kanssa, jotka odottelivat kolmenkymmenen vuokratun hevosensa keralla.
Ensimäisillä päivämatkoilla tulee aina saavuttaneeksi kaikenlaisia
kokemuksia, ja vielä nytkin oli yhtä ja toista parsittavaa. Niinpä pani
Muhamed Isa karavaanimiehiä varten kuntoon ison tibetiläisen teltin,
jonka laessa oli leveä räppänä. Pitkin teltin sisäreunaa kasattaisiin
muonasäkit muuriksi tuulta vastaan ja olisivat siinä itse suojassa
sateelta. Sitäpaitsi ostettiin miehille paahdettuja jauhoja, mausteita
ja tupakkaa, sekä lisäksi kaikki ohra, mitä seudulta oli saatavissa.
Tanksen ja Pobrangin päälliköt tarjoutuivat huvikseen saattamaan meitä
muutamiksi päiviksi, pitääkseen silmällä, että kaikki kävisi hyvin.
Iltamyöhällä valaisivat loimuavat nuotiot Muhamed Isan leirissä seutua,
ja meluava soitanto kajahteli vilkkaampana kuin konsanaan.
Karavaanimiehet jättivät kekkereillä jäähyväiset "sivistykselle" ja
olivat kutsuneet kylän arvohenkilöt ja tanssijattaret teenjuontiin ja
laulajaisiin. Iloistapa olikin remu; ohraolut "tshang", Ladakin
kansallisjuoma, sai vieraat ja isännät parhaalle päälle, ja vielä uneen
vaipuessani kuulen naisten laulua, huilun säveliä ja säkkipillin
piipatusta, kaiun kerratessa niitä vuorenseinämistä.
Elokuun 21. p:nä läksimme jälleen liikkeelle; lähtiessämme oli koko
Tankse ja vielä lisäksi naapurikylistä keräytyneet alku-asukkaat
ystävällisesti viimeistä kertaa huutelemassa meille "dshole'a" ja
"onnea matkalle".
Nyt aloin piirustaa ensimäistä karttalehteä, pannen siten alulle työn,
joka sitte enemmän kuin kaksi vuotta piti tarkkaavaisuuttani tähdättynä
jokaiseen taipaleeni kilometriin ja kaikkeen mitä tolaltani oli
havaittavissa. Samalla alkoi kivinäytteiden keruu; kerrostuma n:o 1 oli
tiiviisti laskeutunutta kristalliliusketta, laaksonpohjan yhä pysyessä
isojen ja pienien graniittilohkareiden kattamana.
Pysytellen Muglib-puron oikealla puolen saavuimme sen ylärinteen
hyville laidunmaille, missä lihomassa olleet 130 juhtaamme kiireimmiten
tarkastettiin. Sonam Tsering sai tehdä tiliä isännöimisestään, jota hän
olikin hyvin hoitanut, ja muulimme olivat nyt viiden vapaapäivänsä
johdosta lihavia ja pulskeita. Leirimme oli nyt ensi kertaa
täydellisenä koolla ja näytti neljine telttineen ja lukuisine eri
leiritulien ääreen kertyneine miesryhmineen varsin komealta. En ollut
milloinkaan saanut olojani järjestymään niin mukaviksi enkä omistanut
niin suurta ja hyvin varustettua karavaania.
Muglibin pikku kylän tuolla puolen käy tiemme kuudesti puron yli; se on
aivan kapea, ja sen vesimäärä tuntuu nyt aina pysyvän samana, sillä se
juoksee pienestä järvestä, jonka itärannalla olin pitänyt leiriäni
joululuussa 1891. Liputettu kiviröykkiö ja mani-keko osottavat sen
hydrografisessa suhteessa tärkeän kohdan, joka on vedenjakajana
Panggong-tson ja Intian valtameren välillä; se on 4327 metriä
merenpinnasta. Sieltä laskeutuu laakso verkalleen merelle päin, ja me
ratsastamme kourussa, jota myöten se aikoinaan juoksi Shedshokiin ja
Indukseen. Nyt on Panggong-tso erillään Induksesta ja sen johdosta
muuttunut suolaiseksi, sinisenvihreäksi ulapaksi.
