hyvin Wellby kuin Deasykin jo olivat levähtäneet. Neljäs osa sen
pinnasta oli jäätynyt, ja länsirannalle oli myrsky kasannut jalan
korkuisen vallin särkynyttä jäätä. Kimalteleva jäätynyt puro tuli
Deasyn ryhmästä alas järveen. Järven vesi oli jäähtynyt aina
jäätymäpisteen alapuolelle; ollapa vain muutama tunti aivan tyventä,
niin jäätyisi koko järvi. Rannalta löysi Sonam Tsering kolme vanhaa
telttatankoa, joissa vielä oli rautaiset renkaat jäljellä. Hän ei
voinut muistaa Rawlingin niitä jättäneen; todennäköisesti ne olivat
muistoja Wellbyn täällä-olosta.
Tundup Sonam oli ampunut antiloopin, ja päivälliseksi sain lemuavan
vartaassa paistetun "shishlikin". Tsering ymmärsi hyvin toimensa; hän
oli ollut kokkina Beachilla ja Lennartilla, jotka 1890 tapasin
Kashgarissa, ja oli taitavampi kuin "musta mies", joksi Muhamed Isa
halveksien oli Manuelia nimittänyt.
Saman-uskolaiset ladakilaisistani tunnustivat minulle salaisuudessa
rukoilevansa joka ilta jumaliltaan meille matka-onnea. He toivoivat
yhtä hartaasti kuin minä itse, että saavuttaisimme Shigatsen ja
Tashi-lunpon pyhän luostarin, jossa tashi-lama hallitsee. Siellä sitte
he saisivat kunnianimen, niinkuin muhamettilaiset Mekkassa käytyään
"hadshin" nimen. Kernaasti he tahtoivat maksaa Pietarin-penninkinsä,
7 rupiita rasvan ostamista varten alttarilamppuihin, jopa uhrata hänen
pyhyydelleen tashi-lamalle lahjaksi kokonaisen kuukausipalkankin.
Heidän päämääränään siis oli saada pyhiinvaellusmatkansa onnellisesti
loppuun; minun päämääräni tutkia mahdollisimman monia valkeita paikkoja
Tibetin kartalla. Sen _täytyy_ meille onnistua! Oi Jumala, suo meille
onnea!
Ettei meillä ollut yhtään ainoata miestä suojelusjoukkoa sitä ei
kenkään tullut ajatelleeksi. Kuitenkin me joka päivä lähenimme asuttuja
seutuja ja tunkeuduimme maahan, joka äskettäin (1904) oli ollut sodassa
mahtavan eteläisen naapurinsa kanssa. Tibetiläiset olivat aina
vihamielisiä europalaisia kohtaan; mutta Gurun ja Tunan verilöylyjen
jälkeen täytyi heidän kaiken todennäköisyyden mukaan olla sitä vielä
paljoa suuremmassa määrässä. Minulla ei ollut passia eikä lupakirjaa
tunkeutua "kiellettyyn maahan"! Mitenkähän meidän kävisikään?
Jännitykseni eneni yhä. Otettaisiinkohan meidät vastaan vihollisina, ja
tulisimmekohan lopulta vielä ikävöimään takaisin Dsheshil-kölin
rannalle susien luo!
Lokakuun 2. p. Yöllä 20,2 asteen pakkanen -- eikä Rabsangista kuulu
mitään! Onkohan hänelle tapahtunut jotain? Shukkur Ali lähetetään
karavaanin jälille, mukanaan lihaa, teetä ja leipää. Leirissä
lopetetaan muuli, joka ei enää jaksa nousta pystyyn, Kun tuuli välistä
vaimenee, tulee ihmeellisen hiljaista. Maisema pysyy yksitoikkoisena,
loppumattomana, hitaasti ylenevänä tasankona. Pohjassa ja etelässä
jatkuvat molemmat lumiharjaiset vuoristot. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja
dshapkakia.
