karavaaninjohtajaa, Muhamed Isaa. Minä tunsin hänet Kashgarista ja
Srinagarista asti ja tiesin, että hän oli ollut näkijä ranskalaisen
tutkimusmatkailijan Dutreuil de Rhinsin surmaamisessa kesäkuun 5. p:nä
1894. Kolmisenkymmentä vuotta oli hän kierrellyt kutakuinkin
läpikotaisin koko Keskis-Aasian ja tunsi myös isoja aloja Tibetistä.
Paitsi lukuisia pienempiä matkoja, joihin hän oli ottanut osaa
yksityisten sahibien palveluksessa, oli hän ollut myöskin Careyn ja
Dalgleishin karavaaninjohtajana heidän suurella retkellänsä Keski-Aasian
halki ja palvellut pari vuotta Dutreuil de Rhinsin väessä. Hän oli
mukana Younghusbandin kuuluisalla retkellä Mustagh-solan yli 1887 ja
tämän karavaaninjohtajana sotaretkellä Lhasaan 1903-4. Ryderin ja
Rawlingin matkalla Brahmaputran ylävarrelle ja sieltä Gartokiin oli
hänellä ollut heidän kuormastokaravaaninsa valvonta. Kaikilla näillä
matkoilla oli hän kerännyt kokemuksia, jotka saattoivat olla suureksi
hyödyksi suunnitelmilleni, joten minä noudatin kiitollisesti
Younghusbandin ehdotusta, etenkin kun kapteeni Pattersonillakaan, jonka
palveluksessa Muhamed Isa oli, ei ollut mitään sitä vastaan. Päälle
päätteeksi puhui Muhamed Isa sujuvasti turki-tibetiä ja hindostania
eikä itse halunnut mitään kiihkeämmin kuin päästä seurueeseeni.
Hänen isänsä oli jarkandi, äitinsä taasen Lehin lamalainen. Sellaisesta
liitosta syntyvää sekarotua nimitetään argoniksi ja sen tunnusmerkkeinä
ovat yleensä ruumiillinen voimakkuus ja erinomaisen kehittynyt rakenne.
Muhamed Isa olikin todella muhkea mies, kookas ja väkevä kuin karhu,
kestävä, luotettava ja rehellinen, ja jo muutamien yhteisten
päivämatkojen perusteella huomasin, etten olisi voinut uskoa
karavaaniani parempiin käsiin. Että ensimäinen matka Tibetin halki
onnistui niin hyvin, se olikin suureksi osaksi hänen ansiotansa. Hän
ylläpiti miesten kesken moitteetonta kuria, ja jos hän toisinaan olikin
ankara muita kohtaan, niin tapahtui se vain karavaanin parhaaksi, eikä
hän sietänyt mitään velvollisuuksien laiminlyöntiä. Muhamed Isa parka!
Kuinka vähän aavistimmekaan yhdessä matkalle lähtiessämme, ettei hän
konsanaan palaisi kotiinsa puolisonsa luokse!
Tuskin olin astunut uuteen asuntooni, kun Muhamed Isa saapui
tyytyväisenä ja ystävällisenä tervehtien: "Salam, sahib".
"Rauha kanssasi!" vastasin minä. "Etpä ole paljoakaan muuttunut,
Muhamed Isa, kaikkina näinä vuosina Kashgarissa tapaamisestamme asti.
Haluttaako sinua tulla mukaan kaksivuotiselle retkelle vuoristoon?"
"En halua mitään sen paremmin, ja commissioner sahib on sallinut minun
ilmottautua palvelukseenne. Mutta kernaasti tietäisin, minne päin on
matkan määrä."
"Lähdemme pohjoiseen Itä-Turkestania kohti; minne sitten edelleen
mennään, sen saat tietää jätettyämme viimeiset kylät taaksemme."
"Mutta jo valmistelujen vuoksi pitäisi minun tuntea suunnitelmanne
yksityiskohtaisesti."
