Kesäkuun 17. p:nä satoi virtanaan, mutta me tahdoimme siitä huolimatta

päästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen

joutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota

läiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat

synkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma

soveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin

rannalla sijaitsevaan Kashmirin "pyhään kaupunkiin". Siellä odotti

minua suunnaton määrä valmisteluja matkalle -- Turkestaniin, niin sitä

julkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne

henkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa

tavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä

Srinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli

v. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia

muitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan

kiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan. Eräs parhaita ystäviäni Intiassa

oli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri

Ernst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen

saada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä

Rudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa

paluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on

niitä miehiä, joita minä enimmin ihailen. Hän on omistanut elämänsä

kristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on

parhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee

hän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus

siitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.

Tänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena

palasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa.

Istuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen

sekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille.

Mutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.

"Oletteko jo kuullut, että Hedin on Srinagarissa?"

"Oikeinko totta? Milloin sitte hän on saapunut?"

"Tänään! Hän varmaankin aikoo Tibetiin."

"Mutta sehän on häneltä kielletty, ja hallituksella on käsky estää

häntä menemästä rajan yli."

"Niin kyllä, mutta voihan hän kiertää Tibetiä ja tunkeutua maahan

pohjoisesta."

"Kyllä, sen hän on jo ennenkin tehnyt ja löytää kai varmasti tien."

Oli kerrassaan epämieluista joutua kuulemaan tätä keskustelua ja minä

olin vähällä hukkua liemilautaseeni. Saatoin tuskin käsittää mitenkä

niin minusta puhe oli. Minusta tuntui kuin olisivat nuo otteet sieluni

unelmia ja harhakuvia erittelemässä ja yksitellen nimilapuilla

varustelemassa, ruumiini istuessa ruokapöydässä lientä lusikoiden!

Onnellisesti päästyämme kahviin katosin äänettömästi, ja siitälähtien

aterioitsin aina kamarissani. Asemani oli ja pysyi tosiasiassa

sellaisena, että minun täytyi karttaa kaikkea kosketusta

englantilaisiin; he eivät saaneet osottaa minulle mitään palvelusta,

enkä mitenkään tahtonut ilmaista todellisia suunnitelmiani. Mikä erotus

edellisiin matkoihini verraten, joille olin aina lähtenyt venäläiseltä

alueelta, missä jokainen, tsaarista alimpaan tshinovnikkaan asti, oli

tehnyt kaikkensa matkani helpottamiseksi!

Seuraavana päivänä puhuttelin maharadshan yksityissihteeriä, punditi

Deia Kishen Kaulia, komeata hienon näköistä herrasmiestä, joka

virheettömästi kirjottaa ja puhuu englantia. Hän luki tarkkaavasti

suosituskirjeeni ja lupasi ystävällisesti huolehtia kaikesta niin

nopeasti kuin madollista. Puhelun aikana hän teki muistiinpanoja: vielä

samana päivänä saisivat hänen asiamiehensä käskyjä, muuleja

hankittaisiin, neljä sotamiestä määrättäisiin saattueeksi koko

matkalleni, muonavaroja, telttejä ja kuormasatuloita ostettaisiin, ja

hän täyttäisi mielihyvällä kaikki toivomukseni. Kukaan ei saisi

aavistustakaan siitä, että puuhailu koski minua; kaikki voisi huveta

siihen mutkikkaaseen koneistoon, jolla olin nimenä "maharadshan

talous." Ja Deia Kishen Kaul piti sanansa ja tuli ystäväkseni.

Joutuisasti ei homma kehittynyt, mutta valmistui se kuitenkin.

Tibetistä ei puhuttu sanaakaan, varustauduinhan matkalleni

Itä-Turkestaniin; mutta hänen merkitsevä hymyilynsä ilmaisi minulle,

että hän älysi aikeeni.

Sellaisellakaan toiminta-asemalla, missä saa täydellisen vapauden, ei

ole varsin helppoa sonnustaa karavaania matkavalmiiksi, saati sitte

täällä, missä joka taholla oli tielläni juonitteluja ja valtiollisia

saivarteluja. Srinagarissa riitti vastuksia ja viivytyksiä yllin

kyllin, jo kirjeenvaihtokin pidätteli pitkän aikaa. Mutta viranomaisten

oli mahdoton asettaa eteeni selviä esteitä, matkani saatua toisen

nimen, ja osittaisella karavaanilla läksin Lehiä kohti, mistä

varsinaisen matkani piti alkaa, heinäk. 16. p:nä 1906.