Tunnin toisensa jälkeen me ratsastamme itäkoillista kohti, maiseman
pysyessä muuttumattomasti samana. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin
voimme kääntyä kaakkoon päin, mutta siihen on vielä pitkältä, sillä
ensin on minun kierrettävä koko Rawlingin tutkima alue. Juhtiemme
kohtalo käy silloin vielä raskaammaksi, sillä meidän on kuljettava
monien solien halki. Vuorijonot ulottuvat idästä länteen päin; tätä
nykyä matkaamme niistä vielä vain kahden välillä, mutta myöhemmin on
meidän noustava niiden kaikkien ylitse! Suuresti jännittyneenä
tarkastelen joka päivä juhtiani ja panen toivoni vankimpiin niistä,
valiojoukkoon, jonka pitää kestää loppuun saakka. Miten suurta
ahdistusta tunnenkaan, kun niistä taas joku heittää henkensä!
Veripunaisena nousee tänään täysikuu itäisten vuorten yli. Se valjistui
nopeasti yhä korkeammalle kohotessaan, ja lumivuoret hohtivat valkeina
kuin höyrylaivan valkoisin savu. Ilta tuli tuuleton ja leirissä n:o 28
voitiin teltat helposti lämmittää. Pakkanen yhä koveni -- 22,2
asteeseen: eikä Rabsangia vielä kuulunut! Olisivatkohan sudet hänet
repineet? --
Mutta seuraavana aamuna hän kuitenkin palasi Shukkur Alin seuraamana,
kumminkin ilman hevosta, jota oli lähtenyt etsimään. Hän oli seurannut
sen kierteleviä kaartelevia jälkiä ja oli sitten ennenmainitun pienen
järven rantahiekasta voinut lukea miltei draamallisesti vaikuttavan
kuvauksen niillä kohdin tapahtuneesta murhenäytelmästä. Jäljet
osottivat hevosen laukanneen kuin mieletön molemmilta puolilta
susilauman ahdistamana. Pedot olivat ajaneet uhrinsa kapealle
mutasärkälle, joka päättyi terävään kärkeen. Hevosesta oli nähtävänä
vain yksi jälki, joka hävisi niemen kärjestä verkalleen laskeutuvaan
järvenpohjaan. Mutta sudet olivat jättäneet kahdet jäljet, ne olivat
palanneet! Ne olivat toivoneet saavansa hevosen käsiinsä särkän
kärjeltä, josta se ei enää päässyt mihinkään juoksemaan, mutta siinä
laskussaan ne olivat erehtyneet. Rabsangin mielestä niiden takaisin
johtavat jäljet olivat näyttäneet aivan hölmistyneiltä! Avuton
hevosparka, takanaan verenhimoisten susien vaahtoiset kidat, oli
epätoivossaan mieluummin tahtonut itsensä hukuttaa kuin joutua niiden
kynsiin. Ei verenpisartakaan ollut nähtävissä. Jos hevonen olisi
yrittänyt uida järven poikki, niin täytyi sen olla kuollut
suonenvetokohtaukseen; jos se taas olisi kääntynyt takaisin rannalle,
olisi se joutunut siellä odottelevien susien saaliiksi. Se oli oikea
sankari, ja minä kaipasin sitä nyt kaksin verroin; se oli karavaanin
parhaita eläimiä, syntyperältään sanskarilainen, ja kauvan kantanut
raskaimpia hopearupioilla täytettyjä arkkuja. Kuva sen uljaasta hypystä
järven tuntemattomiin syvyyksiin ja sen mielipuolisesta tuskasta
kummitteli vielä kauvan mielessäni, kun iltasin makasin valveillani, ja
tulin silloin ajatelleeksi sitä ratsua, jolla roomalainen Marcus
Curtius teki kuolinhyppynsä pohjattomaan kuiluun. --
Me jatkamme matkaamme itäkoillista kohti, maan laadun muuttumatta
vähintäkään; matkaaja tuntee halua verrata itseään kiekolla pyörivään
häkki-oravaan: vaikka kuinka kulkisi eteenpäin, ei samasta ympäristöstä
pääse minnekään; maisema on alati samanlainen, pohjassa ja etelässä
yhäti samat huiput, ainoastaan niiden näkökulma verkalleen
siirtyy. Tätä suurta, lakeata pitkällistä laaksoa Deasy nimitti
"Antilooppi-aukeaksi". Sen lounaisessa osassa on Rawling kulkenut
kahteen suuntaan, ja niiden molempien välitse käy minun tieni laakson
sangen leveän, mutta nyt aivan kuivuneen lasku-uoman länsirantaa
pitkin. Itäkoillisessa aavistamme löytyvän sen suolajärven, jonka
etelärantaa myöten Wellby kulki, mutta sitä ei vielä näy. Kellastunutta
ruohoa on taasen tiemme molemmin puolin, ja erään pienen ihanavetisen
lähteen-uoman partaalle me pystytämme leirimme. Heti kun taakat on
juhdilta kirvotettu ja ne päästetty vapauteen, voi arvata, että
kolmasosa niistä käy ruohoa syömään, toinen kolmasosa lepää pää
riipuksissa matkan vaivoista ja viimeinen kolmannes heti paiskautuu
pitkäkseen maahan. Ensimäiset ovat karavaanin paraat ja vankimmat
eläimet, viimeiset enimmän menehtyneet. Viimemainittujen joukossa oli
myös hevonen n:o 10, joka seuraavana aamuna oli lopetettava;
kuolleitten luettelossa sen numero oli 25!