"Sinun tulee ottaa mukaan kolmen kuukauden muonavarat ihmisille ja
elukoille, sillä voi sattua, ettemme tapaa ihmisiä niin pitkään
aikaan."
"Sittepä lieneekin aikeena tunkeutua Tibetiin -- sen maan minä tunnen
yhä tarkoin kuin oman pihani Lehissä."
"Mitkä ovat ehtosi?"
"Neljäkymmentä rupiita kuussa ja kaksisataa rupiita etumaksua, jonka
jätän lähtiessä vaimolleni."
"Hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni, ja ensimäiseksi tehtäväksesi
annan: osta noin kuusikymmentä vantteraa hevosta, täydennä muonavarat
kolmea kuukautta varten ja hanki kaikki karavaanin tarpeet."
"Tiedän tarkalleen mitä tarvitsemme ja toimitan karavaanin kymmenessä
päivässä lähtövalmiiksi. Mutta rohkenenpa vielä esittää, että
palvelijainkin hankkiminen annettaisiin tehtäväkseni, sillä minä tunnen
täkäläiset miehet ja tiedän kuka kelpaa pitkälle, rasittavalle
matkalle."
"Kuinka monta tarvitset karavaanin palveluskunnaksi?"
"Viisikolmatta miestä."
"Hyvä, pestaa ne, mutta oletkin vastuussa siitä, että palvelukseeni
joutuu ainoastaan kelvollisia ja rehellisiä miehiä."
"Voitte luottaa minuun", vakuutti Muhamed Isa.
Seuraavat päivät oli Muhamed Isa herkeämättä liikkeellä hevosien
hankinnassa. Tuntui monista syistä epäviisaatta ostaa niitä
summamutikassa, ei vähimmin siitä syystä, että hinnat siten menetellen
nousisivat; ostimme sen vuoksi päivittäin ainoastaan viisi tahi kuusi.
Kaikkiaan ostettiin 58 hevosta, ja Robert teki niistä luettelon: 33 oli
ladakilaisista kylistä, 17 Itä-Turkestanista, 4 Kashmirista ja 4
Sanskarista. Sanskarilaiset ratsut käyvät parhaimmista, mutta ovat
työläät hillitä. Hyviä ovat ladakilaishevosetkin, ne kun vuoristossa
syntyneinä ovat tottuneet ohueen ilmaan ja niukkaan laitumeen; ne ovat
pienikasvuisia ja sitkeitä. Turkestanilaiset hevoset ovat yleensä
huonompia kestämään, mutta paremman puutteessa täytyi meidän ne ottaa
ja juuri nämä ostamamme olivat kertaalleen tai useammin kulkeneet
Karakorum-solan yli. Jarlandilaishevosia kuoli matkan varrella aluksi
enimmin, mutta eipä koko joukosta yksikään ainoa päässyt palaamaan
Tibetistä; nuo korkeat vuoret eivät luovuttaneet rahtuakaan
saaliistansa takaisin. "Morituri te salutant!" virkahti kapteeni
Patterson aavistelevana, kun ensimäinen karavaani lähti Lehistä.
