Luonnonihana seutu Kreikassa. Klassillisia raunioita pilkoittaa
laakeri- ja myrttilehdoissa. On joo aamu tai ilta, sillä ruusuinen
hohde lepattaa esineillä. Don Juan istuu kaatuneetta patsaalla
ja vetää kelloaan.
Ma seison, oikeammin: istun tässä
Päämäärästä, mi määrän multa vie.
Sydämen hiljaisessa sykinnässä
Ja kuulen kumman kuiskeen — mitä lie!
En kauvan sitä viivy miettimässä,
Mä tiedän: loppuu multa elon tie —
Jo kantapäätäin kuolo koskettaapi,
Waan kauvan sydänt' etsiä se saapi.
Mä sentään tässä ehkä ehdin vielä
Elolle jättää hellän hyvästin.
On kaikkeen tyydyttävä maailman tiellä,
Ja kuolo kuuluu osiin parhaihin —
Siis miksi miettiä, mi kohtaa siellä,
Tuoss' seurassa, joss' oon ma piankin!
Se lienee ahnas — no, niin ihmisetkin,
Syö toisiansa elämässä netkin.
"Tää elo elettäköön loppuuns' asti."
Ken lausui sen, hän oli viisas mies.
Me tyhmyydessä aivan varmimmasti
Wiel' lentää saamme — luudilla kenties!
Jo Eeva tuumi — huomas joutuisasti
Myös Adam sen —: on elo lemmen lies.
Don Juan ei lie ainut näillä mailla,
Ken aatteleepi aivan sillä lailla.
Tuo lause kaunihina mulle kaikaa
Nyt juuri, kuolo kun on edessäin.
On taivaankaaressa tuon lauseen taikaa
— Kaks' joutsenta, kas lentää poiespäin! —
Se kukist', aaltoloista kaiken aikaa
Minulle soi — ei kiedo sydäntäin
Se enää: nyt jo ajat nuo on poissa,
Kuin Julia, Haidie kuolon kammitsoissa.
Jää hyväst', aurinko! — Kas, luonto loistaa
Nyt muistan hohteess' ympärillä mun.
Ja päivän kultahehkun pilvet toistaa.
Takana patsasrivin pirstotun
Kaarentuu metsä. Myrttejäkö? Ko'istaan
Lehahtaa kotka, päästää kirkaisun
Ja kiertää, kaartaa. Se sai hyvän haistin:
Kai aikoo ottaa Juanista paistin.
Ei mull' oo ystäviä, elämähän
Ei halua, ja pian kuolen pois.
Ken arvais, että valjuun varjoon tähän
Mies ylpein kätkettynä ollut ois!
Nopeaks' kyllä elo väitetähän,
Waan kenpä sentään uskoakaan vois:
Kun kevätnuorna vaivuin syliin armaan,
Niin nousin, päässäin lumet talven harmaan.
Oi nuoruus-aika, joka kuljet lentäin!
Sun miljoonin ma tavoin tyhjennin.
Jos taivaan sain tai helvetin, mä sentäin
Jok'ainoon riemun yksin painalsin.
Ma nautin naiset, yhdest' toiseen entäin,
Ma voitin kainon, kuuman, kylmänkin.
Ma taivahissa kaikiss' elämöitsin:
Ma ilakoin ja itkin, lemmin, öitsin.
Mun kalvastutti kuumain huulten tuli.
Ett' oon kuin syksyn lehti keltainen.
Ja valkosormiin kutrein kulta suli,
Sai vihdoin värin niiden kaltaisen,
Ja sydän hiljeni — — — — —
— — — — — — — — — —
Waan järki selkes, ja se tietää tahtoi,
Mi tarkoitus meill' oikein olla mahtoi!
Kun sydän kyltyi lemmen-leikkilöihin
— Se lääkärinsä käskyst' teki sen —
Niin pääni ryhtyi filosoofin töihin,
Ma hetkeks' istuin kirjain äärehen
Ja läksin sitten ulos, yksilöihin
Jakamaan viisautta tieteiden.
Ma jotain opin, sit' ei kieltää saata,
Kun opin: jaloin seistaan vasten maata.
Pahuuttaan verhoin ihmiskunta salaa,
Wikojaan filosoofin lauseihin.
Jok' aika neuvoo uutta paikka-palaa,
Mi muka korjaa puvun parhaimmin.
