suuren valkean kappaleen tuntematonta maata lähenimme Doverin reittiä
terävässä kulmassa, vaikka vielä olimmekin koko lailla idempänä sitä.
Villi jaki juoksi tiemme poikki, ja me kysyimme itseltämme, mahtoiko se
olla eilinen vihollisemme. Paikalla, johon pystytimme leirin n:o 58,
löysimme jälleen muutamia tulisijoja, jotka voivat olla vasta parin
päivän vanhoja. Jännityksemme ja ikävämme kasvoi päivä päivältä, nyt ei
asutun Tibetin äärimäinen raja enää voinut olla kovin kaukana. Kun
telttani ovelta annoin katseeni liitää näiden epätasaisten punaisten
tai mustain, lumiharjaisten tai lumettomain vuorenhuippujen yli, luulin
näkeväni kokonaisen armeijan kysymysmerkkejä tanssivan niiden päällä,
mitkä narrinpuvussa ivaten minua siitä, että ilman vartiojoukkoa olin
uskaltanut kielletyn maan sydämeen, mitkä kutsuen ja maanitellen, mutta
kaikki epäröiden ja tutkivasti katsellen. Askel askeleelta, päivä
päivältä lähenimme yhä heikkenevin voimin näiden kaikkien kysymysten
ratkaisevaa vastausta. Joka silmänräpäys voi se taivaanrannalla ottaa
aseellisen ratsasjoukon hahmon, joka toisi meille devashungin, Lhasan
hallituksen, käskyn lähteä heti maasta ja palata takaisin pohjoiseen.
Minä olin vielä heikko tautini jälkeen, menin jo kello 7:ltä maata ja
nukuin hyvin, saamatta siitä kuitenkaan sanottavaa apua, sillä yhäti
tunsin itseni surkean vähävoimaiseksi. Tsering oli aivan onneton, kun
hänen ruuilleen niin vähän kunniaa osotin. "Kuinka sahib voi jälleen
voimistua, kuu ei syö", koetti hän minua tavan takaa kehottaa. Se oli
veikeä mies tuo Tsering päiväkaudet marssiessaan keppi kädessä
itsetietoisena ja juhlallisena kuin kukko pienen osastonsa etunenässä.
Myöhään illalla kuulimme kaameaa pitkällistä sudenulvontaa läheltä.
Villeistä, valittavista äänistä voi arvata nälän tehneen pedot yhä
rohkeammiksi ja että tuoreen lihan haju niitä kiihotti. Ne olivat
lähteemme toisella puolella, ja sinne hiipi Tundup Sonam ampuakseen
parveen ja siten säikyttääkseen ne matkoihinsa, vaikkei hänellä
pimeässä ollutkaan suuria toiveita satuttaakseen. Pedot tosin
vetäytyivät taapäin, mutta olivat yön kuluessa kuitenkin hyökänneet
hevostemme kimppuun, jotka olivat paenneet pohjoiseen päin kuin olisi
niillä ollut ruutia hännässä. Sieltä ne kuitenkin, hyvän päivämatkan
päässä leiristämme, löysivät perään lähteneet miehet, niiden jälkiä
seuraten.
Marraskuun 10. päivänä meillä jälleen oli hyvä maaperä ja me näimme
itäkaakossa järven, joka keskeltä oli syvänsininen, mutta muuten näytti
hohtavan valkoiselta renkaalta. Tämänpäiväisen leirimme, n:o 59,
läheisyydessä huomattiin selvästi miehen jäljet, joka oli ajanut viittä
kesyä jakia järveen. Jäljet voivat olla korkeintaan kolmen päivän
vanhoja ja synnyttivät mitä suurinta jännitystä karavaanissa. Me olimme
ehdottomasti aivan lähellä ihmisasumuksia, ja minä muistelin miltei
surkutellen sitä lähes 3-kuukautista aikaa, jolloin meidän ei tarvinnut
peljätä vihamielisiä ihmisrotuja. Pidimme nyt sotaneuvottelua: pitikö
meidän vielä mahdollisimman kauvan välttää kosketusta ihmisten kanssa
ja väistää heidän telttejään, jottei meidän ainakaan olisi pakko palata
takaisin ennemmin, kuin jokainen yritys tunkeutua etelään kävisi
mahdottomaksi? Vai pitikö meidän etsiä ensimäiset paimentolaiset
käsiimme niin nopeasti kuin suinkin ja pyytää heiltä apua? Juuri tässä
silmänräpäyksessä tuli Tundup Sonam juosten miltei läkähtyneenä: hän
oli tietä tarkastellessaan nähnyt lännessä käsin mustan teltan! Heti
lähetin hänet kahden muun kanssa sinnepäin ja annoin heidän ottaa
mukaansa kourallisen rupioita.
