lähettää Srinagariin, ja minä kirjottelin kirjeitä kotipuoleen ja
Intiassa asuville ystävilleni. Pyysin eversti Dunlop Smithiä
varakuninkaan luvalla lähettämään minulle sillävälin saapuneet kirjeet
Dangra-dshum-tson tienoolle. Ne oli lähetettävä Giangtsen ja Shigatsen
kautta; tashi-lama, joka äskettäin oli Intiassa saanut niin
sydämellisen vastaanoton, epäilemättä kernaasti toimittaisi postilaukun
minulle. Ajattelin, että jos Tibetin sisämaassa kiellettäisiinkin
minulta edemmä tunkeutuminen, minulta toki ei evättäisi postiani --
pahimmassa hädässähän voisin puolestani tehdä postilaukun
perilletoimittamisen heidän omiin vaatimuksiinsa suostumisen ehdoksi.
Syyskuun 17. p:n aamuna makasi kolme omaa hevostani kuolleina telttien
välissä. Seuraavana yönä kuoli iso täplikäs Jarkent-hevonen, joka oli
kantanut venettäni. Ja kun aurinko nousi 19. p:nä, oli edellisiin
yhtynyt vielä kaksi uhria, maaten kaula ja koivet ojossa ja -18,4
asteen yöpakkasen kivikoviksi jäädyttäminä! Kutsuin puheilleni Muhamed
Isan.
"Montako juhtaa meillä vielä on?"
"Meillä on 83: hevosia 48, muuleja 35; kuollut on 10 hevosta ja yksi
muuli."
"Olisi paha, jos kuoleminen jatkuisi viimeisten kolmen päivän
vauhdilla!"
"Sitä en usko, sahib. Heikoimmat ovat menehtyneet, vantterimmat
jääneet."
"Mutta täällä on heittänyt henkensä kuusi hevosta. Se merkitsee
eloonjääneille kuutta kuormaa lisää, puhumattakaan tankselaishevosten
15 kuormasta!"
"Kuolleet kuusi eivät viime päivinä ole olleet laisinkaan
kuormitettuja."
"Mutta kuormat käyvät nyt kaikessa tapauksessa liian raskaiksi."
"Tänne leiriydyttyämme olen myöntänyt juhdille kaksinkertaiset
maissi- ja ohra-annokset, sekä vahvistaakseni niitä että keventääkseni
kuormia. Ensi päivinä täytyy meidän sitte pitää päivämatkat lyhyinä ja
mieluummin antaa elukkain syödä tukevasti, kuin heittää pois
ainoatakaan ohrasäkkiä."
"Hyvä. Tästä on matkaa Dangra-dshum-tsolle 510 engl. penikulmaa; 16
penikulman päivämatkoja pitäen se taival viepi 51 päivää. Jos vielä
lisäämme lepopäiviä 15, niin täytyy meidän marraskuun 25. p:ksi ehtiä
tuolle järvelle. Muulit näyttävät minusta vastustuskykyisemmiltä kuin
hevoset; meidän täytyy yrittää pelastaa edes kantajoukko tukevia
muuleja; myöhemmällä kyllä joku keino keksitään, kun tapaamme
ensimäiset paimentolaiset."
"Kyllä kaiketi. Pahimmassa tapauksessa voivat ladakimme kantaa
välttämättömintä, meidän kaikkien kulkiessa jalkaisin."
Neljä hevoskuormaa maissia ja ohria oli kulutettu tässä leirissä;
tästälähtein kuluisi päivittäin yksi kuorma, miesten muonavaroja
lukuunottamatta. Mutta luultavasti menettäisimme myös päivittäin yhden
juhdan, useasti ehkä kaksikin tai enemmän. Kuitenkin saatoimme aina
toivoa löytävämme parempaa laidunta, jolla elukat pääsisivät jälleen
voimistumaan, käännyttyämme kaakkoa kohti. Meillä ei vielä ollut mitään
valittamisen syytä. Vuokratuista tankselaishevosista oli minulle ollut
erinomainen apu. Saatoimme lähteä Lake Lightenin länsirannalta
mukanamme 83 täysin kuormin sälytettyä juhtaa. Vene kojeinensa tarvitsi
kaksi hevosta kuljetukseensa, mutta ajattelin säästää niitä pari päivää
ja käyttää venettä omana kuljettajanansa yli ulapan.