Karavaaniin kuului siis 30 muulia ja 58 hevosta. Lopullinen matkalle
lähteminen on aina vaikea päättää; jo muutamien päivien kuluttua
tulisimme olemaan seuduilla, missä ei voinut saada mitään muuta kuin
mitä kedolla kasvoi. Vuodenaika tosin oli otollisin, kesänurmi oli nyt
vehmaimmillansa, mutta pian kävisi luonto karummaksi ja noin kymmenen
päivän kuluttua saapuisimme siksi korkealle, että laitumista tulisi
loppu. Senpä vuoksi oli otettava mukaan maissia ja ohria niin runsaasti
kuin ikinä mahdollista, ja juuri tästä koitui vaikeus: ei nimittäin
sovi raskauttaa juhtia liian painavilla kuormilla, sillä silloin murtuu
karavaanin voima jo ensimäisenä kuukautena ja se menehtyy toisena,
jolloin kaiken todennäköisyyden mukaan ollaan hedelmättömillä
seuduilla. Ja päivien kuluessa kutistuvat muonavaratkin, ollen juuri
silloin lopussa, kun niitä kipeimmin tarvitaan. Ensimäisten viikkojen
tehtävänä oli meillä edessämme nousu raja-alueelta tibetiläiselle
ylätasangolle, joten meitä ihan matkamme alussa odottivat suurimmat
kulkuvaikeudet. Heti lähtömme jälkeen olivatkin päivämatkat siis
lyhyet, etenkin kun kuormat silloin olivat raskaimmat. Kaikki tuo on
jokseenkin mutkallista laskentoa.
Muhamed Isan kanssa neuvoteltuani päätin sen vuoksi vuokrata Tanksesta
kolmenkymmenen hevosen suuruisen apukaravaanin, jonka piti saattaa
meitä ensimäisenä kuukautena ja sitte pyörtää takaisin. Näiden
omistajat seurasivat itse mukana ja kuljettivat tarvitsemansa
muonavarat seitsemällä jakilla. Ensimäisenä kuukautena käytettävät
muonavarat vähennettäisiin omien elukkaimme kuormista niiden voimien
säästämiseksi, sillä hevonen tai muuli väsyy aina jo matkan alussa ja
tarvitsee kohdittelua. Mutta jos vuokratuista hevosista joku
veltostuisi, niin oli sen omistajalla oikeus lähettää se kotiin jo
ennen määrä-aikaa.
Koska rehu ja laidun olivat kalliita Lehissä, niin lähetimme jo elokuun
10. p:nä 35 muulia ja 15 hevosta kuorminensa sekä 15 miehen ja yhden
tshaprassin keralla ennakolta Muglibiin, joka sijaitsee Tanksen
yläpuolella ja tarjoaa hyviä laidunpaikkoja. Tämän karavaanin
johtajaksi valittiin Sonam Tsering, jota kapteeni Rawling oli minulle
lämpimästi suosittanut. Hän sai karavaanin kuluja varten 100 rupiita.
Jo muutamien päivien kuluttua esitti minulle Muhamed Isa palvelukseeni
valitsemansa 25 miestä. Heidän kuukausipalkakseen vahvistettiin 15
rupiita, ja kaikki saivat puolen vuoden palkan etukäteen perheillensä
jaettavaksi. Lopuksi lupasin kullekin 50 rupiin lahjapalkkion hyvästä
käytöksestä ja sitouduin suorittamaan ja hankkimaan heille kotimatkan
Lehiin siitä paikasta, missä aikanaan joutuisimme erkanemaan
toisistamme.
Kertomukseni varrella tulee minulle vielä riittävästi aihetta esittää
lukijalle nämä miehet. Paitsi jo mainittua Sonam Tseringiä, joka oli
palvellut Deasyn ja Rawlingin väessä, mainitsen tässä ensinnäkin vain
vanhan Guffarun, pitkäpartaisen harmaantuneen ukon, joka oli 33 vuotta
takaperin saattanut Forsythin lähetystöä Kashgarista Jakub Jakub
Bekiin. Hän oli nähnyt suuren Bedauletin ("Onnellisen") kaikessa hänen
loistossansa ja voimassansa ja kertoili paljon Forsythin kuuluisalla
matkalla saamiansa kokemuksia. Minua ensinnäkin arvelutti ottaa mukaan
tuota kahdenseitsemättä ikäistä vanhusta, mutta hän pyyteli hartaasti
päästä matkaan, selitti olevansa Muhamed Isan ystävä ja niin köyhä,
ettei voisi muutoin saada elatustaan. Hän oli kuitenkin siksi
varovainen, että otti tamineihinsa käärinliinan, saadakseen siistin
hautauksen, siltä varalta että hänet taipaleelta tuoni korjaisi. Jotta
tässä tapauksessa kaikki kävisi oikein ja hänen mahdollisesti vielä
nostamatta oleva palkkansa jäännös tulisi varmasti maksetuksi hänen
perheelleen, otti hän vielä kumppanikseen poikansa Kurbanin. Mutta
Guffaru jakseli varsin oivallisesti koko palvelusaikansa.
