyllä, se olin minä."
"Me itse emme ole teitä ennen nähneet, mutta koko maakunta puhui
teistä, ja teillä oli Shereb lama oppaananne. Teillä oli myös
suuri karavaani, jossa oli kameeleja, sekä useita venäläisiä
palveluksessanne."
"Miten voitte vielä kaiken niin hyvin muistaa?"
"Ah, siitä puhuttiin paljon: olisipa ihme, jos nyt osaatte välttää
ryöväreitä."
Tästä sangen vähän imartelevasta kuuluisuudesta minä kohta huomasin,
että kun kerran tavallisilla ihmisillä oli niin tarkkoja tietoja
minusta, niin kävisi viranomaisille perin helpoksi seurata jälkiäni.
Nyt _tiesivät_ siis tibetiläiset jo, että juuri minä, eikä kukaan muu,
tunkeuduin kielletyn maan sydämeen! Kuinka nopeaan tämä tosiasia
lentäisikään huhun siivillä alas etelään! Kuinka pian tulisikaan
devashung kieltämään minua jatkamasta matkaani! Missä murtuisikaan
ylpeä aaltomme, kajahtaisi säälimätön "tähän asti, mutta ei etemmäksi!"
-- taustana suustaladattavat kiväärit ja kiiltävät kalvat? Niin, missä
särkyisivät unelmani _jälleen_ pirstoiksi ja toivojeni valtimo lyömästä
lakkaisi?