eivät enää jaksaneet nousta jaloilleen ja olivat senvuoksi
lopetettavat. Yksi oli kuollut edellisellä leiripaikalla ja yksi kulun
aikana. 58 hevosestamme olimme nyt menettäneet 15, mutta 36 muulistamme
vain yhden ainoan; nämä luvut puhuvat selvää kieltä muulien
etevämmyydestä tällaisilla matkoilla.
Ratsastimme nyt valtavan laakson-uoman pohjaa myöten, jonka suotuisa
maanlaatu oli meitä auttanut eteenpäin jo leiristä n:o 7 lähdettyämme,
ja sivuutimme muutaman miltei tyyten kuivaneen suolalammikon, jonka
silmää ympäröivät kuivamisrenkaat yhtä säännöllisesti kuin penkkirivit
pyöröteatterissa. Erään kunnaan juurella näyttäytyi susia; ehkäpä ne
olivat eiliset ystävämme! Meidän täytyi jättää vasten tahtoamme niille
viime leiriin pulska päivällinen hevosraatoina, joiden kimppuun heti
oli iskenyt kuusi korppia.
Muuan ylimmistä penkkiriveistä, joka oli n. 50 metriä lammikon silmän
yläpuolella, oli meille oivallisena ratsastustienä. Kaikkialla oli maa
liidunvalkeana suolasta. Oikealla kädellämme kohosi matala,
ruskeanpuna-sinervä harjanne, pian saavutin tavallisten seuralaisteni,
Robertin ja Rehim Alin kera väsyneen hevosen. Se ei lainkaan näyttänyt
laihalta, mutta oli jo useita päiviä ollut ajosta vapaana; toivoimme
voivamme sen vielä pelastaa. Mutta sen ohjaaja ilmautui illalla
yksinänsä leiriimme ja ilmotti suojattinsa matkalla lysähtäneen maahan
ja heittäneen henkensä. Maanlaatu on jotenkin kumpumaista, mutta vain
harvassa tapaa esillepistäyvää kiveä, ja silloin on se kalkkikiveä ja
vaaleanviheriäistä saviliusketta.
Tämänpäiväinen leiripaikkamme n:o 22 oli erityistä huomiota herättävä.
Ikimuistoisella matkallaan Länsi-Tibetin ja Itä-Turkestanin halki
vuosina 1896-1899 oli kapteeni _H.H.P. Deasyn_ kestettävä suuria
vaikeuksia ja hän oli menettänyt niin monia eläimiään, että hänen
täytyi, pelastaakseen retkikuntansa ja sen saavuttamat tulokset, jättää
jälelleen suuri osa matkatavaroistaan ja ruokavaroistaan, sanalla
sanoen kaiken mitä ilman juuri voi tulla toimeen. V. 1903 teki kapteeni
_Cecil Rawling_ yhtä ansiokkaan matkan samojen Tibetin-osien halki, ja
kun hänkin ruuanpuutteen takia oli joutunut pahaan pulaan, päätti hän
etsiä käsiinsä Deasyn varaston, jonka piti kartan mukaan olla jossakin
lähellä. Kaksi Rawlingin miehistä, Ram Sing ja Sonam Tsering, olivat
saattaneet Deasyakin, ja Sonam Tsering oli myös osannut näyttää sen
paikan, missä tavarat ja ruokavarat oli haudattu maahan.
Niiden riisi-, jauho- ja ohravarojen avulla, jotka siellä löydettiin
keskellä aavikkoa, voi Ravling pelastaa hevosensa, jotka muuten
olisivat menehtyneet, ja tulipa myöskin löydetty pieni säkillinen
hevosenkenkiä ja nauloja hyvään tarpeeseen niiden kavioille.
Samainen Sonam Tsering oli nyt mukana minunkin matkueessani; olin
aamulla käskenyt hänen ensin seisottamaan Deasyn ja Rawlingin
leiripaikalla, ja siitä syystä tänään kuljimme muulijono etupäässä.
Reitilleni oli tietysti hyvin tärkeätä koskettaa niin tarkasti
määrättyä kohtaa.
Paikkaa ei ollut lainkaan vaikea löytää, ja kun panimme leirimme
kuntoon pienelle avoimelle kohdalle pehmeästi kaareutuvien kunnasten
keskellä, -- oli Muhamed Isa jo ennättänyt kaivaa esiin seitsemän
arkkua. Yksi niistä oli täynnä jauhoja, jotka jo kauvan sitte olivat
tyyten pahenneet; ainakin olivat ne olleet kelvottomat käytettäväksi jo
silloin, kun Rawling kolme vuotta sitte oli täällä. Vain yksi arkuista
oli tibetiläistä työtä, sillä Rawling oli, kuten Sonam Tsering minulle
ilmotti, vaihtanut muutamia rikkoutuneista kashmirilaisista arkuistaan
Deasyn turkestanilaisiin arkkuihin, jotka olivat paljoa paremmat. Mutta
Rawlinginkin arkut olivat paremmat kuin minun Lehistä ostetut helposti
särkyvät puiset lippaani, joissa säilytimme kynttilöitä ja säilykkeitä.
Senvuoksi anastimme niistä muutamia ja käytimme omamme polttopuuksi.
Muuten oli Rawling niin perusteellisesti raastanut varastoa, ettei
siitä minulle ollut suuriakaan jäänyt -- mutta minullepa eivät nuo
tavarat olleetkaan niin kipeään tarpeeseen kuin hänelle. Jotkut
säilykerasiat, joissa oli amerikalaista naudanlihaa, olivat koirille
hyvin tervetulleet, mutta miehet niitä halveksivat, niin kauvan kun
meillä vielä oli tuoretta lampaanlihaa. Kuutiomaisia läkkirasioita,
joissa oli ollut intialaisia jauhoja, virui sinne tänne sirotettuina.
Joissakuissa arkuissa oli joukko tyhjiä patruunankuoria, mutta niitä ei
näytty lainkaan käytetyn; Sonam Tsering luuli senvuoksi, että pari
vuotta Deasyn jälkeen oli täällä ollut tshangpalaista, jotka olivat
karistaneet niistä ruudin omiksi huvikseen; hän näytti minulle myöskin
pari nuotiosijaa, jotka näyttivät paljoa vereksemmiltä. Eräästä
toisesta arkusta löysimme laivakalenterin ja muutamia karttalehtiä
YIä-Birmasta -- Deasyn aikomuksena oli ollut mennä siihenkin maahan,
mutta taudit ja kuolemantapaukset hänen karavaaninsa keskuudessa olivat
tulleet esteeksi. Imupaperikääre, jonka tapasimme, tuli meille hyvään
tarpeeseem kun Robert oli ruvennut kuivaamaan minulle kasveja, ja
Muhamed Isa keksi muutamia vioittumattomia köysiä. Muuten otin
sen lisäksi ainoastaan pari romaania ja Doverin kertomuksen
Tibetinmatkastaan v. 1891 tervetulleeksi lisäksi peräti laihaan
kirjastooni.
Olimme nyt siis seudussa, jossa useat matkustajat ennen minua olivat
käyneet. _Wellbyn_ ja _Malcolmin_, jotka keksivät Lake Lightenin,
tuon jo _Crosbyn_ 1903 kosketteleman järven, olen jo maininnut.
_Dsheshil-kölillä_ ovat käyneet _Dutreuil de Rhins, Wellby ja Malcolm,
Deasy, Rawling_ ja itävaltalainen luonnontutkija _Zugmayer_.
Viimemainitun reittiä tulin leikanneeksi jo paria kuukautta hänen
matkansa jälkeen; hän on samoin kuin edellämainittu ranskalainen sekä
englantilaiset tutkijat kirjottanut sangen ansiokkaan teoksen
huomioistaan. Hänen teistään en silloin vielä voinut mitään tietää,
mutta nyt huomaan, että olin leikannut hänen reittiään ainoastaan
yhdessä kohdassa! Myöskin Wellbyn ja Dutreuil de Rhinsin tietä olen
vain kerran, mutta Deasyn tietä kahdesti leikannut. Lähimmin seuraavana
aikana oli vaikeampi välttää niitä tienoita, joilla Wellby ja Rawling
olivat olleet ja joista varsinkin jälkimäinen maassa syntyneiden
maanmittariensa avulla oli tehnyt niin tarkan ja luotettavan kartan,
että minun ei ollut mahdollista koettaa sitä enää parantaa.
Halusin senvuoksi seuduille, joissa ei kukaan matkustaja ennen ollut
käynyt. Leirini n:o 22 oli ollut samalla paikalla kuin Rawlingin leiri
n:o 27, mutta hänen retkikuntansa oli välttänyt _Pul-tsoa_, joka nyt
oli päivämatkan päässä meistä, niin hyvin pohjois-, kuin eteläpuolelta.
Voidakseni täälläkin välttää hänen reittiään, kuljin tuon harvinaista
kyllä pohjasta etelään ulottuvan järven keskustaa kohti.
Kun iso karavaani illan tullen lastataan tavaroilla ja lähtee matkaan,
on leiri tavallisesti täynnä melua ja liikettä. Koska milt'ei joka
päivä olemme menettäneet kuormajuhtia, täytyy kantamukset alati lastata
toisella tavoin; mutta kun kuormasto vihdoin on lähtenyt matkaan, käy
kaikki jälteen hiljaiseksi, rautainen hiilipannu kaivetaan esiin, ja
kohta on teltassani, jonka aukko vallitsevan länsituulen takia alati on
itäänpäin, yhtä kuuma kuin höyrysaunassa. Tämä lämpö houkuttelee
pukeutumaan kevyemmin kuin muuten, mutta sitä saa pian katua, sillä
ulkona on aina kylmä. Ja sitte käy matka uudestaan siihen autioon
seutuun, jossa kolme retkikuntaa on sattumus vallan samaan kohtaan.
Maaperä on tiilinpunainen, laidun joka paikassa hyvä, etelässä
kumartavat matalat kunnaat kaareutuvia selkiään, pohjoisessa päin
meistä kohoaa _Kven-lunin_ mahtava vuorijono useine jykevine, ikuisen
lumen peittämine huippuineen, itäkaakossa, suoraan vastassamme
sukeltaa pilvistä esiin se valtava, kupumainen, samoin ikuisen lumen
verhoama vuoristo, jonka Rawling on ristinyt "_Deasyn ryhmäksi_", jo
Dheshil-köliltä olemme nähneet tämän vuorijättiläisen, joka nyt useiden
päivien ajan oli oppaanamme.
_Pul-tson_ rannalle, erään pienen kalkkikivisaaren läheisyyteen,
karavaanimme asettui leiriin. Tundup Sonam, sen "ylihovijahtimestari",
pyysi päästä metsästämään ja sai neljä patruunaa. Muutaman tunnin
perästä hän palasi takaisin kolme patruunaa mukanaan ja näytti meille
jak-härän häntää todisteeksi siitä, että oli kaatanut mahtavan sonnin,
jonka oli tavannut yksin ja kaikessa rauhassa käyvän laitumella
eteläisten kunnaiden takana. Nyt oli karavaanilla tuoretta lihaa noin
kymmeneksi päiväksi, ja "kun se on syöty, niin ampuu Tundup meille
jälleen jak-härän", vakuutti Muhamed Isa, joka aina oli ylen
tyytyväinen, kun hänen valitsemansa väki toimitti asiansa
kunnollisesti. Päivälliseksi sain jak-härän luista ytimen, joka oli
oikein herkullinen atria.
Seitsemäs luku.
Suuria tappioita.
Tuskin olimme leiriytyneet _Pul-tson_ länsirannalle, kun Muhamed Isa
pyysi yhtä levähdyspäivää. Laidun oli hyvä, polttoainetta runsaasti
saatavana ja eläinten oli saatava huoahtaa. Suostuin hänen pyyntöönsä
sitä mieluisemmin, kun se sopi hyvin yhteen oman suunnitelmani -- uuden
järvimatkan -- kanssa. Seuraavana aamuna aivan varhain tahdoin Robertin
ja Rehim Alin kera matkata vinoon tämän järven yli erään ulospistävän
vuoren suuntaan, jonka asema oli Pohj. 56° It.; sieltä ajattelin
purjehtia jälleen etelärannalle ja olla yötä erään vuoren juurella,
jonka asema oli Et 62° It. Seuraavana aamuna aijoin saavuttaa järven
koillisen poukaman, missä karavaanin piti odotella meitä sielläpäin
kellanvihreänä siintävällä laidunmaalla. Tarvitsin siis järvellä kaksi
päivää matkan tekemiseen, jonka karavaani suoritti yhdessä päivässä.
Mutta nyt oli meidän otettava mukaan ruokavaroja sekä lämpimiä pito- ja
vuodevaatteita ynnä polttoainetta, jottemme enää olisi niin avuttomina
kuin viime kerralla. Vettä ei ollut tarvis ottaa; järven vesi kelpasi
juotavaksi, vaikka siinä olikin lievä sivumaku.
Miellyttävänä ja idyllimäisenä järvi illalla välkytti aivan kirkasta
pintaansa ikuisen lumen peittämäin vuorten hämärässä unelmoivassa ja
hiljaisessa helmassa. Suuria, savuavia lantarovioita palaa lepatteli
hilpeästi telttojen välillä, miehet varustelivat illallistaan tahi
paikkailivat innokkaasti tarinoiden satuloitaan; yltympäriinsä vallitsi
illan tyyni rauha, ja kuu liukui hopeanhohtavana ja kylmänä
ruusunpunaisten pilvien lomitse.
Silloin kuulen kaukaa idästä kohisevan hälyn, joka kasvaa nopeasti
voimassa, tulee lähemmäksi, muuttuu ukkosen tapaiseksi jylinäksi, ja
tuossa tuokiossa pieksää mitä hirvittävin myrsky meidän rantaamme.
Huudan miehiä sitelemään telttani oviaukkoa kiinni, kuulen Robertin
päästävän intiaani-ulvonnan, kun hänen kevyt asumuksensa näyttää
uhkaavan hajota rääsyiksi. Mutta tusinan verta miehiä kiinnittää sen
jälleen pystyyn. Sitten lujitetaan minun telttani hiekkavalleilla ja
arkuilla; olen teljetty hiiliastiani kanssa sen sisään, mutta olen
varannut itselleni pienen tähystysreijän sen aukossa. Kuutamo välkkyy
heleästi rantaa vasten ryntäävien hyökyaaltojen tyrskyssä; ihana
näytelmä, villi, tavaton, melkeinpä teatterimaisen komea.
Ensi luokan hirmumyrsky se oli, joka noin riihattomasti iski niskaamme.
Kuului kuminaa, kuin pikajunain jyristessä umpinaisten asemahallien
halki, läiskinää, ulvontaa ja kohinaa, ja säännöllisessä tahdissa löi
tyrsky jyminällä rantaa vastaan. Äsken vielä niin ystävällisesti
roihuavat nuotiomme sammuvat, kekäleet lentelevät ympäriinsä kuin
raketit; Muhamed Isan teltan kuulen lepattavan kuin irtipäässyt purje;
sitte ei enää kuule inhimillisiä ääntä, ainoastaan myrskyn mylvinä ja
ranta-aaltojen jylinä häiritsevät aavikon rauhaa. Kun vain yritänkään
katsella ulos tähystysreijästäni, olen miltei tukehtua valtavasta
paineesta. Ainoastaan jakeja sellainen ilma miellyttää, ne röhkivät ja
mylvivät mielihyvästä, kun niiden pitkät, mustat kylkiäiskarvat
liehuvat tuulessa.
Syyskuun 28. päivä valkeni kumminkin kirkkaana, myrsky oli jouduttanut
matkaansa länteen päin, ja vain mainingin alakuloinen loiskina rannalla
muistutti sen riehunnasta. Ennen kuin olimme päässeet puoliväliin
ensimäistä luotauslinjaamme, oli järvi jälleen peilityyni; sitä vain
omituisesti koristivat vähäiset, myrskyn synnyttämät vaahtotäplät. Vesi
ei ollut selkeää, oltuaan niin rajun myllerryksen alaisena. Emme
tarvinneet juuri tuntia kauvempaa saavuttaaksemme kallion nokan,
saatuamme sinne mennessä suurimmaksi syvyydeksi lähes 17 metriä.
Pohjoispäähän olimme jättäneet jälellemme melko suuren lahdelman, jonka
ympäri karavaanin tuli kulkea.
Levättyämme lyhyen hetken soudimme edelleen kaakkoon päin ja saimme
heikosta pohjoisvihurista hyvää apua purjeeseemme. Tällä kertaa
pääsimme rantaan ilman sen suurempia seikkailuja jo ennen
auringonlaskua. Menimme maihin kiluinemme kaluinemme, Rehim Ali kokosi
kasan kuivaa lantaa, Robert järjesti leiripaikan kuntoon, ja itse
risteilin vielä sinne tänne iltavihurissa, kunnes hämärä tuli ja viileä
pimeys laskeutui Robinson Crusoe-elämämme yli. Istuuduimme nuotion
ympärille, pakinoimme ja keitimme itsellemme illallista. Paistetut
lampaan-aivot ja munuaiset maistuivat luonnon helmassa oivallisesti.
Lännessä päin voimme nähdä karavaanin tulet leirissä n:o 23.
Iltamyöhällä nousi uudelleen tuima iltatuuli, ja vajaan kahden metrin
päässä meistä loiskivat aallot rantaa vasten. Me kääriydyimme
turkkeihimme ja tirkistelimme tuleen -- ei konsanaan ole pää niin
täynnä suunnitelmia ja toiveita, kuin katseen seuratessa lepattelevia,
sinisiä liekkejä ja loimosta syntyviä tulikuvia!
Mutta myrsky se vain paisui, tulta tuskin enää taisimme varjella, vaan
ryömimme pian veneen alle, joka tällä kertaa sai kokonaisena tarjota
meille suojaa. Kaikin kolme makasimme tässä tilapäisessä teltassa ja
vankensimme sitä vielä purjeella ja kahdella tervatulla suojakatteella,
joihin veneen puoliskot maamatkaksi kääritään, mutta jotka nyt olimme
ottaneet mukaan varjellaksemme huonolla säällä yöpukujamme ja
vuoteitamme. Katossa riippui lyhty, jonka sammutimme heti kun olimme
päässeet tiloillemme; nyt valaisi kuutamo purjeen, myrsky ulvoi ja
vaikeroi veneen ympärillä, mutta rantatyrskyt uuvuttivat meidät pian
uneen.
Minimi-lämpömittari osotti -10,2 astetta; järvien läheisyydessä on aina
leudompaa. Ani varhain olimme jo jalkeilla, muhkea nuotio elvytti
meidät uuteen virkeyteen, ja sen liekeissä valmistimme aamiaisemme,
jonka nautimme auringon katsoessa päältä. Yömajamme siirrettiin jälleen
oikeaan elementtiinsä, tavarat sälytettiin kokoon, me nousimme
veneeseen ja viiletimme itää kohti erään salmen suulle päin, joka jakaa
Pul-tson uoman kahteen syvänteeseen.
Leveys oli näillä vain n. 60 metriä; eteläisessä syvänteessä oli vesi
pienistä äyriäisistä monesti värjäytynyt milt'ei punaiseksi. Kulkea
mutkittelimme lounaaseen päin emmekä tavanneet 14 metriä suurempaa
syvyyttä. Nyt nousi luoteesta aika vankka puhuri, joka pani aallot
hilpeästi väplättämään ja kohisemaan veneemme laitoja vastaan. Jospa
vain saisimme lounattuulen, niin kelpaisipa sitä lasketella herroiksi
sovittuun yhtymäkohtaan. Saatammepa kotvan aikaa varrota rannalla! Se
on somasti kaartunut ja sillä on neljä pengertä, kukin noin 2 metriä
korkea.
Paluumatkalla kaakkoa kohti luodattiin uudella linjalla, jonka suurin
leveys oli lähes 19 metriä. Nytpä meillä oli suotuisa laitatuuli, me
laskimme airot veneeseen, vedimme purjeen mastoon ja kulkea viiletimme
salmea kohti. Meidän juuri lipuessamme sen itänokan editse pistihe
rannalta näkyviin ratsasmies muutamien vapaitten ratsujen sekä
useampien jalankulkijain kera. Se oli Muhamed Isa, joka oli kiirehtinyt
vastaamme. Nyt sai Rabsang yrittää soutaa Rehim Alin asemesta; mutta
hän liikutteli airoja niin taitamattomasti, että otin vanhan soutajamme
jälleen armoihin. Sanoimme hyvästi pelastusseuralle ja ohjasimme
kulkumme järven pohjoiseen syvänteeseen, jonka syvyys oli korkeintaan
kolme metriä. Sen pahempi kääntyi tuuli nyt pohjoiseen ja tuli niin
kylmä, että niinä kahtena tuntina, jotka meidän vielä piti kulkea
pohjoisrannalle päästäksemme, palelimme kuin koirat.
Muhamed Isa oli tuonut meille sen ikävän sanoman, että leiristä n:o 23
oli jälleen kuollut kaksi hevosta ja yksi muuli; illalla kuoli sitten
vielä kolmas hevonen. Muuten oli karavaani leirissä n:o 25 tervennä ja
hyvällä tuulella.
Kello kuudelta olimme jälleen "kotona". Syötyäni nälkääni kelpo
illallisen, haastoin Muhamed Isan ja Sonam Tseringin puheilleni.
"Kuinka monta hevosta meillä vielä on?"
"Neljäkymmentä."
"Entä muuleja?"
"Neljäneljättä."
"Ovatko ne mukiinmenevässä kunnossa?"
"Ei, sahib, eivät kaikki; neljä minun hevosistani ja kuusi Sonamin ovat
henkihieverissään, samaten muuleista viisi."
"Saamme siis lähipäivinä odottaa yhä lisää tappioita?"
"Kyllä, sen pahempi! Mutta pelastaaksemme minkä pelastaa voi, annamme
nykyään vain vankimmille eläimille maissia ja ohria; kuolevata tekevät
saavat itse pitää huolta itsestänsä niinkuin taitavat, kunnes loppunsa
tulee. Ne ovat joka tapauksessa mennyttä kalua!"
"Se on raakalaistapa; anna niille ainakin vähän. Ehkäpä niistä jotkut
vielä ovat pelastettavissa."
"Meidän täytyy säästellä muonaa, sahib."
Karavaaninjohtajan menettelytapa oli viisas, mutta julma.
Kello seitsemältä alkoi taas myrsky -- se oli jo kolmas ilta, jolloin
meillä oli ankara itätuuli, Tibetissä muuten mitä harvinaisin
tuulensuunta. Se tuli kuin lyömällä ja teki rauhastamme pikaisen lopun,
lopetti hauskat tarinat, häiritsi kaikkea hommaa, sammutti nuotiomme,
riepoitti hiekkaa ja polypilviä telttaani ja ajoi väsyneet eläinparat
ruokansa äärestä. Myrskyn aikana ne nim. eivät syö ruokaa laitumelta.
Ne asettuvat häntä tuuleen päin, pitävät kaikki neljä jalkaansa niin
yhdessä kuin suinkin ja riiputtavat päätä. Siinä asennossa ne vartovat,
kunnes jälleen tyyntyy. Nyt ne saivat vartoa koko yön ja uneksivat
varmaankin, puoli nukuksissa ja pää raskaana, kovien miesten
sydämettömyydestä ja rauhallisista, päivänpaisteisista rantaäyräistä
Tanksen ja Lehin luona.
Illalla tarkastelin niitä Muhamed Isan kanssa. Kuu helotti kirkkaana,
mutta sen kylmän sinertävä valo teki läpitunkevan tuulen entistäkin
hyisemmäksi. Hämärien kummitusten tavoin seisoivat eläimet yössä, niin
liikkumattomina, että niiden olisi voinut luulla jo muuttuneen
jääpatsaiksi. Ei pakkanen, vaan tuuli se tappaa meiltä eläimemme, niin
sanovat kaikki mieheni; tuuli tunkee kaikella väellään ja voimallaan
vuoristoomme. Mutta pahimmaksi kaikista koitunee kuitenkin ilman
oheneminen ja laitumien laihuus.
Tuuli vinkui valittaen nurkissa, kun vihdoin nukahdin, ja sama ääni
tunki korvaani, kun paksuun talviturkkiin kääriytynyt Tsering aamulla
kantoi hiiliastian telttaani. Synkeä aamu! Teltassa peittyivät kaikki
esineet paksun pöly- ja lentohiekkakerroksen alle, ja minä olin aivan
turta vilusta, ennen kuin vielä olin päässyt vaatteisiini. Muulit ja
hevoset olivat painuneet etemmäksi itään päin, mutta minä lähdin
liikkeelle vasta kello 9:ltä raivoisan myrskyn käsiin! Aivan leirin
edustalla virui viimeksi koipensa ojentanut hevonen, kylmänä ja kovana
kuin jää. Tsering kertoi olleensa vajaan kivenheittämän päässä
raadosta, kun jo sudet olivat hiipineet luo panemaan sen parempiin
suihin.
Maaperä on hyvä, hiekkaa, pölyä ja hienoa soraa; myöhemmin se käy
voimakkaasti tiilenkarvaiseksi. Ei voi nähdä pitkälle, sillä ilma on
usvainen ja taivas pilvessä, mutta niin kauvas kuin silmä kantaa,
näemme vain matalia vuoria, pienistä sivulaaksoloista pohjoisessa päin
tulee pari umpeen jäätynyttä puroa. Hitaasti nousemme eräälle rotkon
kynnykselle (5,209 metriä korkealle), jonne tultuamme näemme idässä
olevan maan aivan yhtä lakeana ja kulullemme suotuisana kuin tähänkin
asti. Tässä satutan Rawlingin tietä; hänen karttansa vastaa
pienimmissäkin yksityiskohdissaan todellisia oloja.
On vallan toista ratsastaa korkenevalla maalla suoraan myrskyä vastaan,
kuin vuorta alaspäin mennen saada myrsky selkäänsä. Me aurasimme
itsellemme tien eteenpäin halki tuulen, joka tunkee yksin turkkienkin
läpi, ja olemme jo kymmenen minuutin perästä aivan jäykistyneet. Enpä
enää tahdo voida käyttää käsiäni kartoitustyöhön; tavantakaa työnnän ne
turkinhihoihin, kumarrun eteenpäin niin paljon kuin voin ja annan
hevosen yksinänsä löytää tien. Ennen iltaa kuoli meiltä vielä kaksi
hevosta; kolmas vietiin leirin läheisyyteen; se näytti paksulta ja
lihavalta, mutta kykeni vain horjahtelemaan eteenpäin.
Kun ratsastin sisään leiriin, olin saanut enemmän kuin kyllältäni tästä
kamalasta päivästä. Ladakilaisten muonalinnassa paloi oivallinen
nuotio, jonka ääressä me Tseringiä odotellen vietimme hetken
pakinoiden. Leirilinnamme kutistui päivä päivältä huolettavassa
määrässä kokoon, mutta juhdat kuolivat niin nopeasti toisensa
jälkeen, että taakat siitä huolimatta olivat niille liian raskaat.
Muhamed Isa luuli kuitenkin, että muulimme sentään vielä kestäisivät
Dangra-dshum-tso'hon asti, ja ettei taakkoja tarvitsisi lainkaan jättää
jälkeen. Pahimmassa tapauksessa voisimme uhrata veneen ja pari telttaa.
Tyhjät muona-arkut käytettiin heti polttoaineeksi. Ei ollut enää
epäilemistäkään -- meidän täytyi saavuttaa tuo kaukainen järvi mitä
surkeimmassa avuttomuuden tilassa. Jollemme sitten saaneet apua, emme
voineet päästä enää mihinkään! Silloin oli tibetiläisten helppo pitää
meitä kiinni. Olimme senvuoksi äärimäisesti kiihottuneita, ja tämä tila
jännittyi päivä päivältä.
"Jos eläimet kuolevat yhtä nopeaan kuin nyt, emme pääse edes
ensimäisten paimentolaisten luo!"
"Sahib, vankimmat niistä elävät vielä."
"Niin, sepä se on aina sinun lohdutuksesi; mutta muutaman päivän
perästä jotkut niistäkin ojentavat koipensa."
"Tuuli ne tappaa; olisipa meillä edes jokunen päivä tyventä'"
"Sitä ei tänä vuodenaikana käy toivominenkaan. Tätä myrskyä on nyt
kestänyt seitsemänkolmatta tuntia. Mutta sitte tulevat talven
lounatmyrskyt!"
Lokakuun 1. päivänä kirjotin päiväkirjaani: "Mitähän saammekaan kokea
tänä uutena kuukautena! Kello 8 aamulla myrsky yhä vielä kävi, ja
tämänpäiväinen ratsastus oli vielä pahempi kuin eilinen."
Aukeita lakeuksia. Vain pari kumpua, muodostuneet punaisesta
hiekkakivestä, sekä vihreän liuskeen louhikkoja, muuten ei mitään kovaa
kivilajia. Kaakon valtias, "Deasyn ryhmä", tulee yhä lähemmä.
Jäätyneessä verilätäkössä makaa hevosemme n:o 27 kylmänä ja paljaana,
sitte kun siitä oli heinien vuoksi otettu sen kantamus. Yöllä karkasi
kolme hevosta, ja Muhamed Isa ynnä kolme ladakilaista lähti niitä
etsimään. Kaksi he löysivätkin, kolmatta etsi Rabsang edelleen. Tyhmät
elukat, kun niin tarpeettomasti väsyttävät itseään! Selittämätön
rauhattomuus näytti karkottavan ne tiehensä siltä paikalta, missä
niillä taakat kirvotettiin. Eläinparat varmaankin luulivat itse
löytävänsä parempata ruohoa, kuin mitä me kovasydämisyydessämme voimme
niille tarjota.