Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50729
TRANSHIMALAJA I
Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä
Kirj.
SVEN HEDIN
Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.
Wiipurissa 1909,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.
Ensimäisen osan sisällys:
Alkulause.
1. Simla.
2. Lehin tie.
3. Lähtö Tibetiin.
4. Tibetiläisen sisämaan reunalle.
5. Lake Lightenilla.
6. Suoraan susien suuhun -- tai haaksirikkoon!
7. Suuria tappioita.
8. Tuntemattomassa maassa.
9. Kovanonnen päiviä.
10. Kuumesairaana villin jakin maassa.
11. Ensimäiset ihmiset.
12. Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.
13. Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.
14. Takaisin ajetut!
15. Transhimalajan yli.
16. Salakähmää Shigatseen.
17. Tashi-laman luona.
Alkulause.
Tekijä lausuu tämän Intian varakuninkaalle _Minton_ jaarlille
omistamansa teoksen esipuheessa ensinnäkin kiitoksensa edesmenneelle
Ruotsin kuninkaalle _Oskari II:lle_, joka tätäkin nyt kuvailtua matkaa
kohtaan osotti ainaista lämmintä harrastustaan ja tuki sen
suorittamista kaksinkertaisella anteliaisuudella.
Hän oli laskenut kulut n. 80,000 kruunuksi, ja tuon erän merkitsivät
yhdessä viikossa hänen vanha ystävänsä _Emanuel Nobel_ sekä suosijansa
_Frederik Löwenadler, Oscar Ekman, Robert Dickson, William Olsson_ ja
lontoolainen pankkiiri _Henry Ruffer_. Intiassa kohdanneiden
poliittisten vaikeuksien vuoksi, jotka pakottivat tekijän suuriin
kierroksiin, nousivat kulut vielä 50,000 kruunulla, jotka olivat omista
varoista uhrattavat.
Ruotsalainen ja saksalainen "Transhimalajan" painos käsittää hiukan yli
800 suomalaisen painoksen sivua; koko teokseen on tekijä käyttänyt
ainoastaan 107 päivää, monen muun hankkeen lomassa, apunansa hyvänä
neuvonantajana leipzigiläinen kustantaja _Albert Brockhaus_.
Viimeksimainittu on myöskin toiminut välittäjänä suomalaisen painoksen
asuun nähden, joka tekijän luvalla on lyhennelty alkuperäisestä,
samaten kuin -- mikä missäkin määrin -- hollantilainen, ranskalainen,
unkarilainen, englantilainen, böömiläinen ja italialainen painos.
T:ri Hedinin aikomuksena on julkaista kolmantena teoksensa osana useita
tärkeitä matkansa vaiheita, jotka on nyt ilmestyneistä alkuperäisistä
painoksista täytynyt tilan ahtauden vuoksi jättää pois, sekä muistelmia
ihanasta Japanista ja Koreasta. Kun toisen osan käsikirjoitus valmistui
vasta marraskuussa, on suomalaisen painoksen kustantaja jouluksi 1909
julkaissut ainoastaan ensimäisen osan, voidakseen toisen osan lopussa
ottaa lukuun jatkossa esiintyviä lisäyksiä; toinen osa siten
luultavasti paisuu jonkun verran laajemmaksi ensimäistä, ilmestyen
kevättalvella 1910, mutta kaikessa tapauksessa ilmestyy suomalainen
"Transhimalajan" painos ainoastaan kaksi-osaisena.
Tähän painokseen liittyvät kuvat [eivät sisälly tähän e-kirjaan] ovat
kaikki Brockhausilla Leipzigissä painetut -- tosin sellaisena aikana,
jolloin niiden paikkaa teoksessa ei vielä oltu määrätty, joten käy
tarpeelliseksi toisen osan loppuun liittää luettelo, joka lähemmin
mainitsee kutakin kuvaa tekstissä vastaavat kohdat.
Kustantaja pitää varmana, että naapurimaamme suuren tutkimusmatkailijan
väsymätön työ tuntemattomien alueiden valtaamiseksi tieteelle herättää
meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa. Matkakertomukset ovat etenkin
koulu- ja lainakirjastoissa parhaita kasvatusvälineitä.
_Kustantaja_.
Ensimäinen luku.
Simla.
Keväällä 1905 pyöri mielessäni alituiseen ajatus uudesta
Tibetin-matkasta. Kolme vuotta oli kulunut isänmaahan palaamisestani;
työhuoneeni alkoi jo käydä minulle liian ahtaaksi; kun iltaisin kaikki
kävi hiljaiseksi ylt'ympärillä, olin kuulevinani tuulen huminassa
kehotuksen: "Tule jälleen takaisin erämaan hiljaisuuteen!" Ja aamuisin
herättyäni kuuntelin väkisinkin, eivätkö ulkona jo karavaanikellot
kajahdelleet. Aika vieri, suunnitelma kypsyi ja pian oli kohtaloni
ratkaistu; minun täytyi palata aavikoitten avaraan vapauteen ja päästä
Tibetin lumipeitteisten vuorten välisille väljille tasangoille. Ellei
noudattaisi tätä sisällistä ääntä, kun se puhuu voimakkaasti ja
selvästi, niin antautuisi häviöön ja turmioon; täytyy heittäytyä tämän
näkymättömän käden ohjattavaksi, uskoa sen jumalalliseen alkuperään ja
myöskin itseensä, ja alistua siihen kalvavaan kaihoon, jota tuottaa
uusi ero kodista niin pitkäksi aikaa ja epätietoisiin vaiheisiin.
Edellisen matkan tuloksista julkaisemani tieteellisen teoksen lopussa
("Scientific Results") lausuin mahdottomaksi antaa perusteellista
kuvausta Tibetin sisäosasta, sen vuoristoista ja laaksoista, sen joista
ja järvistä silloin kun vielä kovin suuria alueita maasta pysyi tyyten
tuntemattomina. "Näin ollen", sanoin siinä, "pidän parempana lykätä
sellaisen selonteon täydentämisen kunnes palaan matkalta, jolle
tuotapikaa olen lähtemässä." Sen sijaan että olisin eksynyt
olettamuksiin tahi hämmennyttänyt tuloksia aineksien puutteessa,
tahdoin mieluummin omin silmin nähdä nuo tuntemattomat Pohjois-Tibetin
tienoot ja ennen kaikkea sen laajan alan aivan tutkimatonta maata, joka
leviää ylemmästä Brahmaputrasta pohjoiseen ja jonka kautta eivät
ole kierrelleet europalaiset eivätkä intialaiset "punditit",
maassasyntyneet tutkimusmatkailijat. Sen verranhan oli jo ennakolta
varmaa, että juuri tämä ala käsitti muutamia kaikkein suurimpia ja
hauskimpia ongelmia, mitä vielä oli jäänyt Aasian fysillisessä
maantieteessä ratkaisematta. Siellä täytyi löytyä yksi tahi useampia
vuoristojonoja, jotka kulkivat yhdensuuntaisesti Himalajan ja
Karakorumin kanssa; siellä täytyi löytyä huippuja ja harjanteita, joita
tutkijan katse ei ollut konsanaan kohdannut; turkoosisiniset
suolajärvet kuvastelivat sen laaksoissa ja syvyyksissä monsuunipilvien
herkeämätöntä lentoa koillista kohden ja sen eteläisiltä reunoilta
täytyi solua vesirikkaita jokia milloin koskina vaahdoten, milloin
rauhallisina uomassaan lipuen. Siellä epäilemättä asusteli
nomadiheimoja, jotka keväisin jättivät talvilaitumensa ja kesäisin
kuljeskelivat ylätasangoilla, kun uusi ruoho oli alkanut rehottaa
karusta maaperästä. Mutta asuiko siellä vakinainen väestö, oliko siellä
luostareita, joiden katolta joka päivä lama täsmällisesti kuin aurinko
huusi munkkeja rukoukseen puhaltamalla simpukankuorta, sitä ei tiennyt
kukaan.