Toinen, jota muistelen suurella myötätunnolla ja ystävyydellä, oli
nimeltään Suffur ali. Minä tunsin hänet Kashgarista vuodelta 1890,
jolloin hän oli Younghusbandin väessä, ja hän tiesi minun kerran
piirtäneen kuvansa viimemainitun teltissä. Hän oli siinä määrin ja
aivan tahtomattaan koomillinen, että toinen pyrki jo pakahtumaan
nauruun, kun hän vain avasi suunsa ja hän oli tässä enemmän tai
vähemmän koeteltujen asialaisten parvessa vanhin tuttavani. Hän oli
ottanut osaa Wellbyn matkaan ja kertoili meille mitä kamalimpia
kuvauksia niistä kärsimyksistä, joihin tuo buurisodassa kaatunut
kapteeni oli karavaaninsa keralla joutunut Pohjois-Tibetissä, kun
kaikki muonavarat oli käytetty ja kaikki juhdat lopetettu. Vuotta
myöhemmin hän oli mukana venematkoillani Mansarovarin pyhällä järvellä,
ollen minulle siellä yhtä suureksi hyödyksi kuin huviksikin. Shukkur
Ali oli ripeä kelpo mies, teki työnsä käskemättä, ei koskaan
kinastellut kenenkään kanssa ja oli aina aulis kaikkiin palveluksiin.
Herkeämättä pysyi hän loistavan hilpeällä tuulella, pahimmassa
myrskyssäkin keskellä järveä, ja vain kahdesti näin hänen itkevän kuin
lapsi: Muhamed Isan haudalla ja viimeisen kerran lausuessamme
toisillemme jäähyväiset.
Nämä kolme olivat muhamettilaisia, kuten jo nimetkin ilmaisevat.
Kaikkiaan oli karavaanissa kahdeksan Islamin poikaa; johtaja Muhamed
Isa oli yhdeksäs. Muut seitsemäntoista olivat lamalaisia. Lisäksi oli
hinduja kaksi, Manuel katolilainen sekä Robert ja minä protestantteja.
Vanhin seurueessani oli kahdenseitsemättä ikäinen Guffaru, nuorin
kahdenkolmatta vanha Adul. Vain yksi oli ulkolainen, gurkha Rub Das
Nepalin rajalta; hän oli hiljainen ja uskollinen, miesten parhaita.
Mitäpä sillä väliä, ettei hänellä ollut nenää; tuimassa ottelussa
Lhasassa oli hänen vastustajansa puraissut häneltä tämän sekä tärkeän
että koristavan elimen!
Sonnustuksestamme voin puhua lyhyeen; sehän on aina sama. Miehille
otettiin suurin joukoin mukaan riissiä, jauhoja, talkania eli
paahdettuja jauhoja, joita syödään veteen hämmennettyinä, ja
tiiliteetä, minulle itselleni useampia satoja säilykelaatikoita, teetä,
sokeria, tupakkaa ja sen sellaista, kaikki kauppias Mohanlalilta,
jonka lasku nousi 1700 rupiihin. Uudet kuormasatulat, ohjakset,
karvapeitteet, hevosenkengät, lapiot, piilukirveet ja sorkkaraudat,
palkeet, padat, vaskikattilat ja miehistön koko keittokalusto ja muut
tamineet maksoivat tuhannen rupiin vaiheille. Srinagarissa olimme
ostaneet niin kehnoja kuormasatuloita, että meidän täytyi valmistuttaa
uusia, ja Muhamed Isa haali sen vuoksi kokoon parikymmentä
satulaseppää, jotka päiväkausia ompelivat puutarhan katveessa.