Mutta erityisen huvittavia tietoja tästä ensi kohtauksestamme ihmisten
kanssa ei heillä kuitenkaan ollut tuotavana.
Teltassa asusti vain vaimo kolmen lapsensa kera. Hän oli kotoisin
_Gertsen_ piiristä lounaassa käsin ja oli hän tullut sieltä tänne 25
lyhyessä päivämatkassa. 17 päivää sitten hän oli saapunut molempain
miestensä kanssa, mutta kummatkin olivat muutamia päiviä sitte
palanneet takaisin Gertseen, täytettyään hänen telttansa villiaasin
lihalla. Hän odotteli joka päivä vanhempiaan, joiden oli määrä tulla
kolmeksi kuukaudeksi hänelle seuraa pitämään, jolla aikaa he eläisivät
metsäriistan, jakin, kiangin ja antiloopin lihasta. Hänellä oli
muutamia kesyjä jakeja ja pieni lammaskatras, joita hänen ja vanhimman
lapsen oli määrä kaita ja lypsää. Teltan sisustus oli hyvin kurja,
mutta sen keskellä kuitenkin paloi lämmittävä valkea. Hänen tietämänsä
mukaan oli eräässä naapurilaaksossa vielä neljä muuta telttaa. Tundup
Sonamin kerrottua, että me olimme ladakilaisseurue, jonka oli määrä
vaeltaa pyhiin paikkoihin, arveli hän meidän valinneen huonon tien ja
tehneen paremmin, jos olisimme kulkeneet etelämpää, missä asui ihmisiä.
Hänen maantieteelliset tietonsa olivat hyvin vähät. Seutua, jossa me
nyt olimme, hän kutsui _Gomo-selungiksi_. Kullanlöytöpaikat, joiden ohi
olimme kulkeneet, sijaitsivat _La-shungin_ maassa, ja leirin n:o 55
vieressä olevaa järveä hän kutsui _La-shung-tsoksi_. Palvelijani, jotka
ennen olivat olleet Länsi-Tibetissä, pitivät näitä tietoja
luotettavina, koska olivat jo kuulleet nuo nimet.
Nyt siis jää oli murrettu. Oltuamme 79 päivää kokonaan erotettuina
ulkomaailmasta, olivat ainakin jotkut miehistäni nähneet ihmisiä. Mutta
tämän yksinäisen naisen, tämän aavikon tyttären, tämän oikean "_lady 07
the mountains'in_", vuorien neidon jälkeen täytyi tulla hyvinkin pian
muita heimolaisia. Ja jälleen neuvottelimme toimenpiteistä, joihin oli
ryhdyttävä. Tuo nainen asui yksin, hänen kauttaan ei etelään voinut
levitä tietoa lähestymisestämme. Toistaiseksi voimme siis ajatella
asiaa yhtä levollisesti kuin tähänkin asti, ja vasta sitte, kun
olisimme joka puolelta paimentolaisten ympäröimät, joiden keskuudessa
huhu pian leviää, täytyisi meidän miettiä matkamme jouduttamista.
Ensi työksemme saimme eläimille lepopäivän, sillä laidun oli hyvä. Ja
ihanata oli saada viettää tämä päivä teltan seinien sisällä. Myrsky
vihelsi ja ulvoi ruohokossa ja kivien ympärillä. Kaikki, mikä oli
irrallaan ja kevyttä, lensi tuulen mukana, ja maaperä näytti
jälkeenpäin kuin nuohotulta. Taivas on selkeä ja pilvetön, tuo hurja
meno käy vain aivan lähellä maanpintaa, ja siitä voi käsittää, mikä
tärkeä merkitys tuulella on maan ulkopinnan uudestamuodostamisessa;
jokaisessa sellaisessa myrskyssä muuttavat suunnattomat määrät
kiinteitä aineksia paikkaa.