Matka suuntautuu yhä pohjoiseen ja koilliseen. Olemme alueella, jolta
ei mitään vesiä virtaile merelle päin; olimme jo kulkeneet kolmen
huomattavan kynnyksen yli, nimittäin Sodshi-la'n, Tshang-la'n ja
parhaillaan pikku Panggong-solan, mutta vielä oli kaksi jättiläismoista
solaa edessämme, ennen kuin lopullisesti saapuisimme ylämaan avaralle
tasangolle. Ensimäisen takana täytyisi meidän jälleen laskeutua
Induksen virta-alueelle, mutta toisen takana odotteli joeton aavikko,
kunnes aikanaan saapuisimme niihin seutuihin, joista Brahmaputran
ylemmät laaksot noruvat vetensä valtamereen.
Neljäs luku.
Tibetiläisen ylämaan reunalle.
Pobrangin kylässä vieraili teltissäni viimeinen europalainen, mitä
kahteen vuoteen näin: englantilainen urheilumetsästäjä Lucas Tooth,
joka oli varsin tyytyväinen vuoristossa saamaansa antilopisaaliiseen.
Siellä myös sain viimeisen postin maailmalta, ja hoidin
kirjeenvaihtoni, postinkuljettaja kun jo seuraavana aamuna palasi
Lehiin.
Ostimme eläväksi muonavarastoksi kolmekymmentä lammasta, sillä enempää
emme luulleet tarvitsevamme, koska metsästyksenkin piti jotakin tuottaa
ja jotkut mieheni olivat kelpo pyyntimiehiä.
Muhamed Isan ehdotuksesta korotettiin Sonam Tseringin palkka
kahdeksikymmeneksi rupiiksi ja hänestä tehtiin muulien karavaanibashi.
Vanha Guffaru oli hevoskaravaanin johtaja, ja Tsering, kuten aivan
yksinkertaisesti nimitimme Muhamed Isan nuorempaa veljeä, sai
valvoaksensa pikku karavaanin, joka kuljetti päivätamineitani sekä
Robertin ja minun teltit ja keittiöt. Molemmat tshaprassit, Razul ja
Ishe, saivat nyt eron palveluksestaan; viimeiseksi saivat jäädä
vuokratut hevoset ja niiden kymmenen kuljettajaa.
Joka ilta oli tapanani neuvotella Muhamed Isan kanssa; tavallisesti oli
myös saapuvilla Robert, ensimäinen palvelijani, joka johti karavaanin
taloutta ja piti kirjaa menoistamme. Me päätimme nyt luovuttaa veneen
muutamien vuokraamiemme jakhärkien laahattavaksi ja palauttaa takaisin
viimeiset kulikantajamme. Sitte laadimme laskelman muonavaroistamme.
Maissin ja ohran piti riittää 68 päiväksi; kolmeakymmentä miestämme
varten ostettuja jauhoja oli hyvin 80 päiväksi; riissivarasto ei
voisi loppua ennen neljää tai viittä kuukautta. Mutta laskipa ja
suunnittelipa miten tahansa, koko Tibetin halki samoaminen on aina
arvaamaton seikkailu. Voi olla varma siitä, että menettää juhtiansa
joukoittain; voipipa käydä niinkin pahoin, että kuormat käyvät eloon
jääneille elukoille liian raskaiksi, jolloin osa tavaroita on
heitettävä tiepuoleen. Mutta sattuu sitäkin, että muonavarat tuhoutuvat
nopeammin kuin elukat; silloin on näiden tyytyminen suuriin
supistuksiin rehussaan ja lopulta saaminen ravintonsa vain maan
antimista.
Pääasiana oli minulle nyt, että saisin karavaanin ylläpidetyksi siihen
asti, kunnes Bogtsang-tsangpon pohjoispuolella tapaisimme ensimäiset
paimentolaiset; jos onnellisesti pääsisimme sinne saakka, niin
kylläpähän jo joku keino keksittäisiin. Jo nyt tein tilapäisen
sotasuunnitelman, etupäässä päättäen pysytellä riippumattomana ajasta
ja välimatkoista, pitäen vain laidun- ja vesipaikkoja silmämääränä,
päivämatkan pituuden määrää silloin noiden väittämättömien apuneuvojen
esiintyminen, ja jo yksituntinenkin taivallus riittää kokonaiseksi
päiväksi, kunhan se vain viepi välttävälle laitumelle. Missä taasen maa
on ihan karua, siellä voi edetä mielin määrin.