Kuitenkin valmistui kaikki oikeaan aikaan, ja kaikki oli lajiansa
parasta.
Kapteeni Patterson vakuutti, ettei Lehistä ollut vielä lähtenyt
paremmin varustettua karavaania. Srinagarissa vaivalla hankitut tarpeet
sitä vastoin olivat joko suhteettoman kalliit tahi kelpaamattomat,
ainoastaan muulit olivat hyvät.
Eräänä päivänä vei kapteeni Patterson minut vierailulle rikkaan
kauppiaan Hadshi Naser Shahin luo. Isossa ensimäisen huonekerroksen
salissa, jonka valtainen ikkuna suopi näköalan Induksen laaksoon, istuu
vanhus pehmeillä patjoilla seinän vierellä, ja hänen ympärillään pojat
ja lastenlapset. Kaikkialla näkyy kirstullisia hopeaa ja kultahietaa,
turkooseja ja koralleja, kankaita ja tavaroita, joita myydään Tibetiin.
On jotakin vaikuttavan patriarkallista Hadshi Nasev Shahin mahtavassa
kauppahuoneessa, kun sitä yksinomaan johtaa hän itse suuren perheensä
kanssa. Tähän kuuluu satakunta jäsentä, ja Lhasan, Shigadsen, Gartokin,
Jarkandin ja Srinagarin haaraosastoja johtavat kaikkia hänen poikansa
tahi jo pojanpoikansa. Kolmesataa vuotta takaperin muutti perhe
Kashmirista Ladakiin.
Heidän varallisuutensa varsinaisena lähteenä on niin sanottu
Loptihak-lähetys, joka on heillä yksinoikeutena. Noin 200 vuotta vanhan
sopimuksen mukaan lähettivät Ladakin kuninkaat joka kolmantena vuonna
dalai-laman luokse erikoisen lähetystön viemään lahjoja, jotka olivat
tunnuksena ainakin henkisestä Tibetin herruuteen alistumisesta. Mutia
sille kun Gula Singin sotapäällikkö Sorava Sing 1841 vallotti Ladakin
ja yhdisti isomman osan tätä maata Kashmiriin, sitoutui Kashmirin
maharadsha täyttämään Loptshak-lähetyksen määräykset ja uskoi sen aina
jonkun Ladakin ylhäisimpiin sukuihin kuuluvan haltuun. Noin
viisikymmentä vuotta on tämä luottamustoimi ollut Naser Shahin suvulla,
koituen suureksi tulolähteeksi etenkin sen kautta, että lähetykselle on
asetettava ilmaiseksi käytettäväksi useampia satoja kuormajuhtia
Lehistä Lhasaan asti. Lhasastakin lähetetään vuosittain senlaatuinen
kauppa-asioitsija Lehiin, ja hänellä on kuljetukseen nähden sama etu.
Hadshin erään pojan, Gulam Razulin, piti syyskuulla lähteä Gartokiin,
missä hän on mahtavin mies. Minä kysyin häneltä leikilläni, enkö voisi
päästä mukaan, mutta Hadshi Naser Shah vastasi, että hän menettäisi
yksinoikeuden, jos veisi europalaisia salaa Tibetiin. Gulam Razul
tarjosi kuitenkin palveluksiansa siltä varalta, että sattuisin Gartokin
lähistölle, ja jälkeenpäin sain kokea, ettei hän ladellut tyhjiä
kohteliaisuuksia. Hän näyttelee tässä kertomuksessa vielä erinomaisen
tärkeätä osaa. Intiaan palattuani oli minulla puolestani tilaisuutta
kääntää ylempien viranomaisten huomiota siihen, että hänellä oli suuri
merkitys Englannin kauppasuhteille Tibetissä, ja minä suositin
lämpimästi häntä soveliaana ehdokkaana suuresti haluttuun khan
bahadurin arvoon, jonka hän eversti Dunlop Smithin suosiollisella
puoltolauseella saikin.