Turhaan selailtiin uudemman ja aikaisemman ajan tibetiläistä
kirjallisuutta selitysten saamiseksi; ei nähty mitään muuta kuin
joitakuita mielikuvituksen luomia arveluita valtavan vuoriselänteen
olemassaolosta, aivan arvottomia, koska ne eivät vastanneet
todellisuutta eivätkä voineet nojautua mihinkään tosiseikkoihin. Sitä
vastoin olivat juuri jotkut matkailijat kulkeneet tuntemattoman maan
ohitse pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä; niitä olin itsekin.
Mutta jos tarkasteli karttaa, joka osotti matkustusreitit Tibetin
halki, niin saattoi melkein johtua luulemaan, että me kaikki olimme
tahallamme karttaneet sitä suurta valkeata täplää, jota äskettäin
julkaistussa englantilaisessa kartassakin peittää ainoastaan sana
"Unexplored", "tutkimaton." Siitä saattoi päättää, ettei tämän maan
halki kulkeminen voinut olla helppoa, koska muutoin aikojen kuluessa
tietenkin joku olisi sinne joutunut.
Teoksessani "Aasian erämaissa" olen seikkaperäisesti kertonut, millaisia
epätoivoisia ponnistuksia tein syksyllä ja talvella 1901 tunkeutuakseni
matkustusreitiltäni Selling-tson ja Panggong-tson välillä etelään.
Halusin muun muassa saada tilaisuuden päästä tutkimaan jotakuta tahi
joitakuita niistä suurista järvistä, jotka intialainen punditi Nain
Sina 1874 oli löytänyt Keski-Tibetissä ja joita sen koommin ei ollut
nähnyt kukaan muu kuin alkuasukkaat. Jo edellisellä matkallani olin
uneksinut Induksen lähteen löytämisestä; mutta minulle ei ollut silloin
sallittua sitä saavuttaa. Tämä salaperäinen piste ei yhä vieläkään
ollut saanut oikeata paikkaansa Aasian kartalla -- mutta jossakinhan sen
toki täytyi olla löydettävissä! Siitä päivästä asti, jona suuri
makedonialainen Aleksanteri (v. 326 e.Kr.) voitokkaine joukkoineen
kulki tuon valtaisen virran yli, on kysymys virran lähteen
määräämisestä aina pysynyt maantieteellisen tutkimustyön
päiväjärjestyksessä.
Oli niin mahdotonta kuin tarpeetontakin ennakolta laatia
yksityiskohtaista suunnitelmaa matkaa varten, jonka kulku ja
kehittyminen olivat epätietoisempia kuin koskaan ja näyttivät riippuvan
olosuhteista, joita ei mitenkään voinut hallita. Piirsin tosin Tibetin
kartalle edessäni olevan matkani todennäköisen suunnan, jotta
vanhempani ja sisarukseni suunnilleen tietäisivät missä oleskelin. Jos
tätä karttaa vertaa todelliseen matkustusreittiini, niin havaitsee
kyllä kumpaisessakin tapauksessa samat alueet kosketelluksi. Mutta
kehitys ja yksityiskohdat ovat olleet kokonaan toisenlaiset.
Kirjotin Intian silloiselle varakuninkaalle, lordi Curzonille, ilmotin
hänelle suunnitelmani ja pyysin kaikkea sitä tukea, mitä pidin
välttämättömänä saavuttaakseni suotuisia tuloksia epävarmassa,
hiljakkoin sotatilaan joutuneessa Tibetissä.
Pian sain seuraavan kirjeen, jonka painatan lähettäjänsä luvalla:
Varakuninkaan palatsi, Simla, 6. p. heinäk.
Hyvä Tohtori Hedin!
Kuulen suurella mielihyvällä, että seuraatte neuvoani ja
tahdotte ennen ihmeellisten matkojenne päättymistä tehdä
vielä yhden suuren retken Keski-Aasiaan.
Olen ylpeä saadessani niin kauvan kuin vielä olen Intiassa
suoda Teille kaiken sen kannatuksen, mitä vallassani on, ja
pahottelen ainoastaan, että tulen paljoa ennen suuren retkenne
päättymistä jättäneeksi nämät seudut, sillä aikomukseni on
palata kotimaahan huhtikuussa 1906.
Mutta nyt suunnitelmaanne! Näen että Te tulette Intiaan vasta
ensi keväänä; kenties minulla silloin vielä on onni tavata
Teitä. Olen huolehtiva siitä, että kunnollinen maassasyntynyt
topografi on valmiina liittymään seuraanne, ja samaten olen
asettava käytettäväksenne tähtitieteellisiin havaintoihin
perehtyneen miehen, sekä toisen, joka pystyy suorittamaan
sääopillisia töitä. Molemmat tulevat olemaan valmistuneita
Teidän saapuessanne.
En osaa arvata mille kannalle Tibetin hallitus tulee
asettuneeksi siihen aikaan kun Te Intiaan tulette; jos se
pysyy jatkuvasti ystävällisenä, niin yritän luonnollisesti
hankkia Teille tarpeellisen luvan, passin ja luotettavan
saattueen.
Vakuutan että minulle on mitä suurin ilo kaikin tavoin
tukea suunnitelmianne.
Ystävyydellä Curzon.
On helposti käsitettävää miten tärkeäksi minulle koituisi tämä toimekas
suojelus ja apu varakuninkaan taholta. Erityisesti ilahutti minua se,
että saisin ottaa mukaani maassasyntyneitä topografeja, jotka olivat
harjaantuneita mittaustöihin; sillä heidän työskentelynsä kautta
tulisi laadittava kartta arvatenkin verrattomasti arvokkaammaksi. Minä
itse taasen vapautuisin näistä kovin paljon aikaa vaativista
moninaisista puuhista ja voisin häiriintymättömästi omistaa työni
fysillis-maantieteellisiin tutkimuksiin.
Tämä suosiollinen kirje suosituksenani läksin viidennelle matkalleni
Aasiaan. Lordi Curzon oli kylläkin Intiaan saapuessani jo jättänyt
paikkansa, ja Englannissa piti piakkoisin päästä peräsimeen uusi,
pääministeri Sir Henry Campbell-Bannermanin johtama hallitus. Mutta
lordi Curzonin lupaukset oli annettu Englannin kuninkaan nimessä, enkä
vähääkään epäillyt, että vapaamielinenkin ministeriö pitäisi ne
arvossa.
Lokakuun 16. p:nä 1905, samana päivänä, jona kaksitoista vuotta
aikaisemmin olin lähtenyt matkalleni "Seikkailuihin Keski-Aasiassa",
jätin jälleenkin rakkaan vanhan kotini Tukholmassa. Paljoa
epätietoisemmalta kuin silloin tuntui minusta nyt, näkisinkö jälleen
kaikki omaiseni; kerranhan täytyy meitä ympäröivän ketjun kuitenkin
katketa! Suotaisiinko minun vieläkin löytää kotini muuttumattomana?
