leiripaikka oli, eikä meillä ollut aavistusta minne hevoset olivat
joutuneet. Lampaat olivat todennäköisesti menneet meiltä ijäksi
päiväksi tässä susista siunatussa seudussa. Tsering oli jäänyt peräämme
ja voi mokomassa tuiskussa helposti kadottaa jälkemme. Itse emme
voineet muuta tehdä kuin sulatella jäseniämme. Tunnin verran
istuttuamme tulen ääressä ja hiukan virkistyttyämme tuli "lama" aukean
yli ja vei meidät Sonam Tseringin luo, joka muuliparvensa kera oli
leiriytynyt muutamien kunnaiden taa. Tämä kelpo mies itki suuresti
tappioitamme: Muhamed Isa oli tällä kertaa ollut kehno opas! Yhdeksän
muuliaasia oli meiltä mennyt muutaman harvan tunnin aikana tässä
hirveässä vuoristossa, joka todennäköisesti on sen vuorijärjestelmän
läntinen jatko, jota idempänä asuvat mongolit nimittämät Buka-magnaksi,
"Villin jakin pääksi". 20 muulia oli siellä vielä jäljellä, mutta
niistäkin oli kaksi jo tuomittu kuolemaan. 25 eloon jääneestä hevosesta
oli yksi kantamuksineen jätetty muutamaan rotkoon ja oli kaiketi jo
kuollut. Iltamyöhään saakka oli vasta yksi kaivatuista osastoista, nim.
Tsering antanut elonmerkkiä itsestään.
Itsestään selvää siis oli, että meidän leirissä n:o 47 täytyi pitää
lepopäivä. Aamun sarastaessa minut herätti lampaitten määkinä! Niiden
paimen oli kyllä aluksi seurannut hevosten jälkiä, mutta luopunut
niiltä huomatessaan muulien puuttuneen hevoskatraasta sekä alkanut omin
uhin etsiä muulien jälkiä. Pimeässä hän oli joutunut kokonaan harhaan,
ja eräässä solassa oli lampaista yksi kieltäytynyt seuraamasta mukana.
Hän oli sitä kantanut jonkun matkaa, mutta pian huomattuaan sen
jäykistyvän ja kylmenevän viskannut sen kuolleena jäljelle. Ennen
pimeän ja susien tuloa oli hän laumansa kera paennut vuorenrotkoon,
sitonut vuohet ja lampaat piiriksi ja itse asettunut sen keskelle
lämpimänä pysyäkseen ja susia tähystelläkseen. Nämä eivät kuitenkaan
olleet uskaltaneet hyökätä hänen kimppuunsa. Aamuhämärissä hän oli
löytänyt yhdet monista leiriin n:o 47 johtavista jäljistä.
Aamupäivällä saapui leiriin sitte vielä kaksi kaivatuista miehistä
arkkuja kantaen. Yksi hevonen siis oli jätetty jälkeen. Islam Ahun,
hevoskaravaanin johtaja, oli kuitenkin ollut kylliksi viisas
kulkeakseen lyhintä tietä ennen mainitun pienen järven rannalle, missä
oli leiriytynyt hyvälle laitumelle. Muhamed Isa ja hänen seuralaisensa
olivat eksyneet yöllä ja nukkuneet nuotion ääressä, saamatta muuta kuin
lunta syödäkseen ja juodakseen. Mutta hekin pian osasivat luoksemme, ja
niin olivat karavaanimme sirpaleet jälleen yhtyneet.