Nytkin hän antoi minulle paljon apua; tärkeintä ehkä oli se, että
hän vaihtoi minulle melkoisen summan intialaista paperirahaa
metallikolikoiksi, joista pari säkkiä tibetiläisiä "tengoja" neljä
kuukautta myöhemmin oli varsin hyvään tarpeeseen.
Ylängöllä kapteeni Pattersonin bungalowin takana on hautuumaalla viiden
europalaisen hauta; meidän huomiotamme kiinnittävät siellä erityisesti
nimet Stoliczka ja Dalgleish. Stoliczkan haudalla kohoaa suuremmoinen
graniittipatsas; hautakirjoitus lausuu hänen syntyneen kesäkuussa 1838
ja kuolleen kesäkuussa 1874 Murgoossa Karakorum-solan seudussa. Intian
hallitus pystytti patsaan vuonna 1876 kunnioituksen ja kiitollisuuden
osotukseksi niistä palveluksista, joita Stoliczka oli tehnyt Forsythin
lähetystöretkellä. Dalgleishin hautapatsas on yksinkertaisempi, mutta
sekin koristettu valurautaisella muistokirjotuksella. Hän oli syntynyt
1853 ja murhattiin 1888 Karakorum-solassa. Molemmat päättivät maallisen
retkensä samalla seudulla korkealla muun maan yläpuolella, ja molemmat
uinuvat viimeistä untansa samojen poppelien ja halavain siimeksessä.
Nyt kultasi ilta-aurinko vuoriston harjanteita, kellanpunainen valo
kirkasti hautoja ja poppelien runkoja, lauha tuuli humisi hiljaa puiden
latvoissa ja muistutteli kaihoisin kuiskein kaiken katoavaisuutta; ja
hetkistä myöhemmin, kun lamput oli sytytetty hallitusrakennuksessa,
paukahtelivat samppanjakorkit läksiäispäivällisillä, jotka kapteeni
Patterson antoi toiselle sellaiselle toivioretkeläiselle, joka ei vielä
ollut päättänyt yksinäisiä vaeltelujansa Aasian avarassa erämaassa.
Elokuun 14. p:nä klo 4 läksi Muhamed Isa liikkeelle, ja muutamia
tunteja myöhemmin seurasin minä pienemmällä saattueella, kaikkien
ystävien herttaisesti hyvästelemänä. Robert on ihastunut hevoseensa, ja
minullakin on täysi syy olla tyytyväinen omaani, isoon, tanakkaan
jarkandilaiseen papurikkoon, joka kesti neljä kuukautta ja kuoli
pyhäinmiesten päivänä. Jo toisena matkapäivänämme erkanemme
Indus-virrasta viimeisen kerran. "Hyvästi, sinä historiassa niin ylpeä,
muistorikas virta! Olkoonpa elämänikin kysymyksessä, niin löydän toki
kerran lähteesi tuolla ylhäällä kielletyssä maassa", ajattelin minä,
kun muutamien Kashmirin valtion jamadarien ja tshaprassien sekä
joidenkuiden omien miesteni seurassa käännyin kalliokulmauksen ympäri
sivulaaksoon, jonka kautta tie kulkee Karun ja Dshimren luostarien ohi
Tshang-la-solaan. Tie käy nyt kehnommaksi; se huononee joka
päivämatkalla ja muuttuu pian useasti tuskin tunnettavaksi
jalkapoluksi, lopulta kokonaan häipyäkseen. Olihan meiltä suljettu se
suuri valtatie, joka johtaa pitkin Industa Gartokin kautta Lhasaan.