Syyskuun 19. p:nä lähti seurueemme kotiinpalaava osa. Intialaisia
minun tuli surku; eihän ollut heidän vikansa, etteivät kelvanneet
ilman-alaan, eikä heillä ollut muuten vielä ollut tilaisuutta millään
tavoin kunnostautua. Muonavaroikseen he saivat jauhoja, sokeria, teetä
ja riissiä sekä lampaan. Manuel sai ottaa mukaansa koiranpenikoista
yhden, johon hän oli kiintynyt. Muhamed Isa oli ommellut heille
tyhjistä säkeistä teltin, suojaksi yökylmiltä. Sen koommin en ole
heistä mitään kuullut. Puolentoista vuoden kuluttua tiedusti Manuelin
isä minulta kirjeellisesti, minne hänen poikansa oli jäänyt, mutta minä
sain vain sen verran selville, että hän oli Lehiin tullut ehein nahoin.
Toivon kuitenkin, että hän jo on kotiutunut harhailuiltaan.
Lähteneet herättivät todellista kaipuuta, mutta minä viihdyttelin
mieltäni puuhailemalla venettä kuntoon; se pantiin kokoon rannalla.
Säteilevän kirkas päivä 16,8 asteen pakkasen jälkeen! Leirillämme oli
lähde jäätynyt kiiltäväksi viiruksi, joka kiemurteli alas rantaan, ja
vesirajassa loiski kahden metrin levyinen riitereunus aallokossa.
Järven vesi kelpaa hätätilassa juotavaksi; sen suolapitoisuutta
vähentävät luultavasti meidän rantamme lisät, siinä kun järveen laskee
solasta soluva joki ja lukuisia lähteitä. Pohjahiedan hieno
poimuuntuminen on aaltoilun huojuvasta liikunnasta käynyt hyvin
selväpiirteiseksi; vesi on ihan kristallikirkas.
Nyt sälytettiin raskaat kuormat juhtiemme selkään, jotka olivat
jälleenkin menettäneet yhden tovereistaan. Karavaanilla oli määränä
samota pitkin pohjoisrantaa ja asettua leiriin soveliaalle paikalle
liki järveä. Robertin piti laatia tilapäinen karttaluonnos
rantaviivasta; Tsering, Muhamed Isan veli, sai pyynnöstään seurata
minua veneretkelleni. Kaksin läksimme sitten yht'aikaa ja huojennuksen
tuntein tuolta autiolta paikalta, missä olimme lausuneet hyvästit
monelle matkatoverillemme ja menettäneet seitsemän hevosta. Erämaan
hiljaisuudessa makasivat ne siellä rantalaineitten laplatuksen
tuudittamina -- jumalien ja ihmisten unohtamassa kalmistossa.
Tsering piteli airoja pian taidokkaasti, ja jälkeenpäin tuli länsituuli
apuumme. Kuljimme viistoon järven luoteisen kulman poikki ja
taipaleemme oli siten paljoa lyhyempi kuin karavaanin. Ensi hetkestä
ihastuin englantilaiseen veneeseeni, joka oli yhtä tukeva ja mukava,
kuin helppo ohjatakin. Mutta kun taas leiriydyttyämme piti seuraavana,
syyskuun 21. p:nä, pitkittää matkaa, niin siitäpä koituikin muistettava
päivä kronikassani.
Itään päin näytti järvi aivan pieneltä, eikä sen itärannalle voinut
olla pitkää matkaa; karavaanihan saattaisi siellä päin leiriytyä liki
järveä missä tahansa vain välttävääkin laidunta löytyisi. Jos ehättäisi
pimeä ennen kuin minusta mitään kuuluisi, niin voisivathan miehet
sytyttää rannalle merkkitulen. Mutta kylläpä me saapuisimme ajoissa!
Pidimme yritystä pikku seikkana emmekä ajatelleetkaan ruokavaroja,
juomavettä, polttoaineksia ja lämpimiä vaatteita matkatarpeiksi. Olin
pukeutunut tavalliseen asuuni, nahkaliivit yllä ja kauhtana mukana, ja
ainoastaan perätuhdon pehmikkeeksi oli sille levitetty turkit.
Niin, kevytmielisiäpä olimme! Aamupäivällä tarkastin tapani mukaan
kaikki juhdat ja opetin sitte Rehim Alille soututaitoa, sillä tällä
kertaa piti hänen tulla mukaan, ja hän menestyi niin vireästi, että
hänet juhlallisesti nimitettiin "kemi-bashiksi", laivaston päälliköksi.