Täällä nyt pantiin syrjään kaikki, mikä ei ollut välttämätöntä
matkalla: säkkejä, nuoria, hevosenkenkiä, työkaluja ja keittiötarpeita;
arkkuja poltettiin, sitten kun olimme purkaneet niiden sisällyksen
toisiin. Täten hyljätyt tavarat muodostivat aika korkean kasan, ja
siten vapauduimme kahdesta hevoskantamuksesta. Sitte laskimme jäljellä
olevat tavarat ja huomasimme, että meillä veneen kera oli 32
kantamusta. Meillä oli 20 muulia, joista kaksi henkihieverissä, ja 21
hevosta, niistä samoin kaksi kuolemaa tekevätä, siis kaikkiaan 37
käyttökuntoista juhtaa; ainoastaan Robert ja minä saimme ratsastaa;
meillä oli siis vielä kolme vapaata hevosta, mutta kantamukset
kasattiin illalla niin että kaikki juhdat, paitsi nuo neljä loppuaan
tekevää, saivat jotakin kannettavakseen. Neljä niistä lastattiin
maissilla ja ohrilla, riisiä oli vielä seitsemän kantamusta, jauhoja
viisi, leipää yksi, mutta voita, jota ladakilaiset käyttivät teehensä,
enää vain puoli kantamusta. Luulimme jauhoilta vielä tulemamme toimeen
kuukauden päivät; riisivarastosta piti eläinten saada viisi kantamusta,
ja minä varotin väkeäni olemaan vaivaisten eläinten suhteen mitä
säästäväisimpiä. Tundup Sonam ampui kolme antiloopia, juuri kun
lihavarastomme loppui. Jotkut ladakilaisista saivat nylkeä ja palotella
riistan, ja kuu he illalla saaliin kera palasivat leiriin, kuultiin
heidän vetelevän vuorolauluaan -- samaa, jota he kotona Ladakissa
laulavat, kantaessaan "dandya", tavallista taakkaa. Yhden antiloopeista
olivat kuitenkin pistäneet tyyten poskeensa, ennen kun palottelijat
olivat paikalle tulleet.
Seuraavassa leirissä päätimme levätä pari päivää, ja Tundup Sonam otti
viedäkseen meidät eräälle edempänä olevalle järvelle, jossa kasvoi
mainion hyvää ruohoa.
Lokakuun 24. päivän vastaisena yönä kuoli vielä hevonen ja kaksi
muulia, niin että meillä oli nyt enää vain 38 juhtaa. "Vankimmat ovat
vielä elossa", sanoi Muhamed Isa tapansa mukaan!
Pohjoisessa kutistui kokoon se korkea vuorijono, joka meille oli niin
monia kärsimyksiä aiheuttanut; sen harjanteiden näki jatkuvan itään
päin. Erään tasangon yli kuljettuamme saavutimme pian tuon pienen
järven, jonka lujasti jäätynyttä pintaa ympäröi keltaisina hohtavat
ruohikot. Vettä saimme lähteestä, joka muodosti pienen, umpeen
jäätyneen altaan; sen jäähän hakatusta avannosta saivat eläimet juoda
minkä jaksoivat; nepä eivät kolmeen päivään olleet saaneet vettä
maistaakaan. Hiekkamaa oli jäätynyt niin kovaksi, että rautaiset
telttaseipäät mutkistuivat, kun niitä siihen iskettiin. Taivas oli
pilvessä ja kova tuuli kävi, mutta itäkaakossa päin maaperä näytti
suotuisalta. Neljä telttaa seisoi yhdessä rivissä, mutta minun tuulen
puolella, jottei minun tarvinnut kärsiä toisten savusta.
Leirissä n:o 48 viivyimme kokonaista kolme päivää, ja lounattuuli ulvoi
lakkaamatta: "kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!" Minulta päivät
kuluivat aika hitaasti, mutta eläimille lepo oli tarpeen. Ensimäisen
päivän aamulla virui hevosemme n:o 39 kuolleena laitumella, ja
merkittiin samalla numerolla kuolleitten luetteloon!
Sudet olivat hävyttömiä ja ullittivat aivan leirimme vieressä, mutta
oppivat kohteliaisuutta, kun Tundup oli kaatanut yhden kiljukidan, joka
juoksi jäälle ja kallistui kuolemaan keskelle järveä. Se lurjus sai
pian toverikseen korpin, joka oli jo siihen määrään roistoutunut, että
nyppi elävien hevosten harjoja ja teki niille kiusaa laitumella. Jo
illalla kello 9 aikaan oli meillä -21,1 astetta ja yöllä -28,1 astetta!
Mitä rajuimman lounatmyrskyn raivotessa lähti karavaani lokakuun 28.
päivänä taivaltamaan itäkaakkoa kohti. Yöllä oli taas kuollut muuli;
meillä oli siis enää 36 juhtaa, mutta viime katselmuksen jälkeen olivat
ruokavaramme vähentyneet lähes kolmella kantamuksella. Ja tässä
leirissäkin hyljättiin jälleen liikatavaroita. Itse lennätin menemään
Blicher-Clausenin "Sonjan". Istuin Robertin kanssa aamunuotion ääressä
miesten satuloidessa hevosia ja huvittelin itseäni sillä, että revin
kirjasta lehtiä toisensa perään ja viskasin sitte koko kourallisen
tuulen vietäviksi. Kymmenen korppiamme vaivasivat päätänsä miettimällä,
mitä kummanlaisia uusia lintuja ne olivat, mutta vetäytyivät vain vähän
niiden tieltä syrjään; koiratkin pian luopuivat lehtiä takaa-ajamasta.
Vain yksi Tseringin kuormahevosista siitä pillastui ja lähti häntä
suorana kiitämään ylös kukkuloille, mistä se sitte vasta runsaan puolen
tunnin perästä takaisin saatiin. Sillä aikaa liiteli "Sonja" edelleen
vuorien ja laaksojen yli, ja sen lentolystin soin sille kernaasti,
sillä koko edellisen illan olin harmitellut, että hän oli jättänyt
siivoluontoisen puolisonsa. Varmaankin harvoin on mikään kirja "niin
lavealle levinnyt"!
Alavain vuorten välillä olevassa avoimessa lakeassa laaksossa
seurasimme karavaanin jälkiä. Ratsastettuamme moniaan tunnin olimme
niin läpeensä vilustuneita, että oli pakko muutamalla rotkotiellä
pysähtyä ja rakentaa nuotio, pieni valkoinen ladakilaishevoseni oli
mainiossa tilassa; pakkasta samoin kuin muitakin vaikeuksia se kohtasi
ylevällä tyyneydellä. Iso papurikkoni jolla Lehistä lähdettyämme olin
ratsastanut, nautti tavallisesti virkavapautta, koska osotti
menehtymisen merkkejä. Tämänpäiväisessä leirissämme ei ollut vettä,
luntakin vain eräässä kuilussa. Sittekin olimme mitä hilpeimmällä
mielellä, sillä mieheni olivat kahdessa kohdassa havainneet tulisijan
jälkiä: kolme kulmittain asetettua kiveä, jotka nähtävästi olivat
tarkotetut kattilaa kannattamaan. Mutta niiden käyttämisestä täytyi
olla vierähtänyt jo aikoja, sillä kivien välissä ei keksitty tuhkaa
eikä hiiliä. Myöskin löydettiin rautainen valinkauha tibetiläistä
tyyliä. Niinmuodoin oli siinä aikoinaan majaillut metsästäjiä tahi
ryöväreitä!
Kymmenes luku.
Kuumesairaana villin jakin maassa.
Vietettyämme yön 27,2 asteen pakkasessa lähdimme lokakuun 29. päivän
aamulla aivan varahin matkaan, löytääksemme niin pian kuin suinkin
vettä janoisille eläimillemme. Muuan pieni järvi ja kaksi lähdettä,
joiden ohi kuljimme, olivat jäätyneet pohjaa myöten; niistä yhden
rannalla oli jakin kallo, joka nähtävästi oli veitsellä rungosta
katkaistu; myöskin näimme jälleen pari tulisijaa sekä leirissä n:o 50
polun, jonka kuitenkin villit jakitkin olivat voineet astua. Lähenimme
ilmeisesti toisia ihmisiä ja tähystelimme sen johdosta tahtomattamme,
näkyisikö missään mustia telttoja.
Seuraavana päivänä myrsky koveni, ja minun piti ponnistaa koko
tahdonvoimani voidakseni käyttää käsiäni kartan piirustamiseen. Olin
kuin halvattu ja lakkasin selvästi ajattelemasta. Olimme kuin
maahiiret, jotka juoksevat kolosta toiseen löytääkseen suojaa tuulelta
ja kylmältä.
Lähteelle tultuamme valuttauduin veltosti satulasta ja luulin
menehtyväni viluun, ennenkun tuli saatiin tehdyksi. Myöskin Muhamed Isa
ja neljä muuta olivat sairaita eivätkä voineet auttaa teltan
pystyttämisessä. Kun minun telttani oli vihdoin kunnossa, ryömin sisään
ja kävin vaatteineni, saappaineni ja mitä muuten asuuni kuului
vuoteeseeni. Robertin ja Tseringin minua lämpimiin peitellessä valtasi
minut paha kylmänkouristus, hampaani tärisivät ja tunsin kauheata
päänpakotusta. Robert, joka tri Arthur Neven koulussa oli paljon
oppinut sairashoitoa, osottihe nyt olevansa oivallinen lääkäri ja kävi
minua kaikin tavoin parantelemaan. Tuskin katon alle päästyään hän jo
syventyi Burroughs Welcomen lääkeopasta tutkimaan. "Tabloid Brand
Medicine Chest" oli, kuten usein ennenkin, avattuna teltassani.
Stanley, Emin Pasha, Jackson, Scott ja monet muut matkustajat ovat tätä
aivan ihanteellista matka-apteekkia pitäneet yhtä suuressa arvossa kuin
minäkin; minun varastoni oli kokoonpantu erityisesti Tibetin ilmanalaa
silmälläpitäen.
Kello 10 illalla Robert ja Tsering minut riisuivat. Yö toi taaskin 26,6
astetta pakkasta, myrsky ulvoi kamalasti. Joka toinen tunti Robert
koetteli lämpömäärääni, joka jo oli noussut 41,5 asteeseen -- siis
korkea kuume. Hän aprikoi, kuten minulle myöhemmin kertoi, mitä hänen
oikeastaan olisi tehtävä, jos ainiaaksi jäisin leiripaikkaan n:o 51.
Unta en saanut, mutta Robert ja Tsering valvoivat vuorotellen vuoteeni
ääressä; koko yön läpeensä tuotiin hehkuvia hiiliä ja kynttilä paloi
arkun suojassa. Hourailin lakkaamatta, ja mieheni olivat peräti
huolissaan, kun eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet minua kipeänä.
Seuraavana aamuna kuume oli vähän alentunut, kun Muhamed Isa hiljaa
hiipi telttaani tiedustelemaan, miten sahibin laita oli. Hän kertoi
Tundup Sonamin keksineen ja ampuneen haavotetun jakin, ja että sen
ruumista paloteltaessa oli löydetty kaksi tibetiläistä luotia, joista
jaki oli jäänyt henkiin. Myöskin oli jälleen löydetty kolmella kohtaa
tulisijoja, jotka voivat olla korkeintaan kaksi kuukautta vanhoja,
koskapa vielä oli tuhkaa kivien välissä. Täällä oli siis ollut tänä
syksynä metsästäjiä, ja hän oli varmasti vakuutettu, että kohta
tapaisimme ensimäiset paimentolaiset.
Ylt'ympärinsä oli haudan hiljaista, myrsky vain ulisi ja vonkui.
Leirissä ei kenkään tahtonut häiritä minua, kunnes illalla käskin
miesten laulamaan tavallisia iltalaulujaan nuotion ääressä. Avutta en
kyennyt nostamaan käsivarttani, makasin vuoteellani tunnin toisensa
perään, tirkistellen omituista valaistusta teltassani. Sisällä tuikki
steariinikynttilän himmeä liekki, ulkoa paistoi leirivalkean
kellertävän punainen loimo ja sinertävä kuutamo. Alakuloisesti ja
kaihoavana helisi laulu, ja myrskyn kohina oli sen säestyksenä.
Vielä marraskuun 2. päivänä jatkui myrskyä, siis jo kuusi päivää
yhtä mittaa! Olin nukkunut muutamia tuntia, vaikka pakkanen oli
yltynyt -29 asteeseen. Nyt voin jo vähän paremmin, mutta olin vielä
aivan voimaton. Robert luki minulle muuatta niistä romaaneista, jotka
olimme varastaneet Deasyn varastosta; hän oli kovin murheissaan, sillä
hänen ratsuhevosensa oli yöllä kuollut. Ja Tsering ja Rehim Ali
hieroivat minua aasialaiseen tapaan, jotta voimani palaisivat. Siten
tuli neljäs ilta. Kahdeksanviidettä tuntia olin jo ollut vuoteeseen
kytkettynä; Tibetin maaperä näytti tahtovan pitää minusta kiinni;
tuntui siitä, kuin olisi minun sallittu vain etäältä uneksia etelän
"luvatusta maasta"!
Marraskuun 3. päivänä sanoi kai tuulien jumala länsimyrskylle: "kuusi
päivää pitää sinun työtä tekemän -- mutta seitsemäntenä muuttua
hirmumyrskyksi!" Tomua ja hiekkaa satoi ohuen liinakankaan läpi
telttaan peittäen kaiken. Miehet, jotka olivat käyneet eläimiä
lähteellä juottamassa, olivat saaneet tomurenkaat silmiensä ympäri, ja
heidän kasvonsa olivat tuhkaharmaat. Oma mieleni oli kuin jonkun
rasittuneen hevosparkamme, joka ei tiedä jaksaako se enää seuraavaan
leiripaikkaan. Silloin päätin jäädä muutamien miesten ja vähäisten
ruokavarojen kera tänne ja lähettää Robertin ja Muhamed Isan etsimään
tuntemattomia ihmisiä noutamaan minua täältä pois. Ei sentään, tahdoin
yrittää pysytellä satulassa, sillä tälle viheliäiselle sairasvuoteelle
en enää tahtonut jäädä. Päälleni kiskoin koko talvellisen
vaatevarastoni: useampia pareja housuja, nahkatakkini, matkavaippani,
turkit, nahkalakin ja huupan (bashlikin); siinä oli jo koko tuntuva
paino, kun heikoilla, horjuvilla jaloillani kävelin hevoseni luo ja
annoin nostaa itseni satulaan.
Seurasimme leiriämme lähellä olevan pienen järven rantaa. Mutta nopeaan
tunsin, yritettyäni jo useaan kertaan pudota maahan, että rasitus
sittenkin oli liian suuri; pidimme sen vuoksi rupeaman lepoa ja
sytytimme tulen. Hetkisen levättyämme ratsastimme jälleen ja näimme
vihdoin iloksemme erään kunnaan takaa nousevan karavaanimme
nuotiosavuja, joka oli leiriytynyt avonaiselle lähteen partaalle ja
sielläkin löytänyt viimekesäisiä tulisijoja, joiden ympärillä virui
kesyjen lampaiden kalloja ja sarvia. Jakinlantaa oli runsaasti
saatavissa; lähde oli siis villijakien juomapaikkoja. Kolmas osa
väestäni oli samaten sairaana, useimmilla oli päänkipuja ja kaikki
tunsivat pahoinvointia. Robert yksin oli terve ja hoiteli meitä.