Dshimressä olemme 3651 metrin korkeudella, ja matka käy ylöspäin sieltä
koko päivän Singruliin asti, missä olemme 4898 metriä merenpinnan
yläpuolella. Singrulin pengermäisellä lepopaikalla leijailee
jakinlannalla ylläpidettyjen nuotioiden siniharmaa savu yläpuolella
niukkaa ruohoa kasvavan kamaran, jonka halki lirisee kristallikirkas
puro. Yläalppien kolkko ja karu maisema ympäröitsee meitä. Muhamed Isa
hallitsee kuin pasha arkkujen ja muonasäkkien muodostamassa linnassaan,
jokailtainen lammas teurastetaan ja palotellaan, joutuakseen sitte
vatsoineen, suolineen ja kaikkineen yhteiseen kattilaan. Pää ja sorkat
paistetaan laakakivillä hiilostalla. Muutamat miehet ottavat nahan ja
käyttävät iltansa sen muokkaamiseen -- luultavasti tehdään siitä
vuodepeite.
Molemmat radshputit istuivat hiukan erillään toisista oman pikku
patansa ääressä ja nauttivat, kuten huomasin, hyvin keveäksi
päivällisekseen spinaattia, leipää ja riissiä. Ohut ilma ei näkynyt
heihin vähääkään tehoavan eikä myöskään kylmä; sitä vastoin olivat
pikku koirat suuresti nurpeillaan siitä, että lämpömittari osotti
illalla ainoastaan 7 astetta: ne ulisivat surkeasti ja ryömivät
telttisänkyni alle yhdeksi rykelmäksi. Venettä kantaneet neljä kulia
kulkivat vielä Singrulin yli erääseen luolaan, missä sanoivat saavansa
parempaa suojaa yökylmältä. Illempänä tulvi puro ja muuan sen haara
valui suoraan telttiäni kohti; se oli torjuttava tilapäisellä padolla.
Ladakit istuivat ylempänä ja särpivät punaista, voilla sekotettua
teetänsä, ja useammassa kohti loimosi nuotioiden punakeltainen lieska.
Lämpö aleni -6,1 asteeseen, ja olo kävi todella tukalaksi karulla
ylängöllä, missä tuulet tuivertavat esteettömästi eikä aurinko vielä
ole kaikkea lumen valtaa voittanut; vielä on jokseenkin isoja nietoksia
joka taholla, ja niiden reunoilta lorisee alas kirkkaita puroja, joiden
vieriltä versoo sammalta ja ruohoa. Intian lämpöön tottunut tuntee
vilun pahimmin herätessänsä, kun lumirakeet pieksävät telttiä hienojen
sokerikekojen muotoisina. Sinisenmusta korppi istuu kivenlohkareella,
lennähtää monasti alas tutkimaan mitä olemme jättäneet jäljelle,
maiskuttelee ja nieleskelee äänekkäästi ja näyttää olevan tyytyväinen
aamusaaliiseensa.
Työläästi ja vitkallisesti taivaltavat hevoset ja muulit polvitelien
ylös tuota ijankaikkisen harmaata graniitti-onkaloa isojen paasien
lomitse. Joukkomme on melkoisesti karttunut, sillä juhdat tarvitsevat
pahimmissa paikoissa apua, jotta kuormat eivät luisu alas. Voidakseen
meidän kuliemme tavoin kavuta tuollaisia nousuja raskaat taakat
seljässä tarvitaan erityisesti harjaantuneita keuhkoja, tukevaa
rintakehää ja voimakasta sydäntä. Yhä ylemmä käy kulku kohti sen
majesteetillisen vuorijonon solaa, joka erottaa Induksen isosta
sivujoestansa Shedshokista. Vielä näemme alhaalla laakson syvyydessä
vihreät vainiot, ja yhä selvempänä ja kaikilta piirteiltään näkyvämpänä
esiintyy taaksemme jäävä maisema. Viisikymmentä Rudokissa suolalla
lastattua muulia uhkaa sulkea meiltä tien, mutta miehemme häätävät ne
syrjään. Tuon tuostakin seisahdumme lepuuttamaan elukoita. Sitte
edetään taas kappaleen matkaa; yhä tiheämmin on levähdettävä; hevoset
pärskyvät, laajentavat sieramiansa ja läähättävät nopeasti. Ja sitte
taas taival lähimpään lepopaikkaan.