Waan uudet tuulet vaatii uutta alaa,
Ne repii taa» sen pieniin rääsyihin.
Näin ihmiskunnan pitkä tohtor'puku
Kun särkyy, paikkaa sitä uusi suku.
Muut olkoot valon kanssa sokkosilla,
Mua naurun-alaisuus se pelottaa.
Saat posket kalvaiksi sa suudelmilla,
Ja viisaus tummiksi sun silmäs saa.
Mi jäljell' on siis maailman asujilla?
Rukoilla, syntinsäkö tunnustaa?
anotaan: Kristuksessa elää voipi
Kuin mato, joka raatoon kiemuroipi.
Mut uskoon myöskin jotain tarvitahan,
Waan mitä? Herra ties, vaan minä en.
On usko hyvää, auttaa nukkumahan,
Luo loisteen kasvoin ympär' ryppyisten.
Ja tyhmyys kiertää aatoskuilun pahan,
Waan min' oon puuttehessa lahjan sen.
Niin kauvan elin, että tiedän kyllä:
On usko syntiin — kalvo kuplan yllä.
On kaunis oppi: "jalon tähden kuolla",
Tuo haaveilijain, jesuiittojen.
Saa tyhjää ilmaa, kunniata, tuolla.
Ja ruokahaku kasvaa kanssa sen.
He huutaa: ihmisyyttä aina puolla —
Ois ees se hyvän toivon arvoinen! —
Waan kuolla halua en laisinkahan
Wuoks' joukon suuri-suun ja suuri-mahan..
Wois haaveilija minust' ehkä tulla,
Jos jotain elon arvoist' tapaisin.
Jos koti, vaimo, lapsia ois mulla
Ja maa, niin niille kelpais kuollakin.
No, voisi luulla, tällä tuumailulla
Ma että jouduin turhiin juttuihin,
Näet mulla — kuten tietään maailmalla —
On vaimo, tenavia kaikkialla.
Parbleu! Käy kurttiisi ja kiroukset
Niin hyvin ranskaksi. Parbleu, mun saa
Jo epätoivoon mailman hassutukset,
Ma sotaan käyn. _Ykss, kaks_... ei, malttakaa,
Mun, ennenkuin nyt avaan tuonen ukset,
On vielä mietittävä. Eipä vaan
Mies urhokas saa — jos kuinka rimmit laukkaa! —
Kun leini sääriluita lyö ja haukkaa.
Siis jäljell' yksi on, kun sotisovat
Mä heitän: käydä rahaa keräämään.
Niin rauhattomat kullan orjat ovat;
Se saapi heidät toimeen heräämään,
Ja vaikka takana he moitteet kovat
Saa osakseen, niin edessä he tään
Tään kuulla saa, jos lähtisivät mihin:
"Me pyytäisimme herraa vekselihin!"
Kun vanhenemme, silloin tunnussana
On kulta — se se määrää puheetkin.
Kai pietään aurinkoa ihanana
Siks että se tuo mieleen — tukaatin.
Waan vanhat ahkeria kokoojana
Jos olleet on, niin nuorten käsihin
Kun rahat jää, ne menee sitä tietään:
Niill' iloitahan, kalaaseja pietään.
Ma vaikka kulta-aarteen koota voisin
Ja kuinka korkealle pääsisin,
Ja aarrettani kuinka vartioisin,
Niin hautahan, mi viereen luotihin,
Ma viimein kaatuisin ja — siinä oisin! —
Ja aarteistain jos jako kasvaiskin,
Mut protokollia vain siitä itää
Siis kunnes suurin roisto saa sen pitää!
Waan jos ma runoilemaan rupeaisin?
Kai ruumistani pukis laakerit!
Ma pilkkaa niiltä kyllä varmaan saisin,
Joidenka runot on kuin — sipulit
Yleisön nenän alla. Miehin, naisin
Näet suodaan kiitoslauseet kaunihit
Wain kiiltokultasille. — Runonluku
On yleisöllemme vain juhlapuku.
Oi, sydämestä rikkiraastetusta
Esihin tuska, pilkka tulla sais,
Ja siihen, miss' ois synti, murhe musta,
Se maan ja tähdet, taivaan hautoais,
Ei säälis uskoa, ei luottamusta.
Sen käsiin viattomuus murskattais...
Käsittämättän' jo kaikki jääpi,
Ja tyhjyys mulle ilkkuin irvistääpi.