Myöhään päättyivät ensimäisen päivän puuhat, myöhään herätettiin minut

aamulla, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, ennen kuin olimme

valmiit ensimäiselle varsinaiselle päivämatkalle Lehin tiellä.

Pitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden

lomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-,

saksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee

hiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan

kitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti

innostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon

kohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen

toisesta.

Silta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten

virtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös

jokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme

Kashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo

huomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät

harvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon

hehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu

elämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja

sen herättämä kaiku. Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta

kummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä

niin rotkoissa kuin kukkuloillakin.

Kanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui

leirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa

jokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä

tarvitsimme -- omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan

kuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin

sijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti

kantaa se edelleen Guntiin asti. -- Niin oli meillä jälleenkin yksi

päivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.

Astuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja

lähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä

alkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti

vuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja

kostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa

minunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.

Pian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria

kärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi.

Tie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään

lehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut

lumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin

meidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa

vaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli

kolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme

pysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta

tänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin

huolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas,

niin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.

Leiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi

pidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina

ne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian

nukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen

pajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne

teuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea.

Kolme penikkaa olin ottanut matkalleni.

Vaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen

niin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa

turkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs

edettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala.

Milloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin

äkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen

laaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät

arveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä

siimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet

kuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet

sivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa

hillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä;

vihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi

vesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.

Laakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me

leiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia

takaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla

uhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.

Kashmirin kuvernööri oli antanut matkaani "tshaprassin", ja tämän

vallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan

päällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada

taipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat

rehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä

tilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa

joku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä

aivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa. Toiset valittivat joka

päivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä

"suojelussaattue" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta

toistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja,

noin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei

meidän tavaroistamme mitään "hukkuisi". Kerran joutuivatkin

pundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon

asianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.

Raskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä

myöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi.

Verkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja

likaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on

kaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja

tippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin

lumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä

ulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia

pölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan

tästä ylös. Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli

oli ihan vähällä syöksyä reunalta alas -- putoaminen jyrkältä rinteeltä

alhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut

täydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää

jälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun

muutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin

elukkaa kaksi miestä eteenpäin.

Hitaasti solui kulkue ylöspäin. Lakkaamatta kajahteli kimakoita

huutoja, kun jotakuta juhtaa uhkasi perikato. Mutta vihdoinkin pääsimme

pahasta solasolmusta ja samosimme nyt lujassa lumessa tasaista maata

myöten. Eräästä eteläpuolella olevasta valtaisesta vyörykeilasta juoksi

sulanut vesi osaksi Sindiin, osaksi Drasiin. Jälkimäinen paisui

hämmästyttävän nopeasti vesirikkaaksi virraksi, jonka äyrästä myöten

kapea ja niljakka polkumme johti. Hillittömänä vaahtoavan sivujoen yli

vei vaappera silta. Yksi muuli rusahti läpi ja ihan viime hetkessä

saatiin sen kuorma pelastetuksi. Sitte korjattiin silta laakakivillä

jälkeenpäin matkustavaisia varten.

Dras on mahtava virta; sen vesipaljous syöksyy virran uomaan

lohjenneiden lukuisten paasien yli, siitä virran kumea, jauhava tohina.

Ja tämä suuremmoinen virta on vain yksi Induksen tuhansista sivujoista.

Rankassa sateessa saavuimme Matajuniin ja olimme tuskin pystyttäneet

leirimme, kun karavaanimiehet joutuivat tukkanuottasille. Me saavutimme

siellä ennakolta vuokratun 30 hevosen lisäerän muonavaroinensa; niiden

kuljettaja oli saanut käskyn lähteä mahdollisimman joutuin Lehiin,

mutta nyt kävi selville, että kulkue oli virunut asemillaan useampia

päiviä ja vielä tahtoi tästä ylimääräistä maksua. Srinagarin

viranomaiset olivat kyllä tehneet parhaansa, helpottaaksensa matkaani

Lehiin, mutta Kashmirissa ei ollut mistään järjestyksestä tietoa.