Muhamed Isa ei nyt aamuisin pura leiriä ennen puoli yhdeksää; sillä hän
on huomannut eläinten syövän paremmalla ruokahalulla ensimäisinä
aamuhetkinä auringonnousun jälkeen. Leveä, kova virran-uoma
on meille oivallisena tienä, oikeana viertotienä, joka sangen
pienellä kaltevuudella laskeutuu alaspäin. Viime päivinä ovat
aneroidi-ilmapuntarin viisarit pysyneet melkein liikahtamatta samojen
numerojen kohdalla. Pohjoisessa on yhä vastassamme _Kven-lun_,
milloin mustina vuoriröykkiöinä, milloin lumiharjaisina laakeina
huippuina.
Kello 1 pidän aina Robertin ja Rehim Alin kera pienen lepoajan
lukeakseni ilmatieteellisten koneitteni ilmotuksia. Robert pitää niistä
kirjaa mitä suurimmalla huolella. Itse piirrän näköaloja ja teen
peilauksia, hevostemme käydessä heinikolla ruohoa syömässä. Mutta
ruokaa ei silloin anneta, sillä me syömme vain kahdesti päivässä, kello
8 aamulla ja 6 illalla. Sittenkin on tuo lyhyt päivällisrupeama meille
tervetullut. Sitä ennen olemme tuiki vilustuneita; alhaalla maassa voi
paremmin pitää itseänsä lämpimänä kuin satulassa, jossa on alttiina
kaikille taivaan tuulille.
Lokakuun 6. päivän aamulla olemme hädin tuskin ennättäneet lähteä
leiripaikaltamme, kun sitä saapuu susilauma tarkastamaan, joka taas
vainuaa hevosen lihaa; mutta tällä kertaa ovat hukat erehtyneet. Ne
seuraavat meitä uskollisesti kuin korpit ja vetävät mahdollisesti
lisäjoukkojakin peräänsä. On annettu ankarat määräykset, että yövartija
on vastuullinen eläimistä ja saa rangaistuksen, jos sudet tekevät
meille vahinkoa. Samaten seuraa meitä yhä nuo kuusi korppia. Ne istuvat
maahan, kun me rupeamme leiriin, lähtevät taas yht'aikaa meidän
kanssamme ja vainoavat meitä käheällä kirkunallaan päivät umpeen.
24,8 pakkas-astetta lokakuun 7. päivän vastaisena yönä! Se lie ollutkin
syynä, että näin niin kamalaa unta: kokonainen sotajoukko mustia
tibetiläisiä ryntäsi vastaamme ja karkotti meidät takaisin pohjoiseen.
Vesimalja ja mustepullo ovat jääkimpaleita.
Nyt olemme jättäneet Rawlingin tien kauvas taaksemme, ja nyt on Wellbyn
ja Malcolmin käyttämä tie ainoa reitti, mitä tässä seudussa on
konsanaan kuljettu. Me seuraamme edelleen samaa laaksoa kuin edellinen
retkikunta.
Paksussa harmaassa talvipuvussaan käy Muhamed Isa, piippunysä
suupielessään, edellä ja ohjaa karavaania juuri töyräitten lomitse
ylöspäin, kun heidät saavutamme. Tulemme töyräitten huipulle. Edessämme
näemme valkean reunan ja sen alla sinivihreän viirun, joka yhä
suurenee. Muutaman minuutin kuluttua on ikävöimämme suolajärvi suoraan
jalkaimme alla, missä kalliotöyräät jyrkkinä laskeutuvat alas järven
etelärantaan. Nyt virittävät ladakilaiset sulavin, pehmein äänin erään
kauneimmista matkalauluistaan; he ovat iloissaan päästyään tämän järven
rannalle, josta heille olen pitkät päivät puhellut, ja he ajattelevat
kuten minäkin, että olemme saavuttaneet uuden levähdyspaikan pitkällä
matkallamme Dangra-dshum-tsohon. Luoteessa käsin avautuu komea maisema
lumihuippuisine ja jäätikköisine tunturineen. Järven läntisellä
pitennyksellä on lakeus suolasta liidunvalkeana, ja autiolla rannalla
tanssivat valkeat haikarat.
Itäkoilliseen päin tämä pitkittäinen laakso on yhtä avoin kuin tähänkin
asti; sitä myöten on Wellby kulkenut. Nyt siis voimme me, milloin
tahdomme, poiketa kaakkoon päin, enää satuttamatta Rawlingin reittiin.
Siellä odottaa meitä uusi maa, tuo suuri, Wellbyn, Doverin, Dutreuil de
Rhinsin reittien rajoittama kolmikulma. Olihan ollut kiihkeimpiä
toiveitani kulkea ainakin yhteen suuntaan sen suuren valkoisen alan
poikki, jolle ei suurella englantilaisella Tibetin-kartalla anneta
muuta nimeä kuin "_Unexplored_"! (Tutkimatonta.)
Kahdeksas luku.
Tuntemattomassa maassa.
Keskellä yötä minut herätti seitsemän muulia, jotka seisoivat aivan
telttani vieressä ja polkivat sen kiinnitysnuoria. Minä menin ulos
ajamaan niitä tiehensä, mutta nähdessäni miten surkeasti ne palelivat
ja miten ne pakkautuivat aivan kiinni toisiinsa lämmitelläkseen siten,
annoin niiden olla aloillaan. Yksi niistä virui aamulla muodottomasti
pöhöttynein vatsoin kuolleena telttani vieressä.
Lepopäivän aattoiltana täyttää mielen sama tunne kuin koulupojan, jolla
on lauvantai-ilta käsissä eikä huomenissa surua kouluunmenosta.
Lokakuun 9. päivän tahdoimme viettää leirissä n:o 34; en ollut 17
päivään sallinut yhtään lepopäivää. Kaikki iloitsivat siitä, ja
ladakilaiset toimeenpanivat lepopäivää odotellessaan ulkoilmajuhlan
suuren leirinuotion ympärillä. Kestitys oli sama kuin aina muulloinkin,
teetä puukulpoissa, paahdettuja jauhoja ja paistettua antiloopinlihaa
-- väkijuomia ei karavaanissani suvaittu missään muodossa. Mutta siitä
huolimatta mieliala oli hilpeä; miehet tanssivat tulen ympärillä ja
lauloivat iloista laulua, jonka toisintosäe päättyi barbaariseen,
huikeasti helähtävään naurahdukseen. He iloitsivat siitä, että
olimme tulleet näin pitkälle ja että jaksoimme kestää vielä kovempia
vaivoja. Kara-korumilta lähtien olimme kulkeneet 533 kilometriä,
Dangra-dshum-tso'hon on jäljellä 660; mutta me olemme järveä lähempänä
kuin Lehiä ja olemme siten itse teossa jättäneet enemmän kuin puolen
matkaa jälkeemme.
Yöllistä 23 asteen pakkasta seurasi lokakuun 10. päivänä heleän kirkas
ja tuuleton päivä. Hevosemme n:o 3 oli karavaanin marttyyriluettelossa
n:o 26; se makasi kuolleena laitumella. Toisen tapasimme tiellä; se oli
laiha kuin luuranko eikä enää jaksanut käydä leiriin saakka. Me
suuntasimme kulkumme itäkaakkoon, ja nyt oli meidän jättäminen
se pitkittäinen laakso, jota myöten Wellby oli matkannut koko
Pohjois-Tibetin läpi. Pienenlaisen notkon yli kuljettuamme asetuimme
leiriin sen eteläpuolelle kalliotöyräitten väliin.
Punaiset ja kellanharmaat töyräät paarsivat tietä, joka meidät kolmessa
tunnissa vei pienelle lakealle kalliokynnykselle, josta itään avautuva
näköala näytti aivan rajattomalta. Jos aikomukseni olisi ollut jatkaa
tähän suuntaan, niin emme moniin päivämatkoihin olisi tavanneet
tiellämme minkäänlaisia liike-esteitä, mutta minun järkähtämätön
päätökseni oli saavuttaa Dangra-dshum-tso, ja senvuoksi oli meidän
käännyttävä kaakkoa kohti. Sielläpäin ilmautui pian musta vuorijono
hammaslaitaisine, epäsäännöllisine harjoineen. Sen huippujen välillä
näkyi syviä, satulanmuotoisia laskeumia; mutta niiden suhteen pettyi,
ne olivat vaikeampia kulkea kuin miltä ne näyttivät; karavaanille, joka
oli niin rasittunut kuin meidän, tuntui vähäisinkin kiipeäminen
tukalalta.
Nyt nousimme jälleen eräälle pienenlaiselle kalliokynnykselle (5,253
metriä korkealle). Karavaanin kulkemalla tiellä näimme mustan pilkun;
se oli kuollut muuli, joka kantamus vierellään avoimin silmin nukkui
viimeistä untaan. Erään töyrään takana yllätimme suuren kauniin ketun,
joka sai aika kiireen meidän lähetessämme. Mutta se ei kuitenkaan
malttanut olla alinomaa vilkuilematta taaksensa; kaiketikaan se ei
ollut vielä koskaan nähnyt ihmistä.
Leirissä n:o 36 ei löytynyt pisaraakaan vettä, mutta sittekään emme
jaksaneet matkata sillä kertaa etemmäksi. Kaksi jäillä täytettyä
vuohennahkaa oli meillä mukanamme, ja se riitti meille teevedeksi,
mutta eläinten täytyi paastota janoisina. Emme kuitenkaan saaneet
valittaa, sillä sitte Lehistä lähdettyämme tämä oli ensi kerta, jolloin
kärsimme veden puutetta.
Tavaton näky hämmästytti meitä lokakuun 12. päivän aamuna: koko maa oli
lumen peittämä. Mutta tuskinpa oli aurinko kohonnut taivaalle, niin oli
maa jo taas lumeton ja kuiva. Karavaani lähti varhain liikkeelle
hankkiakseen eläimille vettä. Nyt pidimme järjestään kaakkoista suuntaa
ja jätimme järven, jonka Rawling oli keksinyt ja kutsunut Lontoon
maantieteellisen seuran entisen monivuotisen ja erittäin ansiokkaan
presidentin nimen mukaan "Lake Markhamiksi", vallan syrjään
näköpiiristämme.
Jälleen tapaamme hevosen, jonka kaula on puhkaistu; se on väriltään
punaruskea ja erottautuu räikeästi harmaasta hiekkakamarasta. Sen
silmät ovat jo kalunneet nuo kuusi korppia, jotka kuin mitkäkin
sotarosvot kykkivät raadon ympärillä. Vähän etempänä näkyy jälleen
jotakin epäiltävää karavaanin jälillä -- se on kuudes muulivainaja. Se
on lysähtänyt maahan kesken kulkuaan eikä enää tarvinnut armomiskua; se
on vielä pehmeä ja lämmin, eivätkä sen silmät ole vielä kadottaneet
loistettaan; mutta pianpa ovat korpit tännekin osanneet; ne seuraavat
karavaania kuten pyöriäiset laivaa sen vanavedessä. Jokaiselta
kaatuneelta juhdalta joutuu loimi vapaaksi, ja se tulee jonkun toverin
hyväksi. Eloonjääneet tarvitsevat sitä, kun ankarat talvipakkaset
tulevat. Molemmat tämänpäiväiset uhrit olivat jo kauvan olleet
vapautetut taakan kantamisesta, mutta niiden piti sentään hölkytellä
karavaanin mukana kunnes kaatuivat, sillä minä toivoin -- vaikka
turhaan -- että niistä vielä olisi tullut kalua.
Jälki vie meidät erään laakson suulle, jossa pian saavutamme karavaanin
-- kaikki eläimet pitävät päätään purossa, olivathan ne saaneet niin
kauvan kärsiä janoa. Laakson täytyy johtua jostakin ylemmästä solasta,
ja senvuoksi me kiipesimme sitä ylös. Se käy yhä kapeammaksi eikä
lopulta ole muuta kuin ainoastaan neljä metriä leveä käytävä
pystysuorien liuskakiviseinämien välillä. Purossa oli kaunissarvisen
ammon-lampaan valjennut pääkallo. Muutaman jyrkän kallioseinän juurella
laakson vasemmalla kyljellä saimme turvaa jäätävää tuulta vastaan ja
pystytimme sinne telttatankomme. Muhamed Isa nousi kiikari kädessä
tähystelemään eräälle vastapäätä olevalle kukkulalle. "Pelkkä sokkelo
pikku vuoria", oli hänen kaikkea muuta kuin mieluisa tiedonantonsa. Me
olimme nyt menettäneet jo 29 hevosta ja 6 muulia, ja jäljellä oli vain
29 hevosta ja 30 muulia. "Vankimmat eläimet elävät vielä", lohdutti
Muhamed Isa.
Lokakuun 13 p. Viimeöinen 21,8 asteen pakkanen vei meiltä jälleen
hevosen ja muulin! Niiden luut valkenevat leirissä n:o 37 ja ilmottavat
siinä seudussa olostamme. Vaikea kulku aaltoilevalla maanpinnalla!
Meidän täytyi kavuta kolmen pienen, väsyttävän solan lävitse. Oikealla
puolella kohosi punainen vuorenharjanne, ja muutamassa kuilussa oli
vesiputous jääkimpaleeksi jähmettynyt. Muhamed Isa oli kasannut kolme
kivipyykkiä merkitäkseen meille perässä tuleville tien semmoisissa
paikoissa, missä karavaanin jälki oli soraikossa häipynyt
näkymättömiin. Ensimäisestä solasta avautuva näköala oli perin
lohduton, pelkkiä punaisia sinipunervia ja keltaisia kallioita.
Pohjoisessa vallitsivat maisemaa yhä edelleen Turkestanin vuoret
majesteetillisine huippuineen, jotka olivat kuin jono keisarinkruunuja,
toinen toistaan korkeammat. Ilmansuunnassa Pohj. 50° It. luulimme
näkevämme ison järven, mutta se voi yhtä hyvin olla avara lakeuskin,
jolla kangastus leikitteli. Monet kunnaat ja korottumat tässä seudussa
ovat syntyneet liikkuvasta maaperästä, joka on jähmettynyt viime
liikkeensä mukaisiksi kuvioiksi ja ympyriäisiksi renkaiksi. Kolmas
solakynnys kohoaa aivan hedelmättömästä maasta. Siellä Tsering
jättiläisponnistuksin pystytti kivipyykin, joka kuitenkin oli vallan
tarpeeton, kun meidän jälkeemme ei enää kukaan tullut; mutta se oli
hänen vuoriston jumaluuksille tarjooma kunnioituksenosoituksensa,
harras pyyntö, että nämä sallisivat meidän terveinä kulkea ohitsensa.
Vihdoinkin saavuimme alas lakealle maalle, nimittäin erääseen
päälaaksoon, joka ulottui itään päin, missä etäällä välkkyi keltaista
ruohoa. Tundup Sonam ampui kaksi ammon-lammasta, joiden liha pitensi
meidän 18 lampaamme ikää.
Tällaisella kylmällä, tuulisella säällä ei oikeastaan koskaan tule
oikein lämpimäksi. Istuessani näköaloja piirustamassa tahi
tarkastamassa auringon asemaa saan aina pitää hiilipannua vierelläni
lämmittääkseni käsiäni sen verran, että kykenen niitä käyttämään.
Ainoastaan Muhamed Isa, Tsering, Sonam Tsering ja Guffaru ovat
vapautetut yövartion toimesta; muuten täytyy kaikkien toisten
värjötellä ulkona kylmässä, pimeässä talvi-yössä. Pimeän puhjetessa
muovailen päivällä tekemiäni muistiinpanoja, tutkistelen karttoja,
luen joko kevyempisisältöisiä kirjoja tahi Supanin "Fyysillistä
maantiedettä" ynnä paria buddhalaisuutta ja lamalaisuutta käsittelevää
teosta. Kello 9 Robert tekee ilmatieteellisiä vaarinottoja ja panee
kuntoon kiehumalämpömittarin, jonka itse tarkastan teltassani. Sen
jälkeen pakinoimme vielä hetkisen ja käymme sitte levolle. Vuoteeni
on laitettu kautsukkialustalle ja parille kokoonkääritylle
turkestanilaiselle huopapeitteelle; viimemainittujen päälle on viskattu
suureksi neliöksi yhteen-neulottuja vuohennahkoja. Neliön toisen
puoliskon sovitan alleni ja toisen puoliskon vedän peitteekseni,
jonka jälkeen Tsering tukkii nahkojen reunat niin tiiviisti huopien
alle, että makaan jonkunlaisessa säkissä. Vihdoin hän levittää vielä
kaksi huopaa, matkavaippani ja turkkini minun päälleni! Päässä
minulla on karvalakkini ja huupani (bashlik), mutta muuten riisuudun
kuten tavallisesti. Myrskysäällä ei aamukylpy tunnu oikein
miellyttävältä; päällysvaatteeni ovat yön kuluessa tulleet jääkylmiksi.
Ladakilaisillani ei ole puhtaudesta käsitystäkään ja kuljettavat he sen
takia vierasvaraisesti kokonaisia siirtoloita pikkuloisia vaatteissaan,
joita minä en voi käyttää mihinkään tieteelliseen tarkotuksiin. Mutta
ne heistä, jotka laittamat ja panemat kokoon vuoteeni sekä muuten
palvelevat minua teltassa, antavat niitä tahtomattaan minullekin sangen
auliisti omasta yltäkylläisyydestään, niin että alusvaatteeni täytyy
hyvin usein pestä kiehuvassa vedessä. Minun arkuuteni tässä asiassa
herättää ladakilaisissa sanomatonta iloa; minä kuulen heidän
purskahtavan sydämelliseen nauruun joka kerta kun ilmaisen kauhuni
verenhimoisten syöpäläisten seurasta. Sanon heille senvuoksi, että vain
silloin tunnen hyvinvointia, kun aivan yksin asustan omissa
vaatteissani!
Talvi-illat kävivät yhä pitemmiksi, ja elämämme kului yksinäisesti
ja yksitoikkoisesti. Mutta pahinta oli, että kevyempi luettavani
loppui. Joutohetkieni kuluksi annoin ladakilaisten sitte kertoa
satuja ja tarinoita omasta maastaan ja kirjotin joitakuita niistä
muistiin. Annoin myös jokaisen palvelijoistani kertoilla omista
elämänvaiheistaan, mutta niistä tekemäni muistiinpanot eivät ole
erittäin merkillisiä, sillä näillä ihmisillä ei ole juuri paljoa
kerrottavaa ja kaikki on heidän mielestään niin luonnollista ja
merkityksetöntä. Heiltä täytyy kysellä ja lypsää, kuitenkaan saamatta
mitään heiltä ulos. Ani harvoin he edes tietävät sen europalaisen
nimeäkään, jota vuosikausia ovat palvelleet, ja omaa isäänsä he eivät
osaa sanoa. Mutta sen he tietävät tarkoin, montako eläintä kulloinkin
oli ollut karavaaneissa, joita he vuosikausia sitten olivat saatelleet,
ja minkä väriset eri hevoset olivat olleet. Muuan ladakilaisista, joka
on matkustanut Länsi-Tibetin asuttujen alojen läpi, voi mainita minulle
jokaisen leiripaikan nimen, kuvata sen tarkasti ja sanoa, oliko laidun
siellä hyvä tai huono. Kaikesta mikä koski maasuhteita, oli heillä siis
kerrassaan uskomattoman hyvä muisti.