Mutta yöllä myrsky katkesi yhdellä iskulla, ja äkkiä kävi niin
tyveneksi että siitä heräsin. Tuntui aivan kuin olisimme leiriytyneet
vesiputouksen rannalle, joka äkkiä olisi tauonnut kohisemasta. Ihminen
vavahtaa ja kysyy itseltään mitä on tapahtunut, mutta tottuu pian
hiljaisuuteen ja tuntee kohinan ja vedon puutteen virkistävän itseään.
Yhdestoista luku.
Ensimäiset ihmiset.
Marraskuun 12. päivän aamulla taas surusanoma: jälleen oli kaksi
parasta hevostamme kuollut ja kolmas, joka jo Lehistä saakka oli
kantanut kahta Tukholmassa valmistettua arkkua, oli kuolemaisillaan.
Kaikki kolme olivat edellisenä iltana vielä olleet terveet ja kuolivat
aivan samanlaisiin oireisiin. Niitä rupesi pyörryttämään, jalat eivät
niitä enää kannattaneet, ne horjuilivat ja hoippuilivat sinne tänne
eivätkä kaaduttuaan enää kyenneet nousemaan pystyyn. Yhä vielä toivoin
voivani pelastaa karavaanin rippeet, ja kuvittelinpa jo voivani viedä
eläimet Shigatsessa tuoksuvalta apilaalla täytettyjen soimien luo -- ja
nyt murtuivat juuri ne, joita olimme pitäneet kaikkein väkevimpinä! Nyt
oli meillä enää ainoastaan 13 hevosta jäljellä; kohta kävisivät taakat
liian raskaiksi eloon jääneille.
Niin pitkälle eivät asiat sentään kehittyneet, sillä näin surkealla
tavalla alkanut päivä oli meille vielä ennen laskuaan tuova ilonkin
aihetta. Karavaanin jälkiä seuraten ratsastimme kunnaita kierrellen,
kunnes syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa näimme leirin n:o
60. Olin juuri teltassani, kun Muhamed Isa ilmoitti, että laakson
alapäästä Tundup Sonam astui luoksemme kahden tibetiläisen, jalkamiehen
ja ratsastajan seuraamana. Hitaasti ja arastellen, aivan kuin peljäten
Tundup Sonamin houkuttelevan heitä rosvojen luo, laskivat tibetiläiset
pitkät, kömpelöt tuliluikkunsa maahan ja lähenivät varovasti. Tundup
oli saanut käyttää kaiken kaunopuheliaisuutensa, ennen kuin oli
onnistunut taivuttamaan heidät lähtemään mukaansa. Hän oli kertonut
heille meidän olevan pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat ylhäistä lamaa
Ladakista pyhille paikoille. Silloin olivat he ilmottaneet tahtovansa
tulla osottamaan kunnioitustaan "hänen pyhyydelleen" sekä tuoda
hänelle rajattoman kunnioituksensa ja hartautensa todisteeksi
lampaanmahallisen voita ja toisen vuohenmaitoa. Muhamed Isa, joka oli
tottunut seurustelemaan tibetiläisten kanssa, rauhotti heitä siten,
että pakinoi ja naljaili teltassaan heidän kanssaan. Sitte saatettiin
heidät minun luokseni, he laskivat lahjansa maahan, lankesivat
polvilleen, työnsivät kielensä pitkälle suusta ja kumarsivat syvään.
Pyhän miehen asentesta he tapasivat europalaisen, mutteivät näkyneet
olevan lainkaan tyytymättömiä tähän vaihtokauppaan. Muhamed Isa oli
tulkkina. Ensiksi piti heidän kertoa seudun maantieteellisistä
seikoista ja sen maan laadusta, jonka halki tiemme kävi. Heidän
antamansa tiedot vahvistivat joka suhteessa "vuorten neidon" antamia;
molemmat tibetiläiset sanoivat meille, ettemme vielä useihin päiviin
tulisi lainkaan näkemään ihmisiä, mutta että joka päivä sivuuttaisimme
mustia telttoja.
Vieraittemme ikä saattoi olla 50 ja 40 vuotta. Vanhempi oli suuressa
määrin tyypillinen, enemmän apinan kuin ihmisen näköinen; nuorempi
näytti monia seikkailuja kokeneelta ja voi yhtä hyvin olla
rosvopäällikkö kuin mitä muuta hyvänsä.
Keskustelu, joka nyt syntyi heidän ja minun välillä, ei itsessään
suurtakaan hauskutusta tarjonne. Mutta meidän asemassamme oleville se
oli jännittävä kuin taru -- koskihan se meidän pelastustamme!
"Kuinka pitkältä on lähimmälle Shigatseen vievälle tielle?" kysyin.
"Neljä pitkää eli viisi lyhyttä päivämatkaa."
"Tahdotteko johdattaa meidät sille?"
"Miksikäs ei, jos saamme maksun."
"Paljonko siitä tahdotte?"
"Sen bombo thsimbo (suuri päällikkö, nim. minä) itse määrätköön."
"Onko teillä hevosia, jotka voisitte meille myydä?"
"Meillä on kaksi, mutta niitä emme myy."
"Onko teillä ehkä jakeja, jotka olisivat ostettavina?"
"Kyllä, voimme myydä viisi, jos saamme kaksikymmentä rupiita
kappaleesta."
"Annatteko meille muutamia lampaistannekin?"
"Kuusi voitte saada, jos annatte neljä rupiita lampaasta."
"Hyvä. Tuokaa nyt minulle kaikki eläimet, jotka voitte myydä, ja jos
olen niihin tyytyväinen, niin saatte hyvän maksun."
"Mutta bombo tshimbon on jäätävä tänne huomiseen saakka, jos meidän
nämä kaikki on hankittava."
Sovittiin siis, että me jäisimme. Mutta minä tunsin tibetiläiseni ja
tiesin, että he lupaavat paljon ja pitävät vähän. Pidätin senvuoksi
miehet yön luonamme ja heidän täytyi maata Muhamed Isan teltassa.
Siellä heitä iltapuhteen hetkinä hauskutettiin huilujemme äänillä, ja
pian he kotiutuivatkin niin hyvin, että heidän kielensä alkoivat laulaa
ja surista kuin rukousmyllyt. Vielä uneen vaipuessani kuulin heidän
sorinansa.
Ja tänä yönä minä nukuin hyvästi! 80 päivää kestäneen täydellisen
yksinäisyyden perästä oli minulla jälleen ihmisiä vieraina
teltoissamme; olin saanut ihanata rasvaista vuohenmaitoa ja huomenna
saisin pistellä poskeeni lihavata lammasta; olin saanut tietoja maasta
ynnä päivämatkoista, jotka meillä vielä oli jäljellä matkallamme
kaukaiseen päämääräämme. Ja mikä parasta: sotavanhuksemme,
karavaanijuhtamme saisivat apua! Ja tämä apu oli todellakin kuin
taivaasta lähetetty, sillä juuri tänään olivat, sitte kun yhdellä
iskulla olimme menettäneet vielä kolme hevosta ja Rehim Ali
valitettavasti vielä oli laskettava kuormastoon, taakat käyneet liian
raskaiksi eläimillemme. Tulevaisuus paistoi yht'äkkiä minulle
rusottavassa hohteessa. Tosin ei Samoma-saktshä-vuoriston harja täällä
järven rannalla iltaruskon purppurahohteessa ollut sen purppuraisempi
kuin ne vuoret, joiden niin monina yksinäisinä iltoina ennen olimme
nähneet komeassa väriloistossa palavan, tosin ei leirivalkeain sininen
sauhu ollut ruohoarojen keijukaistanssia sen enempää muistuttava kuin
tähänkään asti, tosin nousi yö yhtä kaameana ja kylmänä itäisten
vuorien yli kuin ennenkin -- mutta minusta näytti tänään kaikki
leppoisammalta, riemukkaammalta ja toivehikkaammalta!