Eurasialaisesta Robertista oli mainio apu; hän teki kaikkensa

rauhoittaakseen miehiä. Minä itse älysin jo nyt, että ainoastaan jyrkkä

menettely tuottaisi tässä parannuksen, ja kärsimättömästi vain odotin

sopivaa tilaisuutta. Pundshilaisista ilmottausi noin kolme neljännestä

sairaiksi, he tahtoivat ratsastaa, siinä koko tauti. Muulien oli

muutoin määränä kulkea kuormittamattomina, jotta niiden voimia

säästettäisiin; juuri senhän vuoksi olimme Srinagarissa vuokranneet

hevosia. Moniaat miehet olivat myös saaneet eloisilta aaseiltamme

potkuja ja tulivat nyt hakemaan lääkettä.

Matka jatkui edelleen Drasiin ja Karduun. Ylängöllä Drasin yläpuolella

kulkee tie kuuluisien kivisten Buddha-patsaiden ohi ja sitte alas

kapeaan, kauniiseen laaksoon kohti Kardua. Virta paisuu yhä leveämmäksi

ja avaa silmien eteen suuremmoisia näkyjä; pieniä sivuhaaroja

syöksähtelee hopeisina nauhoina kallioiden ohitse, laajeten alhaalla

someropartaille päästyänsä. Orapihlajan kukat nuokkuvat rusottavina ja

herttaisina tuulessa, joka päivän muutoin helteisinä hetkinä

leyhyttelee meille viileyttä. Oikeanpuoleista äyrästä koristavat komeat

tummat katajapensaat kypressien korkuisiksi kasvaneina.

Kardun asemalla ilmottausi seuraavana aamuna eräs matkustavainen

edelliseltä asemalta valittamaan, että pundshilaiset olivat häneltä

varastaneet lampaan. Kun nämä kielsivät, niin annoin kantajan tulla

mukana Kargiliin, missä seuraavana päivänä viranomaisten keskessä kävin

oikeutta tuohon sieltä täältä haalittuun joukkioon nähden, joka jo

matkan ensimäisenä viikkona oli saanut aikaan kovin paljon hämminkiä.

Ensiksi erotettiin kaikki kashmirilaiset ja heidän johtajansa Aziza.

Sitte tuli niiden heidän maamiestensä vuoro, jotka olivat sinne asti

kuljettaneet vuokrahevosilla meidän juhdillemme hankitun maissin ja

ohran, ja lopuksi kaikkien pundshilaisten. Lampaanvarkaudesta käytiin

seuraavalla tavalla tuomiolle. Epäillyt köytettiin pariin puuhun, mutta

vaikka siimes oli viileä, kävi heille kuitenkin aika liian pitkäksi, ja

kolme tuntia turhaan odoteltuansa pelastavaa enkeliä he kiertelemättä

tunnustivat ja tuomittiin suorittamaan lampaan kaksinkertainen arvo.

Nyt astui Khairullah esiin ja rukoili ystävänsä Azizan puolesta; kun

pyytelyt eivät auttaneet, ähmistyi hän ja kieltäysi suoraan ottamasta

yövartiota toimekseen. Nyt sai hänkin matkapassin ja vielä seurakseen

toisen afghanin, Das Ghulin, joka ajoittain oli mielenviassa ja päälle

päätteeksi vintiö. Jouduinpa todella rauhalliselle mielelle, kun pääsin

erilleni näistä karavaanimme suojelusvartion ritareista. Alkuperäisestä

Srinagarin väestöstä oli nyt enää neljä miestä jäljellä, nimittäin

Robert ja Manuel, radshputit Ganpat Sing ja Bikon Sing.

Heinäkuun 26. p:nä lähtiessämme Kargilista otimme mukaamme 77

vuokrattua hevosta kuljettajinensa, ja elukkain muonavarasto muodosti

161 pientä kekoa. Matkassamme piti pysyä kotimaisen eläinlääkärin

valvomassa, että muuleja hoidettaisiin hyvin. Ostettuamme kaikki

saatavissa olevat ohrat oli karavaanimme kunnossa, ja Kargilissa

tapahtunut karsinta saattoi seuraavat päivämatkat Lehin tiellä paljoa

miellyttävämmiksi kuin edelliset olivat olleet.

Shirgulissa sivuutimme ensimäisen tämän matkan varteen osuneen

lamatemppelin; mutta Mullben yläpuolella kävivät nämä temppelit yhä

lukuisemmiksi. Joka askeleella havaitsee olevansa laman maassa;

haikaranpesien kaltaisina vilkkuivat nuo pienet tibetiläistyyliset

valkeat temppelit kallioittensa kärjillä tahi ulkonemilla, halliten

laaksoja ja allansa leveneviä kyliä. Mutta vain harvoin on nähtävissä

munkki punaisessa kauhtanassaan; temppelit tuntuvat autioilta

ja kuolleilta. Maan kaikki ääriviivat esiintyvät nyt paljoa

ilmehikkäämpinä kuin talvella, jolloin yhtenäinen lumipeite pyyhkii

tieltään kaikki muodot.