Matka kävi Konstantinopolin ja Mustanmeren kautta turkkilaiseen
Armeniaan, suoraan Persian halki Seistaniin ja Belutshistanin
aavikoitten poikki Rushkiin asti, missä saavutin intialaisen
rautatieverkon läntisimmän haaran. Belutshistanin kaiken pölyn ja
paahteen perästä tuntui minusta Ouetta raikkaalta, ihanalta keitaalta.
Toukokuun 20. p:nä 1906 läksin tästä kaupungista, kuljin neljässä
tunnissa 1680 m korkeudelta alas ainoastaan 100 m merenpinnan
yläpuolella olevaan seutuun ja sain jo Sibissä illalla kokea 38° C
hellettä. Seuraavana päivänä jatkui matka Industa ja Satledshia pitkin
Samasatan ja Batindan kautta Umbalaan; ja minä olin nyt, vuoden
kuumimpana aikana, ainoa europalainen junassa. Lämpömäärä nousi aina
41,6°, siis samaan astelukuun, jonka olin vähää ennen havainnut
Belutshistanissa; mutta täällä siimeisissä rautatievaunuissa se oli
paljoa helpompi sietää. Koko vaunua suojellaan auringon välittömältä
paahteelta alasriippuvien varjostimien katoksella; kuitenkin on paras
välttää vähääkään koskettamasta vaunun ulko-osia -- ne ovat nimittäin
hehkuvan kuumat. Kaksi ikkuna-aukkoa on katettu hienoista
juurisäikeistä punotulla kudoksella, jota vesi automatisesti valelee,
ja ilmatorvesta syöksyy tuuli tuon kostean ristikon läpi sisälle.
Sellaisen ikkunan ääressä oli minulla keskipäivälläkin vain 28,5°,
joten minulla ei siinä suhteessa ollut mitään valittamista. Muutamissa
pysähdyspaikoissa tapaa oivallisia ravintoloita, ja alkuasukkaita
kulkee mukana junassa kaupiten matkan varrella limonadia ja
lasikirkasta jäätä.
Silti kaipaa Intian helteisiltä, kuivuneilta tasangoilta ylös vuorille
ja niiden raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Kalkasta vie pieni
kapearaiteinen rata 6,5 tunnissa 2160 m korkeuteen, Simlaan,
varakuninkaan kesäkaupunkiin ja englantilais-intialaisen armeijan
pääkortteriin. Tie on viehättävimpiä ja suuremmoisimpia, mitä maan
päällä löytyy. Mitä uhkarohkeimpina mutkina kapuaa pikku rata ylös
jyrkkiä seinämiä, alas rotkojen rinteitä, pistäytyy ahtaisiin, syviin
notkoihin, kohoaa huimaaville vuori-ulkonemilIe, joiden äärimäiseltä
kielekkeeltä juna miltei näyttää tahtovan syöksähtää ilmaan,
johtaa yli siltojen, jotka painonsa alla narskuvat ja notkuvat,
piiloutuu sysimustiin tunneleihin ja ilmestyy jälleen häikäisevään
päiväpaisteeseen. Kuljetaan laakson sivua, jonka pohja häämöttää
syvällä jalkojemme alla, sitten yli harjanteen, joka suo vapaan
näköalan molemmin puolin, ja taaskin pitkin jyrkän seinämän pengertä,
jonka korkeudesta näkee tuon ihmeellisen polvittelevan radan useampia
kerroksia alapuolellansa. Melkein joka toinen minuutti vaihtuu maisema,
uudet kuvat ja perspektivit, uudet näkökulmat ja valaistukset seuraavat
toisiansa, pitäen matkustajan huomiota herkeämättä jännityksessä.
Tohiseva kulku käy 102 tunnelin kautta; enimmät ovat aivan pieniä,
mutta pisin on 1406 m mittainen.
Siirrymme toisesta kasvillisuusvyöhykkeestä toiseen. Tasangon kasvisto
jäi jo aikaa sitten jälkeemme; nyt tapaa katse uusia muotoja
ilmanalojen muuttuessa, muotoja, jotka ovat ominaisia Himalajan
etelärinteitten eri tasanteille, ja lopulta ilmestyvät vielä etempänä
ylhäällä tummat deodar-metsät, kuninkaalliset himalajaseeterit, joiden
vehmaassa rehevyydessä Simlan talot päilyvät vaaleitten pääskysenpesien
näköisinä. Tenhoava on tämä kuva, mutta vielä paljoa valtavammaksi
tulee se brittiläisen valtakunnan voiman vertauskuvana! Täällä pesii
kotka, ja ryteiköstään luo se vaanivia katseita yli Intian tasankojen.
Täällä keräytyy kimppu lukemattomia lennätinlankoja brittiläisen
kuningaskunnan joka sopesta ja kolkasta, ja tästä paikasta annetaan
päivittäin epälukuisia käskyjä ja määräyksiä "in His Majesty's service
only"; täältä käsin ohjataan hallintoa ja komennetaan armeijaa, ja
näiden lankojen kiehtomana on joukko maharadshoja, intialaisia
suuriruhtinaita, kuin saalis hämähäkin verkossa.
Lähestyin Simlaa jonkunlaisella epäröimisellä. Lordi Curzonin kirjeen
perästä eivät Intian vallanpitäjät olleet sen enempää hiiskahtaneet.
Yhä isommaksi kasvaa tuo omituinen kaupunki puolikuun muotoisella
selänteellään, yhä selvempinä ilmenevät yksityiskohdat, nyt puuttuu
enää pari mutkaa, ja sitte vierii juna Simlan asemalle. Neljä
ulkoasiain viraston tulipunaiseen puettua lakeijaa sieppaa
matkakapineeni, ja Grand Hotelissa vastaanottaa minut vanha ystäväni,
eversti Sir Francis Younghusband -- 1890 vietimme Kashgarissa joulua,
ja hän oli vielä yhtä komea, ystävällinen ja hyväntuulinen kuin
silloinkin. Päivällisellä olin hänen vieraanansa United Service
Club'issa. Puoleksi yöksi viehätyimme vanhoihin muistoihin Aasian
erämaista, tarinoitsimme Kashgarin kaikkivaltiaasta venäläisestä
ylikonsulista Petrovskista, englantilaisesta Lhasan retkikunnasta,
jonka johtajana Younghusband oli ollut, Simlan elämästä ja lähestyvistä
kesäkauden juhlimisista -- mutta minun toiveistani ystäväni ei
virkkanut halkaistua sanaa! Enkä minäkään häneltä kysynyt; saatoinhan
arvata, että hän olisi minulle heti ilmaissut, jos kaikki olisi ollut
selvää ja kunnossa. Mutta hän vaikeni kuin kivi, eikä minun tehnyt
mieleni kysyä, vaikka sydäntäni poltteli kärsimättömyys saada kuulla
edes jotakin.
Toukokuun 23 p:n aamuna astuessani ulos kuistilleni tuntui minusta kuin
tuomiotansa odottavasta vangista. Alapuolellani hohtivat Simlan talot
päivänpaisteessa, ja minä seisoin seeterien latvojen tasalla; ihanaapa
oli täällä tasangon ummehtuneen helteisen ilman yläpuolella!
