mestariteosta ja pilkoimme sitte puukoillamme kehän palasiksi; märät
lastut panimme syrjään, sisemmät kuivat hidut käytimme polttopuuksi.
Niistä tuli vallan vähäinen kasa. Vain pari kerrallaan uskalsimme
uhrata, ja repäisemällä jonkun tyhjän lehden muistikirjastani saan ne
palamaan. Nuotiomme on pieni ja mitätön, mutta lämmittää juur'
ihanasti, ja kätemme sulavat taas. Aivan valkean yli kuuristuneina
kökötämme siinä ja pidämme sitä mitä säästeliäimmin vireillä, vain
silloin tällöin laskien lastun lisää. Riisun vaatteet päältäni,
kiertääkseni niistä veden ja nipin näpin kuivatakseni niitä; Rehim Ali
paahtaa vaippaani, joka on toivoni yön varalle; turkit saavat olla
omilla oloillaan. Kuinkahan pitkältä onkaan vielä aamun sarastukseen?
Ah, vielä useita tunteja! Tela ja kampi on meillä vielä varalla, mutta
pitkälle ei tälläkään vähäisellä puuvarastolla päästä, ja väristen
ajattelen hetkeä, jolloin pakkanen pakottaa meidät uhraamaan mastonkin
ja teljot. Minuutit matelevat niin vitkaan; me emme puhele paljoa
keskenämme, odotamme vain aurinkoa. Kunpa nyt vain vaatteemme edes
vähänkin kuivaisivat, niin voisimme keittää äimärissä vettä,
saadaksemme hiukkasen lämmintä ruumistamme piristämään.
Ja kuitenkin oli meillä täysi syy iloita siitä, että niinkin hyvin
olimme selviytyneet. En ikinä tule unhottamaan Lake Lightenia, Wellbyn
ja Deasyn järveä! Se oli pitänyt meille seuraa monen päivän ajan, sen
ranta oli riistänyt meiltä seitsemän hevosta ja nähnyt ystäväimme
lähtevän viime postin kera kotio. Loistavan ihanana oli tämä järvi
ilmautunut eteemme, kirkkaissa keveissä väritunnuissa kylpien, mutta
myöskin sysipimeänä kuin hauta yön syleilyssä. Kuvastelevana ja
kirkkaana oli se päilynyt hehkuvan kesäpäivän loistossa; mutta oli se
näyttänyt meille hampaitansakin, huikaisevan valkeita vaahto- ja
tyrskehampaitaan. Tuonaan olimme miltei paistua auringon helteessä
sen mittaamattoman syvillä, kristallikirkkailla, keväänvihreillä
vesillä keinuessamme; nyt olimme paleltua sen rannalla purevassa
talvipakkasessa. Tuonaan se oli päilynyt niin tyvennä, että tuskin oli
uskaltanut puhua, jottei sen rauhallista lepoa olisi häirinnyt, nyt
riehui riihattomalla raivolla! Sen rannat olivat meille tarjonneet
heinää, lähdevettä ja polttoainetta, mutta yöllisistä purjehtijoista
oli järvi tuntunut miltei loppumattomalta; itäranta oli koko päivän
mittaan paennut edestämme, olimme nähneet päivän nousevan, laskevan ja
sammuvan purppuraliekkiseen mereen, jopa nähneet kuunkin kulkevan
lyhyen uransa, ennen kuin saavutimme matkamme määrän, missä tyrsky
jylisi ja sulki meidät märkään syleilyynsä. Suurenmoisen purjehduksen
olimme tehneet, vaiherikkaan ja jännittävän; kolmasti oli henkemme
riippunut hiuskarvasta, kun olimme tehdä haaksirikon hiekkaisilla
särkillä; sillä jos olisimme niillä ankkuriin käyneet, niin tuskinpa
olisimme rantaa saavuttaneet, ennen kuin kätemme olisivat
pelastusrenkaisiin käpristyneinä halvautuneet jääkylmässä vedessä.