Vihdoinkin olemme ylhäällä, 5360 metriä merenpinnan yläpuolella. Tosin
osotti lämpömittari 5,2 astetta yläpuolella nollan, mutta tuuli
puhalteli pohjoisesta, taivas peittyi sankkoihin pilviin, jotka
lakaisivat vuoriston harjoja, ja pian pitelee meitä tuima pyry
terävissä kourissaan. Tshang-la-soIan laella on kiviröykkiö täynnä
uhritankoja, joissa liehuu tuulen repimiä viirejä; kaikissa viireissä
on tibetinkielellä pyhien kuuden kirjaimen rukous; kirjavina ja
kauhtuneina lepattavat ne tuulessa, kuin tahtoisivat kohottaa rukouksia
yhä korkeampiin seutuihin saadakseen ne kohoamaan tuntemattomia teitä
jumalien korville. Sarvet ja pääkallot koristavat jylhää uhripaikkaa.
Siellä pysähtyvät kaikki ladakimme vuoronsa jälkeen, huutavat hurraata,
tanssivat, heiluttavat lakkejansa ja riemuitsemat siitä, että ovat
tapaturmitta päässeet tähän tärkeään käänteeseen.
Laskeutuminen solasta alas idän puolelle on kuitenkin vielä tukalampi;
pelkkää louhikkoa, paatereita kaiken kokoisia, teräväsärmäisiä
graniittilohkareita ja niiden välissä tuo ikuinen sohju, jossa hevosien
jokainen askel luisuu ja läiskii. Toisinaan muistuttaa polku paremmin
tilapäisiä portaita, joista on päistikkaa painuttava alas, mutta
meidän hevosemme ovat varmoja jaloiltaan ja tottuneet täpärään kulkuun;
kylmää, autiota, karua ja harmaata, tuulista ja kolkkoa on kaikki --
peräti toisin kuin vast'ikään jättämillämme aurinkoisilla, kesäisen
lämpimillä seuduilla!
Drugub, jonne seuraavana päivänä saavuimme, on 3900 metriä korkealla ja
lyhyellä taipaleella Tankseen asti nousemme ainoastaan 91 metriä; mutta
siitä alkaen nousee maa taas verkalleen, kunnes lopulta ollaan isoilla,
aukeilla ylätasangoilla, missä korkeussuhteet monikuukautisella
matkalla vain vähäisen vaihtelevat. Tanksen yläpuolella kohoaa
taustalla mahtava, kaunispiirteinen vuori; sen molemmin puolin ammottaa
syviä laaksoja; eteläisen kautta kulkee tie Gartokiin, jota sain
myöhemmin oppia tuntemaan; pohjoisen kautta taasen Muglibiin, ja sitä
kautta olin jo aikaisemmin kulkenut; tämän sain nyt nähdä jälleen ja
käyttää kahden päivämatkan ajan minulle tuttua taivalta.
Tankse-virta on jokseenkin vesirikas; me kahlasimme sen yli eräästä
leveästä, matalasta kohdasta, missä juoksu on hyvin hiljainen; vesi on
melkein ihan kirkasta, sinisenvihreää väriltään ja lipuu äänettömästi
kuin öljy pitkin uomansa someropohjaa. Koko kylä oli jalkeilla
katselemassa telttini pystyttämistä pieneen pajupensaikkoon, joka oli
käynyt sitkeään taisteluun ilmamalan tuimuutta vastaan. Mutta ne
olivatkin viimeiset kunnolliset puut, mitä sitte puoleen vuoteen saimme
nähdäksemme.