Heti lähtiessä päätin ensin soudattaa suoraan järven poikki tehdäkseni
luotauksia ja mitatakseni sen leveyden. Välimatkat tahi oikeammin
nopeuden sain selville Lythin tukholmalaisella virtamittarilla, ja
syvyys oli mitattava kunkin neljännestunnin kuluttua. Kello 11 oli
veden lämpö 6,2 astetta ja jälkeenpäin se vielä nousi joitakuita
asteita. Päivä oli säihkyvän kirkas ja tyven, kello 1 oli 11,7 astetta
lämmintä. Otin määräkseni erään rantapengermän mustan suistoholvin,
sitä kohti ohjaisin tarkalleen. Juomavedettä saatoimme olla; areometri
osotti järvessä 1000, se ui siis yhtä syvällä kuin suolattomassa
vedessä.
Rannikkomme lautaita kalloi sentimetrin vahvuinen jää. Pohjoisten
vuorten juurella liikkui kuusi villiä jakia. Järvi levisi lumoavan
kirkkaana kuvastimena, jossa oli havaittavissa vain heikko, verkallinen
maininki kuoleutuneen yötuulen toiminnasta. Ei pilven hattaraa, ei
hienoisintakaan henkäystä, viime päivien myrskyämisestä ei merkkiäkään.
Taivaan helakkaa turkoosisineä vasten hohti järvi etelään katsoessa
niin heleänvihreänä kuin kevään hennot koivunlehdet.
Muutaman minuutin ajan kuulimme vielä loittonevien muulien kellojen
kilinää, mutta pian häipyivät karavaanin mustat reunapiirteet
rantakunnaitten sekaan. Rehim Ali souti kuin parahin ammattimies. Jo
toisessa luotauksessa oli syvyys 35,1 metriä ja kolmannessa 49. Kun
soutajani seuraavalla kerralla pidätti aironsa, ei 65 metrin pituinen
luotausliina enää tavannutkaan pohjaa; valitettavasti ei meillä ollut
varanuoraa, kun en ollut koskaan ennen havainnut tibetiläisiä järviä
niin syviksi.
"Tällä järvellä ei kerrassaan pohjaa olekaan", huoahti Rehim Ali.
"Tietysti sillä on pohja, mutta meillä ei ole nuoraa lisää."
"Eikö sahib pidä vaarallisena pitkittää matkaa, kun järvi on niin
pohjaton?"
"Vaaraa ei ole vähintäkään; me soudamme rantaan päin, sehän ei ole enää
kaukana, ja silloin on meillä vain pikku matka leirille."
"InshalIah! Mutta rantaan voipi olla taivalta enemmän kuin näyttää.
Bismillah!" huudahti hän ja kävi jälleen käsiksi airoihin.
Kello kahdelta oli järvi ihan kirkas kuin lasilevy; vuoret toivat
siihen ihmeellisiä, sekavia kuvaisia. Ihan päätä pyörrytti, järven väri
oli nyt sama kuin taivaan, tuntui kuin olisi oltu leijumassa
heleänsinisessä eetterissä keskellä haaveellista renkaanmuotoista
kiertotähteä. Pohjoisessa oli takanamme avautunut mahtavan
vuorenharjanteen kuvasarja, ikuisen lumen kattamine latuskaisine,
korkeine sukkuloineen. Aurinko poltteli hehkuvan kuumana, Rehim Ali
pyyhkieli otsaansa, paperossini haiku pysyi liikkumattomana ilmassa,
vain vene ja aironvedot nostattivat veden pinnalle kareita -- kaikki
oli hiljaista ja rauhallista kuin vuoristoon viivästynyt jälkikesän
päivä.
"Luoja meitä hämärältä varjelkoon", tuumi Rehim Ali, "on vaarallista
olla järvellä vielä auringonlaskun jälkeen."
"Älähän murehdi!"
Nyt tapasi luotausliina 29 metrin päässä pohjan ja seuraavalla kerralla
10 metrin. Neljännestunnin kuluttua hyppäsimme maihin.
Piirsin pohjoisista vuorista panoraman, Rehim Alin järsiessä
leivänkannikkaa, jonka oli varovaisuudessaan ottanut mukaansa.