Ihmeellinen järvi! Vain jak-härät, villiaasit ja antiloopit löytävät
turvapaikan rannoillasi; vain jäätiköt, lumiaukeat ja ikuiset tähdet
kuvastuvat pinnallasi, ja hiljaisuuttasi häiritsevät vain omat
aaltolaulelmasi ja ne voitonriemuiset sotahymnit, joita länsimyrsky
soittelee smaragdinvihreillä vesikielilläsi!
Nyt toki olimme sentään vielä hengissä ja ehjin jäsenin maalla,
ikävöimme vain aamunsarastusta, kitsastelimme valkeaamme ja syötimme
sitä vain joskus uudella lastulla, jottei se tyyten sammuisi. Unesta ei
voinut olla puhettakaan, muuten olisimme paleltuneet kuoliaiksi.
Monesti torkahdimme kotvaseksi, siinä lepattelevan valkean ääressä
kykkiessämme, ja Rehim Ali hyräili vaihteluksi jotakin laulun pätkää,
jotta aika vinhemmin kuluisi.
Juuri istuin syvissä mietteissä, että kuinkahan suloiselta lasi kuumaa
teetä nyt maistuisi, kun Rehim Ali hätkähtää ja parkaisee:
"Tuli tuolla kaukana!"
"Missä?" kysyin hiukan uskomattomana.
"Tuolla, pohjoisessa päin, rannalla", hän vastaa ja osottaa jotakin
himmeästi loistavaa pilkkua.
"Sehän on tähti", sanon minä, hetkisen tirkisteltyäni kiikarilla yön
pimeyteen.
"Eikä ole, se on vuorenharjanteen tällä puolen."
"Kuinka emme olisi tulta ennen nähneet? Keskellä yötä ei nyt toki
kukaan sytytä merkkitulia."
"Se ei olekaan mikään tuli, se on lyhty; näenhän miten se liikkuu
edestakaisin."
"Niin aivan, se on valonheijastus, joka vaihtelee paikkaa."
"Nyt se on poissa."
"Ja sitte sitä ei enää näykään; ehkäpä se oli vain näköhäiriö."
"Eipäs, tuollahan se taasen on."
"Ja nyt se on jälleen kadonnut."
Ja kadoksiin se jäi niin kauvan, että jälleen menetimme kaiken toivomme
ja kuuristuimme pikku roviomme viimeisten lastujen yli.
"Eikö sahlb kuule mitään?" kysähti Rehim Ali äkisti.
"Kyllä, se kuulostaa kavioitten töminältä!"
"Niin, ja äänten sorinalta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuvastui viiden ison hevosen ja kolmen
ratsastajan jättiläisvarjot taivasta vasten. Ratsastajat astuvat maahan
ja lähenevät meitä hilpeästi ja ystävällisesti tervehtien. Nehän ovat
Muhamed Isa, Rabsang ja Adul! He istuutuvat viereemme ja kertovat, että
leiri 18 on tunnin matkan päässä pohjoiseen päin hiukan etempänä
rannasta. Heti kun olivat asettaneet leirin kuntoon, olivat he
lähettäneet väkeä meitä tähystelemään, mutta luopuneet etsiskelyistä,
kun nämä eivät olleet nähneet jälkiämme eikä vilahdustakaan mistään
tulesta. Yömyöhänä oli Robert, jota myrsky pelotti, noussut eräälle
kankaalle ja sieltä nähnyt meidän nuotiomme! Heti oli hän lähettänyt
nuo kolme miestä meitä etsimään. Itse he olivat omien sanainsa mukaan
koko yön pitäneet suurta merkkitulta vireillä, mutta todennäköisesti
olivat maan epätasaisuudet peittäneet sen meidän silmiltämme; emme
olleet voineet nähdä sitä järveltä käsin.
Minä lainasin miehiltä kaksi vyötä kääriäkseni ne jalkojeni ympärille.
Sitte nousimme satulaan, ja lyhty oppaana lähti pieni ratsueemme
taivaltamaan pohjoiseen leiriä kohti, aaltojen yhä väsymättömästi
rynnistäessä rantaa vasten.
Kuudes luku.