Pohjoisessa läikkyi vehmaitten puitten aukosta verrattoman kaunis
kuva. Siellä kimaltelivat lähimmät Himalajajonot, ikuisen lumen
kattamat. Häikäisevän valkoisena kuvastui harjanteen reuna
turkoosisinistä taivaanlakea vasten. Ilma oli niin säihkyvän kuulakka,
että välimatka näytti mitättömältä; vain moniaat päivämatkat erottivat
minut noista vuorista, ja niiden takana avautui salaperäinen Tibet,
kielletty maa, unelmien maa! Myöhemmin, puoleltapäivin, kävi ilma
autereiseksi ja ihana kuva häipyi; eikä se enää näyttäynyt kertaakaan
niinä viikkoina, jotka Simlassa vietin. Oli kuin olisi Tibetin ja minun
välille laskeunut esirippu, ja kuin olisi minulle ollut sallittu vain
yhden ainoan kerran nähdä etäältä vuoret, joitten yli johti tie
luvattuun maahan!
Siitä syntyi samea päivä; kello kahdeltatoista piti minun kuulla
tuomioni. Younghusband kävi minut noutamassa ja me läksimme yhdessä
ulkoasiain virastoon. Sir Louis Dane vastaanotti minut mitä
herttaisimmin, juttelimme Persiasta sekä Intian ja Seistanin välisestä
"kauppatiestä." Sitte hän äkkiä mykistyi; mutta tuokion kuluttua hän
tokaisi:
"Parempi on Teidän kuulla se heti: lontoolainen hallitus kieltää Teiltä
luvan tunkeutua intialaisen rajan yli Tibetiin."
"Murheellinen viesti! Mutta mistä syystä?"
"Sitä en tiedä; luultavasti tahtoo nykyinen hallitus karttaa kaikkea,
mikä mahdollisesti voisi synnyttää kihnausta rajalla. Anomukseenne
suostuminen merkitsisi meille vastuuta siinä tapauksessa, että Teille
ehkä jälkeenpäin sattuisi jotakin. Niin, tämä on vahinko kerrassaan.
Mitä ajattelette nyt tehdä?"
"Jos olisin Teheranissa moista aavistanutkaan, niin olisin valinnut
tieni Venäjän Aasian kautta, sillä minulle ei ole milloinkaan
ilmaantunut vaikeuksia venäläisten taholta."
"Niin, me täällä olemme tehneet kaikkemme avittaaksemme Teidän
suunnitelmianne. Ne kolme maassasyntynyttä kenttämittaajaa, jotka lordi
Curzon on Teille luvannut, ovat olleet harjoteltuja jo kuusi kuukautta
ja oleksivat Dehra Dunissa matkavalmiina. Mutta todennäköisesti
peruutetaan tämäkin Lontoosta käsin. Emme kuitenkaan ole menettäneet
kaikkea toivoamme vielä ja odotamme vasta kesäkuun 3. p:nä lopullista
vastausta."
Minusta tuntui sietämättömältä joutua odottamaan lopullista ratkaisua
yksitoista päivää. Kenties voisi omakohtainen asiaan viihtyminen
vaikuttaa edukseni. Lähetin sen vuoksi Englannin pääministerille
seuraavan sähkösanoman:
"Ne ystävälliset sanat, jotka Teidän ylhäisyytenne kaksi vuotta
takaperin on parlamentissa lausunut matkastani ja teoksestani,
antavat minulle rohkeutta kääntyä suoraan Teidän puoleenne ja
maantieteellisen tieteen nimessä anoa Teiltä hallituksen lupaa
tunkeutua Tibetiin Simlan ja Gartokin kautta. Aikomukseni on
tutkia Tsanpon pohjoispuolella olevaa enimmäkseen asumatonta
aluetta ja sen keskessä löytyviä järviä, sitte palatakseni
Intiaan. Olen täysin perehtynyt Intian ja Tibetin nykyisiin
valtiollisiin väleihin, ja kun olen yksikolmattavuotiaasta
asti sovussa seurustellut asialaisten kanssa, niin olen nytkin
käyttäytyvä kauttaaltaan varovasti, noudattava annettuja ohjeita
ja katsova kunnia-asiakseni välttää kaikkia riitaisuuksia rajalla."
Ja nyt odottelimme edelleen; päivät kuluivat, kolme maassasyntynyttä
apulaistani pysyttelivät matkavalmiina Dehra Dunissa, ylipäällikkö
lordi Kitchener vakuutti mielihyvällä asettavansa käytettäväkseni
kaksikymmentä hampaisiin asti aseestettua gurkhaa jahka vain saapuisi
anottu lupa Intian valtiosihteeriltä Sir John Morleylta. Tällä
nimittäin oli käsissään rajan avain, ja hänestä yksistään riippui
kaikki. Lordi Minto, Intian uusi varakuningas, teki kaiken voitavansa.
Hän kirjotteli pitkiä, seikkaperäisiä mietintöjä ja lähetti
sähkösanoman toisensa perästä. Mikään hylkäävä vastaus ei voinut häntä
lannistaa, hän lähetti yhä jälleen uuden viestin, joka alkoi sanoilla:
"Pyydän Hänen Majesteettinsa ministeriötä ottamaan vielä kerran
harkintansa alaiseksi, että" j.n.e. Kun Lontoosta käsin vakuutettiin,
ettei kieltävä vastaus mitenkään koskenut suoranaisesti minua, vaan
että oli menetelty samoin useampiin brittiläisiin upseereihin nähden,
pyysi lordi Minto viimeisessä sähkösanomassa minulle lupaa saada
seurata sitä englantilaista upseeria, jonka piti kesällä matkustaa
Gartokiin tarkastamaan sikäläistä varusväkeä. Mutta valtiosihteerin
virasto piti nytkin vääjäämättömästi päätöksensä, ja minä itse sain
sähkösanomaani seuraavan vastauksen -- valtiosihteerin kirjelmänä
varakuninkaalle kesäkuun 1. p:ltä 1906:
"Pääministeri haluaa, että Te ilmotatte Sven Hedinille tämän
sanoman: 'Pahoittelen vilpittömästi, että minulle on syistä,
jotka Intian hallitus epäilemättä Teille selitti, mahdotonta
myöntää pyytämäänne tukea matkalle Tibetiin ja oleskelulle
siellä. Tämä tuki on evätty myöskin Lontoon Kuninkaalliselta
Maantieteelliseltä Seuralta sekä Intian hallituksen
palveluksessa olevilta brittiläisiltä upseereilta."
Viimeisen sähkösanoman sisältö merkitsi siis, että minulta kiellettiin
kerrassaan kaikki. Intian hallituksen ja varakuninkaanhan ei
edelleenkään auttanut muu kuin noudattaa lontoolaista käskyä. Hehän
_tahtoivat_ tehdä parhaansa ja harrastivat suunnitelmiani mitä
lämpimimmin, mutta he eivät saaneet minua auttaa. He eivät saaneet
hankkia minulle mitään lupakirjaa eikä passia Lhasasta, he eivät
saaneet suojata minua epävarmassa Tibetissä liiankin välttämättömällä
saattueella, ja minulta riistettiin sekin suuri etu, että olisin voinut
ottaa mukaani kolme kunnollista topografia ja apulaista tieteellisiin
havaintoihini. Eikä siinä ollut vielä kaikki! Jos minä asianhaarain
pakosta alistuisin kohtalooni ja lähtisin omin päin yksinäni
alkuasukasparven keralla rajan yli, niin oli Intian hallituksella käsky
estää yritykseni. Intian puolelta oli Tibet minulta siis suljettu ja
englantilaiset, s.o. Sir John Morley, sulkivat sen vähintäinkin yhtä
tiukasti kuin tibetiläiset itse olivat konsanaan sulkeneet. Älysin
pian, etteivät tällä matkalla minua kohtaavat suurimmat vastukset
koituisi Tibetistä, sen kolkosta ilmanalasta, sen ohuesta ilmasta, sen
valtavista vuorista ja villeistä kansoista, vaan -- Englannista! Kunhan
tulisin tolkulle Sir John Morleysta -- jotenkutenhan toki jo sitte
Tibetistä suoriutuisin!
Toivosta luopuu viimeiseksi, ja niinpä minäkin yhä vielä toivoin, että
kaikki lopulta kävisi hyvin. Huono menestykseni kannusti kunnianhimoani
ja jännitti voimani äärimäisillensä. Koettakaapas minua estää, jos
voitte, ajattelin; minäpä näytän teille, että olen Aasiassa paremmin
kotiutunut kuin te! Yrittäkäähän vain teljetä tämä suunnaton Tibet,
yrittäkää salvata kaikki ne laaksot, jotka rajalta johtavat sen
ylätasangoille, niin saatte nähdä, että tämä on tuiki mahdotonta! --
Sen vuoksi tuntui minusta todelliselta helpotukselta, kun viimeinen
säälitön ja jokseenkin lyhytsanainen epäys saapui ja peruuttamattomasti
katkaisi kaikki sopimuksen hieromiset. Minusta tuntui kuin olisin äkkiä
joutunut ympäristöstäni erilleni ja kokonaan itsenäisesti jatkamaan
hankkeitani. Elämäni ja kunniani olivat pelissä kahden lähivuoden
ajaksi -- antautuminen ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään. Tämän
viidennen matkan olin alottanut raskaalla sydämellä, en juhlimisten
riemulla ja remulla kuten edelliset. Mutta nyt siitä yht'äkkiä sukeusi
lempilapseni. Menipä vaikka henkeni, tästä matkasta piti kuitenkin
koitua elämäni loistokohta! Siitä tuli kaikkien unelmieni ja
toiveitteni esine, sitä koskivat rukoukseni, ja sieluni sisintä myöten
ikävöitsin hetkeä, jolloin ensimäinen karavaani olisi valmiina -- ja
sitte piti jokaisen päivän muodostua eheäksi soinnuksi voitonlauluun!
En voi ryhtyä sanallakaan arvostelemaan sitä politikaa, joka silloin
kasasi tielleni näköjään voittamattomia esteitä. Joka tapauksessa se
oli viisas. Tulevaisuudessa se käy välttämättömäksi. Jos olisin ollut
brittiläisessä suojeluksessa, pitänyt seurueessani brittiläisiä
alamaisia ja sitte joutunut surmatuksi, niin olisi luultavasti täytynyt
lähettää maahan suuria kuluja kysyvä rangaistus-retkikunta väestön
pelottimeksi; tässä tapauksessa ei olisi ollut eroa sillä, olinko
ruotsalainen tai englantilainen. Miten englantilainen valtiosihteeri
itse käsitti asian, se käy ilmi hänen vastauksestansa lordi Percyn
välikysymykseen kuukautta myöhemmin kuin minä olin saanut ratkaisuni:
"Sven Hediniltä on valtiollisista syistä kielletty lupa tunkeutua
Tibetiin; samoilla perusteilla evätään brittiläisetkin alamaiset
käymästä siinä maassa. Intian hallitus suosii taattujen tutkijain
retkiä; mutta Britannian hallitus on määrännyt toisin ja pitää
tarpeellisena pysyttää Tibet edelleenkin siinä eristystilassa, jossa
edellinen hallitus sitä huolellisesti pysytti."
Näinä päivinä sain paljon myötätunnon ja ystävyyden osotuksia. Intiassa
minulla oli pelkkiä ystäviä, ja heistä oli katkeraa, kun eivät voineet
minua auttaa. Sir Louis Dane oli minulle ilmottanut, että jos
anomukseeni kuitenkin lopulta suostuttaisiin, minun olisi
allekirjotettava eräs sopimus -- mutta mitä tämä olisi sisältänyt,
siitä en ole koskaan saanut selvää. Kenties oli kysymyksessä
jonkunlainen vastuu minua seuraavista miehistä, lupaus olla käymättä
muutamilla määrätyillä seuduilla, ja sitoumus jättää matkani tulokset
Intian hallituksen käytettäväksi -- tuosta kaikesta en tiedä mitään.
Mutta nyt olin erilläni kaikista sitoumuksista; vapaus on kuitenkin
kaikkein paras, ja voimallisimmassa asemassa on se, joka seisoo
yksinään. Olisi sentään liioteltua väittää, että minä niinä päivinä
nimittelin Sir John Morleyn toimintaa kiitollisin sanoin. Miten
olisinkaan silloin voinut aavistaa, että vielä lukisin hänet
parhaimpiin ystäviin enkä ajattelisi häntä ilman lämpöä, kunnioitusta
ja ihailua!
Ensimäisen kerran käytyäni ulkoasiain virastossa saattoi minut
Younghusband varakuninkaan palatsiin -- minun piti liittää nimeni lordi
ja lady Minton vierasluetteloon. Younghusband on ritarillinen mies,
esikuva jaloimmalle, mitä mistään kansasta voi puhjeta. Häntä kaiveli
enemmän kuin minua itseäni hallituksen epäys, mutta hänellä oli samalla
vielä muita ja katkerampia ikävyyksiä -- hänen retkikuntansa Lhasaan,
jonka piti liittää Tibet tieteellisen tutkinnan alaan, oli ollut turha.
Hän vei minut nyt ohimennen lordi Minton yksityissihteerin eversti J.R.
Dunlop-Smithin luo, ja hänestä sain elin-aikaisen ystävän; hän on
hienoimpia, jaloimpia, ylevimpiä ja tietorikkaimpia miehiä mitä
konsanaan olen tuntenut, hän on syvämielinen, monipuolisesti oppinut
mies ja perinpohjainen Intian tuntija, asuttuansa siellä neljäkolmatta
vuotta. Kun näkee moisia miehiä tärkeimmissä viroissa, niin käsittää
että hallitseva rotu tarpeen tullen pystyy kestämään vielä monta tuimaa
myrskyä Intian kolmensadan miljoonan keskessä.
Elämäni oli siihen aikaan kerrassaan täynnä vastakohtia. Vähänpä oli
Simlassa oloni niitten yksinäisten ja hiljaisten vuosien kaltainen,
jotka minua odottivat häämyisiin pilvijoukkoihin häipyvien vuorten
tuolla puolen! En voi olla kiintymättä muutamiin muistelmiin noista
ihmeellisen hauskoista päivistä.
Niinpä vietiin minut ensimäisille "hovipäivällisille" toukokuun 24.
P:nä 1906. Pitkin erään ison vierashuoneen seiniä seisoo varakuninkaan
palatsissa koolla kai satakunta vierasta, kaikki paraatipuvuissa, upean
kirjavissa univormuissa, joita säihkyvät ritarimerkit koristavat. Muuan
heistä ulottuu päätänsä pitempänä toisten yli. Hän seisoo hyvin
suoraryhtisenä ja näyttää kylmäveriseltä, tarmokkaalta ja levolliselta.
Hän ei puhele kenenkään kanssa, tähystelee vain tutkivasti
ympäristöänsä kirkkailla, sinisenharmailla silmillään. Hänen
kasvonpiirteensä ovat järeät, mutta mieltäkiinnittävät, totiset,
liikahtamattomat ja ahavoittuneet; näkee että hän on paljon kokenut ja
tulikasteessa käytetty soturi. Hänen univormunsa on tulipunainen ja
vasemmalla puolen rintaa säihkyy aimo omaisuus timantteina. Hänellä on
maailmankuulu, kuolematon nimi: _lordi Kitchener_ Khartumista, Afrikan
voittaja ja intialaisen armeijan ylipäällikkö.
Eräs herrasmies astuu luokseni ja kysyy minulta, vieläkö muistan meidän
olleen pöytäkumppanuksia eräillä päivällisillä lordi Curzonin luona.
Pundschabin kuvernööri Sir Charles Rivaz kuuluu samaten vanhoihin
tuttaviini, ja lisäksi esittelee minut Sir Louis Dane oikealle ja
vasemmalle. Airut astuu saliin ja julistaa varakuninkaan saapuvaksi.
Esikuntansa saattamana kiertää lordi Minto saliin, tervehtii kutakin
yksityistä vierasta, minua ainoastaan sanoilla: "Tervetuloa Simlaan!"
Hänen sanojensa kaihoksiva sointu ei välttänyt korvaani; tiesihän hän,
etten voinut tuntea itseäni niin "tervetulleeksi", kuin hän ja minä
olisimme suoneet. Pöytämusiikin raikuessa siirrymme ruokasaliin, missä
meille tarjotaan tanskalaisen keittiön oivallisimpia laitoksia;
aterioimme hopeaisista astioista ja nousemme pöydästä ottaaksemme osaa
hoviseurueeseen, jolloin valta-istuimen portailla seisovalle
varakuninkaalle esitellään viisisataa herrasmiestä. Kunkin nimi
huudetaan, ja he astuvat nopeana jonona valta-istuimen ohitse. Jokainen
heistä seisahtuu ja kääntyy päin, ja varakuningas vastaa heidän syvään
kumarrukseensa; hän kumartui tänä iltana yhdeksänsataa kertaa! Kun
ohitse kulkee intialaisia ruhtinaita tai afganilaisia lähettiläitä,
niin hän ei kumarra, vaan koskettaa kädellään vieraan miekankahvaa
ystävyyden ja rauhan merkiksi.
Seuraavana päivänä kutsuttiin minut siirtymään varakuninkaan palatsin
asukkaaksi, ja siitä lähtien olin lordi ja lady Minton vieraana.
Unohtumaton on aika jonka heidän seurassaan vietin, ja nämä viikot
tuntuvat minusta nyt kuin unelta ja tarulta. Lordi Minto itse on
brittiläisen gentlemanin ihanne, ylimys jalointa rotua ja samalla
yksinkertainen ja vaatimaton. Intiassa hän pääsi väleen suosituksi
ystävällisen käytöksensä ja kaikkia kohtaan osottamansa suopeuden
vuoksi, eikä hän katso asemaansa liian korkeaksi ollakseen lausumatta
sydämellistä sanaa kenelle tahansa hänen hallintoonsa uskotun
jättiläisvaltakunnan lukuisten kansanheimojen jäsenelle. Lordi Minto
oli jo aikaisemmin palvellut Intiassa ja ottanut osaa sotaretkeen
Afganistania vastaan; koettuansa vaihtelevia kohtaloita kolmessa
maanosassa hänet nimitettiin Kanadan kenraalikuvernööriksi. Vuonna 1904
hän palasi skotlantilaiselle maatilallensa Mintoon takaisin aikoen
viettää siellä lopun ikäänsä; silloin antoi Englannin kuningas ja
Intian keisari hänelle Intian varakuninkaan ja kenraalikuvernöörin
viran.
Hän ei ole ensimäinen tässä virassa ollut Minton jaarli; jo hänen
iso-isänsä isä oli sata vuotta takaperin brittiläisen valtakunnan
kenraalikuvernöörinä Intian niemimaalla. Siihen maailman aikaan
purjehdittiin hindujen maahan vielä Hyväntoivonniemen ympäri, ja se oli
pitkä, vaivaloinen matka. Sen johdosta jätti ensimäinen lordi Minto
perheensä kotiin. Hänen ja hänen puolisonsa toisilleen lähettämät
kirjeet ovat vielä tallella ja ilmaisevat suorastaan ihanteellista
rakkautta ja uskollisuutta. Kun hänen palvelus-aikansa Intiassa vihdoin
oli päättynyt, astui hän laivaan, joka vei hänet kotiin tuon pitkän
taipaleen, ja kiirehti ensimäisessä postivaunussa suoraa päätä Mintoa
kohti. Siellä odotteli puoliso; hän tähysteli ikävöitsevin katsein
pitkin tietä; aikaa oli jo kulunut paljon yli määrän, mutta vaunua ei
näkynyt. Lopulta saapui odotetun asemasta pölypilven peittämä ratsumies
tuoden viestin: Lordi Minto on kuollut yhden ainoan postiaseman päässä
kotoansa! -- Kirjeet on sidottu yhteen kääröksi, jonka kyljessä pikku
lappu sisältää sanat: "Poor fools!" (Meitä hupsuparkoja!) Ensimäisen
lady Minton käsi on ne kirjottanut.
Mutta nyt kukoistaa elämä uudessa Minto-perheessä. Mieltymys,
koruttomuus ja onni vallitsevat tässä viehättävässä kodissa, jossa
jokainen jäsen on kokonaisuuden kaunistuksena. Varakuninkaalla on aina
kädet täynnä työtä Intian hyväksi, mutta lordi Minto säilytti aina
järkähtämättömän levollisuutensa ja omisti joka päivä muutamia tunteja
perheellensä. Me tapasimme toisemme päivittäin aterioilla;
puolipäivällisille oli tavallisesti pyydetty joitakuita vieraita, mutta
päivällisellä olimme monasti yksinämme, ja silloin oli mieliala
kaikkein hauskin. Silloin kertoili lady Minto oleskelustansa Kanadassa,
miten hän oli rautateitse ja höyrylaivoilla matkannut 116000
englantilaista penikulmaa, ollut puolisonsa mukana kaikilla
virkamatkoilla, ottanut osaa aarniometsien metsästysretkiin, kulkenut
kanootilla alas vuolaita virtoja ja yhtynyt vaarallisiin vaelteluihin
Klondikessa. Selailimme hänen päiväkirjojansa niiltä ajoilta; ne olivat
paksuja nidoksia, täynnä valokuvia, karttoja, leikkeleitä ja
nimikirjotuksia, ja niitä höysti erinomaisen mielenkiintoiset kuvat ja
kuvaukset. Ja kuitenkin tulee siitä päiväkirjasta, jota lady Minto
pitää Intiaan saapumisestansa asti, vielä jännittävämpi ja
merkillisempi; sillä sille antaa värityksen itämainen loisto ja idän
upeus ja prameus, jalokivien verhoamat maharadshat, eri valtioissa
tapahtuneet vastaanotot, kulkueet ja paraatit, punaisessa ja kullassa
loistelevat elefantit ja kaikki se suuremmoinen ja komea, joka ei ole
erotettavissa Intian varakuninkaan hovista ja edustuksesta. Kolme
nuorta lumoavaa tytärtä, ladyt Eileen, Ruby ja Violet, täyttävät tämän
kodin päiväpaisteella ja ylpeydellä, ja ovat äitinsä ohella
tanssiaisten ja loistavien juhlien kuningattaria. Isänsä tapaan hekin
rakastavat urheilua ja istuvat ratsun seljässä kuin valkyriat.
Onko kummeksittavaa että vieras viihtyy tässä talossa, keskellä
herttaisinta vieraanvaraisuutta? Minun kamarini olivat varakuninkaan
yksityis-asunnon yläpuolella. Pohjakerroksessa ovat valtiosuojamat,
loisteliaan upeat isot vierashuoneet, ruokasali ja tavattoman avara
valkoisen ja kullan värinen tanssisali. Tilavasta mattojen kattamasta
eteisestä, joka on kaunistettu vaakunoilla ja raskailla seinäverhoilla,
saavutaan noihin eri saleihin ja suojamiin; siellä on juhlina mitä
kirjavinta vilinää. Pitkin pohjakerroksen enintä osaa kulkee avoin
lehteri, kivinen veranda, jolla kuhisee vieraissa kävijöitä, kuriireja,
tshaparasseja ja dshamadareja, joiden pukuna on varakuninkaalliset
punaiset univormut ja valkeat turbanit. Takana on piha, jolla tulee ja
menee vaunuja, kantotuoleja ja ratsastajia, ja huolella hoidetut tiet
johtavat aistikkaille pengermille, jotka on rakennettu lady Minton
piirustusten mukaan. Näiden pengermien tuolla puolen alkaa metsä
kallioseinien siimestämine kävelyteinensä.
Rakennuksen keskessä sijaitsevasta isosta suojamasta pääsee mattojen
verhoamia portaita myöten toiseen huonekertaan, missä varakuninkaan
perhe on saanut asunnon, joka aistikkuudessa ja komeudessa voittaa
kaikki. Seuraavassa huonekerrassa ovat vierashuoneet. Sisälehteriltä on
oivallinen näköala isoon suojamaan, jossa punatakkiset lakeijat
äänettöminä vilahtelevat portaita ylös ja alas. Kamarini ulkopuolella
oli kuisti, jonka rintasuojan takaa joka aamu turhaan tähystelin
nähdäkseni Tibetin rajavuorten häämyä.
Simlassa tapasin useita henkilöitä, jotka aina luen parhaisiin
ystäviini; joukossa oli moniaita vanhojakin tuttaviani. Otin osaa
muutamiin tunnelmarikkaisiin vieraspitoihin ja pariin virallisiin
tanssiaisiin, jotka maan tapaan osataan järjestää kaikella
mahdollisella loistolla ja upeudella. Lordi Kitchenerin asunto on
Simlan kaupungin toisessa päässä ja nimeltään Snowdon. Tulija saapuu
ensin isoon eteissuojamaan, joka aistikkaan sisustuksensa ja
koristelunsa kautta pikemmin tuntuu vastaanottosalilta tai
voitonmerkkien näyttämältä kunniasuojamalta. Telineellä on kaunis
muotokuva Gordon pashasta; vastapäätä ovat Aleksanterin ja Cesarin
rintakuvat. Porraskäytävään on koristeen tapaan liitetty ukko Krügerin
Pretoriassa käyttämän presidentintuolin selkämys, ja pöydillä,
seinähyllyillä ja reunuksilla on kallisarvoisia kiinalaisia maljakkoja
Kang-hin (1662-1722) ja Kien-lungin (1736-1795) aikakausilta. Sillä
lordi Kitchener on kiihkeä vanhan kiinalaisen porsliinin kerääjä, mutta
ainoastaan kaikkein hienoin saa armon hänen silmissään. Enimmin
kuitenkin tehoavat vieraaseen tässä merkillisessä suojamassa, ennen
kaikkea kiinnittäen hänen huomiotansa, voitonmerkit ja liput lordi
Kitchenerin taisteluista Sudanissa ja Etelä-Afrikassa. Eräältä
ylemmältä lehteriltä ne riippuvat alas kuin kulissit tangoissaan,
niiden joukossa Mahdin sekä Omduramin ja Omdebrikatin dervishien viirit
ja useampia Transvaalin ja Oranjevaltion buurien lippuja. Sisemmissäkin
saleissa tapaamme yhtä ylellisesti käytetyn koristuksina kiinalaisia
porsliinimaljakkoja ja harvinaisia kansatieteellisiä esineitä, joista
muutamilla puuhun veistetyllä tibetiläisten temppelien harjakoristeilla
on suuri arvo; ne toi mukanaan Younghusbandin Lhasa retkikunta.
Pöydillä on albumeja täynnä valokuvia lordi Kitchinerin lukuisilta
tarkastusmatkoilta Intiassa ja hänen matkaltaan kylmän Pamirin halki.
Juhlallisissa tilaisuuksissa koristaa pöytiä kalliit ja tukevat
kultaiset astiastot, englantilaisten antamat kansallislahjoiksi Afrikan
kukistajalle.
Oleskeluni Simlassa päättyi; oli hyödytön viipyä enää kauvemmin,
saatuani viimeisen ehdottoman epäyksen Lontoosta. Kesäkuun 9. p:nä
lausuin jäähyväiseni varakuninkaalle ja hänen nuorimmalle
tyttärellensä, jotka halusivat ratsastaa Mashrobaan ollakseen siellä
sunnuntaita. En voi kuvata tätä eroamista, niin lämmin ja sydämellinen
se oli. Lordi Minto toivotti, että minulle kaiken uhalla onnistuisi
hankkeeni, ja häntä ilahutti toivo saada vielä kerran tavata minut
Intiassa. Minulle ei ollut mahdollista ilmaista eronhetkenä sieluni
kaikkea tulvivaa kiitollisuutta. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa minua
auttaakseen ja itse antautunut ikävyyksiin minun tähteni. Hän oli
ryhtynyt käsiksi elämänkohtalooni aivan erikoisella tavalla, ja minä
tiesin myös, että olin hänessä voittanut itselleni ainiaaksi ystävän.
Sunnuntai-aamuna läksivät myöskin lady Minto ja hänen molemmat
vanhemmat tyttärensä Mashrobaan, ja minä lausuin heille viimeiset
hyvästelyni, kiittäen siitä rajattomasta vieraanvaraisuudesta, jota
olin saanut osakseni varakuninkaallisessa palatsissa.
Kun sitte jälleen astuin huoneeseeni, tuntui kuninkaallinen palatsi
minusta kuolleelta ja autiolta, enkä enää saanut rauhaa pitempään
jääpymiseen. Sulloin tavarani matkavalmiiksi, riensin kaupunkiin, tein
kiireesti pari hyvästelykäyntiä, annoin määräykset runsaista
matkatarpeistani ja olin pian varustettu lähtöön. Kolmantenatoista
päivänä tapahtui lähtö. Kolmetoista-luvulla on tässä matkassa
jonkunmoinen osa; marraskuun 13. p:nä jätin Trapetsuntin Mustanmeren
rannikolla, joulukuun 13. saavuin Teheraniin, Persian pääkaupunkiin, ja
kesäkuun 13. matkustin Simlasta; mutta minä en ollut taikauskoinen!