Elokuun 24. p:nä läksimme Pobrangista ratsastamaan ylös laaksoa.
Lunkariin leiriytyessämme alkoi aamupuoleen asti kestävä lumisade
pihistä yhdeksään nuotiotuleemme. Jäätynyt lumi narskui aamulla
jalkojen alla, koko maisema oli peittynyt talvipukuunsa, ja paksuja
pilviä leijui kaikilla harjanteilla. Ostettuamme minulle maidon
tuottajiksi kymmenen vuohta, läksi valtava kulkue mustan
jättiläiskäärmeen kaltaisena kiemurtelemaan ylös solatietä. Tukevimmin
marssivat raskaimmin sälytetyt juhtamme, seitsemän vuokraamaamme jakia;
nuo isot mustat otukset eivät tuntuneet piittaavan solan korkeasta
asemasta eivätkä taakkansa painosta, vaan pysyivät päivän pitkän muiden
tasalla. Pian sitävastoin tuupertui se hevonen, joka oli luettelossa
n:o 52:na; se oli Sanskarista ja maksoi 90 rupiita. Edellisenä päivänä
se ei ollut enää syönyt; nyt se ponnisteli turhaan, sieraimista tippui
verta, maha oli turvonnut, turpa kylmä. Yksinäisenä ja hyljättynä näkyi
se vielä jälkeenpäin solan korkeimmalta laelta mustana pisteenä
lumihangessa. Sola oli vienyt veronsa.
Tämä sola, Marsimik-la, oli leiripaikkaamme näyttänyt helpolta ja
vaarattomalta, mutta väleen osottausi sen kiipeäminen hankalaksi
yritykseksi. Ensimältä täytyi hevosten pysähtyä joka viides minuutti
hengähtämään, sitte jo aina puolentoista minuutin kuluttua, lopulta ne
jaksoivat tunata vain minuutin kerrallaan, huohottaaksensa toisen
minuutin. Lunta oli nyt lähes jalkaa paksulta; väliin poltteleva
aurinko loi sen pinnasta silmiä vihlovan kiillon.
Edessämme näyttää karavaani juuttuneen ihan paikoilleen, niin
vitkalleen edistyy kulku tässä kovin ohenneessa ilmassa. Kuitenkin
liikkuu se eteenpäin, sen kuulee ajajien alinomaisesta hoilotuksesta.
Jotkut ladakit laulavat yksiäänisesti ja soinnukkaasti, keventääkseen
omaa ja juhtain työtä. He ovat hilpeitä ja tyytyväisiä kuin
talkoomatkalla. Tuon tuostakin mörähtää Muhamed Isan ääni kuin jyrisevä
ukkonen, kajahutellen kehotushuutoja "tshavas" ja "tshabardar". Näemme
hänen seisovan korkealla ylhäällä viimeisessä mutkassa solan suussa
jakelemassa käskyjänsä karavaanin nyt muodostaman puolikehän
keskuksessa. Hänen tottunut haukansilmänsä näkee jok'ainoan hevosen;
kun joku kuorma uhkaa luisua alas, huutaa hän lähimmän miehen sitä
tukemaan; kun syntyy tukkeutuma tai aukko, jonkin elukan poiketessa
polulta, äkkää hän sen oitis. Kädet taskuissa ja piippu suussa astelee
hän levollisena perässä päin jalkaisin Marsimik-lan yli.
Nyt saapuu ensimäinen muuli-osasto solan kynnykselle. Huikea riemuhuuto
kajahtaa vuorilla; se kuuluu heleänä ja puhtaana, mutta sanomattoman
ohuena ja ihan kaiuttomana näin keveässä ilmassa. Jokaiselta uudelta
osastolta pääsee solaan saapuessaan sama riemuhuuto. Keventynein mielin
näen viimeisen hevosen katoovan solan valkean harjareunan taakse.
Laskeutumisen tekee ilkeän tukalaksi louhikkoinen niin sanoakseni
liejussa uiskenteleva pohja, jossa on vaihteluna vesikuoppia,
lukemattomia noruvia puroja ja tasaisin paikoin petollisia hetteitä.