Marraskuun 5. päivänä ihmisjälkiä yhä enemmän ilmautui. Muutamalla
leiripaikalla oli jakin luuranko, ja kivien väliin kasautunut tuhka voi
olla vasta eilen kylmettynyt. Kapusimme ylös tukalien kunnaiden
huipuille, joilta taas kävi tie jyrkkänä laakson-uomaan, mikä
vuorostaan päättyi suureen, tulipunaisten kukkulain paartamaan
laaksoon. Lähistöltä pisti silmäämme joukko kuoppia, joista jokaisen
vieressä oli hiekkakasa! Hiekassa oli nimittäin kultaa, eikä ne siis
olleet mitään tavallisia paimentolaisia, vaan kullankaivajia, jotka
joka kesä saapuivat tänne kultaa kaivamaan.
Erään laakson alaosassa kuohui maasta esiin lämpimiä lähteitä, joiden
lämpömäärä oli +14 astetta, niin että vesi tuntui oikein kuumalta.
Mutta muutamien metrien päässä se jo muodosti suuria jääiljanteita.
Seuraavassa laaksossa, jossa kulki jylhien, pengermäisten rinteiden
saartama rotkotie, virui valtaisen iso villi jaki ammuttuna maassa, ja
sen ympärillä oli tusina meidän miehiämme. Tundup Sonam oli täällä
yllättänyt kokonaisen jakilauman, joka oli laskeutunut juomaan
laaksoon. Muut eläimet olivat hurjasti paeten laukanneet laaksoa
eteenpäin, mutta tämä, johon luoti oli käynyt, oli syössyt ampujan
kimppuun, ja ihan viime silmänräpäyksessä oli Tundupin onnistunut
kiivetä erään pengermän reunalle. Sen juurelle oli jaki jäänyt
neuvottomana seisomaan ja saanut toisen kudin sydämeensä.
Ennenkun se laahattiin pois, valokuvasin sen useilta puolilta. Sitäpä
poikaa ei ollutkaan helppo saada "asentoon", koko miestusina sai
jännittää kaikki voimansa! Tuo korppimusta eläin painoi räikeästi
punaista maaperää vastaan; sen pitkät sivutupsut ovat sille maatessa
patjana.
Marrasluun 7. päivänä kuljimme pitkin järven rantaa; oikealla
puolellamme kohosi jyrkkiä vuoria teräväreunaisine huippuineen. Kaksi
parvea komeita ammonlampaita, toisessa 9, toisessa 5 eläintä, teki
uljaita ilmahyppyjä sileillä, huimaavan jyrkillä kallioilla. Jäniksiä
nähtiin joukottain, ja monin paikoin murmelien reikiä, joiden asukkaat
vielä nukkuivat talvi-untansa. Kaksi tibetiläistä kivipyykkiä todisti
meidän löytäneen oikean tien, s.o. sen, jota kullankaivajat käyttivät.
Nyt jätimme tämän vuoristonhaaran oikealle kädelle ja matkasimme järven
lakeudeksi avartunutta etelärantaa kohti. Siellä kävi laitumella suuri,
ainakin 50 päätä käsittävä jakilauma. 20 antiloopia, jotka karavaani
varmaankin oli peljästyttänyt, kiirehti siroin hypyin tiehensä,
muistuttaen maata pitkin kiitäviä pilvien varjoja. Kohta ilmautui
silmiemme eteen aivan selvinä leirin n:o 50 teltat ja muut
yksityiskohdat, ja me olimme siitä vain muutaman minuutin matkan päässä
-- mutta tämäkin vähäinen etäisyys olisi voinut tulla meille aivan
liian pitkäksi, jos kohtalo niin olisi päättänyt!
Sillä vallan telttain vierellä näyttäytyi, aivan eläintemme kanssa
ruohoa syöden, suuri musta jaki. Rehim Ali, joka kävi edellä jalkasin,
osotti meille sitä, mutta me emme siihen kiinnittäneet huomiotamme.
Minä peilasin viime piirteitä teltan asemasta ja piirustin juuri
maaperän luontoa karttalehdelle, kun Muhamed Isan teltasta kajahti
laukaus ja jaki, johon se silminnähtävästi oli sattunut, hyökkäsi aivan
hurjana pohjoiseen päin. Me seurasimme sitä katseillamme ja odotimme,
milloin se lysähtäisi maahan. Mutta eipäs, se kääntyi ympäri ja tuli
hurjaa kyytiä suoraan meitä kohti! Rehim Alin naama vääristyi
mielipuolisesta pelosta, hän ojenteli käsiään taivasta kohti ja parkui:
"Allah, Allah, me olemme hukassa!" Pöly tuprusi pedon ympärillä, sen
sivutupsut hulmusivat tuulessa ja se painoi sarvensa alas puskeakseen.
Vielä pysyin levollisena, sillä luulin ettei se olisi ollut huomannut
meitä ja että se jälleen kääntyisi takaisin, mutta se pitikin yhä samaa
suuntaa ja kasvoi huomattavasti silmissäni. Rehim Ali juoksi parkuen
teltoille päin, mutta kääntyi samalla äkisti ympäri ja kävi --
hevostemme peljästyessä hirviötä ja pillastuessa -- kiinni Robertin
kaakin häntään, toivoen sen lentolystin avulla pääsevänsä luoksemme.
Yhä vinhemmaksi kävi hurja meno lakeudella, jaki käänsi vähitellen
suuntaansa kaaren muotoon, mutta tuli yhä lähemmäksi meitä ja näytti
olevan hulluna raivosta. Hengitys kävi kuin höyrypilvet sen sieramista,
turpa melkein viisti maata -- se oli valmis sieppaamaan uhrinsa
sarviinsa, lennättämään ne taivasta kohti ja sitten polkemaan ne
etukavioillaan mäsäksi.
Yhä lähempänä kuulin sen purskunan ja läähätyksen kuin höyrysahan
puhkinan. Kääntyen satulassani ympäri näin sen olevan minusta enää vain
noin 20 metrin päässä, näin sen pienten, villien silmien säkenöivän
vimmasta ja hullusta vihasta, se pyöritti niitä, niin että veristävä
valkuainen tuli näkyviin. Tässä oli hukka silmänräpäyksen asia! Minä
ratsastin niin paljon oikealle kuin mahdollista, koska jaki ensiksi
ottaisi minut ja hevoseni sarviinsa! -- Nyt jännittivät hevoset
koipiaan kuin viulunjänteitä. Tempasin punaisen huuppani päästä ja
heilutin sitä taapäin, jotta jaki sen nähtyään pysähtyisi, mutta sepäs
sitä ei huomannutkaan. Silloin repäisin vyöni irti riisuakseni turkkini
ja viskatakseni ne jakin silmille, sokaistakseni sen oikeana hetkenä,
silloin juuri kun se pinnistäisi niskansa alas antaakseen hevoselleni
altapäin kuoliniskun. Vielä silmänräpäys, ja jaki tempaisi hevosen
koholle, katkaisisi selkärankani ja tallaisi rintakehäni mäsäksi --
luulin jo kuulevani luitteni rauskuvan ja ritisevän --, silloin kajahti
sydäntä särkevä epätoivon huuto! Nopeasti kääntyessäni katsomaan näin
Rehim Alin kohotetuin käsin tajuttomana syöksevän maahan ja jakin
kääntyvän suoraan häntä kohti! Elottomana lihakasana miesparka jäi
siihen makaamaan, ja minä näin vielä, miten jaki taivutti sarvensa alas
ja, sinertävä kieli pitkällä suusta roikkuen, pölypilven sisällä kävi
sen kimppuun. Nyt karkasivat kaikki hevoset mikä minnekin, ja vähältä
piti, etten pudonnut papurikkoni selästä. Mutta kun muutaman
silmänräpäyksen jälkeen jälleen katsahdin taakseni, juoksi jaki yhä
vielä pölypilven ympäröimänä laaksoa alaspäin.
"Takaisin katsomaan, onko Rehim Alissa vielä hengen hituistakaan ja
voiko hänet vielä pelastaa!" huusin.
"Master, se on liian vaarallista, jaki on vielä lähellä ja voi palata.
Muhamed Isa ja kaikki muut juoksevat jo leiristä Rehim Alia katsomaan."
Mutta minä olin jo kääntynyt ja ratsastin kaatuneen luo. Kurotetuin
käsin hän makasi hengettömänä kasvot maata vasten -- Robert ja minä
ainakin luulimme hänestä hengen lähteneen. Mutta kun olimme likelle
tultuamme nousseet satulasta, käänsi hän hitaasti päätänsä ja
kauhistunein katsein teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Elkää minusta välittäkö, minä olen jo kuollut kuin pölkky!" Emme
voineet pidättää hymyämme, kun kääntelimme häntä kuin paistia, tutkimme
hänen luitaan ja niveliään ja huomasimme silloin, että poika parka
vielä oli käytettävässä kunnossa, vaikka olikin kelpo tavalla ruhjottu.
Jaki oli häntä tallannut vasemman lanteen etupuolelle, johon kavio oli
jättänyt verisen jäljen.
Kaksi vankkaa miestä kantoi kaatuneen uroon Muhamed Isan telttaan,
jossa Robert häntä hyvästi hoiteli. Hän oli vielä useita päiviä kuin
huumattuna, niin että jo pelkäsimme hänen seikkailunsa vahingoittaneen
hänen järkeään. Hän ei syönyt mitään, ei puhunut, matkalla hänen täytyi
ratsastaa ja saada eräs maanmiehensä sairaanhoitajakseen. Muutaman ajan
kuluttua, kun hänen päänsä jälleen selveni, voi hän kertoa meille
tarkemmin tuosta vaarallisesta kohtauksesta. Nähtyään jakin varustauvan
hyökkäämään minun hevoseni kimppuun, oli hän kääntynyt takaisin ja
heittäytynyt pitkäkseen maahan. Ehkäpä hänen sinipunervan, tuulessa
liehuvan tshapaninsa ärsyttämänä oli jaki heittänyt minut rauhaan,
tehnyt odottamattoman rintamakäänteen ja hyökännyt alas taivutetuin
sarvin kaatuneen kimppuun. Tämä oli puoleksi tiedottomasti nopeasti
vetäytynyt syrjään, ja silloin olivat sarvet, sen sijaan että olisivat
sattuneet ruumiiseen, suhahtaneet niin likeltä Rehim Alin päätä maahan,
että tämä oli tuntenut jakin purskuvan huohotuksen aivan kasvoissaan.
Silloin hän oli menettänyt tajunsa, joka oli palannut vasta meidän
häntä lähestyessämme, ja silloin hän oli luullut jakin jälleen olevan
kimpussaan! Luullen voivansa tempullaan pelastaa oman rakkaan itsensä,
hän olikin tullut meidän pelastajaksemme. Näitten seikkailujen jälkeen,
joissa hänellä viime aikoina oli tahtomattaan ollut erikoinen osansa,
tunsi hän rajatonta pelkoa Tibetin järviä ja villejä jakeja kohtaan!
Marraskuun 8. päivänä -27 astetta yöllä! Luulisi lämpömäärän alenevan
talven yhä lähemmä tullessa, mutta sepä pysyikin samana, mikä suuressa
määrässä johtui siitä, että me matkustimme etelään päin. Pienen solan
poikki mentyämme saavuimme nyt uuteen pitkittäiseen laaksoon, missä maa
oli avoinna kaakkoon päin. Seutu oli rikas riistasta; kaikkialla
risteili sen jälkiä maassa, ja kaksi tiellemme sattunutta rohkeata
jakia herättivät meissä suurempaa kunnioitusta kuin koskaan ennen.
Kuudessa kohdassa näimme suuria villiaasilaumoja, ja lakeuksilla
kävivät antiloopit laitumella. Täällä menetimme taas muulin, niin että
meillä kumpaakin lajia juhtiamme oli enää vain 16.