Younghusband oli ensimäinen toivottamassa minut tervetulleeksi, ja hän
viimeisenä minut hyvästeli; minun piti piakkoin jälleen tavata hänet
Srinagarissa. Sitte porhalsi juna jälleen noiden sadankahden tunnelin
läpi alaspäin. Eräästä mutkasta näin vielä kerran varakuninkaallisen
palatsin ylpeine tornineen ja korkeine muurineen, paikan johon liittyi
monta iloista muistoa ja rauennutta toivetta.
Toinen luku.
Lehin lie.
Manuel oli veikeä mies. Hän oli madrasilainen hindu, pienoinen siro ja
musta, puhui hyvää englantia ja oli vanhempinensa kääntynyt
roomankatoliseen uskoon. Hän oli viime hetkessä pistäytynyt luokseni
valtainen kimppu todistuksia kainalossa ja julistanut terhakasti: "Jos
herra aikoo tehdä pitkän matkan, niin Herra tarvitsee kokkia, ja minä
osaan keittää." Hänen todistuksiinsa vilkaisematta otin hänet
palvelukseeni. Hän käyttäytyi hyvin, oli rehellinen ja tuotti minulle
enemmän iloa kuin närkästystä. Hänen pahin kepposensa oli hävitä
salaperäisellä tavalla Tibetissä, minun tähän hetkeen saakka
kuulemattani hänestä sen enempää.
Istuimme osastossamme sulloutuneina kuin sillit tynnyrissä. Ilma kävi
yhä kuumemmaksi; ylängön ihanasta viileydestä jouduimme jälleen Intian
tasangoilta nousevaan painostavaan helteesen. Kalkan, Umbalan ja
Lahoren kautta kulki matka Ravalpindiin, missä yövyin mukiinmenevään
hotelliin. Mutta huone oli hiostava ja tunkainen, ja vaikka punka,
laesta riippuva iso viuhka, oli kaiken yötä liikkeessä, niin tekivät
hyttyset silti sangen tungettelevia vierailuja vuoteeseeni.
Kesäkuun 15. p:nä saapui hotellin eteen tonga ja kolme ekkaa;
edelliseen asetuin minä, jälkimmäiseen köytimme tavarat ja -- Manuelin.
Kohtisuoraan käy tie vehmaitten lehtokujien lomassa vuoriston juurelle.
Liikenne on vilkas: karavaaneja, ratsastajia, vaeltajia ja
mieronkiertäjiä. Edessämme kuvautuvat Himalajan alemmat ylänteet ja
taampana sen korkeammat vuoret. Ovatko ne vihamielisten jumalain
tielleni kasaamia muureja vai seisovatko ne tuolla tuloani odotellen?
Malepurin tuolla puolen pistäikse kahden rivakan hevosen vetämä tonga
ensimäisten kunnaitten rakoon, missä rehevä kasvisto hohtaa vaalein ja
tummin vivahduksin; tie polvittelee niiden suojassa, matkaaja ilahtuu
saatuansa jättää taaksensa tasangon paahteen. Aurinko kyllä tosin vielä
polttelee, sillä ilma on kirkas eikä lounasmonsunin pilviröykkiöstä
vielä ole ensimäisiäkään airueita näkyvissä. Niin sivuutamme
pysähdysaseman toisensa perästä. Useasti täytyy meidän edetä hitaasti,
sillä vastaamme tulee suurina kulkueina khaki-univormuihin puettuja
alkuasukassotureita muona- ja työkaluvankkureineen, joita kutakin
vetämässä on muulipari -- miten halusta olisinkaan omistanut tusinan
noita sitkeitä juhtia! Raikkaat tuulet puhaltelevat vastaamme ja
lehtimetsään ilmestyy havupuita. Jätämme taaksemme Murreen kesäaseman,
ja nyt sukeltavat näkyviin Gulmargin lumihuippuiset vuoret. Murreen
luona solatie lähtee kulkemaan jälleen alaspäin. Vandin takana
saavutamme Jehlumin oikean äyrään, mutta virta on vielä syvällä
allamme; maisema on viehättävä ja suuremmoisen komeine taustoineen
mahdoton kuvata. Yhä syvemmä painautuu tie, etenemme ihan virran
varteen ja jäämme yöksi "dakbungalow'iin", Kohalan majataloon.
Seuraavana päivänä kuljemme sillan toisella puolella verkalleen ylös
vasemman rannan rinteitä. Aamu on säihkyvän kaunis, kunnaitten
niukanlaisestakin kasvullisuudesta lähtee hieno kesäinen tuoksu.
Vasemmalla kohisee joki, useasti valkeana vaahdoten, mutta kuohu kohtaa
korviamme ainoastaan silloin kun levähdämme; muulloin sen voittaa
tongan ratina kovalla maalla. Jännittyneellä huomiolla tulee
seuranneeksi näkyjen vaihtelua tässä ihmeellisessä seudussa. Tie
lävistää joitakuita vuoriston haaranteitä leveinä holvattuina
tunneleina. Viimeinen näistä on pisin ja ammottaa vastaamme kuin musta
vuoren onkalo. Sen sisustassa huokuu ihana viileys; merkkitorven lyhyet
varotustörähdykset kajahtavat soinnukkaasti vuoren uumenista.
Guhrissa nautitaan dakbungalowissa aamiainen ja levähdetään
neljännestunti mukavassa nojatuolissa kuistilla. Siellä olin neljä
vuotta takaperin viettänyt unohtumattoman hetken Sir Robert ja lady
Harveyn seurassa. Samoissa poppeleissa, jalavissa ja halavissa humisi
tuuli tänään kuin silloinkin. Mieleni kävi kaihoksivan alakuloiseksi;
silloin oli minulla suuri matka takanani, nyt näytti minusta
tulevaisuus tavattoman synkältä! Edessäni kohoaa kuin taustan
koristuksena oikeanpuoleisen laaksonkaltaan metsäisten vuorten
pehmeästi pyöristäytynyt, mutta jyrkkä ulkonema, ja syvällä pohjukassa
on virran molemmilla rannoilla Guhrin kylä. Ilma on lauha, johtaen
unelmoimaan ijäistä kevättä ja unohtamaan huolensa.
Tjinarin takana kohoaa jälleen kallioseinämillä korkearunkoisia
havupuita. Ajurini, joka puhuu persiankieltä, osottaa valtavaa
kivenlohkaretta, joka on painunut tien pientareeseen; se oli
vierähtänyt alas kymmenen päivää takaperin, surmaten miehen ja kaksi
hevosta. Vaarallisiin paikkoihin, missä on vieremiä peljättävissä, on
pystytetty pieniä valkeita lippuja. Vuoristomaisema käy yhä
kolkommaksi, ja illan syvistä varjoista pistäikse sen jyrkät
reunapiirteet vain selvemmin esille. Sivuutamme Urin ja Rampurin ja
kuljemme usein tiheätä metsää. Baramulaan saapuessamme olemme 14
tunnissa taivaltaneet 171 km.