Tuskin oli uusi päivä koittanut, kun molemmat tshangpamme lähtivät
muutamien ladakilaisten seuraamina kotiaan, varustautuakseen suureen
kaupantekoon. Jo pari tuntia myöhemmin olin viiden komean jakin
onnellinen omistaja; ne voivat, tibetiläisten sanojen mukaan, helposti
kantaa kukin neljä arkkua, kun meidän hevosemme ja muulimme olivat
kantaneet vain kaksi. Yksi jakeista sai veneen kannettavakseen, ja
hevonen, joka sitä oli kiskonut aina Lake Lighteniltä saakka,
julistettiin nyt virkavapautta nauttivaksi -- hengähdinpä oikein
syvään, nähdessäni tuon kelpo eläimen ilman kuormaa. Sille ostimme
neljä lammasta à 4 rupiita kpl ja vaihdoimme viimeiset kolme
lammastamme kahteen uuteen, maksaen väliä 2 rupiita. Täällä
_Gomo_-järven rannalla pääsivät myös viimeiset kahdeksan vuohtamme
hyvin ansaittuun lepoon ja vaihdettiin yhtä moneen tibetiläiseen,
jolloin meidän oli maksettava rupii vuohta kohti välirahaksi. Illalla
sain kolme vertaa niin paljon maitoa kuin tavallisesti, ja rasvaisempaa
ja parempaa kuin mitä menehtyneet vuohiparkani olivat kyenneet
antamaan. Kumpikin vaihtopuoli oli kauppaan erinomaisen tyytyväinen.
Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat
tykömme, hurjan komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka
riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan;
pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset
vyössä, ratsastaen pienillä, sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan.
Vaikka villiä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja
hyväntahtoisia, ja ikivanhoissa, täitten kansoittamissa turkeissaan ei
heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni, pyöreä
nahkatakki, nuoremmalla turkishuuppa, joka paitsi kasvoja peitti koko
pään. He olivat ahtanneet eväänsä ja kaikellaiset matkalla tarvittavat
kapineensa turkinpoveen, ja vyössä, joka turkkeja uumilta kiristi,
riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka
askeleella heiluivat ja kalahtivat yhteen. Jaloissa heillä oli
huopasaappaat, alkuaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut,
muttei housuja lainkaan -- mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen
pakkasessa housuttomana satulassa!
Koska he olivat kotoisin Gertsestä, lounatmaasta, eivät he tunteneet
sitä maata, jonka halki meidän tiemme tuli mennä, kuin vähän tai ei
lainkaan, mutta luulivat, että me tarvitsimme Shigatseen tullaksemme
vähintäin 50 päivää! Talven he viettävät Gomon alueella ja elävät
siellä metsästyksellä. He voisivat helposti kattaa pienen
aamiaispöydän, josta vaativaisinkin herkkusuu voisi olla tyytyväinen.
Tai eikös miellytä teitä ehkä seuraavanlainen ruokalista:
Pikarillinen vuohenmaitoa rasvaisen keltaisen kerman kera. --
Jakin munuaisia kullankeltaisiksi paistettuina. --
Ydintä jakin luista hiilivalkealla käristettynä. --
Hienoja, pieniä, pehmeän, mehuisan lihan palasia antiloopin
selkänikamain kohdalta, tulessa hitaasti pyöritellen
kypsennettyinä. --
Antiloopinpäätä, nahkoineen karvoineen liekeissä pidettynä,
kunnes on käynyt mustan-karstaiseksi.
Mutta yleensä on heillä aivan toinen maku kuin meillä. Villiaasin
kaadettuaan he palottelevat sen ja säilyttävät palat teltassaan, jossa
ne ladotaan renkaan muotoon mahdollisimman kauvaksi tulesta. Mitä
kauvemmin ne siinä ovat saaneet maata, sitä paremmalta pitäisi niiden
maistua. Shangpain mielihalu on syödä lihaa raakana, kovana, kuivana ja
vanhana. Heidän näkee turkkinsa povesta vetävän esiin jakin rintaluun,
joka pikemmin näyttää mustuneelta puupalaselta kuin miltään syötävältä.
