henkilökuvauksiin, mutta tarpeen on kumminkin, että edes aivan lyhyeltä
esittelen lukijalle pienen joukkoni. Alkakaamme siis _Rabsangista_,
hänestä joka etsi susien ahdistamaa hevosta. Hän on "bod", s.o.
buddhalainen, tai oikeastaan lamalainen; hänen isänsä nimi on Pale ja
äitinsä Rdugmo, kotoisin Ladakin Tshushutdshoqman kylästä. Ammatiltaan
hän on "semindar", maanviljelijä, viljelee ohraa, vehnää ja herneitä,
omistaa kaksi hevosta ja kaksi jakia, muttei lainkaan lampaita, ja
maksaa veroa 23 rupiita vuodessa maharadshalle, muttei sen sijaan
mitään maksuja lamoille. Kerran vuodessa hän afghanilaisten kauppiasten
palveluksessa matkustaa Jarkentiin ja saa koko matkasta 50 rupiita
palkkaa. Kauppiaat vievät kankaita, koralleja, teetä, indigoa y.m.s.
Jarkentiin, missä asuvat hindulaisten karavaaniseraissa ja viipyvät
siellä 20 päivää myydäkseen tavaransa ja ostaakseen sijaan
silkkikankaita, huopa- ja tavallisia mattoja j.n.e., jotka sitte myyvät
Peshawarissa. Rabsang oli etupäässä palvellut muuatta rikasta Kabulin
kauppiasta, hadshi Gibar Khania. Kuutisen vuotta sitte hänellä oli
muuan seikkailu Suget-davanin solassa, missä hänen karavaaniaan vastaan
sattui 12 Badakshanin miestä, jotka olivat velkaa hadshille. Mutta nuo
12 olivat hurjailleet Jarkentissa eivätkä senvuoksi nyt voineet maksaa
velkaansa. Afghanit, joita oli vain viisi miestä, karkasivat heidän
kimppuunsa, ja siitä syntyi ankara tappelu, jossa oikein verta vuoti.
Se oli Rabsangin pahin seikkailu. Kapteeni Deasya hän oli palvellut
viisi kuukautta ja erästä toista englantilaista yhtä kauvan. Hänen
itsensä ollessa matkoilla viljelivät hänen vaimonsa ja veljensä hänen
peltonsa ja hoitivat hänen asioitaan.
"Voitko niin kauvan poissa ollessasi luottaa vaimosi uskollisuuteen?"
kysyin häneltä.
"En" hän vastasi, "mutta Ladakissa ei siitä välitetä."
"Mitäs tapahtuu, jos hän sinut pettää toisen miehen kanssa?"
"Silloin täytyy tämän antaa minulle lammas sovitussakoksi."
Näin pitkälle tultuamme en enää saanut Rabsangista sanaakaan
puserretuksi.
Karavaanissamme hän on välittömästi Tseringin käskynalainen ja
taluttaa niitä neljää hevosta, jotka kantavat telttaani, vuodettani,
jokapäiväisiä tarvearkkuja ja keittiökalustoa. Hän on ylikokin
apulainen ja huolehtii koko illan tulen vireillä pitämisestä
hiilipannussani. Hän tuo Tseringille polttoainetta ja vettä keittämistä
varten ja on muuten erinomaisen väkevä ja kelpo mies.
Vuotta myöhemmin hänellä tuli olemaan erikoinen osansa karavaanissamme.