Jyrkkenevää rinnettä myöten pääsemme paatereiseen, hedelmättömään
laaksoon, kohiseva virta pohjanansa, ja seuraavana päivänä kohosi
edessämme näkyviin mahtava musta jono, joka on Tshang-shenmo-laakson
pohjoispuolella. Polkumme johti tähän komeiden lumihuippujen ja
terävien kärkien ympäröimään laaksoon, ja me leiriydyimme sen
halki juoksevan Kograng-sanspo-joen vasemman rannan kapealle
kasvullisuusvyöhykkeelle. Itään päin on sieltä viiden päivän matka
Lanek-la-solalle, joka kuuluu koko Tibetin poikki kulkevan Karakorum
vuoriston mahtavaan selänteeseen. Jotkut englantilaiset matkustajat
olivat kulkeneet sen solan yli. Minulta oli se oikotie suljettu; olin
luvannut lordi Mintolle, etten toimisi Englannin hallituksen
toivomuksia vastaan, vaikka kukapa minua nyt olisi estää voinut.
Elokuun 28. p:nä läksimme tuosta rauhallisesta ja hauskasta paikasta,
yhä edemmäksi etääntyäksemme ihmis-asumuksista ja -teistä. Pitkään
aikaan emme joutuisi niin matalalle merenpinnasta, kuin tässä
pohjukassa.
Päivä oli helottavan lämmin; matka kulki pitkin virran kallioista
äyrästä. Maanvieremän muodostama railo on lapioin ja kuokin muokattava
kuntoon erään pikku solan laella ja samassa on edessämme kaalamo, josta
meidän on mentävä toiselle rannalle. Vesi kyllä vaahtosi hevosien
lautasille, niitä pitkänä rivinä ylitse vietäessä, mutta syvyys ei
ollut millään kohdalla yli 70 cm ja kaikki pääsivät onnellisesti
rantaan. Jakeille oli kylpy ilmeisesti mieluisa; ne kahlasivat niin
verkalleen kuin suinkin ja veneeni lipui oman elementtinsä yli sitä
hipaisemattakaan. Vaikeinta oli saada lampaat ja vuohet mukaan. Koko
lauma ajettiin alas veden partaalle, siellä napattiin muutamia sarvista
kiinni ja heitettiin virtaan, vaikka ne rynnistivät hurjasti vastaan.
Mutta toiset havaitsivat aseman ylen ankeaksi, pyörsivät pois ja
pelastausivat hurjalla paolla lähimmälle penkereelle. Toistamiseen
ajettiin koko parvi rantaan, miehet muodostivat ketjun ja tuuppivat ne
veteen; kun ensimäiset nyt päättivät kahlata, niin seurasivat niitä
muutkin, urheasti taistellen veden voimaa vastaan.
Heti pikku Mankogh-la-solasta päästyä tekee laakso jyrkän mutkan ja
jouduimme harjanteiden ja sivuhaarojen yli uudestaan alas jokirantaan.
Leiripaikallamme oli jokseenkin hyvä laidun; paikan nimi oli Gogra.
Sieltä pääsee kahtakin laaksoa myöten Karakorum-jonon pääselänteelle:
Tshang-lung-bormaa ja Tshang-lung-dshogmaa eli "keskimäistä ja alempaa
pohjoislaaksoa" pitkin. Kumpainenkin laakso tietenkin veisi meidät
pahanlaiseen solaan; me valitsimme jälkimäisen. Jollakinhan tavoin
kyllä pääsisimme ylitse, ja vaarallisimmissa paikoissa voisivat miehet
pahimpaan hätään kanniskella arvokkaimpia kapistuksia.
Paljoa ylemmä emme seuraavan päivän ponnistuksilla oikeastaan tulleet,
mutta matka kulki niin monia jyrkänteitä ylös ja alas, että päivämatka
oli yhtä rasittava kuin useittenkin solien samoaminen. Virta oli nyt
melkoisesti kutistunut, koska jo olimme jättäneet taaksemme useita sen
sivujokia. Kuitenkin oli kahlaaminen työläämpää kuin edellisellä
kerralla, sillä koko vesimäärä käytti yhtä ainoata uomaa ja virtasi
vuolaammin. Paimenilla oli melkein mahdottomana työnä saada lampaat
aamukylmään vesiryöppyyn.
Tshutan seuduilla, missä jälleen olemme laakson pohjalla, on
rikkipitoisia lämpimiä lähteitä. Eräs niistä on muodostanut kolmen
metrin korkuisen pyramiidin, joka näöltään muistuttaa kärpässientä;
keskellä sen hattua tiukkuu vesi pisaroina sivulle, keräten hatun
röytääseen stalaktiittikiehkuran. Lähteensilmästä heruva vesi oli 51
astetta lämmintä. Toinen lähde, jonka suihku syöksyi virtaan suoraan,
oli vain 42 astetta lämmin. Useissa kohti rannassa ja uomassakin
porisee vesi kuin kiehuen.
Jylhän seudun ylitse pääsemme vihdoin Tshang-lung-dshogma-laaksoon
hyväiseen lumisateeseen. Välttämätöntä oli pitää päivän lepo, sillä
meitä odotti se korkea sola, joka on vedenjakajana Induksen ja
ylätasangon välillä. Auringon vuoroin paistaessa, vuoroin lumen
tuprutessa kävimme Robert ja minä penkomaan arkkujani; talvitamineet ja
turkit otettiin esille, telttisänky pantiin syrjään; vuoteeni
tehtäisiin tästälähtein maahan, alustanansa vahapeite ja karvamatto,
tällä tavoin kun pysyy paljoa lämpimämpänä.
Elokuun viimeisenä päivänä jatkettiin matkaa yhä korkeammalle
vuoristoon. Maisema oli liituvalkeana lumesta, mutta jo keskipäivällä
oli maa jälleen paljaana. Minä ratsastin nyt pienellä, valkealla,
virkeällä ladakilaisponilla, joka asteli varmasti -- meistä sukeutui
väleen mitä parhaat ystävykset. Erääseen mutkaan kasattu pikku
kiviröykkiö osottaa ihmisiä käyneen siinä paikassa, mutta siitä
käynnistä on ehkä jo vuosikymmeniä kulunut. Kaikki on hedelmätöntä;
villejä jakeja kuitenkin näkyy siellä äskettäin oleskelleen.
Poikkeamme päälaaksosta pieneen sivulaaksoon. Pikku puro, jota
seuraamme ylöspäin sen lähteelle, pääselänteelle asti, on viimeinen
lähde Induksen virrastosta, mutta se on kuitenkin Induksen kautta
viestin viejänä näiltä yläviltä tienoilta merelle. Eräässä pikku
notkelmassa tapasimme runsaasti dshapkak-kasveja, kovia kuin puu, mutta
olimme jo siksi kaukana, ettei tätäkään laihaa laidunta käynyt
halveksiminen. Sinne pystyttämämme leiri ristittiin n:o 1:ksi, sillä me
olimme jo maantieteellisten nimien ulkopuolella.
Syyskuun 1. päivä otti lujalle. Läksimme aikaisin liikkeelle, ja
astuessani satulaan näin koko ahtaan laaksonkourun edessäni
sulloutuneeksi täyteen karavaanin eri osastoja. Jonkunlaisella
jännityksellä jätimme leirin n:o 1, sillä nyt lähenimme todenperään
villejä seutuja ja joutuisimme kulkemaan ensiluokkaisen solan yli, jota
yksikään miehistäni ei tuntenut ja josta ne tiesivät ainoastaan, että
sen nimi oli Dshang-lung-dshogma; se sijaitsee hiukan itään siitä
solasta, jonka näkee isolla englantilaisella Koillis-Ladakin kartalla
mainittuna, ja minun tietääkseni ei sitä vielä ole yksikään matkustaja
käyttänyt.
Rinteet molemmin puolin ovat pelkkää kuohkeata, erinomaisen hienoa
kosteata multaa, jonka pinnassa risteilee jalan syvyisiä vakoja.
Muutamien ulkonemien reunoissa kulkevat nuo vaot samantapaisesti kuin
jäätikkökielekkeen pyöröuurrot. Se on maanvieremäkamaraa; rinteet
joutuvat luisumaan ja lipuvat omalla painollaan, ne kun ovat läpeensä
kosteat ja kun muraa ei ole mitkään juuret sitomassa; ne ovat
liikkeessä, ja maiseman tylpästi pyöristyneet piirteet ovat tämän
ilmiön tuloksia.
Erämaan äänettömyys vallitsee näissä ihmisjalan astumattomissa
seuduissa; silloin tällöin vain kuuluu karavaanimiesten varotus- ja
kehotushuutoja. Laakso käy ihan kapeaksi; sen sorakamarasta tiukkuu
vettä, joka hädin kykenee muodostamaan puron. Mutta tuohon soraankin,
joka ei edes sammalta kasva, juhdat vajoavat kuin liejuun. Työläs
päivätyö päättyy 5780 m korkeudessa 1 asteen lämmössä vietettyyn yöhön,
ja aamulla alamme verkalleen laskeutua solan pohjoisrinnettä alas pikku
kourua myöten. Seuraavalla leiripaikallamme ei ollut rahtuakaan
laidunta eikä nuotion aineksia. Siitä läksimme puron parrasta pitkin
kulkemaan korkeiden vuorien onkalossa; maisema oli kuollutta, ei
ruohonkortta näkynyt, ei edes eksyneestä antiloopista jälkeä; kaikki
elimellinen elämä näytti karkotetulta.
Sää oli aito tibetiläinen. Raekuuro toisensa jälkeen kylmäsi meitä,
mutta aurinko silti aina pysyttelihe jossakin päin näköpiirissämme.
Toisina päivinä taasen saimme tuntikausia hapuilla sokaisevassa
lumipyryssä. Vasta leirissä n:o 6, syyskuun 5. p:nä, saimme jälleen
käytettäväksemme laidunta, joskin niukkaa, ja polttoaineita. Syysk. 7.
p:nä palautettiin kuusi viheliäisiksi kulunutta vuokrattua
hevosluuskaa, kuormiensa tyhjennyttyä, kahden viejän keralla takaisin;
muuleista kuoli leiripaikkaan yksi, samaten sitte päivämatkan varrella
muuan iso Jarkenthevonen.
Virralta poikettuamme maisema kävi enemmän avoimeksi, vuorten keskessä
solui aukeita laaksoja pohjoisille suunnille. Veden puute alkoi
tehdä haittaa. Olimme saapuneet Luoteis-Tibetin _Aktsai-tshinin_
omistajattomalle alueelle: sitä ei väittäne omistavansa Kashmirin
maharadsha, ei dalai-lama, eikä se Kiinan-Turkestaniakaan liene.
Kartoilla ei ole mitään rajoja mainittu ja kivipyykkejä hakee turhaan.
Villiaasit, jakit ja nopsajalkaiset antiloopit eivät moisista
rajakivistä piittaa. Täältä käsin saatoin siis tunkeutua itää kohti,
loukkaamatta Englannin hallituksen toivomuksia.
Itää kohti käänsimmekin pian kulkumme, käyttäen saavuttamaamme tasaista
ylätasankoa maantienämme. Vasemmalla näyttäytyi nyt Aktsai-tshinin
järvi, jonka Crosby on v. 1903 sivuuttanut, sen helakansininen pinta
poikkesi räikeästi muulloin vallitsevista sameista väreistä.
Itään päin oli maa näköpiirin rajaan asti avoin; useampia päiviä saimme
jatkaa tätä vaivatonta taivallusta, ja odotin tässä aukeassa
pitkittäislaaksossa tapaavani Wellbyn, Deasyn ja Rawlingin matkoilta
tunnetut _Lake Lightenin, Dsheshil-kölin ja Pul-tson_ (tso = järvi).
Kamara oli kauttaaltaan ketohiirien kaivelemaa; nuo dshapkak-kasvien ja
ruohojen juurista elävät kiusalliset nakertelijat kompastuttelivat
hevosia tuon tuostakin.
Viides luku.
Lake Lightenilla.
Mielihyvän tuntein jätimme aivan lähelle Aktsai-tshinin rantaa
pystyttämämme leirin n:o 9 (4929 m), sillä niin kauvas kuin silmä
kantoi, pysyi maa yhä aivan tasaisena; sen nousu järven rannasta oli
niin vähäpätöinen, ettei sitä voinut ollenkaan havaita ilman
punnituskojeita. Leiriin jäi jälleen yksi menehtynyt hevonen.
Kauvan ratsastimme muinaista järven pohjaa, kovettunutta saviliejua
pitkin. Sitte muuttui maaperä hienosoraiseksi ja kovaksi, kuin
viertotiejyrällä puserretuksi. Ainoastaan virrattomassa ontelossa voi
syntyä valtaisien vuorten väliin tuollaisia tasaisia ketoja.
