päästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen
joutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota
läiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat
synkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma
soveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin
rannalla sijaitsevaan Kashmirin "pyhään kaupunkiin". Siellä odotti
minua suunnaton määrä valmisteluja matkalle -- Turkestaniin, niin sitä
julkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne
henkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa
tavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä
Srinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli
v. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia
muitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan
kiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan. Eräs parhaita ystäviäni Intiassa
oli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri
Ernst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen
saada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä
Rudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa
paluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on
niitä miehiä, joita minä enimmin ihailen. Hän on omistanut elämänsä
kristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on
parhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee
hän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus
siitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.
Tänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena
palasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa.
Istuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen
sekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille.
Mutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.
"Oletteko jo kuullut, että Hedin on Srinagarissa?"
"Oikeinko totta? Milloin sitte hän on saapunut?"
"Tänään! Hän varmaankin aikoo Tibetiin."
"Mutta sehän on häneltä kielletty, ja hallituksella on käsky estää
häntä menemästä rajan yli."
"Niin kyllä, mutta voihan hän kiertää Tibetiä ja tunkeutua maahan
pohjoisesta."
"Kyllä, sen hän on jo ennenkin tehnyt ja löytää kai varmasti tien."
Oli kerrassaan epämieluista joutua kuulemaan tätä keskustelua ja minä
olin vähällä hukkua liemilautaseeni. Saatoin tuskin käsittää mitenkä
niin minusta puhe oli. Minusta tuntui kuin olisivat nuo otteet sieluni
unelmia ja harhakuvia erittelemässä ja yksitellen nimilapuilla
varustelemassa, ruumiini istuessa ruokapöydässä lientä lusikoiden!
Onnellisesti päästyämme kahviin katosin äänettömästi, ja siitälähtien
aterioitsin aina kamarissani. Asemani oli ja pysyi tosiasiassa
sellaisena, että minun täytyi karttaa kaikkea kosketusta
englantilaisiin; he eivät saaneet osottaa minulle mitään palvelusta,
enkä mitenkään tahtonut ilmaista todellisia suunnitelmiani. Mikä erotus
edellisiin matkoihini verraten, joille olin aina lähtenyt venäläiseltä
alueelta, missä jokainen, tsaarista alimpaan tshinovnikkaan asti, oli
tehnyt kaikkensa matkani helpottamiseksi!
Seuraavana päivänä puhuttelin maharadshan yksityissihteeriä, punditi
Deia Kishen Kaulia, komeata hienon näköistä herrasmiestä, joka
virheettömästi kirjottaa ja puhuu englantia. Hän luki tarkkaavasti
suosituskirjeeni ja lupasi ystävällisesti huolehtia kaikesta niin
nopeasti kuin madollista. Puhelun aikana hän teki muistiinpanoja: vielä
samana päivänä saisivat hänen asiamiehensä käskyjä, muuleja
hankittaisiin, neljä sotamiestä määrättäisiin saattueeksi koko
matkalleni, muonavaroja, telttejä ja kuormasatuloita ostettaisiin, ja
hän täyttäisi mielihyvällä kaikki toivomukseni. Kukaan ei saisi
aavistustakaan siitä, että puuhailu koski minua; kaikki voisi huveta
siihen mutkikkaaseen koneistoon, jolla olin nimenä "maharadshan
talous." Ja Deia Kishen Kaul piti sanansa ja tuli ystäväkseni.
Joutuisasti ei homma kehittynyt, mutta valmistui se kuitenkin.
Tibetistä ei puhuttu sanaakaan, varustauduinhan matkalleni
Itä-Turkestaniin; mutta hänen merkitsevä hymyilynsä ilmaisi minulle,
että hän älysi aikeeni.
Sellaisellakaan toiminta-asemalla, missä saa täydellisen vapauden, ei
ole varsin helppoa sonnustaa karavaania matkavalmiiksi, saati sitte
täällä, missä joka taholla oli tielläni juonitteluja ja valtiollisia
saivarteluja. Srinagarissa riitti vastuksia ja viivytyksiä yllin
kyllin, jo kirjeenvaihtokin pidätteli pitkän aikaa. Mutta viranomaisten
oli mahdoton asettaa eteeni selviä esteitä, matkani saatua toisen
nimen, ja osittaisella karavaanilla läksin Lehiä kohti, mistä
varsinaisen matkani piti alkaa, heinäk. 16. p:nä 1906.