Heinäkuun 28. p:nä kuljimme jokseenkin tukevaa siltaa myöten virran

yli, ja nousimme yhä korkeammalle laaksoa myöten, jonka pohjukkana on

Potu-la. Heti solan tuolta puolen tuli meitä vastaan Lama-jurun

viranomaisia, kantaen kukkia ja hedelmiä, ja kukin tarjosi maan tavan

mukaan yhden rupiin rahaa, jota kuitenkin on tapana vain kädellä

koskettaa. Taipaleen tuonnempana pistäikse näkösälle ensimäinen

tshorten, jota seurasi pitkä rivi toisia samanlaisia; nuo kivikummut

viittailivat kuuluisaan Lama-jurun luostariin päin. Vielä oli

kierrettävä eräs ulkoneva kulmake, ja nyt avautui näkyviin pieni

korkeiden vuorien rakoon sulloutunut laakso, ja siellä kohosi se

kohtisuora someropenger, jonka kukkulalle luostari on rakennettu. Vain

muutamia valkeita temppelirakennuksia nousi tuolla ylhäällä jyrkästi

ijankaikkista harmajaa taustaansa vasten, ja laakson syvyydessä

pilkotti vainioita niukkojen puurykelmien keskessä.

Oitis kun seurueemme joutui näkyviin laaksossa helähteli soiton remu ja

temppelien katoilta kajahtelivat pitkät messinkipasuunat jyhkeästi ja

juhlallisesti kuin urkujen pauhu. Suuremmoisena kohisi soitto

vuorenseinämien säestämänä. Tervehtisivätkö minua milloinkaan Tibetin

lamaluostarit noin ystävällisesti? Kylään tullessamme seisoi siellä

kolmisenkymmentä naista parhaissa puvuissaan, turkiksilla

reunustetuissa kirjavissa kaavuissaan, palmikkoihin punottuine

neitsytlevyineen ja longille kiinnitettyine turkoosikoristeineen. Kylän

kaikki asujamet olivat ulkosalla kerääntyneinä sieväksi ryhmäksi

soittokunnan ympärille, jonka huilut ja rummut pauhasivat korvia

huumaavasti.

Ehtoopäivällä kapusimme temppeliluostariin, jonka pääkäytävällä priori

ja munkit olivat meitä vastaanottamassa. He veivät meidät vanhojen

rakennusten, tshortenien ja viiritankojen ympäröimään aukeaan

luostaripihaan. Sieltä on suuremmoinen näköala yli laakson, joka painuu

alas Indus-virralle. Synkkien pisariröykkiöiden hämyssä ja hienossa

tihkusateessa tanssi nyt seitsemän munkkia loitsutanssia; he olivat

sitoneet kasvoilleen kamalia naamioita, jotka esittivät petoja,

hornanhenkiä ja kummituksia suu naurussa, torahampaat irvissä ja silmät

hurjasti tuijottelevina. Kirjavat mekot kieppuivat tanssissa

suppilomaisina, ja kaiken aikaa soitti tuo eriskummallinen soittokunta.

Kuinka pitkästyttävää täytyykään munkkien elämän olla täällä

vapaaehtoisessa vankilassaan! Ilmeisesti on heidän ainoana hupinansa

esittää ohi matkaavien uteliaisuudelle uskonnollista kiihkoiluaan.

Heti kylän takana painuu maa äkkijyrkästi kapeaksi ja karuksi

laaksorotkoksi, joka johtaa Indukselle. Syvään leikkautuneen Drasin yli

viepi pieni, sievä puusilta, ja parin tunnin kuluttua tulee kuin

veräjän kautta ratsastaneeksi Induksen laveaan, valoisaan laaksoon ja

saa tuon kuulun virran silmiensä eteen. Näky on majesteettinen ja minä

pysähdyn kelpo toviksi huojuvalle puusillalle katselemaan suunnattomia

vesipaljouksia, jotka valtaisella painollaan ja huimalla vauhdillaan

kovertavat uomaansa yhä syvemmäksi. Nurlan asemahuone on ihan virran

äyräällä, pauhu ja kohina jymisee akkunain alla.