Rapautuminen, rajusateet, juokseva vesi, tuulten tuiverrus
työskentelevät yhdessä maiseman tasottelemiseksi; kaikki ylänteet ja
harjut siten alenevat, kaikki syvänteet täyttää lieju, hieta ja mura.
Antiloopeja ja kulaaneja näyttäysi arkoina parvina.
Heinää alkoi esiintyä runsaammin; se rehotti parhaiten hietaisessa
maaperässä -- pikku tukkoina, jotka olivat vain keskeltä vihreät ja
mehukkaat, reunoilta taasen yökylmäin kellastuttamat ja kovettamat.
Länsituuli kohahteli heinikossa mieltä viihdytellen. Kuka olisi osannut
aavistaa ruohoaroa täällä pohjois-Tibetin ylätasangolla! Paikotellen
oli kamara valkeana suolasta, toisin paikoin alkoi ohut karkean
kvartsihiekan kerros muodostella nietoksia.
Me aloimme päivä päivältä menettää jonkun hevosistamme, etenkin sitte
kun kylmä itätuuli räntäsateineen kävi koko oloamme kohmetuttamaan.
Kolmen harjanteen yli kavuttuamme saimme vihdoin Wellbyn karttaa
seuranneina näkyviimme Lake Lightenin laajan järven. Kuuden päivän
samoaminen oli saattanut meidät 5273 m korkealla olevalle
solakynnykselle, jonka alla ulappa kohtasi katseemme. Juhdat olivat jo
niin uupuneita, että meidän täytyi kaikin mokomin etsiä hyvää laidunta
ja levähyttää elukoita muutama päivä. Leiri n:o 15 pystytettiin
rannalle.
Tärkeä muutos tapahtui nyt retkessäni kiellettyyn maahan. Tuskin olimme
asettuneet leiriin, kun viimeiset kahdeksan pestattua tankselaista
nöyrästi rukoilivat saada palata kotiin, vaikka olivatkin sopineet
saattavansa minua Dsheshil-kölille asti. Heidän hevosiansa oli enää 19
jäljellä, niistä vain kahdeksan kunnossa; he pelkäsivät pitemmälle
samoamalla tekevänsä palaamisensa mahdottomaksi. Muonavaroja heillä oli
kymmeneksi päiväksi; siinä ajassa he luottivat pääsevänsä järven
eteläpuolisen vuorijonon yli Arport-tson ohitse Lanek-la-solalle.
"No, valmistautukaahan siis", myönnyin minä, ja jatkoin Muhamed Isaan
kääntyen: "Manuel ja molemmat radshputit eivät voi kestää ilmanalaa;
lienee parasta, että hekin saavat lähteä talven tieltä."
Muhamed Isa oli valtioviisas ja koetti salata tyytyväisyyttään,
vastatessaan: "Niin, jos otamme ne mukaamme talven selkään, niin ne
paleltuvat. Jo nyt hytystelevät ne nuotion ääressä kylki kyljessä kuin
murmelit ja loukuttavat silti hampaitaan ja tärisevät turkeissaan."
"Tulemme helposti toimeen ilman heitä."
"Tähän asti ne eivät ole vielä tehneet enempää kuin koirampenikkamme,
pikemmin vähemmän, sillä ne ovat joko liian laiskoja tai liian ylhäisiä
keräämään polttoaineita omaan nuotioonsa; kahden ladakin on niitä ja
niiden hevosia palveltava. Olisi suuri voitto päästä niistä eroon."
"Jos annamme heidän mennä, niin on meillä myös apua heidän hevosistaan,
sillä voinhan vuokrata heille muutamia poistuvista tankselaishevosista,
jotka sitte ovat heidän käytettävänänsä matkalla Ladakiin."
"Niin, herra, niillä on kolme ratsua ja vielä tamineitansa varten kaksi
kuormahevosta. Menetämme nyt tankselaishevoset, joista jotkut tosin
ovat kantaneet vain polttoainetta, mutta niiden lähtö lisää kuitenkin
omia hevosiamme kohti viisitoista uutta kuormaa. Ovatpa siis mustien
miesten hevoset meille mitä tarpeellisin lisä."