Myöhään päättyivät ensimäisen päivän puuhat, myöhään herätettiin minut
aamulla, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, ennen kuin olimme
valmiit ensimäiselle varsinaiselle päivämatkalle Lehin tiellä.
Pitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden
lomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-,
saksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee
hiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan
kitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti
innostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon
kohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen
toisesta.
Silta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten
virtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös
jokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme
Kashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo
huomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät
harvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon
hehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu
elämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja
sen herättämä kaiku. Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta
kummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä
niin rotkoissa kuin kukkuloillakin.
Kanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui
leirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa
jokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä
tarvitsimme -- omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan
kuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin
sijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti
kantaa se edelleen Guntiin asti. -- Niin oli meillä jälleenkin yksi
päivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.
Astuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja
lähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä
alkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti
vuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja
kostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa
minunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.
Pian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria
kärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi.
Tie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään
lehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut
lumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin
meidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa
vaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli
kolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme
pysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta
tänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin
huolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas,
niin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.
Leiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi
pidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina
ne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian
nukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen
pajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne
teuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea.
Kolme penikkaa olin ottanut matkalleni.
Vaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen
niin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa
turkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs
edettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala.
Milloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin
äkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen
laaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät
arveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä
siimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet
kuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet
sivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa
hillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä;
vihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi
vesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.
Laakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me
leiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia
takaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla
uhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.
Kashmirin kuvernööri oli antanut matkaani "tshaprassin", ja tämän
vallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan
päällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada
taipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat
rehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä
tilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa
joku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä
aivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa. Toiset valittivat joka
päivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä
"suojelussaattue" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta
toistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja,
noin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei
meidän tavaroistamme mitään "hukkuisi". Kerran joutuivatkin
pundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon
asianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.
Raskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä
myöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi.
Verkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja
likaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on
kaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja
tippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin
lumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä
ulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia
pölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan
tästä ylös. Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli
oli ihan vähällä syöksyä reunalta alas -- putoaminen jyrkältä rinteeltä
alhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut
täydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää
jälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun
muutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin
elukkaa kaksi miestä eteenpäin.
Hitaasti solui kulkue ylöspäin. Lakkaamatta kajahteli kimakoita
huutoja, kun jotakuta juhtaa uhkasi perikato. Mutta vihdoinkin pääsimme
pahasta solasolmusta ja samosimme nyt lujassa lumessa tasaista maata
myöten. Eräästä eteläpuolella olevasta valtaisesta vyörykeilasta juoksi
sulanut vesi osaksi Sindiin, osaksi Drasiin. Jälkimäinen paisui
hämmästyttävän nopeasti vesirikkaaksi virraksi, jonka äyrästä myöten
kapea ja niljakka polkumme johti. Hillittömänä vaahtoavan sivujoen yli
vei vaappera silta. Yksi muuli rusahti läpi ja ihan viime hetkessä
saatiin sen kuorma pelastetuksi. Sitte korjattiin silta laakakivillä
jälkeenpäin matkustavaisia varten.
Dras on mahtava virta; sen vesipaljous syöksyy virran uomaan
lohjenneiden lukuisten paasien yli, siitä virran kumea, jauhava tohina.
Ja tämä suuremmoinen virta on vain yksi Induksen tuhansista sivujoista.
Rankassa sateessa saavuimme Matajuniin ja olimme tuskin pystyttäneet
leirimme, kun karavaanimiehet joutuivat tukkanuottasille. Me saavutimme
siellä ennakolta vuokratun 30 hevosen lisäerän muonavaroinensa; niiden
kuljettaja oli saanut käskyn lähteä mahdollisimman joutuin Lehiin,
mutta nyt kävi selville, että kulkue oli virunut asemillaan useampia
päiviä ja vielä tahtoi tästä ylimääräistä maksua. Srinagarin
viranomaiset olivat kyllä tehneet parhaansa, helpottaaksensa matkaani
Lehiin, mutta Kashmirissa ei ollut mistään järjestyksestä tietoa.
Eurasialaisesta Robertista oli mainio apu; hän teki kaikkensa
rauhoittaakseen miehiä. Minä itse älysin jo nyt, että ainoastaan jyrkkä
menettely tuottaisi tässä parannuksen, ja kärsimättömästi vain odotin
sopivaa tilaisuutta. Pundshilaisista ilmottausi noin kolme neljännestä
sairaiksi, he tahtoivat ratsastaa, siinä koko tauti. Muulien oli
muutoin määränä kulkea kuormittamattomina, jotta niiden voimia
säästettäisiin; juuri senhän vuoksi olimme Srinagarissa vuokranneet
hevosia. Moniaat miehet olivat myös saaneet eloisilta aaseiltamme
potkuja ja tulivat nyt hakemaan lääkettä.