Päivä oli ollut hehkuvan helteinen; tuntuu siltä, kuin tämän harmajan,

hedelmättömän laakson kalliot ja kamara säteilisivät lämpöä kaksin

verroin, ja yölläkin oli vielä 16 astetta. Virrankin vesi oli ollut

päivällä 12 astetta, ja likaisen harmaanakin kuin kaurakeitto kelpasi

kuitenkin ihanaksi juomaksi paahteessa.

Saspuliin asti ratsastetaan virran oikeata vartta, ihan äyrästä myöten.

Tie on useasti hyvin vaarallinen, se kun on hyllyn tavoin hakattua

jyrkkään kallioseinään, ja tuntee olonsa turvalliseksi vasta sitte kun

kaikki arvokas kuormasto on saatu onnellisesti perille. Vaara on siinä,

että kuormahevonen pyrkii kallion kyljessä tunkeutumaan toisen ohitse

ja työntää siinä tämän alas reunalta, niin että voi käden käänteessä

menettää koneensa, valokuvauskojeensa tai rahasäkkinsä.

Elokuun 1. päivä oli viimeinen matkalla Lehiin. Säihkyvä, hiljainen

aamu; aprikoosipuiden lehvien raoista puikkelehtivat auringon säteet

ystävällisinä ja lämpöisinä, heittäen vihreitä heijastuksia

Basgho-gumpan asemahuoneeseen. Me ratsastimme Induksen lähellä aina

siihen paikkaan asti, missä Spittokin luostari kohoaa kukkulallansa;

sitte poikkeaa tie virralla ja suuntautuu suoraa latua Lehiin, joka jo

siintää kaukana kesäisen vihreitten puutarhojen ympäröimänä. Mohanlal,

lehiläinen kauppias, joka oli ottanut toimittaakseen suuren osan

lopullisesta varustelusta, tuli meitä vastaan, ja ratsastaessamme

muutaman rehevän, aidatun apilamaan sivutse kertoi hän ostaneensa sen

muulejani varten.

Erään suuren puutarhan veräjällä nousemme ratsailta ja käymme sisälle.

Puutarhan keskessä kohoaa poppelien ja halavain piirittämä

kivirakennus; muulloin asuu siinä _vesir vesarat_, Kashmirin edustaja

Ladakissa -- nyt piti sen olla minun pääkortteerinani kahdentoista

päivän ajan. Siellä oli minulla viimeksi kaksi pitkää vuotta asuntoni,

ja minusta tuntui erinomaisen viihdyttävältä päästä toisessa

huonekerrassa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Eräässä toisessa kamarissa

asui Robert, ja muuan avoin, varjoinen kuisti oli järjestetty

säätieteelliseksi havaintoasemaksi. Maakerrassa hallitsivat Manuel ja

molemmat radshputit; pihalla kuhisi alituiseen tavaranhankkijoita ja

uusia palvelijoita, ja puutarhan reunassa oli tallimme, missä äsken

hankitut hevoset seisoivat paljaan taivaan alle aseteltuina.

Leh on viimeinen siisti paikka, jonka tulee sivuuttaneeksi matkalla

Tibetiin. Siellä pitikin viimeisen varustelun tapahtua. Mitään ei

sopinut lyödä laimin; jos unohdimme jotakin, niin emme voineet sitä

enää myöhemmin hankkia. Niinpä vierikin siellä kolikkojen hopeainen

virta keskeytymättömänä, mutta minä lohduttelin itseäni sillä, että

pian joutuisimme seutuihin, missä ei pysty parhaalla tahdollansakaan

penniäkään menettämään. Iso karavaani imee rahaa kuin vampyyri verta,

niin kauvan kuin oleksii ihmisten asumasijoilla; mutta kaiken yhteyden

tultua katkaistuksi inhimillisestä kulttuurista täytyy sen kuluttaa

omaa itseänsä; sen vuoksi näivettyy se vähin erin ja käy tuhoansa

kohti. Niin pitkään kuin suinkin mahdollista annetaan sen tähden

juhtien ahmia mitä vain voivat; täytyy hankkia parhainta apilasta, ja

sekä hevosia että muuleja hoidellaan niin, että ne jälkeenpäin

kuluttavat omaa rasvaansa vielä kauvan ja kykenevät kestämään edessä

olevia vaivoja.

Kolmas luku.

Lähtö Tibetiin.

Kapteeni Patterson oli nyt Ladakin maakunnan "joint commissioner" eli

v.t. kuvernööri; hän vastaanotti minut ensi hetkestä asti mitä

suurimmalla vieraanvaraisuudella ja herttaisuudella, antaen minulle

pitkin aikaa mitä tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita.

Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2) · 第 2 / 18 段