Puukko esiin tupesta, ja sillä sitte kiskotaan kovaa lihaa palasina tai
suikaleina. Kiinalainen tiilitee se kumminkin on heidän korkein
nautintonsa, ja mitä paksumpaa ja likaisempaa se on, sitä paremmalta se
näyttää heille maistuvan. He sekottavat sitä voikimpaleella.
Villihanhien tavoin he ovat perityn kokemuksen kautta oppineet
tietämään, missä paraat leiripaikat ovat löydettävissä. Saa olla varma
siitä, että heidän telttansa on aina pystytetty sellaiseen paikkaan,
minne tuuli vain vähän tai ei ollenkaan pääse; että lähistöllä on hyvää
laidunmaata heidän kesyille jakeilleen, lampailleen, vuodilleen ja
hevosilleen -- jos heillä niitä on; ettei heidän teltastaan ole
pitkältä anteliaille metsästysmaille, ja että vettä sieltä on alati
saatavissa. _Gomo_-järven luona heillä oli mainiota ruokasuolaakin
ilmaiseksi. Kun heidän kotieläimensä ovat kalunneet ruohon lähistöstä
tyhjiin ja riista on loppunut, siirtävät he leirinsä toiseen seutuun.
Teltat pystytetään aina samoihin paikkoihin, minne heidän esi-isänsäkin
ikimuistoisilta sukupolvilta ne ovat pystyttäneet ja missä usein vielä
seisoo vanhoja uhripyykkejä, jotka ovat kivistä kasattuja raunioita,
tarkotetut taivuttamaan vuoren ja laakson haltioita heille
suosiollisiksi.
Tshangpaille, "pohjan asukkaille", jotka talvensa viettävät
pohjoisessa, on metsästys pääasia, karjanhoito sivuasia. Gertsessä ja
Senkorissa, Bogtsang-tsingpon varsilla tahi Maktsangissa asuvat
tibetiläiset, joilla on suuria karjalaumoja, eivät talveksi
siirry pohjoiseen, sillä heille jälleen metsästys on sivuasia.
Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antiloopia. Epätasaisella
maalla he hiipivät tuulta vastaan. Alituinen elämä luonnon helmassa on
teroittanut aivan uskomattomasti heidän aistejaan. He tuntevat jakin
ominaisuudet ja tavat yhtä hyvin kuin nämä itsekin, ja tietävät, miten
pitkälle he voivat mennä, siirtymästä sen aistimien tarkkuuden rajan
yli. He tietävät, ettei sen näkö ja kuulo ole erityisen hienosti
kehittyneet, mutta että se pian vainuaa metsästäjän, joten hyökkäys on
tehtävä tarkkaan tuulta vasten. Vaikka lähteekin metsälle paksuun
turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii metsästäjä kuitenkin niin äänettömästi
ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan
pyssynkantaman päähän. Sitte hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään,
lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa
sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri
oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti,
kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa
otuksensa kaatuvan.
Toisen kerran hän väijyy tuntikausia ampumavallin takana, jonka hän
itse tai esi-isänsä, ehkäpä jo hänen isoisänsä isoisä, on rakentanut
jonkun lähteen reunalle, ja odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä
villiaasilaumaa, joka illan tullen saapuu juomaan. Mutta antiloopit,
villit lampaat ja gasellit ovat liiaksi valppaita, antaakseen
taitavimmankaan metsästäjän pettää itseään. Sittekään ei antiloopin
aina onnistu välttää hänen kavalia väijyksiään. Hän panee
vanhuudestaan tunnetuille antiloopipoluille ansoja; sisäisen Tibetin
metsästäjä-paimentolaisten luona joutuu aivan ihmetyksiinsä nähdessään
ne runsaat määrät antiloopinlihaa, jotka rengasmaisesti reunustavat
teltanseinämiä.