Neljännestä vailla neljä lykkäsimme veneen jälleen vesille. Kahden
tunnin kuluttua täytyisi hämärän olla käsillä, mutta silloinhan
näkisimme rannalta leirinuotion loimon. Järven itäpää näytti aivan
likeiseltä; mutta siinä helposti pettyi kangastuksen takia. Soudimme
jonkun aikaa itäkoillista kohti rantaa pitkin. Olisihan toki
merkillistä, jos tänään ei tulisikaan länsituulta; ehtimän takaa
kysäisin Rehim Alilta, jolla oli läntinen taivaanranta edessään, oliko
siellä päin taivas sees vai eikö jo näkynyt länsimyrskyn oireita.
"Ei, ei ole myrskyä tekeillä", vastaili hän levollisesti.
"Mutta nyt se sentään tulee", arveli hän tuokion kuluttua, "ja pahanapa
tuleekin!"
Minä käännyn katsomaan ja näen lännessä sen solan yläpuolella, jonka
yli olimme muutamia päiviä takaperin kavunneet, korkeita,
vaaleankeltaisia tomu- ja hietakasautumia, jotka pian paisuvat 30
asteen kohdalle yli taivaanrannan; ne nousevat nopeasti, sulautuvat
synkeäksi pilveksi ja peittävät näkyvistä lännen vuoret. Tosiaan on
länsimyrsky lähenemässä.
Mutta vaara ei ole meille suuri, sillä pääsemmehän poikkeamaan maihin
missä tahdomme; tulitikkuja meillä on, nuotion saadaksemme, ja
dshapkak-kasveja saa kaikkialla polttoaineksiksi; emme siis kärsi
vilua, vaikkapa olisikin 16 astetta kylmää, ja ilman ruokaahan voisimme
kerran olla.
"Vielä emme mene maihin; kenties on leiri ihan lähellä; soutelehan
pois, Rehim Ali -- ei, maltas, pystytä masto ja vedä purje pingolle
ennen kuin myrsky joutuu, niin saamme apua lopputaipaleelle. Jos tuuli
tuimenee liiaksi, niin laskemme maihin."
Vielä vallitsee kuolonhiljaisuus. Mutta nyt ilmestyy ensimäinen airut,
vedenpintaa pitkin kiitää väre, tuuli tarttuu purjeeseen, pullistaa sen
palloksi ja tasottaa sen kaikki poimut; vene syöksyy eteenpäin ja
vanavesi kiehuu pyörteenä. Pysyttelemme eteläisen rannan puolella;
siellä on joukko lantaita sekä hieta- ja somerikkoniemekkeitä. Eräällä
tuollaisella kielekkeellä istuu pari mustia hanhia; ne tirkistelevät
meihin kummissaan, viilettäessämme niemen nenitse, pitäen meitä kai
valtaisena vesilintuna, joka ei kykene ainoalla siivellänsä lentämään.
Nousee jo aallokkoa; kiidämme erästä koillisessa kuvastuvaa nientä
kohti -- voi kiusan paikkaa, vettä on kölin alla vain metrin verran.
Mutta jos joudumme karille, niin vene pirstoutuu; sen öljytty
purjekangas on pingotettu kuin rummun nahka; minä käyttelen sen vuoksi
peräsintä mikäli irti lähtee ja hipaisen niemekettä riehuvan
hyökyaallokon keskessä -- yritys onnistuu ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olemme ulohtaalla, avoimella ja syvällä vedellä, joka
lainehtii tasaisemmin.
Nyt näyttäikse itäkoillisessa kauvas järveen pistäytyvä niemeke; mutta
sinne on pitkä taival, ja me olemme vaahtoavalla ulapalla, missä
lakkapäät myrskyävät yhä rajumpina, yhä voimakkaammin pauhaten. Koko
järvi kiehuu hurjana vilskeenä; jos vain eheinä ja onnellisesti
saavutamme tuon niemekkeen, niin pääsemme tuulensuojaan ja voimme
laskea maihin. Niin, meidän täytyy laskea maihin, jos vain suinkin
mahdollista! Sillä myrsky on nyt niskassamme; se yltyy yltymistänsä,
masto nauskuu; en uskalla enää pitkittää kulkua kiinnisidotuin
skuutein. Meillä on mitä mainioin peräntakainen, keulapäässä roiskii ja
tohisee, takanamme kiehuu ja viuhuu, silmät on pidettävä auki: jos
katkee masto, joka jo taipuu kaarena, niin vene keikahtaa kumolleen,
täyttyy heti vedellä ja pulahtaa upoksiin pohjalastinsa painamana.
Äärimäiseen hätään on meillä kaksi pelastusrengasta.
Rehim Ali istuu veneen etu-osassa. Hän pitelee kiinni mastosta, nousee
seisaalleen, tähystelee eteenpäin ja ilmottaa, että tuon keltaisen
hiekkaniemekkeen takana on järvi yhtä aukea kuin länsipuolellakin!
Kaikki on ollut pelkkää näköhäiriötä, me emme voi saavuttaa itärantaa
ennen kuin meidät hämy kokonaan kietoo. Eikö olisi parempi laskea
maihin ja odottaa päiväntuloa? Kyliä, me laskemme maihin ja haemme
suojaa tuon niemekkeen takaa!
Aurinko laskee, myrsky kiihtyy, sen vonkuna kajahtelee etelän jylhistä
rotkoista, hieno vaahto lentelee aaltojen yllä kuin pyrstötähden häntä,
hetki on peräti arveluttava ja jännittävä. Tomupilvet ovat hälvenneet,
läntinen taivaanranta kajastaa epäselvänä. Aurinko lähestyy sitä kuin
sula kultakuula, ja koko seutua kirkastaa kaamean aaveellinen hohde.
Kaikki punertaa paitsi mustansininen, valkoreunainen järvi. Idässä
nousee yö, tummanvioletteja varjoja kohoaa vuorten takaa, mutta ylimmät
vuortenhuiput ja kaiken yli ulottuva kärki T häikäisevine
lumikenttineen hohtavat tulipunaisina synkkää taustaansa vasten, kuin
lasiset tulivuorenkeilat, joiden sisustaa hehkuvat laavavirrat
valaisevat; pari pilvenriekaletta ajelehtii itään päin, kilpaillen
heleällä rusollansa altaan välkkyvien lumikenttien ja jäätikköjen
kauneuden kanssa. Purje hohtelee kaikin punavivahduksin, ja aaltojen
latvoilla väräjää purppurainen kuohu, kuin halkoisimme verimeren
pintaa.
Aurinko laskee; nyt palajaa purjeen ja vaahdon väri valkeaksi, ja
piankin hiipuu korkeimmiltakin lumikentiltä häipyvän iltaruskon
viimeinen hengähdys. Yö hiipii edemmä länttä kohti ja sitten ei ole
enää missään päivästä merkkiäkään.
Rehim Ali istuu kyyristyneenä veneen pohjalla, meidän keinuen, kiikkuen
ja mutkitellen kiitäessämme eteenpäin niemekettä kohti. Vielä erotamme
kaikki piirteet tarkkaan ja selvästi. Minä ohjaan veneen ulos
tyrskyistä, niemekkeen ympäri, mutta epäröin sitte tuokion; helppoa
olisi päästä tyvenen puolelle; mutta ei -- nyt käy kaikki hyvästi --
kuu paistaa niin kirkkaasti, ja ennen kuin se laskee olemme ehkä
saavuttaneet uuden niemekkeen.
Pihisevässä pyörteessä ja tohisevassa vaahdossa kiidämme ohi nokan, ja
silmänräpäyksen perästä oli jo liian myöhäistä painaa tyvenen puolelle,
vaikka kuinka mielellämme sinne olisimme yrittäneet, sillä tyrskyn
pauhina kuoli äänettömiin takanamme, ja edessämme oli meillä uudestaan
avoin, sysimustana ammottava ulappa, jota kaukana paarsi tuskin
huomattava maansuikale, eteläisen rannan monilukuisista murakummuista
ulos puikahtava uusi niemeke.
Niin piirrämme eteenpäin myrskyistä selkää. Silloin kavahdamme kauhun
lyöminä pystyyn, sillä me kuulemme takanamme mahtavain, toisiaan
piekseväin aaltojen kohun. Tuo jynkkä jylinä lähenee, minä käännyn
ympäri -- meidän täytyi armotta hautautua hyökyaaltojen vyöryväin ja
vaahtoisten harjojen alle. Lännessä näen vielä viivästyneen, heikon
kajastuksen pakenevasta päivästä; sen valjut säteet tunkeutuvat
lähenevän aaltovuoren lävitse värjäten sen smaragdinvihreäksi. Myrsky
pieksää vaahtoa ja antaa meille vilvoittavan huuhteen. Jo saavuttaa
meidät aalto -- mutta se nostaa veneen lempeästi ylös, ja sitte
vyörymme jälleen eteenpäin kohti itäistä rantaa, jota Rehim Ali ei enää
usko meidän saavuttavan.
Nyt on purje liidunvalkea kuutamossa, sen pinnalla liikkuu varjoni ylös
ja alas veneen liikkeiden mukaan. Rehim Ali on puolikuoliaana pelosta,
hän on käpertynyt kokoon kuin siili veneen pohjalle ja kaivanut
kasvonsa matkavaippaani, jottei näkisi hurjistunutta järvenselkää. Hän
ei sano enää mitään, hän on altistunut kaikkeen ja odottaa nyt vain
viimeistä hetkeään. Mahdotonta oli määritellä matkaa itärannalle, eikä
sille laskeminen varmaankaan käynyt päinsä ilman haaksirikkoa. Jos
rannalla oli kallioita ja kareja, niin murskautuisimme hitusiksi
tyrskyssä, ja jos taas ranta laskeutuisi matalasti, niin täytyisi
meidän mennä kumoon ja viskautua kuin korkkipalanen valtavien
vyörylaineiden kera maalle.
Tässä epämääräisessä yöllisessä sekasorrossa hohti niemekkeen kärjen
ympärillä valkea tyrsky; se on rajumpi kuin edellinen, sillä aallot
ovat sitä suuremmat mitä avarammaksi ulappa käy takanamme. Minä koetan
päästä tyvenen puolelle, mutta myrsky ajaa meidät takaisin ulos
selälle, ja ennen kuin olemme ehtineet ajatellakaan, olemme jälleen
kaukana maasta. Nyt käy yhä kylmemmäksi, mutta minua ei vilusta,
kiihotus on liian suuri, onhan henki kysymyksessä! Turhaan tähystelen
väkeni tulimerkkiä; eivätkö he ole totelleet käskyäni, vai olemmeko
niin kaukana rannasta, ettei tulta enää voi erottaa? Saan onneksi
takatuhdon irti ja istun pohjalle, missä edes vähän olen suojassa
läpikylmäävältä puhurilta. Takanamme kuun rikkonainen ura ulapalla
tekee aallot entistä vielä kamalamman näköisiksi; nyt niistä on tullut
jättiläisiä, ja etumainen peittää nyt silmistämme kaikki muut.
Yön hetket matavat edelleen; kuu laskee. Nytkös vasta on sysipimeätä;
tähdet vain kimaltelevat kuin tulisoihdut korkealla yllämme, muuten on
mustaa kuin seinä. Oikea käteni lepää kohmettuneena peräsimellä;
luulisi veneen lentävän itää kohden, mutta aallot vyöryvät ohitsemme,
ne ovat meitä vielä joutuisammat. Tavantakaa kysäisen Rehim Alilta,
eikö hänen kissansilmänsä kanna aina itärannikon tyrskyyn saakka. Hän
katsahtaa pikimältään laidan yli, sanoo sen olevan vielä määräämättömän
kaukana, ja kätkee kasvonsa jälleen vaippaani. Jännitys kasvaa,
tapahtuipa mitä hyvänsä, niin lähenemme joka tapauksessa hetkeä,
jolloin vene voimatonna viskautuu rannalle. Toivon järven olevan niin
suuren, että hurja kulkumme voisi kestää aina päivänkoittoon asti;
mutta se on mahdotonta, niin suuria järviä ei Tibetissä ole; meillähän
on vielä koko yö edessämme, ja tällaisella huimaavalla kiiruulla
ennättää hirvittäviä matkoja.
On jotain kammottavaa ja samalla mahtavaa moisessa vauhdissa, kun
aallonharjoja voi pimeästä eroittaa vain siinä silmänräpäyksessä
jolloin ne kohottavat venettä, sitte seuraavassa sekunnissa kohisten
vyöryäkseen edelleen. Ei muuta kuule kuin niiden pauhun, kuulen
ulvonnan ja vaahdon sihinän etuvantaita vastaan.
"Pidä varasi, Rehim Ali", huudan, "jos huomaat veneen käyneen pohjaan,
niin hyppää paikalla ulos ja vedä sitä kaikista voimistasi rantaan!"
Mutta hän ei enää vastaa yhtään mitään, hän on kuin kivettynyt
kauhusta! Minä puolestani sullon muistiinpano- ja luonnoskirjojani
pieneen laukkuun.
Mutta, mitä se on? Kuulen jylisevää pauhua, joka voittaa yksin myrskyn
mylvinänkin, ja läpi sysimustan pimeyden erotan jotakin vaaleamman
reunan tapaista aivan lähellä. Sen täytyy olla rantatyrsky. "Purje
alas!" huudan niin kovaa, että äänijänteeni miltei katkeavat, mutta
Rahim Ali on kuin halvattu, hän ei hievahda paikaltaan. Päästän touvin
irti ja purjeen lepattamaan ja lyömään samassa silmänräpäyksessä kuin
vene jysähtää pohjaan ja istuu kiinni kuin naulattu.
"Hyppää veteen ja vedä vene rantaan", karjaisen, mutta hän ei tottele;
läimäytän häntä selkään, mutta hän ei huomaa sitä. Silloin isken häntä
kaulukseen ja viskaan hänet yli laidan, juuri kun lähin hyökyaalto
vyöryy ylös, täyttää veneen, paiskaa sen kumoon ja kastelee minut ihoon
saakka. Silloinhan voin minäkin yhtähyvin hypätä ulos, ja vasta nyt
tajuaa Rehim Ali asemamme ja auttaa minua kiskomaan venettä tyrskyn
pyörteestä ylös rantaan. Turkit ja vaippa ovat yhtä läpimärät kuin me
itsekin, ja pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme kaikki tavarat, jotka
olivat seilanneet omia teitään.
Olimme puolikuolleita uupumuksesta ja jännityksestä; sellaisessa
rasituksessa tässä ohkaisessa ilmassa hengästyy vallan piloille.
Nousimme muutamalle hiekkakummulle ja istuuduimme, mutta jäinen,
läpitunkeva tuuli ajoi meidät jälleen pystyyn. Eiköhän vene tarjoisi
meille suojaa? Meidän täytyi vain kiskoa irti pultit, jotka pitivät sen
molempia puoliskoita koossa, ja se vihdoin onnistuikin. Yhteisin voimin
nostimme toisen puoliskon pystyyn, laskimme sen vinoon yhtä teljolautaa
vastaan ja kyyristyimme sen taakse. Olimme peräti jäykistyneet; eikä
ihmekään, sillä vesi jäätyi vaatteissamme, niin että ne ritisivät, kun
vain vähänkin liikahti. Voi kuulla, kuinka vesi veneen pohjalla muuttui
jääksi; turkkini oli kankea kuin lauta ja mahdoton käyttää. Käteni ja
jalkani olivat aivan turrat; meidän oli pakko jälleen kohennella
itseämme, jottemme peräti jäätyisi. Muu ei tässä auttanutkaan.
Veneenpuoliskon turvin kiskoin jaloistani kashmirsaappaani ja sukkani,
Rehim Alin täytyi hieroa jalkojani; mutta vasta kun hän avasi
tshapaninsa ja hyvän aikaa lämmitti jalkaparkojani paljasta ihoansa
vastaan, tunsin niissä jälleen eloa. --
Ei elon merkkiäkään missään! Tyrskyn pauhinan takia meidän täytyi
huutaa, jotta ymmärtäisimme toistemme puhetta. Miten voisimme yöpyä
täällä 16 asteen pakkasessa ja vaatteet läpimärkinä, jääpanssareiksi
jäykistyneinä? Oliko meissä hengen riepuakaan, kunnes päivä vihdoin
koittaisi? Rehim Ali häviää pimeyteen etsimään polttoainetta, mutta
palajaa tyhjin käsin. Ilokseni huomaan, että paperossikoteloni ja
tulitikkuni vielä ovat käyttökelpoisessa kunnossa; minä olin seissyt
vedessä vain rintaan asti, silloinkin kun viimeinen hyökyaalto oli
tehnyt parhaansa kastellakseen minut ihoa myöten. Sytytän siis
paperossin ja annan Rehim Alillekin yhden, jotta hän sillä virittäisi
itseään henkiin.
"Eikö täällä sitte ole niin hituistakaan, jota voisimme polttaa? Ahaa,
odotappas, onhan meillä luotiliinan puutela ja kehä, johon tela on
kiinnitetty. Noudappa ne heti tänne."