Suoraan susien suuhun -- tai haaksirikkoon!
Matkatessamme syyskuun 22 päivänä järven vanhain töyrästen yli
itään päin ja sen solan kynnystä kohti, joka eroittaa uomansa
Dsheshil-kölistä, urkeni takanamme näköala Lake Lightenille päin yhä
avarammaksi mitä korkeammalle kohosimme, ja vihdoin levisi koko suuri
sininen selkä kaikessa loistossaan eteemme lumivuoriston juurella.
Laidun oli kaikkialla erinomainen, eivätkä pantholops-antiloopit
useinkaan ymmällään ja päättämättöminä tienneet minne päin pakoon
samota, vaan tulivat uteliaisuuden kiihottamina päin meitä.
Solakynnys on 5,301 metriä korkealla. Tuskin olimme ottaneet muutamia
askeleita sen toiselle puolen, niin maisemassa tapahtui täydellinen
näyttämönmuutos. Oli kuin isossa kirjassa olisi käännetty uusi lehti.
Kuvat, jotka juuri olivat kiehtoneet silmäämme, katosivat ainiaaksi, ja
edessämme meillä on uusia vuoria, uusi uoma ja uusi turkoosisininen
järvi, _Dsheshil-köl_. Järven etelä- ja kaakkoispuolella levisi suuria
liidunvalkeita suolalakeuksia; samakeskiset renkaat ja ylöspäin
avartuvat kuljut, jotka ovat yhtä siniset kuin järvi, todistavat
Dsheshil-kölinkin olevan kuivumassa.
Seuraavana päivänä leiriydyimme seudussa, missä laidun oli hyvä, mutta
juomavesi lievästi suolapitoista. Suurella lakeudella, joka leviää
järven länsipuolella, huomaa pitkiä rivejä kivipatsaita, maakumpuja
tahi rykämiä, jotka ovat ladotut parin metrin päähän toisistaan. Ne
näyttivät rajapyykeiltä, mutta olivat todellisuudessa tshangpa-heimon
antilooppienpyydystäjäin pystyttämiä. Ne ovat tibetiläisiä
paimentolaisia, pohjoisen Tshang-tang-vuoriston alkuperäisiä asukkaita,
jotka tällä tapaa ajavat riistaansa maahan viritettyihin ansoihin.
Antiloopit ovat nimittäin perin haluttomia hyppäämään sellaisten
patsasrivien yli ja juoksevat mieluummin niitä pitkin, kunnes pääsevät
päähän. Mutta jo sitä ennen on varmasti joku niistä onnettomuudekseen
käynyt ansalla varustettuun kuoppaan. Ainoastaan aavikon poika, joka
itsekin villien eläinten tavoin viettää koko elämänsä luonnon helmassa,
voi keksiä sellaisen pyyntikeinon. Ladakilaiseni vakuuttivat, että
tshangpalaiset olivat lakanneet metsästämästä täällä, peljäten
itä-turkestanilaisia, jotka useita kertoja olivat esiytyneet
vihamielisesti heitä kohtaan.
Syyssuun 24. oli jälleen muistettava päivä -- järvimatkani
Tibetissä päättyivät merkillistä kyllä melkein aina seikkailuilla!
Ladakilaisistani oli viisi ollut Deasyn tai Rawlingin palveluksessa, ja
kaksi heistä vakuutti, että muuan loistava kohta itäkaakossa päin oli
se lähde, jonka reunalta kapteeni Deasy heinäkuussa 1896 oli pitänyt
leiriä kymmenen päivää ja jota hän matkakertomuksessaan kutsuu
"Kuumelähteeksi". Tämä tieto piti muuten yhtä hänen karttansakin
kanssa; Muhamed Isa sai senvuoksi käskyn lähteä karavaanin kera sinne,
sytyttää pimeän tullen suuren merkkitulen lähimpään kohtaan rannalle ja
pitää kahta hevosta matkavalmiina.
Tuumani oli lähteä itäkoilliseen suuntaan pohjoisrannalle ja sieltä
jälleen etelään päin merkkitulta kohti. Rehim Ali sai tällöin
apulaisekseen Robertin, josta aikaa myöten tuli oivallinen merimies.
Järvi lepäsi miltei aivan tyynenä; sen vesi on mataluuden takia
vihertävämpää, mutta yhtä kirkasta kuin läntisen naapurinsa. Se on niin
suolaista, että kaikki, mikä tulee sen kanssa tekemisiin, kädet,
vene, airot j.n.e., kimaltelevat suolakiteistä. Järven rannat ja pohja
ovat enimmäkseen savea, joka yhdessä kiteytyvän suolan kanssa on
leipoutunut kivikoviksi paateroiksi ja möhkäleiksi, niin että saa olla
varovainen työntäessään venettä vesille, sillä näillä paateroilla on
veitsenterävät reunat ja nurkat. Järvi on jotenkin soikilomainen
suola-uoma hyvin mataloine rantoineen; vuoret eivät missään ulotu
rantaan saakka. Metrin syvyys on 100 metrin päässä maalta; mutta vielä
600 metrin päässä kaukana selällä on järvi ainoastaan 4,6 metriä syvä.
Me laskimme ensimäisen luotauslinjan mitä suurimmassa rauhassa suoraan
järven halkaisijan suuntaan, ja minä meloin peilattua maalia kohti.
Klo 1 oli veden lämpö 9,5 astetta ja ilman lämpö 10,3 astetta. Syvyys
kasvoi sangen säännöllisesti, sen suurin määrä oli lähellä
pohjoisrantaa 16,1 metriä. Robert oli hyvin huvitettu hauskasta
matkasta ja pyysi vastakin aina päästä mukaan, minkä lupasin hänelle
sitä mieluummin, kun hän aina oli hilpeä ja hyvällä tuulella ja minä
sitäpaitsi todella tarvitsin häntä avukseni kaikissa mittauksissani.
Pienen poukaman pohjoisella rannalla valitsimme maallenousupaikaksemme.
Katselimme ympäristöä ja nielaisimme sitte nopeasti aamiaisemme,
jona oli voita, appelsiinimarmelaatia, hanhenmaksaa ja vettä.
Matkatovereillani oli mukanaan sokeria, teekannu ja emaljipikari, mutta
teen ne penteleet olivat unohtaneet; tämä unohdus kuitenkin vain
korotti hyvää tuultamme.
Ja sitte lykkäsimme veneen taas vesille lähteäksemme kaakossa olevaa
lähdettä katsomaan. Maallenousupaikastamme lähtien kulki jono
kiviröykkiöitä ja suolakumpareita itäkaakkoon päin, ja vesi oli täällä
niin matalata, että meidän täytyi sauvoa venettä hyvin varovasti
eteenpäin. Juuri kun olimme sivuuttaneet viimeisen kiviröykkiön, josta
otimme näytteen mukaamme, nousi länsituuli, järvenpinta kareili, ja jo
parin minuutin kuluttua kohosivat suolaiset laineet vaahtopäisinä.
"Purje ylös!"
Edessämme järvi hohti punasinertävänä, kuvastaen savipohjan väriä;
siellä täytyi olla hyvin matalaa, mutta ehkäpä siitä yli pääsisimme.
"Näettekö tuolla lounaassa noita pieniä valkeita pilvenhattaroita? Ne
ennustavat myrskyä, joka pyörryttää suolatomun ilmaan", sanoin.
"Jos myrsky käy äkäiseksi, niin murskautuu vene teräväsärmäiseen
pohjaan ennen kuin pääsemme maihin," huomautti Robert.
"Ei ne mitään suolapilviä ole", puuttui Rehim Ali puheeseen, "se on
tulien savua."
"Mutta Muhamed Isanhan pitää leiriytyä Deasy sahibin lähteelle; se on
lounaassa!"
"Ei sieltä näy mitään savua", vastasi Robert, jolla kiikari oli,
"ehkäpä ei järven eteläpäässä olevan suolalakeuden yli voi päästä
lainkaan."
"Sitte ne ovat heidän merkkituliaan mitä näemme; mutta tällä veneellä
emme voi risteillä myrskyssä."
"Master", arveli Robert, joka aina käytti tätä puhuttelusanaa, "eikö
olisi viisainta käydä jälleen maihin, ennen kuin myrsky paisuu?
Kiviröykkiöiden takana olemme turvassa ja voimme vielä ennen
auringonlaskua kerätä kasan polttoaineita."
"Niin, se lienee parasta; tämä järvi on myrskyllä paljoa vaarallisempi
kuin Lake Lighten. Meillä ei tosin ole turkkeja, mutta ehkäpä tässä
menettelee ilman niitäkin. Irrottakaa purje ja soutakaa kiviröykkiöiden
taa. -- Mitä sinä siellä niin tirkistelet?" kysyin Robertilta.
"Master! Minä näen kaksi isoa sutta, eikä meillä ole pyssyjä
mukanamme!"
Aivan oikein, siellä tepasteli rannalla kaksi vaaleata, melkein
valkoista kiljukitaa! Ne juoksentelivat niin, että voivat aina vainuta
veneen sisällyksen; tuore, elävä liha tuoksui varmaankin niiden nenään.
Kun seisautimme, jäivät nekin seisomaan, ja lähtiessämme liikkeelle
kulkivat nekin ravata aivan vedenreunassa. Ennemmin tai myöhemmin
täytyy teidän kuitenkin nousta maihin, niin kai ne ajattelivat! Rehim
Ali piti niitä kokonaisen susilauman vakoojina ja arveli vaaralliseksi
joutua niiden yöllisten rynnäkköjen esineeksi. Hänellä oli itsellään
vain saranaveitsi mukanaan, Robertilla ja minulla ainoastaan
kynäveitset taskussa; toiveemme voitollisesta puolustautumisesta olivat
siis perin vähäiset! Robert puolestaan piti myrskyävää järveä
miellyttävämpänä kuin susien naapuruutta. Minä olin jo niin monesti
ennen maannut aseetonna ulkona luonnossa, etten niitten takia
suurestikaan hätäytynyt. Mutta kesken sotaneuvotteluamme olimme
yht'äkkiä pakotetut ajattelemaan muutakin. Vinkuen tuli myrsky selän
yli!
Tuuli tapasi purjeen, kokassa alkoi kohista ja sivutuulen mukana
aloimme kiitää nopeasti etelään päin. Robert veti helpotuksen
huokauksen. "Kaikkea muuta pait ei susia", hän sanoi. Annoin Robertin
ja Rehim Alin soutaa aikaa voittaaksemme, ja pian olimme kadottaneet
molemmat kiljukidat näkyvistämme. "Ne varmaankin juosta hölppäsevät
ympäri koko järven, ne tietävät että meidän on jossakin pakko laskea
maihin", arveli Robert.
Hän ei ollutkaan vallan väärässä, asemamme oli tosiaan mitä
vaarallisin: ei ollut valittavana muuta kuin joko myrsky tahi sudet.
Maalla oleviin miehiin emme enää luottaneet; olimme ilmeisesti
suolanevain heistä erottamat, joihin vain henkensä kaupaksi pannen voi
uskaltaa. Tahdoimme sen vuoksi yrittää vielä ennen pimeän tuloa
saavuttaa sopivan maallenousukohdan etelärannalla.
Mutta tunnit kuluivat, ja aurinko vaipui palavan keltaisena vuorien
taa. Kahden tunnin ajan pidimme suuntaa Deasyn leiripaikkaa kohti,
mutta kun enenevässä hämärässä merkkitulet alkoivat yhä selvemmin
näkyä, muutimme suuntaa ja painoimme etelään päin, päästäksemme
lähemmäksi miehiämme. Oli kuitenkin toivottoman pitkältä heidän
luokseen; sieltäpä päin juuri myrskykin tuli, ja kuun kimalluksen
särkyneessä, oikullisessa hohteessa näyttivät aallonharjat molskivilta
pyöriäisiltä. Muutaman kerran voin vielä tehdä nopeita luotauksia; ne
osottivat 10 ja 11 metrin syvyyttä. Kohtalomme oli nyt yhtä epävarma
kuin edellisellä kerralla Lake Lightenilla; me kuljimme kohti rantaa,
mutta emme tienneet miten etäällä se oli: Rehim Ali päätti kuun
kuvaisen pituudesta, että se oli hyvin etäällä. Jälleen kului kaksi
tuntia! Nyt puskivat aallot suoraan sivulta; jollen väistänyt päälle
hyökkääviä vaahtoharjoja, niin ne ehdottomasti täyttäisivät ja
upottaisivat veneen; meidän täytyi siis laskea suoraan päin niitä.