Miesten ollessa näissä hommissa hoitavat naiset jakeja ja lampaita, ja
kun metsästäjä päivänlaskun aikaan palaa kotiin, näkee hän edellisten
makaavan märehtien teltan edustalla, jälkimäisten ollessa teljettyinä
kivisiin karsinoihin. Jakit jäävät yöksi telttojen luo; siitä on se
etu, ettei tarvitse kaukaa hakea lantaa, tuota paimentolaisten ainoata
polttoainetta. Pimeän tullen kaikki istuvat nuotion ääreen, jonka
päällä teekeittiö porisee. Mikä paikkaa anturoitaan jänteiden ja
naskalin avulla, mikä muokkaa nyrkillään jakinnahkaa, mikä taas leikkaa
remmejä villiaasin taljasta. Heidän elämänsä tuntuu niin tyhjältä ja
sisällyksettömältä, mutta he itse eivät kaipaa mitäkään -- he eivät
tunne sen parempaa oloa. He saavat taistella kovaa taistelua siitä
kohtalon suosiosta, että saavat elää tässä maapallon karussa osassa,
jota nimitetään _Tshang-tangiksi_ eli Pohjoislakeudeksi ja jonne
Sallimus on antanut heidän syntyä. Köyhyyttä ja vaaroja kärsien elävät
he kuitenkin voitollista ja suurta elämää Jumalan vapaassa luonnossa;
mahtavat myrskyt ovat heidän veljiään, laaksojen herruuden he jakavat
ainoastaan aavikon eläinten kanssa, ja öisin kimaltelevat ikuiset
tähdet heidänkin mustain telttainsa päällä. Vaikkapa heille alhaalla
etelässä annettaisiinkin kauniita majoja pähkinäpuiden siimeksessä,
niin ikävöitsisivät he kuitenkin tähän suureen yksinäisyyteensä
vuoristojen kohdussa, jäätäviin pakkasiin ja lumituiskuihin ja
hiljaisten Tibetin talviöiden valkeaan kuutamoon.
Tuleepa sitte jonain kauniina päivänä kuolema ja tirkistää sisään
teltan oviraosta; turhaan lausutaan silloin ijäinen rukous "_Ommani
padme hum_", turhaan koetellaan manata tai sovittaa pahoja henkiä,
jotka ihmislapselle ovat nurjamielisiä. Kyyryisenä, harmaana ja
ryppyisenä päättää vanha metsämies elämänjuoksunsa, ja vahvat hartiat
kantavat hänet johonkin matalaan rotkoon läheisen vuorenharjun
rinteellä -- susille ja haaskalinnuille suupalaksi! Isoiksi kasvettuaan
hänen lastensa lapset eivät tiedä minne hänet silloin kannettiin;
elämässään hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa, eikä kuoltuaan
hautaa. Ei kenkään kysy missä vainajan luut valkenevat, sillä siellä
vallitsevat pahat henget.
Marraskuun 14. päivä. Tuuleton päivä! Tosin oli meillä koko yön ollut
jälleen 27,1 astetta, mutta ratsastettaessa etelään, aurinkoa kohden,
se sittenkin tuntui lämpöiseltä. Tibetiläisten hevoset olivat
karanneet. Mutta jos se oli heidän oma keksimänsä temppu, saadakseen
verukkeen itse karatakseen, niin siinäpä he pahasti pettyivät!
Sillä minä lähetin toisen heistä kahden mieheni kera karkureita
etsimään, mutta toisen pakotin seuraamaan meitä ja sanomaan
minulle läpikulkemaimme seutujen nimet. Emme vielä tunteneet
pappenheimiläisiämme emmekä senvuoksi uskaltaneet päästää heitä
näkyvistämme, kun he muuten olisivat voineet ratsastavien lähettien
kautta toimittaa Gertsen viranomaisille sanan meistä. Silloin olisi
minulle huudettu "seis!" aikaisemmin kuin minulle mieluista oli. Nyt
voin olla levollinen, ainakin seuraavaan telttaan saakka. Hevoset
löytyivät, ja vanhus saapasteli, molempia ohjaksista taluttaen, meidän
luoksemme. Sitte ratsastimme yhdessä kukkulain välitse eteenpäin, tavan
takaa kavuten pienten solain yli. Näilläkin paikoin esiytyi kultaa
kahdessa kohdin. Joka kesä saapuu tänne väkeä kaivamaan kultapitoista
hiekkaa, viskaamaan sitä ilmaan ja kokoomaan raskaammat kultahituset
levitetyille vaatteille. Jos saalis on ollut runsas, tulee
kullankaivajia seuraavana kesänä kaksinkertainen määrä.