Matka jatkui edelleen Drasiin ja Karduun. Ylängöllä Drasin yläpuolella
kulkee tie kuuluisien kivisten Buddha-patsaiden ohi ja sitte alas
kapeaan, kauniiseen laaksoon kohti Kardua. Virta paisuu yhä leveämmäksi
ja avaa silmien eteen suuremmoisia näkyjä; pieniä sivuhaaroja
syöksähtelee hopeisina nauhoina kallioiden ohitse, laajeten alhaalla
someropartaille päästyänsä. Orapihlajan kukat nuokkuvat rusottavina ja
herttaisina tuulessa, joka päivän muutoin helteisinä hetkinä
leyhyttelee meille viileyttä. Oikeanpuoleista äyrästä koristavat komeat
tummat katajapensaat kypressien korkuisiksi kasvaneina.
Kardun asemalla ilmottausi seuraavana aamuna eräs matkustavainen
edelliseltä asemalta valittamaan, että pundshilaiset olivat häneltä
varastaneet lampaan. Kun nämä kielsivät, niin annoin kantajan tulla
mukana Kargiliin, missä seuraavana päivänä viranomaisten keskessä kävin
oikeutta tuohon sieltä täältä haalittuun joukkioon nähden, joka jo
matkan ensimäisenä viikkona oli saanut aikaan kovin paljon hämminkiä.
Ensiksi erotettiin kaikki kashmirilaiset ja heidän johtajansa Aziza.
Sitte tuli niiden heidän maamiestensä vuoro, jotka olivat sinne asti
kuljettaneet vuokrahevosilla meidän juhdillemme hankitun maissin ja
ohran, ja lopuksi kaikkien pundshilaisten. Lampaanvarkaudesta käytiin
seuraavalla tavalla tuomiolle. Epäillyt köytettiin pariin puuhun, mutta
vaikka siimes oli viileä, kävi heille kuitenkin aika liian pitkäksi, ja
kolme tuntia turhaan odoteltuansa pelastavaa enkeliä he kiertelemättä
tunnustivat ja tuomittiin suorittamaan lampaan kaksinkertainen arvo.
Nyt astui Khairullah esiin ja rukoili ystävänsä Azizan puolesta; kun
pyytelyt eivät auttaneet, ähmistyi hän ja kieltäysi suoraan ottamasta
yövartiota toimekseen. Nyt sai hänkin matkapassin ja vielä seurakseen
toisen afghanin, Das Ghulin, joka ajoittain oli mielenviassa ja päälle
päätteeksi vintiö. Jouduinpa todella rauhalliselle mielelle, kun pääsin
erilleni näistä karavaanimme suojelusvartion ritareista. Alkuperäisestä
Srinagarin väestöstä oli nyt enää neljä miestä jäljellä, nimittäin
Robert ja Manuel, radshputit Ganpat Sing ja Bikon Sing.
Heinäkuun 26. p:nä lähtiessämme Kargilista otimme mukaamme 77
vuokrattua hevosta kuljettajinensa, ja elukkain muonavarasto muodosti
161 pientä kekoa. Matkassamme piti pysyä kotimaisen eläinlääkärin
valvomassa, että muuleja hoidettaisiin hyvin. Ostettuamme kaikki
saatavissa olevat ohrat oli karavaanimme kunnossa, ja Kargilissa
tapahtunut karsinta saattoi seuraavat päivämatkat Lehin tiellä paljoa
miellyttävämmiksi kuin edelliset olivat olleet.
Shirgulissa sivuutimme ensimäisen tämän matkan varteen osuneen
lamatemppelin; mutta Mullben yläpuolella kävivät nämä temppelit yhä
lukuisemmiksi. Joka askeleella havaitsee olevansa laman maassa;
haikaranpesien kaltaisina vilkkuivat nuo pienet tibetiläistyyliset
valkeat temppelit kallioittensa kärjillä tahi ulkonemilla, halliten
laaksoja ja allansa leveneviä kyliä. Mutta vain harvoin on nähtävissä
munkki punaisessa kauhtanassaan; temppelit tuntuvat autioilta
ja kuolleilta. Maan kaikki ääriviivat esiintyvät nyt paljoa
ilmehikkäämpinä kuin talvella, jolloin yhtenäinen lumipeite pyyhkii
tieltään kaikki muodot.