Muhamettilaisesta _Rehim Alista_ olen jo puhunut. Hän on apulaiseni
päivämatkoilla. _Guffaru_ on seurueen vanhin ja hevoskaravaanin
päällysmies; niinmuodoin hänen tehtävänsä yhä vähenevät hevosten
kuollessa. Hadshi _Gulam Rafve_ on käynyt kahdesti Mekkassa; hän on
Muhamed Isan kokki. _Shukkur Ali_ on tehnyt paljon merkillisiä matkoja,
jotka vaatisivat erikoisen lukunsa: meillä hän on erään hevoskaravaanin
osaston johtaja, mutta hoidokkaita on hänellä enää vain kaksi. _Gaffar_
on nuori muhamettilainen, joka seuraa hevosia, kokoo polttoainetta ja
kantaa vettä. Samat toimet on nuorella _Tseringillä, Ishe Tundupilla ja
Adulilla_; viimemainittu, uuttera ja kelpo mies, tuli palvelukseeni
ansaitakseen niin paljon rahaa, että voi ostaa talon Lehissä ja ottaa
vaimon. _Islam Ahun_ on hevosten hoitaja. _Bolu_ kuuluu karavaaniini
ja on Tseringin apulainen. _Galfan_, joka on paljon matkustellut
Länsi-Tibetissä, on muulinajaja. _Ishe Tundup_ kaitsee lammaskarjaamme.
_Lobsang Rigdal_, leikillä lamaksi kutsuttu, on hevoshoitajia. Hän on
tullut mukaan ansaitakseen rahaa, jonka aikoo antaa isälleen ja
vanhemmille veljilleen, koska nämä aikaisemmin ovat hänestä huolta
pitäneet. Hän on matkueen leikinlaskija ja näyttää hyvin koomilliselta.
_Tashi_, myöskin hevosmiehiä, on paraita miehiämme. _Tundup Sonam_
ylläpitää karavaanin luikun käyttökunniaa ja varustaa pöytäämme aina
tuoretta lihaa. Hän ei juuri koskaan ammu harhaan ja on niin levollinen
ja vakava kuin viilikulho. Hän oli jo kerran ennenkin palvellut minua,
v. 1902, kun matkustin Lehistä Jarkentiin. _Gartshung_ kuuluu
muulikaravaaniimme ja tuli palvelukseeni parantaakseen raha-asioitaan.
Muuan pieni, hintelä, mustapartainen, 50-vuotias mies tuntee nimen
_Tashi Tsering_; "ennen oli nimeni Islam Ahun," sanoo hän, ja on siis
vaihtanut uskontoa, vaikka harvoin sattuu, että muhamettilainen kääntyy
lamalaisuuteen. Hänkin on erään hevososaston ohjaaja. _Rub Das_ on
gurkha-heimoa ja kotoisin Sitangista; hän on meidän "kaikkemme
kaikessa", hiljainen mies ja työteliäs kuin orja, joka ei tarvitse
vähintäkään kehotusta. _Tundup Galfan_ on satujen kertoja, jonka kieli
vielä kauvan laulaa päivätyön päätyttyä; sen ohessa hän on ylikokki
ladakilaisten mustassa teltassa. _Namgjal_ on aasin-ajaja ja paraita
miehiämme, _Sonam Tsering_ muulien päällikkö, _Kurban_ ei ole muuta
kuin isänsä Guffarun poika, ja _Tsering_ on minun ylikokkini.
Siihen päättyy luettelo. Jokaisen näistä miehistä oli suoritettava
velvollisuutensa, kaikki olivat alttiita ja hyväluontoisia, eikä
koskaan kuultu riitaa ja toraa; mutta niinpä ymmärsivätkin Robert ja
Muhamed Isa erinomaisesti kurinpitotaidon. Kullakin miehellä oli lämmin
lammasnahkaturkkinsa; sen lisäksi he tekivät itselleen vuodealusia
teurastettujen lampaiden tai kaadetun riistan taljoista; talvipakkasten
lientyessä he käyttivät tyhjiä muonasäkkejä peitteikseen. Kun kaikki
kävivät jalan, kuluivat heidän pehmeät ladakilaissaappaansa pian, ja
heidän oli yhäti pantava niihin uudet anturat; niiksi he käyttivät
nahkapalasia, joiden villaisen puolen käänsivät sisäänpäin.
Lokakuun 14. päivänä kuljimme useiden suurten joki-uomain yli, jotka
leikkaavat harjanteen etelässä lakeiksi laaksoiksi. Kulaaneja ja
antiloopeja käy täällä laitumella suurina laumoina. Leirin luona, joka
sijaitsi orapihlajanmarjain väristen kunnaiden keskellä, oli laidun
hyvä. Matkasuuntamme kävi itäkaakkoon päin. Yöllä kuoli taas hevonen.
Maaperä säilyttää nyt luonteensa miltei muuttumattomana: sen muodostaa
joukko pieniä harjanteita, jotka kulkevat idästä länteen ja joiden yli
kulkeminen vie paljon aikaa; niiden välillä on pitkittäisiä laaksoja.
Useinkin voimme etelään päin laskea 3-4 sellaista harjua, ja kaikkien
niiden yli on meidän kuljettava! Olemme hukkuneet mereen, jonka
jättiläislaineet ovat jähmettyneet; olemme kuin laiva, joka on
kadottanut peräsimensä ja pian uppoo; ei missään pelastavia saaria, ei
vastaan tulevia laivoja, kaikkialla vain rannaton ulappa! Tahtoisimme
valaa öljyä tähän myrskyävään mereen, ikävöimme päästä tyynille
vesille, mutta niin kauvan kuin meillä on laudanpalakin tiedossamme,
takerrumme siihen epätoivon vimmalla. Leirissämme n:o 40 on hyvä
laidun, ja tarvittavan veden voimme jäästä sulattaa. --
Yhä syvemmälle tunkeudumme tuohon tuntemattomaan maahan. Lokakuun 16.
p., Tukholmasta lähtöni vuosipäivänä, oli meillä Dangra-dshum-tsohon
vielä 609 kilometrin matka, mutta nytpä emme kyenneetkään kuin harvoin
matkaamaan päivässä 12 kilometriä enempää. Leirissä n:o 41 hyljättiin
matkasta kantamuksen keventämiseksi joitakuita vähemmin välttämättömiä
tavaroita, m.m. useita jo läpilukemiani kirjoja ynnä Doverin
matkakertomus, jonka merkitys matkakirjastossani nyt jo oli loppunut.
Tundup Sonam oli rientänyt edeltä ja yllättänyt 4-vuotiaan jakin, joka
paistatti päivää muutamalla rinteellä. Kunnaan turvin metsästäjä oli
päässyt aivan lähelle sitä ja laskettanut ensimäisen luotinsa sen
peräosiin. Niin häijyllä tavalla mietteistään herätetty jaki oli
kavahtanut pystyyn ja saanut toisen luodin lapaansa. Silloin se oli
vyörynyt hengettömänä rinnettä alas laakson pohjaan, minne tästä syystä
leirimme pystytettiin. Meidän saapuessamme se oli jo nyljetty ja
paloiteltu, ja tummanpunainen, luuston kohdalla sinipunervaan vivahtava
liha loisteli auringonpaisteessa. Sen vatsa oli valtaisen iso ja täynnä
ruohoa, oksansilmuja ja sammalta, niin ettei ollut ihmettä että se
sellaisen herrastelun jälkeen tarvitsi ruokalepoa. Sen pää asetettiin
taiteellisesti muutaman vuorentöyränteen juurelle, ja ampuja
valokuvattiin tämän voittosaaliin kera. Ladakilaiset käskettiin
täyttämään vatsansa lihalla minkä jaksoivat, jottei tarvinnut ottaa
ylimääräistä kantamusta. Kaikki läski lyötiin kuitenkin mukaan, ja minä
sain ytimen. Matkaan lähtiessämme ei jakista enää ollut suuria
jälellä, ja minä epäilen ladakilaisten salaa panneen yksityisiin
eväslaukkuihinsa kauniit paistit.
Erään kotkan seurassa istuivat korppimme makostelemassa jakin verisiä
luita. Nyt niitä on jo yksitoista, ja niiden siivet loistavat
auringossa kuin sininen teräs. Ne tuntevat karavaanissa olevansa kuin
kotonaan ja ovat jo puoleksi kesyjä. Koirat eivät niistä ole
tietävinäänkään ja saavat korpeilta osakseen ivallista ylenkatsetta.
Lokakuun 17. oli rasittava päivä; lännestä kävi ankara tuuli, eikä
lämpö jaksanut kohota -5,1 astetta ylemmä. Klo 9:ltä oli -12,6 astetta,
ja teltassani sain lämmön nousemaan ainoastaan -4,2 asteeseen, sillä
hiilipannusta hohtavan vähäisen lämmön tuuli heti puhalsi ulos.
Minimi-lämpömittari näyttikin 28,2 asteen pakkasta -- alinta
lämpömäärää mitä siitä tähän asti olin lukenut! Muuan valkea muuli,
joka jo kymmeneen päivään ei ollut jaksanut kantaa taakkaansa, paleltui
kuoliaaksi. Nyt meillä enää oli vain 27 muulia, 27 hevosta ja 27
palvelijaa karavaanissa. 57 päivään emme olleet nähneet ainoatakaan
ihmistä; pysyisimmeköhän kaikki vielä hengissä, ensimäiset
paimentolaiset tavatessamme?
Lokakuun 19. päivän vastaisena yönä meiltä jälleen paleltui kaksi
hevosta ja lammas. Viimemainituita meillä on enää ainoastaan 16;
kaasujen turvottamina nuo kolme vainajaa viruivat rinteellä ja
tuijottivat meihin tummilla, verisillä silmäkuopillaan; korpit olivat
jo olleet niiden kimpussa. Maaperä oli kovin tukala, mäkeä ylös ja
mäkeä alas. Karavaanin näimme me jälkijoukko kapuavan muuatta rinnettä
ylös, mutta sen takana kohosi toinen, vielä korkeampi, jota paikoin
lumi peitti. Vuoriharjanteet näyttivät näillä tienoin yleensä kulkevan
itäkoilliseen päin. Noin 20-40 kilometrin päässä oli etelässä muuan
järvi, mutta se jäi kauvas oikealle suunnastamme.
Yhdeksäs luku.
Kovanonnen päiviä.
Lokakuun 20. päivä 1906 oli paha päivä. Lunta oli kolmen tuuman
paksuudelta, kaikki hohti valkoiselta päivänpaisteessa, vain lännessä
oli rinteillä sinisiä varjoja. Tuossa ikuisessa valkeudessa välimatkat
näyttivät lyhyiltä, mutta karavaanimme ei ollut kulkenut vielä
puoltakaan matkaa, kun se jo pilkotti etäisyydessä kuin mikäkin
haihtuvan pikkuinen, musta, liikkumaton pilkku. Maahiiret olivat vielä
hereillä ja hyppelivät reikiensä välillä edestakaisin lumessa, jonka
paksuus yhä kasvoi rinteen jyrketessä. Kohta sitä oli jalan verran, ja
meidän täytyi huolellisesti pysyä karavaanin jälillä, jottemme
syöksyisi lumikuoren peittämiin rotkoihin. Verijälkiä näkyi; joku
eläimistä varmaan oli loukannut jalkansa teräväreunaiseen iljanteeseen.
Vain askelittain pääsemme ratsastamaan ylöspäin, takanamme patoutuu
uhkaavia sinisen mustia lumipilviä kokoon; kuiva, jauhomainen lumi
lentelee kuin kiertotähden pyrstö perässämme sihisevää ääntä pitäen.
Sitä kasautuu maahan nummen tapaisiksi laskoksiksi, peittäen karavaanin
jäljet aivan umpeen, emmekä me enää voi nähdä, pitkältäkö vielä on
tuohon turmiolliseen vuorensolaan.
Tiellä makaa kuollut hevonen, silminä vain veriset aukot -- nuo
pahuuksen korpit ne aina rakastavat eläinten silmiä niiden vielä
pehmeinä. Tuuli on tupruuttanut lunta sen selkään ja kaulalle,
ikäänkuin hienoksi käärinliinaksi. Eläinparka makaa siinä kuin
ruumisvuoteellaan, valkeihin lakanoihin käärittynä ja mustat
kalmankorpit kuni vartionaan -- sepä onkin ainoa kiitos sille pitkästä
palveluksestaan.
Solaan tultuamme pysähdymme kuten tavallisesti mitataksemme korkeutta;
se on 5611 metriä, lumipyrypakkanen on -10 astetta. Kaakossa voi
kuitenkin arvata sen solansuun olevan, jota Robert eilen kävi
tutkimassa ja jonka pitäisi viedä laakealle tasangolle. Mutta Muhamed
Isa on kulkenut omia teitään ja tunkeutunut koillista kohti ulottuvaan
laaksoon, ja sepä seikka oli meille turmioksi. Vaikka hän on niin
kaukana edellämme, on meidän pakko, joskin vastenmielisesti, seurata
hänen jälkiänsä, ettemme eroaisi toisistamme. Jos niin sattuu käymään
semmoisella seudulla ja semmoisessa lumituiskussa, niin on varman
perikadon oma.
Seuraamme siis häntä alas laaksoon. Takanamme sola näyttää
suunnattomalta lumivalkoiselta satulalta, taustana mustan siniset
lumipilvet kuin mitkäkin tukahuttavat, tupruavat nuotiosauhut. Tsering
kahden miehensä ja neljän hevosensa kera saavuttaa solan ja tervehtii
sitä kaikuvalla "salaamilla". Kamalien jäätyneiden lähteen-uomien yli
kuljetaan, ne ovat kovat kuin lasi ja liukkaat kuin saippua, niin että
ratsumme tavan takaa kompastuvat ja liukuvat. Vain harvassa pienet
liuskakivikummut kohottavat lumesta mustia päitään.
Kun laakso painuu vallan liiaksi pohjoista kohti, aavistaa karavaani
erhettyneensä, kääntyy itäänpäin ja hukkuu sukkulasokkeloon, jossa ei
kasva ruohonkorttakaan. Me ratsastamme lauman ohi, jossa on 16 lammasta
ja vuohi; valkoinen pentuni tekee niille koirankuriaan kuten
tavallisesti, kunnes muuan urhea oinas antaa sille lähtökyydin. Vuohet
ovat merkillisen kestäviä eläimiä; ne voivat mainiosti ja hankkivat
minulle joka aamu ja ilta maitokupillisen.
Toisen solakynnyksen takana tapasimme karavaanin. Se oli asettunut
leiriin, mutta erittäin epäystävälliseen paikkaan; siellä ei ollut
ruokaa eikä dshapkakia, ei lantaa eikä vettä: sanalla sanoen ei
mitäkään, eläimet seisoivat mustana kihermänä, joka räikeästi pisti
esiin valkeasta lumesta. Niin saivat ne hiljaa ja kärsivällisesti
viettää koko yön ja karvaasti tuta, kuinka hitaasti aika kului, kuinka
jano ja nälkä kasvoi ja pakkanen yhä koveni; seisten ne saivat odottaa
aamusarastusta, jota ehkä ei tullutkaan, sillä yhä vielä peittivät
mustat lumipilvet taivaan.
Robert ja minä etsimme suojaa ladakilaisteltasta, missä sauhusi
arkunpalasista ja antiloopinlannasta viritetty pieni tuli. Vettä saimme
sentään lunta sulattamalla; päivälliseksi söin paahdettuja jauhoja,
leipää ja kahvia, muuta ei ollut tarjona. Hämärissä tuli Rabsang ja
pyysi minua ulos. Erään lähikukkulan huipulla seisoi kaksi isoa villiä
jakia töllistellen ihmeissään leiriämme. Me jätimme ne kuitenkin
rauhaan, sillä emme nyt tarvinneet niiden lihaa emmekä tahtoneet suotta
suurentaa kuormiamme. Ne painuivat hitaasti matkoihinsa, nähtyään
ettemme olleet niiden heimoa. Yö oli pilkkosen pimeä, niin että minun
oli lyhdyn valossa tarkastettava väsyneitä juhtiamme.
Aamuvarahissa lähdimme tästä kovan onnen leiristä, jossa vieläkin yksi
muuleistamme oli heittänyt henkensä. Illalliset jäljet leiripaikan
lumessa oli veres lumi jo peittänyt, ja uusi kulkusuunta oli
keksittävä. Tuskin parinkaan minuutin matkan päässä leiristä virui
kuollut hevonen, joka eilen vielä oli kantanut kuormaansa, välttämätön
musta kuolinvartio vierellään. Myöskin löysimme kuolleen sorsan
lumesta. Oliko siis järvi läheisyydessä? Ei, sorsat tulevat kaukaa;
tämä oli kaiketi eksynyt suunnastaan.
Milloin paistaa päivä, milloin sulkee meidät lumimyrsky
jauhovaippaansa, vuoroon paistumme, vuoroon palellumme -- oikea Tibetin
jää, ennakolta arvaamaton ja oikullinen. Taaskin kuollut hevonen!
Lopettaakseen sen vaivat olivat miehet katkaisseet siltä kurkun;
pakkasessa jäätyneen verivirran peitti pian tupruava lumi. Me
ponnistelemme vaivoin uuden solan huipulle ja painumme sitten muuatta
harjua pitkin, mutta maaperä on kavala ja uhreja väijyvä. Lopuksi
laskeudumme lakeaan laaksoon, joka vähitellen taipuu pohjoista kohti;
etelässä kohoaa valtainen vuorijono. Muhamed Isaa oli käsketty
kulkemaan niin paljon koilliseen päin kuin mahdollista; mutta kun ei
ollut tiestä varma, oli hän laakson taipeessa antanut karavaanin
asettua leiriin itse kahden miehen kanssa lähtien eteenpäin tietä
tähystelemään. Kello 4 tienoissa hän palasi takaisin ilmottaen, että
vajaan kolmen tunnin matkan päästä päästäisiin lakealle maalle. Ensi
ajatukseni oli heti lähteä matkaan, sillä tässä leirissä n:o 46 ei
taaskaan ollut ruohon hivenettäkään ja eläinrukat olivat niin
nälissään, että koettivat pureksia toistensa häntiä ja satuloita.
Muutamalla hevosella ei todellakaan enää ollut ainoatakaan jouhta
hännässään, mutta se oli kuollut edellisenä yönä. Seuralaisistani
kuitenkin vanhat ja kokeneet pitivät parempana lähteä vasta
aamuvarahissa.
Käskin senvuoksi säilyttämään niin paljon riisiä kuin tarvitsimme 40
päiväksi, mutta antamaan eläimille lopun, ohrilla ja maissilla
sekotettuna. Eläinten paraikaa popsiessa ruuhistaan tuli väkeni jälleen
toiselle mielelle ja Muhamed Isa kysyi, emmekö sittekin voisi lähteä
matkaan.
"Kyllä kernaasti, mutta tunnin perästä on pilkko pimeä."
"Minä löydän tien, meidän on vain seurattava jälkiä lumessa."
Niinpä alkoi jälleen matkaanlähdön hälinä ja nariseva poljeksiminen
lumessa, mutta tavalliset matkalaulut olivat nyt jäätyneet huulille.
Oli 15 asteen pakkanen ja lännestä kävi kova tuuli. Kaikki pantiin
karavaanin matkaan, paitsi minun ja Robertin tavarat ynnä
keittiötarpeet. Muuan muuleista, joka tappeli matkaanlähtöä vastaan,
sai jäädä meidän pariimme. Ei valaisseet mitkään valkeat tummaa jonoa,
jonka etupäässä astuivat hevoset ja loppupäässä lampaat. Se eteni
verkalleen, ja miesten hädistyshuudot kaikuivat yhä heikommin
korviimme, kunnes karavaani viimein hävisi kalpeassa kuutamossa
näkyvistämme. Aivan kontistuneena vilusta palasin telttaani.
Neljännestunnin kuluttua tuli muuan mies tuoden vielä yhden muulin
takaisin, joka ei ollut enää jaksanut kulkea. Meillä oli siis kaksi
kalmankokelasta kaittavanamme.