Asema oli sangen jännittävä, mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti.
Vene halkaisi laineita hyvästi, vain joskus saimme pienen suihkeen
päällemme. Se valui alas kaulaa myöten, vaikutti viillyttävästi ja
maistui suolalle. Jälleen tein muutamia luotauksia. Robert tarkkasi
mittaa: kymmenen metriä, sitte kahdeksan ja viimein kuusi.
"Nyt ei eteläranta enää voi olla etäällä", minä sanoin, mutta
seuralaiseni istuivat hiljaa ja kuuntelivat. "Mitä nyt?" kysyin.
"Ankara myrsky lännestä", vastasi Rehim Ali, laskien aironsa.
Kuultiin etäistä, tasaista suhinaa, joka yhä läheni. Se oli myrsky,
joka kahta vertaa voimakkaammaksi kiihtyneenä kulki järven yli ja
pieksi laineet vaahtopäiksi.
"Me emme pääse rantaan, ennen kuin se meidät saavuttaa! Yhdessä
minuutissa se on täällä! Kuulkaahan kuinka se puhisee! Master, me
kaadumme, jos aallot kasvavat kahta korkeammiksi."
Tarumaisen nopeasti aallot paisuivat, kuun kuvaisen käärmerenkaat yhä
suurenivat, me keinuimme kuin jättimäisessä riippuverkossa. Ja juuri
oli luotausnauha osottanut vain kuusi metriä. Kuinkahan kauvan
kestäisikään, ennen kuin vene törmäisi kovaan suolapohjaan, ollessaan
kahden aaltovuoren välisessä laaksossa! Tuossa paiskautuu hirvittävä
aalto päällemme kuin kaikki nielevä kummitus, mutta vene sujahtaa
kevyesti sen yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä keinumme taas niin
syvällä aallon pohjalla, että lähin harjake peittää meiltä näköpiirin.
Mutta tätä uutta aaltoa emme kerinneet ajoissa väistämään; se kulki
pitkin veneen laitaa ja antoi meille kelpo jalkakylvyn.
"Master, pahalta näyttää!"
"Niin, eihän se hädältäkään näytä, mutta tässä on oltava levollisia.
Tällaisella aaltoilulla on meidän mahdotonta päästä rantaan. Meidän
täytyy kääntyä ja palata avoimelle selälle. Sydänyön aikaan myrsky kai
asettunee; silloin voimme laskea maihin."
"Jos vain jaksamme soutaa niin kauraan."
"Autamme itseämme purjeella."
"Vielä en ole väsynyt."
"Etelärantaan laskeminen on varma haaksirikko; me kastumme kaikki ihoon
asti, ja tänä yönä se on hengenvaarallista, kun emme voi toivoa
vähintäkään apua karavaanista. Paleltuisimme kuoliaiksi ennen
päivänkoittoa! Ei ole ajattelemistakaan löytää polttoainetta ennen kuun
laskua, sillä suola-aukeat etelässä ovat aivan kasvuttomia. Ei, me
käännymme."
Samassa silmänräpäyksessä tunsimme ankaran sysäyksen, joka pani veneen
tärähtämään. Taka-airo, jota Rehim Ali käytti, oli käynyt pohjaan ja
lensi kilahtaen irti ruuvista, jolla se oli veneeni laitaan kiinnitetty.
Rehim Ali voi sen vielä tavottaa viimeisessä silmänräpäyksessä; samalla
hän huusi: "On vain kiven heitto rantaan."
"Mitäs se sitte tietää -- tässähän on järvi melkein tyyni?"
"Tässä käy särkkä ulos järveen, master, me saamme siitä suojaa!"
"Hyvä, silloin olemme pelastetut; soutakaa hitaasti, kunnes vene tarttuu
kiini!" Se tapahtuikin pian, purje laskettiin alas ja masto otettiin
irti. Riisuimme saappaat ja sukat jalasta, astuimme veteen ja vedimme
veneen kuivalle. Mutta suolaisessa ja aina 5 asteeseen jäähtyneessä
vedessä kuoleutuivat jalkani niin, etten enää jaksanut seistä, vaan
olin pakotettu istumaan ja käärimään ne vaippaani. Olimme löytäneet
verraten kuivan kohdan, tosin läpeensä kostean, mutta sittenkin parhaan
paikan mitä saatavissa oli. Sillä ylt'ympäri oli vettä, ja ranta oli
tavattoman matala. Miten pitkältä todella kuivalle oli, sitä ei käynyt
päättäminen; vielä kauvas maalle päin ulottui heikosti kimalteleva kuun
kuvainen.
Minun koetellessani hieromalla herättää jaloissani jälleen eloa,
laahasivat toiset tavaramme kurjaan suolasaareemme. Sitte pantiin vene
kahtia ja molemmat puoliskot asetettiin suojaksemme. Kello 9 oli
meillä -0,5 astetta ja sydänyön aikaan -8 astetta; kuitenkin oli täällä
lämpimämpää kuin edellisinä päivinä, sillä järvivesi säilyttää vielä
hiukan kesä-ilman lämmöstä. Muhamed Isa oli tyhjästä arkusta
valmistanut uuden telan telineineen ja kehineen luotausnauhaa varten;
se tietysti nyt käytettiin polttopuuksi.
Jälleen kaivoimme esiin eväslaukun ja vesikannut, joimme pikarin
tulikuumaa sokerivettä toisensa jälkeen ja koetimme kuvitella
mielessämme, että se oli teetä. Niin kauvan kuin tulta oli, emme
palelleet -- mutta sitte, millinen yö! Kello 10 tienoissa oli tuuli
tauvonnut -- nyt tuli yöhalla. Me sijotimme allemme pelastusrenkaat,
jottei tarvinnut istua pelkän suolapohjan päällä; Robertilla oli
turkit, minulla vaippa, ja Rehim Ali sai kietoa purjeen ympärilleen.
Hän nukkui kyyrysillään, kuten muhamettilaisten tapa on, ja hän nukkui
todellakin! Robert ja minä kierimme itsemme kerälle, mutta mitäpä se
auttoi? Vilukuolema silmien edessä ei saa unta! Minun jalkani olivat
tosin aivan turrat, mutta tämäkin lohdutus oli enemmän hirtehisen
huumoria. Nousin pystyyn, tömistin suolapintaa ja koetin marssia
"paikalla", sillä tilaa oli sangen niukalta. Lauloin, viheltelin,
hyräilin laulunpätkää ja matkin susien ulvontaa koetellakseni,
vastaisivatko ne. Mutta ympäristö pysyi mykkänä. Kerroin Robertille
kaskuja, mutta ne eivät häntä huvittaneet. Kerroin seikkailuista,
joihin ennen olin joutunut susien ja myrskyjen kanssa, mutta nykyisessä
asemassamme ei niistä ollut rohkaisemaan. Turhaan tähystelimme tulia;
ei millään äärillä näkynyt mitään. Kuu läheni taivaanrantaa. Tuuli oli
tyyten kuollut. Vähitellen vaikeni lepoon asettumien suolalaineiden
soinnukas sipinä rantaa vasten -- epätoivon synnyttävä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Meitä paleli niin, ettemme joutaneet susiakaan
muistelemaan, pari kertaa korotimme huikean huudon, mutta äänemme
katkesivat siihen paikkaan synnyttämättä kaikua; kuinka ne silloin
olisivatkaan voineet kuulua karavaanin leiripaikkaan saakka!