Heinäkuun 28. p:nä kuljimme jokseenkin tukevaa siltaa myöten virran
yli, ja nousimme yhä korkeammalle laaksoa myöten, jonka pohjukkana on
Potu-la. Heti solan tuolta puolen tuli meitä vastaan Lama-jurun
viranomaisia, kantaen kukkia ja hedelmiä, ja kukin tarjosi maan tavan
mukaan yhden rupiin rahaa, jota kuitenkin on tapana vain kädellä
koskettaa. Taipaleen tuonnempana pistäikse näkösälle ensimäinen
tshorten, jota seurasi pitkä rivi toisia samanlaisia; nuo kivikummut
viittailivat kuuluisaan Lama-jurun luostariin päin. Vielä oli
kierrettävä eräs ulkoneva kulmake, ja nyt avautui näkyviin pieni
korkeiden vuorien rakoon sulloutunut laakso, ja siellä kohosi se
kohtisuora someropenger, jonka kukkulalle luostari on rakennettu. Vain
muutamia valkeita temppelirakennuksia nousi tuolla ylhäällä jyrkästi
ijankaikkista harmajaa taustaansa vasten, ja laakson syvyydessä
pilkotti vainioita niukkojen puurykelmien keskessä.
Oitis kun seurueemme joutui näkyviin laaksossa helähteli soiton remu ja
temppelien katoilta kajahtelivat pitkät messinkipasuunat jyhkeästi ja
juhlallisesti kuin urkujen pauhu. Suuremmoisena kohisi soitto
vuorenseinämien säestämänä. Tervehtisivätkö minua milloinkaan Tibetin
lamaluostarit noin ystävällisesti? Kylään tullessamme seisoi siellä
kolmisenkymmentä naista parhaissa puvuissaan, turkiksilla
reunustetuissa kirjavissa kaavuissaan, palmikkoihin punottuine
neitsytlevyineen ja longille kiinnitettyine turkoosikoristeineen. Kylän
kaikki asujamet olivat ulkosalla kerääntyneinä sieväksi ryhmäksi
soittokunnan ympärille, jonka huilut ja rummut pauhasivat korvia
huumaavasti.
Ehtoopäivällä kapusimme temppeliluostariin, jonka pääkäytävällä priori
ja munkit olivat meitä vastaanottamassa. He veivät meidät vanhojen
rakennusten, tshortenien ja viiritankojen ympäröimään aukeaan
luostaripihaan. Sieltä on suuremmoinen näköala yli laakson, joka painuu
alas Indus-virralle. Synkkien pisariröykkiöiden hämyssä ja hienossa
tihkusateessa tanssi nyt seitsemän munkkia loitsutanssia; he olivat
sitoneet kasvoilleen kamalia naamioita, jotka esittivät petoja,
hornanhenkiä ja kummituksia suu naurussa, torahampaat irvissä ja silmät
hurjasti tuijottelevina. Kirjavat mekot kieppuivat tanssissa
suppilomaisina, ja kaiken aikaa soitti tuo eriskummallinen soittokunta.
Kuinka pitkästyttävää täytyykään munkkien elämän olla täällä
vapaaehtoisessa vankilassaan! Ilmeisesti on heidän ainoana hupinansa
esittää ohi matkaavien uteliaisuudelle uskonnollista kiihkoiluaan.
Heti kylän takana painuu maa äkkijyrkästi kapeaksi ja karuksi
laaksorotkoksi, joka johtaa Indukselle. Syvään leikkautuneen Drasin yli
viepi pieni, sievä puusilta, ja parin tunnin kuluttua tulee kuin
veräjän kautta ratsastaneeksi Induksen laveaan, valoisaan laaksoon ja
saa tuon kuulun virran silmiensä eteen. Näky on majesteettinen ja minä
pysähdyn kelpo toviksi huojuvalle puusillalle katselemaan suunnattomia
vesipaljouksia, jotka valtaisella painollaan ja huimalla vauhdillaan
kovertavat uomaansa yhä syvemmäksi. Nurlan asemahuone on ihan virran
äyräällä, pauhu ja kohina jymisee akkunain alla.