Ja sitte tuli yö. Ilma oli selkeä ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin
timantit sähkövalossa, ja pakkasaallot tunkeutuivat terävinä kuin
veitsenterät telttaamme. Ulkona olivat Tsering, Rabsang, Rehim Ali ja
Bolu lyyhistyneet koko kamansa alle yhdeksi rykelmäksi. Niin kauvan
kuin olin hereillä, kuulin väsymättömän Tseringin turkkiluolansa
pohjalta kertovan tovereilleen ryövärijuttuja, joille toiset tavan
takaa päästivät maanalaisen naurunremahduksen. Merkillistä väkeä nämä
ladakit! Ei purevinkaan pakkanen näytä heihin pystyvän, kun minä
sitävastoin en teltassani saanut unesta kiinni moneksikaan minuutiksi
yhtä perää.
Kaamea, hirvittävä yö Tibetin yksinäisissä vuoristoissa! Pakkanen aleni
-27,4 asteeseen, ja se oli jo liikaa molemmille jäljelle jääneille
muuleille. Toinen heitti jo keskiyön aikaan henkensä; se oli sama
eläin, jonka Sonam Tsering jo ensimäisenä päivänä oli kelpaamattomana
tahtonut lähettää takaisin Lehiin. Silloin koetimme vaihtaa sen
hevoseen, mutta kun kukaan ei huolinut muulista, sai se lopulta tulla
mukaan. Se oli tottunut kulkemaan hevosten parissa ja jäi myöhemmällä
aina niiden seuraan. Yleiseksi ihmetykseksi se kuitenkin virkoutui ja
kulki aina karavaanin etunenässä, hevosille hyvää esimerkkiä näyttäen.
Nyt se makasi kylmänä ja jäykkänä kuin puu, sääret ilmassa; jos sen
olisi nostanut pystyyn, olisi se jäänyt seisomaan. Sonam Tsering itki,
kun sai kuulla muuliparan kohtalosta.
Toisen muulin kuultiin yöllä vielä käyskentelevän ympärinsä ja
napertelevan jakiheinää, joka kuitenkin on muille eläimille kuin
jakeille liian lyhyttä; tämän kieli on nim. varustettu sarvimaisilla
nystyröillä, jotka veitsen tavoin katkovat sametinpehmeää jakiheinää.
Aamulla kuulin aasin hirnuvan, ja olin mielissäni että ainakin yksi
niistä vielä eli. Mutta auringon noustessa sen voimat olivat lopussa,
ja kun Tsering minut herätti, ilmotti hän eläimen tekevän kuolemaa. Se
näytti tosin terveeltä ja hyvin syöneeltä, mutta kun turhaan olimme
koettaneet nostaa sitä pystyyn ja antaa sille maissia, uhrattiin se
tämän kalmanlaakson jumalille. Se ei liikuttanut jäsentäkään, ei
silmiänsäkään edes väräyttänyt, kun punainen verivirta suihkusi sen
kurkusta lumeen; se näytti tuntevan ainoastaan sanomattoman rauhan ja
alistumisen hyvinvointia, silmäin kirkkaasti suuntautuessa aurinkoon
päin.
Meidän juuri tehdessä lähtöä tältä kauhealta leiripaikalta tuli uusi
Jobin sanoma. Tundup Sonam ilmaantui luoksemme meille tietä näyttämään
ja kertoi, että hevoskaravaani oli eksynyt liiaksi vasemmalle käsin,
Muhamed Isan ohjatessa muuleja aivan vastakkaiseen suuntaan;
viimemainittu oli, erehdyksensä huomattuaan, laskeutunut lähimpään
laakselmaan siellä päivänkoittoa odottaakseen. Lammaskatraasta Tundup
Sonam tiesi ainoastaan, että se aluksi oli seurannut hevosten jälkiä,
mutta sitte mennyt harhaan. Kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus;
mutta pahimman sanoman ilmoitti Sonam Tsering vasta ihan viimeksi:
yöllä oli kuollut vielä neljä muulia!
Asemani oli epätoivoinen. Kauvan ei voinut näin jatkua; me lähenimme
perikatoamme. Maaperä, ilma ja pakkanen olivat vihollisiamme, eläimiä
kuoli joukottain, ja lähimpäin paimentolaisten luo näytti vielä olevan
lohduttoman pitkältä. Mitäpä minua enää liikutti, olivatko tibetiläiset
meille ystävällisiä vai vihamielisiä; nyt oli kysymyksessä vain:
kykenimmekö ylipäänsä enää hoipertelemaan asutuille tienoille? Sillä
jos tämmöisiä vahingoita vielä jatkui muutaman päivän, niin olimme pian
pakotetut heittämään koko kuormastomme jälkeemme ja jatkamaan matkaa
jalan. Mutta jaksoimmeko itse kantaa niin paljon ruokavaroja, kuin
näissä asumattomissa seuduissa tarvitsimme? Tulisimmeko yksi toisen
perään nujertumaan kokoon näillä Tibetin ylänkömaan jäisillä
vuoriaavikoilla? Ja kun lopulta sitten tässä kurjassa tilassa,
puolikuolleina tapaisimme tibetiläisiä, voisivat he tehdä meille mitä
tahtoivat. Missään tapauksessa emme saavuttaisi vapaata läpikulkua
Shigatseen ja tuota Tsangpon pohjoispuolella olevaa tuntematonta maata,
joka oli ikävöiväin unelmaini esine!
Tundup Sonamin opastamina lähdimme matkaan, ja pian kävikin ilmi,
ettemme hänen avuttaan ikinä olisi tietä löytäneet. Ylös ja alas,
kunnaiden yli ja laaksojen läpi kävi kulkumme tässä oikullisessa
sokkelossa, jossa korkea lumipeite tasotti kaikki epätasaisuudet ja
johti aivan harhaan jyrkkien rinteiden etäisyyden arvostelemisessa.
Hevosten jäljet olimme jättäneet vasemmalle kädelle; siellä päin
törötti muuan jälelle jätetty maissikantamus, mutta Tundup Sonam
vakuutti, että kyllä se vielä käydään perimässä! Oikealla kädellä
kohosi se ylävä lakeus, jolla muulit edellisenä yönä olivat eksyneet ja
neljä niistä suotta surmansa saanut. Vielä nytkin puhalsi jäinen
lounattuuli lumikenttien yli. Tuontuostakin Tundup Sonam pystytti
liuskakivilohkareen tiemerkiksi Tseringille, joka ilman opasta kulki
viimeisenä.
Nyt leikkasimme muulien jäljet ja näimme laakson, jossa ne yönsä olivat
viettäneet. "Tuolla rinteellä on kuolleista muuleista yksi", sanoi
Tundup Sonam, "ja tuolla kunnaan takana kaksi sekä vielä etempänä
yksi." Tieltämme emme voineet niitä nähdä, mutta korpit, jotka
uneliaina ja kylläisinä istua kyyhöttivät kunnaalla, vahvistivat
läsnäolollaan ilmotuksen oikeaksi.
Vihdoin saavuimme solaan, josta näimme Muhamed Isan mainitseman
lakeuden sekä kaakossa pienen järven. Solan korkeus oli 5501 metriä!
Kello 1 oli 10 asteen pakkanen; kävi ankara tuuli ja niin tiheä tuisku,
että taas kadotimme näköalan. Emme jääneet silmänräpäystäkään
kauvemmaksi tänne ylös, kuin mittausten tekemiseen tarvitsi, ja
ratsastimme sitte jyrkkää rinnettä alas. Ensimäisellä vastaantulevalla
ruohikolla annoimme eläinten syödä; hevoset olivat kuin hullut sen
nähdessään; niiden vatsat olivatkin aivan tyhjät.
Muutamalla kunnaalla näimme nyt viisi miestä. Ne olivat Muhamed Isa ja
hänen neljä seuralaistaan, jotka olivat lähteneet etsimään harhaan
eksyneitä: 14 hevosta, 8 miestä, 16 lammasta ja 2 koiraa! Me voimme
heille ilmottaa, että jäljet johtivat paljon koillisempaan; ja
mainittuaan meille muulileirin paikan hävisivät he jälleen lumipyryyn.
Etsittyämme kauvan turhaan jälkiä ja leirinuotion savua pysähdyimme
lakealle pengermälle, koska siellä oli laidun hyvä, ja kokosimme lantaa
valkean laittamista varten -- jopa olikin aika, sillä Robert ja minä
olimme vilusta puoli kuolleita.