"Nyt on sydänyö, Robert, neljän tunnin perästä on jo päivä."
"Master, näin en vielä ole ijässäni palellut! Jos pääsen elävänä
takaisin Intiaan, niin en unohda tätä kauheata kuutamoyötä
Dsheshil-kölillä ja nälkäisiä susia rannalla, en vaikka eläisin sadan
vuoden ikään!"
"Mitä joutavia! Sinä muistat niitä kaihoten ja iloitset mielessäsi,
että olet saanut olla mukana!"
"Perästäpäin kyllä kaikki tuntuu hauskalta, mutta nyt olisi suloista,
jos olisi lämpimässä vuoteessa teltassa nuotion ääressä."
"Ilman seikkailuja on elämä Tibetissä liian yksitoikkoista. Mutta ensi
kerralla otamme teetä ja puita mukaan!"
"Aijotteko vielä tehdä paljon tällaisia järvimatkoja, master?"
"Aivan varmasti, jos vain tilaisuutta sattuu, mutta pelkään
talvipakkasten tekevän niistä pian lopun."
"Tuleekos sitte vielä kylmempi kuin nyt on?"
"Kyllä, tämä ei ole mitään kahden kuukauden perästä tuleviin pakkasiin
nähden!"
"Paljonko kello on, master?"
"Kaksi; kohta olemme maanneet kuusi tuntia tässä nevassa."
Torkahdimme taas pikkusen, mutta saamatta minuutiksikaan unesta kiinni;
tavantakaa Robert ilmottaa minulle, montako varvasta häneltä on
paleltunut. Klo 3 aikaan hän tovin vaijettuaan huutaa: "Nyt ei yhdessä
ainoassakaan varpaassa enää ole tuntoa."
"Kohta tulee aurinko!" -- Neljännestä yli 4 alkaa heikosti valjeta. Me
olemme niin paleltuneet, että tuskin voimme enää päästä pystyyn. Mutta
vähitellen sentään kohoamme jalkeille ja tömistelemme jaloillamme.
Sitte kyyristymme uudelleen illallisen nuotiomme jäätyneen tuhkan yli.
Herkeämättä tähystämme itään päin ja odotamme uutta päivää, joka
hitaasti kurkistaa vuorten takaa, ikäänkuin ensin tahtoisi katsella
ympärilleen. Klo 5:ltä alkavat korkeimmat vuorenhuiput hohtaa
purppuraisina, me luomme jo itsestämme vaaleat varjot veneen pohjaan,
ja sitte nousee aurinko kylmänä, kirkkaana ja huikaisevan keltaisena
idästä vuorijonon yli. Nyt piristyvät elämän voimat meissä jälleen
hitaasti. Rehim Ali on hetki sitten kadonnut, mutta nyt näemme hänen
laahaavan suurta puusylystä suolanevan halki, ja kohta on meillä
rätisevä, kipunia viskelevä nuotio. Riisumme kosteat ja kylmät vaatteet
yltämme, lämmitämme ruumiitamme tulta vasten, ja pian ovat jäsenemme
jälleen notkeat.
Silloin näyttäytyy etäältä Muhamed Isan komea vartalo ratsain. Hän
sitoo ohjakset heponsa etujalkojen ympäri, jättää sen seisomaan nevan
reunaan ja jatkaa jalkaisin matkaa. Silloin kun minua pahimmin paleli,
olin sepittänyt mielessäni kelpo ripityksen hänen varalleen,
pidettäväksi ensi tapaamisessa. Mutta kun nyt näin oivallisen
karavaaninjohtajani edessäni, unohdin koko saarnan, sillä minun täytyi
myöntää hänen viivästymisensä syyt perustelluiksi. Karavaania oli
vetelä maaperä viivyttänyt niin kauvan, ja miesten oli tarvinnut kantaa
kaikki tavarat. Lähdimme nyt yhdessä Deasyn leirille, minne
karavaanikin saapui. Kun aurinko puolenpäivän aikaan oli saavuttanut
korkeimman asemansa, tapasi se minut vielä unettaren helmassa.