Päivä oli ollut hehkuvan helteinen; tuntuu siltä, kuin tämän harmajan,
hedelmättömän laakson kalliot ja kamara säteilisivät lämpöä kaksin
verroin, ja yölläkin oli vielä 16 astetta. Virrankin vesi oli ollut
päivällä 12 astetta, ja likaisen harmaanakin kuin kaurakeitto kelpasi
kuitenkin ihanaksi juomaksi paahteessa.
Saspuliin asti ratsastetaan virran oikeata vartta, ihan äyrästä myöten.
Tie on useasti hyvin vaarallinen, se kun on hyllyn tavoin hakattua
jyrkkään kallioseinään, ja tuntee olonsa turvalliseksi vasta sitte kun
kaikki arvokas kuormasto on saatu onnellisesti perille. Vaara on siinä,
että kuormahevonen pyrkii kallion kyljessä tunkeutumaan toisen ohitse
ja työntää siinä tämän alas reunalta, niin että voi käden käänteessä
menettää koneensa, valokuvauskojeensa tai rahasäkkinsä.
Elokuun 1. päivä oli viimeinen matkalla Lehiin. Säihkyvä, hiljainen
aamu; aprikoosipuiden lehvien raoista puikkelehtivat auringon säteet
ystävällisinä ja lämpöisinä, heittäen vihreitä heijastuksia
Basgho-gumpan asemahuoneeseen. Me ratsastimme Induksen lähellä aina
siihen paikkaan asti, missä Spittokin luostari kohoaa kukkulallansa;
sitte poikkeaa tie virralla ja suuntautuu suoraa latua Lehiin, joka jo
siintää kaukana kesäisen vihreitten puutarhojen ympäröimänä. Mohanlal,
lehiläinen kauppias, joka oli ottanut toimittaakseen suuren osan
lopullisesta varustelusta, tuli meitä vastaan, ja ratsastaessamme
muutaman rehevän, aidatun apilamaan sivutse kertoi hän ostaneensa sen
muulejani varten.
Erään suuren puutarhan veräjällä nousemme ratsailta ja käymme sisälle.
Puutarhan keskessä kohoaa poppelien ja halavain piirittämä
kivirakennus; muulloin asuu siinä _vesir vesarat_, Kashmirin edustaja
Ladakissa -- nyt piti sen olla minun pääkortteerinani kahdentoista
päivän ajan. Siellä oli minulla viimeksi kaksi pitkää vuotta asuntoni,
ja minusta tuntui erinomaisen viihdyttävältä päästä toisessa
huonekerrassa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Eräässä toisessa kamarissa
asui Robert, ja muuan avoin, varjoinen kuisti oli järjestetty
säätieteelliseksi havaintoasemaksi. Maakerrassa hallitsivat Manuel ja
molemmat radshputit; pihalla kuhisi alituiseen tavaranhankkijoita ja
uusia palvelijoita, ja puutarhan reunassa oli tallimme, missä äsken
hankitut hevoset seisoivat paljaan taivaan alle aseteltuina.
Leh on viimeinen siisti paikka, jonka tulee sivuuttaneeksi matkalla
Tibetiin. Siellä pitikin viimeisen varustelun tapahtua. Mitään ei
sopinut lyödä laimin; jos unohdimme jotakin, niin emme voineet sitä
enää myöhemmin hankkia. Niinpä vierikin siellä kolikkojen hopeainen
virta keskeytymättömänä, mutta minä lohduttelin itseäni sillä, että
pian joutuisimme seutuihin, missä ei pysty parhaalla tahdollansakaan
penniäkään menettämään. Iso karavaani imee rahaa kuin vampyyri verta,
niin kauvan kuin oleksii ihmisten asumasijoilla; mutta kaiken yhteyden
tultua katkaistuksi inhimillisestä kulttuurista täytyy sen kuluttaa
omaa itseänsä; sen vuoksi näivettyy se vähin erin ja käy tuhoansa
kohti. Niin pitkään kuin suinkin mahdollista annetaan sen tähden
juhtien ahmia mitä vain voivat; täytyy hankkia parhainta apilasta, ja
sekä hevosia että muuleja hoidellaan niin, että ne jälkeenpäin
kuluttavat omaa rasvaansa vielä kauvan ja kykenevät kestämään edessä
olevia vaivoja.
Kolmas luku.
Lähtö Tibetiin.
Kapteeni Patterson oli nyt Ladakin maakunnan "joint commissioner" eli
v.t. kuvernööri; hän vastaanotti minut ensi hetkestä asti mitä
suurimmalla vieraanvaraisuudella ja herttaisuudella, antaen minulle
pitkin aikaa mitä tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita.