Viipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448
maakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen
ja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin
noiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi
liikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä
Hämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja
rälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan
iloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa
asesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi
talonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren
tammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta
kuunnellessa.
Pöydän päässä istui Kaarlo-marski itse puheenjohtajana ja ratkaisi,
molemminpuoliset väitteet kuunneltuaan, lautakunnan avulla kaikki
yksityiskohdat varmasti ja selvästi. Jo olikin tuo pitkä rajakirja
kohta kohdaltaan tarkastettu, ja marski kysyi nyt juhlallisesti
kokoontuneelta rahvaalta:
-- Onko kaikilla nyt tieto siitä, miten tämän rajan tulee kulkea?
-- On, vastasi yksiäänisesti koko huoneentäyteinen väkeä.
-- Esittäköön valituksensa nyt vielä se, kenellä valittamista on,
sittemmin se on myöhää.
Ei kuulunut ääntäkään suuressa huoneessa. Ja marski kääntyi nyt hänen
kirjurinaan toimivan linnan alavoudin puoleen, virkahtaen:
-- Henrikki Tuomaanpoika, lue vielä kertaan rahvaalle tämä rajakirja,
nyt siihen ei enää saa jäädä mitään epäselvää eikä hataraa.
Hataraksi oli näet monin paikoin vielä jäänyt sen edellisen
rajankäynnin tulos, jota Olavi Niilonpoika Tavast oli johtanut, se oli
nyt lähes kuuden vuoden perästä ollut parsittava ja korjattava. Jo
tuolta kesäiseltä rajankäyntiretkeltä olivat sekä savolaiset että
hämäläiset tyytymättöminä palanneet, ja kun sitten maakäräjät oli
pidetty Hollolassa rajakirjan vahvistamista varten, väittivät molempain
heimojen edustajat käytyä rajaa vääräksi, -- se ei ollut tarkka, eikä
sitä kesäretkellä tarkaksi saakaan, sanoivat he. Ja käytäntö oli pian
todistanut, että näissä väitteissä oli perää. Jo ensimmäisinä kesinä,
kun molemmilta puolin oli sulassa sovinnossa uudella vauhdilla
takamaille pyyntiin riennetty, oli heti riitoja syntynyt pyyntimiesten
välillä. Ja niiden kesken, jotka nyt asettuivat vakinaisiksi
uudisasukkaiksi takamaille, kesti noita riitoja ja rettelöitä,
suuttumusta ja katkeruutta, alituiseen. Kumman olivat apajat ja
kaskirinteet selillä ja saloilla, joissa pyykkipatsaita oli harvassa?
Siitä tingattiin, ja itse patsaista väitti milloin hämäläinen, että se
oli tuotu hänen oravimailleen, milloin taas savolainen, että se häneltä
vei kalaisen kosken. Koetettiinhan siinä sovitellakin, mutta jo syntyi
eräänä syksynä muutamassa riitasalmessa verinen kahakka, -- vanhoihin
tappelutemppuihin oli siten ollut lopulta turvauduttava, suru ja
sydäntyminen oli suuri molemmin puolin.
Mutta silloin oli hiihtänyt miehiä sekä Sysikorvesta että Savilahdesta
Vahvajärvelle, Laurin uudispirtille, huolestuneina neuvottelemaan,
miten tuo tuho olisi korjattava. Auliisti oli Lauri katkaissut talviset
loukkuretkensä ja hirvenajonsa ja ruvennut riiteleväin heimojen
sovintomieheksi. Hän oli parin erämiehen seuraamana taas käynyt Kaarlo
Knuutinpojan pakinoilla, joka oli määrännyt uuden rajantarkastuksen
talvella, suksikelillä, tapahtuvaksi. Ja kuusi Pohjanmaan miestä oli
sen johdosta uudelleen hiihtänyt tuon pitkän korpitaipaleen ja
oikaissut ja tarkemmaksi määrännyt rajan. Tämän rajantarkastuksen
tulokset ne olivat nyt vahvistettavina niillä maakuntakäräjillä, jotka
marski huhtikuun lopulle 1448 oli kutsunut kokoon Viipuriin ja joita
linnan asesalissa nyt parhaillaan pidettiin.
Linnan alivouti Henrikki Tuomaanpoika -- Karmalan Heino -- luki nyt
harvakseen äsken lopullisesti valmistuneen, uuden rajakirjan, ja hänen
vaijettuaan virkkoi taas marski:
-- Tämä raja siis nyt kestää ikuisiksi ajoiksi. Nyt sen lautamiehet
allekirjoittavat, ja silloin onkin tämä tärkeä toimitus päättynyt.
Kirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan
jäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan
puumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet
nimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti
niitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät
poronvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo
Knuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille
annettaviin rajakirjakappaleisiin, -- toimituksen jälkeen oli hän
sitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen
rahvaan juhla-aterialle linnaansa.
Mutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun
Juuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona
piirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki,
ja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta
ratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän
marskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:
-- Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin
linnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta
Tukholmasta.
Niin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen
kirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, -- rihmain päät oli
vahvoilla vahasineteillä lukittu.
-- Tulet suoraan Turusta, niinkö? -- kysyi marski, aavistaen heti tämän
viestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.
-- Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin
venheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on
minua paljon viivyttänyt.
-- Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta
täällä, palaan kun joudun.
Niin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään
kerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja
asuinhuoneiksi komeasti sisustettu.
Lautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa
toimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.
Siellä nyt juttusille käytiin. Lauri, "Vahvajärven lautamies", joka
nykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä
piirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, -- vähän
olivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata:
Heino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo
kertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin
permannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä
nopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki
luonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli
juttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas
pirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse
olivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies,
kertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he
Laurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä
päivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion
pesäänsä.
-- Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? -- niin uteli Heino
syntymäkotinsa oloja.
-- Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti
äitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä
pyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat,
mutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään
heitti.
Heino kyseli yhä lisiä kuulumisia.
-- Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo
terveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen
emännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten
kanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa,
niin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä
maahan kannettiin.
-- Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?
-- Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi,
mutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden
lappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen
ampuneen.
-- Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja,
virkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.
-- En tiedä, mikä olen, -- minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi
uskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun
savolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut
sovitetuksi.
-- Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä,
joka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa
pysyä?
-- Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä
haastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset
olemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni
hänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.
-- Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi
naureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle.
-- Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.
-- Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.
-- Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta
sotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin,
kyllä sen muistan... Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa
katselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!
-- Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan
vieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin
me Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.
-- Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta
etpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!
He kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos
asesalista ja laskeusivat linnanpihalle.
Kuusi vuotta oli kulunut, -- se näkyikin Laurista; hän oli niiltä
ajoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt
vaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi
polttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja
kovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva
katse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi -- se oli metsämiehen
katse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen
vasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä
varreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin
suku-uros ainakin, -- hänessä oli nyt vielä entistä enemmän
ukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan
Heino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja
jäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat
kuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään
kalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä
muurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin
entistään hiotummalta, -- vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet
vaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan
sijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.
Heino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta
kivirakennusta.
-- Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen
Kristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä
talossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.
-- Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, --
vaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.
-- Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole
tapa linnanrouvain liikkua.
Heino pani pienen painon "rouva" sanaan, sillä eipä hän olisi
suonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn
Degenin tytärtä hänen "eukokseen" maininnut. Mutta sitä eroa ei
salon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä
tuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin
herraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi,
että Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä
suosiossa, -- siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan
virkahti:
-- Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven
rannalta?
-- En enää...
Olavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli
ollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit
parastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen
talvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita
Kaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä
puutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli
punaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan
Suomen järvistä saanut.
-- Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin...
-- Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino
naurahtaen.
-- Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi
Lauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja
puistoon pystytettyjä koristepatsaita. -- Eikä ne huvit vähiä maksa!
-- Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä
uusia rakennetaan! -- Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi
kokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen
ilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti
jäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja
köysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.
Ulkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen
äyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen,
mistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän
lähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle
laskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin
vankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.
-- Haen tästä sitä entistä asuntoamme, virkkoi Paavo saapuville
serkuksille, -- eikö täällä Viipurissa enää tyrmiä tarvitakaan?
-- Ne ovat nyt Olavintornin pohjalla, kertoi Heino, -- mutta autioina
ne ovat enimmäkseen marskin aikana olleet.
Linnanpihalla löivät aatelisten vieraiden asepalvelijat painia. Pihan
reunamille oli nyt rakennettu oikeat katsomot, joista marskin
vieraineen talvisin oli tapana katsella huovien hurjia asetansseja ja
hyppyjä palavain nuotioiden yli taikka nuorten ritaripoikain
esteratsastuksia.
Painijain ohi nousivat nyt kävelijät kolmisin takaisin Olavintorniin,
sen vaakunasaliin, mistä Krister-herra ennen tulikuuman, nokisen
takkansa äärestä tiuski asiamiehilleen. Mutta eivät todella tunteneet
erämiehet sitä enää entisekseen, -- tuo kolakka huone oli heistä nyt
niin valoisa ja suuri. Kirkas lasi oli näet nyt noiden korkealla
katonrajassa olevain ikkuna-aukkojen peittona, joita ennen peitti vain
juoksulauta tai öljytty kangas, ja valtoinaan pääsi nyt keväinen päivä
valaisemaan noita kuvallisilla kangasverhoilla peitettyjä seiniä.
-- Onpas siinä komeutta, virkahti Lauri, viitaten siihen peräseinään,
josta kerran Krister-vainajan vaakunakilpi oli Pääsiäisyönä pudota
romahtanut. Sukukuvien kupeille oli äsken näet marskin varuspuvut ja
asekokoelmat ryhmitetty ja riippui siinä asenaulassa marskin miekkakin,
jota linnanherra ei näinä rauhaisina aikoina vyöllään kantanut.
Siinä heidän katsellessaan juolahti äkkiä Heinon muistoon tarinan
katkelma, jonka hän kerran Turun linnassa oli sattumalta kuullut ...
tarina marskin miekan taiasta. Hän paljasti sen huotrasta. Mutta
myöskin talonpojat olivat marskin miekkaa katselemaan lähestyneet ja
Savon miehen silmä oli heti terävästi tarttunut niihin merkkeihin,
jotka miekan kamaraan oli taottu. Ja yhtäkkiä hän innostuen virkkoi:
-- Siinä ovat kamarassa karjalaisen velhon merkit!
Hämmästyneenä katsahti häneen Heino ja lausui:
-- Niin, se on karjalaisen raution takoma. Mutta mistä sen sinä tiesit?
-- Minussa on sepänvikaa minussakin, rautio oli isänikin ja hän oli
Karjalasta kotoisin. Noita merkkejä olen paljon nähnyt, sellaisilla oli
seppien siellä ennen tapana takomansa loihtia ja karaista.
-- Ja mitä nuo koukerot tuossa sitten merkitsevät? kysyi Heino, vaivoin
hilliten uteliaisuuttaan.
-- Siinä on vain yksi merkki, vastasi Paavo, tarkalleen kamaraa
katsellen. -- Se on suku-urhon merkki, päällikön...
-- Kuninkaan! Onko tämä siis ollut jonkun ruhtinaan miekka?
-- Jos lie vain siksi aiottu. Miksi niin? -- Huvikseni vain kyselen...
Heino jäi pitkäksi kotvaksi siihen paikkaan seisomaan, marskin puoleksi
paljastettu miekka kädessään. Hänen teki mielensä rientää suoraa päätä
marskille kertomaan tuosta sydänmaanmiehen selityksestä, mutta samassa
täytyi hänen kiireesti ripustaa miekka naulaan takaisin. Asehuoneesta
näet kuului juoksua ja hälinää, ja nuori asepalvelija ilmestyi ovelle
ilmoittamaan:
-- Marski kutsuu voutia puheilleen.
Miehet siirtyivät asesaliin, missä niin aateliset kuin talonpojatkin
nyt pienissä parvissa supattelivat. Tärkeitä uutisia oli airut tuonut
mukanaan, se jo tunnettiin, mutta mitä nuo hänen tuomansa suuret
kirjeet olivat sisältäneet, sitä ei vielä kukaan tiennyt. Pitkin
harppauksin kiirehti Heino yläkerrokseen linnanherran kutsua
noudattamaan ja kuulemaan noita kaukaisia viestejä.
Korkeaselkäiseen nojatuoliinsa vaipuneena istui siellä Kaarlo
Knuutinpoika yksin, suuri sinettikirje edessään pöydällä, toinen
pienempi kirje levällään polvella. Hän näytti siinä liikkumatta
lepäävän niinkuin puolinukuksissaan. Mutta hänen kasvonsa eivät olleet
nukkujan kasvot, ne väreilivät päinvastoin erinomaista eloisuutta,
kuvastaen miehen sisässä vaihtelevia mielialoja, ja hänen katseissaan,
jotka ikäänkuin hyväillen hivelivät polvella olevaa kirjettä, oli oudon
terävä loiste. Heinon astuttua huoneeseen kohahti marski nojatuolistaan
ja virkkoi vilkkaasti:
-- Onko mitattu jäitten paksuutta? Milloin voimme laivoilla merelle
päästä?
Heino oli luullut asian koskevan aivan toisia kysymyksiä ja vastasi
melkein pettyneenä:
-- Lujat ovat vielä jäät, ei ole tullut sadetta koko kevännä, ja talvi
oli kova. Kuluu ainakin viikko, toista, ennenkuin laivaliike aukenee
Viipuriin.
-- Viikko, toista! Se on kokonainen iankaikkisuus hetkellä, jolloin
meidän pitäisi heti, tuossa paikassa, päästä aukeille vesille! --
Maltitonna käveli marski lattian poikki, nousi ikkunakohokkeelle ja
silmäili ulos päivänpaisteiselle lahdelle, joka vielä valkoisena
kimalteli tiukassa lumi- ja jääpeitteessään. Ja kuin itsekseen hän
siinä puhui: -- Ensi kerranpa tunnen nyt tämän Viipurin linnan
vankilakseni, karkoituspaikakseni, johon mies on sidottu käsistään ja
jaloistaan -- jääkahleilla!
Heino kuunteli ääneti tuota marskille outoa kärsimättömyydenpurkausta,
jonka hän arvasi johtuvan äsken saapuneista kirjeistä, mutta hän ei
uskaltanut tyydyttää uteliaisuuttaan kysymällä, mitä viestejä airut oli
tuonut. Mutta tuokion kuluttua kääntyi marski voutinsa puoleen
virkahtaen tyynesti:
-- Lähetä heti kaikki, jotka linnasta joutavat, korjaamaan koko
laivasto purjehduskuntoon. Mutta malta... Se ei riitä sellaisenaan,
meidän täytyy saada mukaamme tuhat miestä ja hevosta.
-- Kyllä Viipurista laivoja saamme, virkahti Heino rohkaisevasti.
-- Niin, välimme ovat hyvät porvariston kanssa. Käske appesi,
pormestarin, hankkia meille pari kaunista laivaa lisäksi, -- vaakunani
on perään maalattava. Tykit sijoitetaan laivoihin.
-- Entä miehistö, saako se uudet asepuvut, -- purjehditaanko itään vai
länteen?
Näin koetti Heino kautta rantain päästä marskin aikeiden perille. Joka
kevät oli Kaarlo Knuutinpojan tapana tehdä laivastollaan retki
Suomenlahdelle, milloin kurittamaan Eerikki Pommerilaisen merirosvoja,
milloin Inkerin rannalle jäähdyttämään Novgorodin härnäävää
esiintymistä, milloin taas Rääveliin tervehtimään kalparitarien
suurmestaria tai Raaseporiin vierailemaan juron setänsä luo. Kun itään
purjehdittiin, silloin kelpasi miehistölle kotoinen arkipuku, mutta
läntisille retkille pukeuduttiin komeaan juhla-asuun.
-- Uudet, uljaat puvut, huudahti marski vastaukseksi. -- Parhaat aseet,
kiiltävimmät varustukset! Sillä länteen nyt purjehditaan, kauas sinne
suureen, kaivattuun länteen, jossa on miehen toiminnan ja maineen
paikka, -- siellä nyt miehen kuntoa kysytään!
Heinokin sävähti innostuksiinsa isännän lauseista, vaikkei hän vielä
matkan varsinaista aihetta tarkemmin tuntenutkaan, ja hän kääntyi jo
lähteäkseen toimittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Mutta marski
pidätti hänet:
-- Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä
Tukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin
sinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.
He laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan
vaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki
salin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, -- se oli hänestä
vähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä
liikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti
hän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja
hän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva
päivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se
hohde itse kylmästä raudasta ... puhuiko taas Tord Rörikinpojan
miekka...?
Mutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän
ei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien
selitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui
hiukan arasti:
-- Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien
merkityksen.
Ja kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:
-- He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit
näki.
Edelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään
piilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan
ankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:
-- Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?
-- Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän...
-- Ja se tietää mitä?
-- Kuningasta!
Taas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen,
mikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta
hän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.
Marski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa
katsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen
sydämessään ja hän puheli hiljaa:
-- Ehkäpä. Mutta omituista... Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen
sydänkorvessa karaistu!
Mutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen
lumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi
hänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen
tiukempaan ja virkkoi:
-- Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen
tulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!
Kylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti
selkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta
rahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta
kysymyksiinsä: "Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?" ettei
hiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin
ääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:
-- Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset,
pienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat
valtakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.
Ja saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä
äänensävyllä:
-- Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.
Se sana laukaisi tuon odottavan jännityksen, se sai aatelisherrat
hypähtämään istuimiltaan, ja talonpoikain joukosta kuului kohta
hillittyjä huudahduksia:
-- Kuningas kuollut!
-- Maa on siis hallitsijatta!
Mutta marski jatkoi -- kylmänä, tyynenä, talttuneena -- puhettaan:
-- Valtaneuvokset kokoontuvat pian Tukholmassa maan hallituksesta
päättämään, ja meitä on kutsuttu niihin neuvotteluihin. Siksi saatte te
nyt palata kotiinne. Joko on lautakunta allekirjoittanut erämaan
rajakirjan?
Heino kiirehti vastaamaan:
-- Jo. Puuttuu vain teidän nimikirjoituksenne, marski.
-- Siispä sen piirrän.
Ja hän veti pergamentit luokseen ja tarttui hanhensulkaan. Mutta äkkiä
hän pysäytti kätensä, uusi mielijohde oli hänen aivoihinsa iskenyt. Hän
lausui:
-- En allekirjoita rajakirjaa täällä, teen sen vasta Tukholmassa, -- se
tehoo siten paremmin.
Lautakunta ei ymmärtänyt, miksi marski tämän suurella vaivalla laaditun
rajakirjan vahvistamisen lykkäsi näin epämääräiseen tulevaisuuteen, ja
aatelisetkin arvelivat tuota hänen päätöstään joksikin oikuksi. Mutta
marski lisäsi:
-- Sekä Savon että Hämeen miehet valitsevat nyt edustajansa, kolme
kukin, jotka seuraavat meitä Tukholmaan ja sieltä palatessaan tuovat
rajakirjat mukanaan. Siellä ehkä nyt Suomen talonpoikiakin tarvitaan.
-- Ja Heinon puoleen kääntyen käski hän: -- Ota rajakirjat mukaasi
Tukholmaan, vouti, vaadin ne sinulta siellä sillä hetkellä, jonka
sopivaksi näen.
Eikä ollut suuressa asesalissa kuin yksi mies, joka Kaarlo Knuutinpojan
ajatusten lentoa tällä hetkellä saattoi seurata ja joka arvasi hänen
tällä lykkäyksellä tarkoittavan: "Viipurin linnanherrana en enää näitä
asiakirjoja allekirjoita, sen teen pian kuninkaana, -- silloin ne
tehoovat paremmin!" Sillä värettäkään siitä, mitä hänen sydämessään
liikkui ja liekitsi, ei marski näkyville laskenut, ei pikaisinkaan
kasvojenilme eikä käden malttamaton liike ilmaissut sitä intohimon ja
kunnianjanon polttoa, joka häntä kalvoi, kun hän siinä toimituksen
päätyttyä rauhallisesti tarinoi aatelisherrain kanssa. Heino yksin
juoksujensa lomitse syrjäsilmällä seurasi marskin askeleita, kun tämä
tuon tuostakin astui asesalin ikkunasta silmäilemään ulos jäisille
selille taikka kun hän kutsutti saksalaisen kyökkimestarinsa puheilleen
ja hänelle komensi:
-- Nyt kanna kellarista esiin viinilekkerit vanhimmat ja parhaat, niitä
ei sinun enää säästää tarvitse, sinä itara kellarikarhu!
-- Vanhimmat reiniläisetkö nyt talonpoikaispitoihin? kuului mestari
moittien ja vastustellen väittävän. Mutta marski taputti häntä olalle
ja vakuutti:
-- Sekä reiniläiset että espanjalaiset, -- lyö vain tapit auki minun
vastuullani. Nyt vietetään jymyjuhlat, kuuletko mestari, ehkä viimeisen
kerran Viipurissa!
Hetken kuluttua hyökkäsikin jo valkopukuinen kyökkipäällikkö
palvelijalaumoineen sisään kattamaan pöydät herroille vaakunasaliin ja
talonpojille, kaupungin porvareille ja linnaväelle suureen asesaliin.
Ja melkein kärsivän näköisenä kantoi kellarikarhu molempain huoneiden
nurkkiin nuo juhlalliset, kauan säästetyt tynnyrit; hän olisi tahtonut
säästää niitä vieläkin, mutta linnanherraa täytyi totella.
Surulla ei siten Kaarlo Knuutinpojan linnassa valmistauduttu kuninkaan
kuolinviestiä viettämään. Jäykät olivat olleet koko ajan tuon vieraan,
sanapattoisen kuninkaan, Kristoffer Baijerilaisen ja Kaarlo-marskin
välit, joka viimemainittu oli hallinnut "Viipurilaista valtakuntaansa"
tuosta Juutinmaalla majailevasta kuninkaasta aivan välittämättä. Suomen
aatelisto, jopa kansakin, oli myös tiennyt mahdollisimman vähän nyt
manalle menneestä hallitsijastaan, joka ei ollut koskaan Suomessa
käynyt, ja jonka he vain tunsivat itaraksi herraksi, joka vaati
itselleen hyvittäjäiset jokaisesta myöntämästään läänityksestä.
Suomalaisille oli heidän suosittu marskinsa ollut varsinainen
hallitusmies, -- hänenhän olisi pitänyt olla kuninkaanakin!
Mielenkiinnolla keräytyivät maakäräjäin loputtua Suomen aateliset,
jotka osaksi näiden käräjäin johdosta olivat Viipuriin saapuneet,
osaksi siellä muutenkin asemiehinä majailivat, nyt marskin ympärille
tarkempia valtakunnanuutisia kuulemaan. Kärkkäimpiä kyselemään oli
hänen nuori orpanansa Tord Bonde, Raaseporin äkäisen herran
uljasmielinen poika, ja hänen vävynsä Eerikki Eerikinpoika
Gyllenstjerna, jonka häitä marskin tyttären kanssa oli pari vuotta
sitten komeasti Bonden ruotsalaisilla tiloilla vietetty. Nämä molemmat
ylhäiset ritarit pitivät asuntoa marskin hovissa ja tiesivät kohtalonsa
riippuvan hänen kohtalostaan. Heille marski nyt kertoi, että
Kristoffer-kuningas oli kuollut jo talvella, vaikka kelirikon vuoksi
siitä sanoma Viipuriin nyt vasta keväällä kerkesi. Tanskalaisliiton
ystävät Ruotsissa -- nuo Kaarlolle vihamieliset ylimykset, jotka tämän
liiton avulla itse tahtoivat maan ohjaksissa pysyä -- olivat silloin
talvella Jönköpingissä asettaneet väliaikaisen haalituksen Ruotsiin,
s.o. he olivat itse tuon hallituksen muodostaneet.
-- Siis Pentti ja Niilo Oxenstjerna? kysyi innoissaan marskin nuori
orpana.
-- Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan
tyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi
tunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua
Tukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.
-- Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki
Eerikinpoika. -- He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?
-- Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa
maan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti
taas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä,
mutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin
kauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton...
-- Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan,
veisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja
kohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa,
kotoista kuningasta.
Marski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen
toisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan
heille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen
kärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki
Akselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä
ratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt!
Mutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime
vuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet
kävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen,
rohkean miehen päähänsä nostaa.
Mutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin
kaksoisovet auki ja julisti:
-- Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu...
Kutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä
saapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa,
kalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan,
hengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten
porvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa
pitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa
laahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät
aatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin
mustakyntinen "muistikirjan pitäjäkin" ja nukkavieru koulumestari, --
alivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle
kutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa
vieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.
Kaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen
noudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt.
Vaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät
haarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa
iän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän
korkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja
Bitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja
sen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten
väliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen
pormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä
nuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille,
ja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, -- Kaarina-rouva
tahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja
kauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista
tuosta nuorten neitosten kehästä. -- Asesaliin olivat pöydät katetut
porvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat
pitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin
vaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt
sielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota
marski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.
Hanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu
suomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan
kuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt,
mutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt
sanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.
Marski oli aterian ajan istunut vaakunasalin pöydän päässä, iloisena
isäntänä vierailleen seuraa pitäen. Mutta hän muisti toisetkin
vieraansa, tempasi pöydältä hopeisen juomasarvensa ja meni juomaan
asesalissakin aterioivain menestykseksi. Ja talonpoikain pöytään hän
hetkeksi istahtikin ja Heino, joka tässä huoneessa isäntänä istui,
kuuli hänen Pouta-Paavoa puhuttelevan ja kyselevän karjalaisista
taikatavoista ja näki myöskin marskin kilistävän maljaa hänen
kasvinveljensä, Juuritaipaleen Laurin kanssa, jota hän kutsui
hämäläisten johtomiehenä Tukholman retkelle häntä seuraamaan. Silloin
kuului yhtäkkiä talonpoikain pöydästä karkea ääni, joka huusi:
-- Terve kuninkaaksemme, Kaarlo marski!
Se oli Pouta-Paavo, joka niin lämmenneenä huusi. Mutta
tähän yksinäiseen huutoon yhtyi kohta asesalin pöytäkunnasta
monikymmenkertainen ääni:
-- Terve kuninkaaksi sinä, talonpoikain ystävä!
-- Kaarlo Knuutinpojan me kuninkaaksemme huudamme!
Ja se huuto siirtyi asesalista vaakunasaliinkin, kaikilta kulmilta se
nyt kajahti. Aatelisetkin, jotka olivat kateellisia ja riitaisia
keskenään, kunnioittivat kuitenkin kaikki Kaarlo Knuutinpoikaa itseään
ylempänä, entisenä valtionhoitajana. Iltakauden he olivat tuosta
toiveestaan keskenään supatelleet, vaikkei itse sanaa ollut kukaan
huuliltaan ääneensä saanut. Kerrankin saattoivat sekä talonpojat että
aateliset nyt yhteen ääneen innostua:
-- Eläköön kuningas, Kaarlo kuningas!
Silmät paloivat nyt partasuumiehillä, jotka kauan olivat kaivanneet
kotoista kuningasta maahan --ja kukapa se voisi olla, ellei Kaarlo
Knuutinpoika! posket hehkuivat parrattomilla asemiehillä, jotka
maljojaan korkealle kohottivat. Ja tuo huuto ja huumaus kiskaisi
itsensä marskinkin hetkeksi huimaavaan pyörteeseensä, -- hän kuuli
noista äänekkäistä verkaviittain ja sarkatakkien riveistä, kuuli
rumpujenräminän ja huilujensoiton keskeltä tuon yhden ainoan, kauan
kaihoamansa huudon: "Eläköön kuningas!" Se oli hänestä onnen ja maineen
ja tulevaisten voittojen huumausta, hänen teki mieli edes hetkeksi
antautua hervotonna noiden suuruusunelmainsa ihanaan pyörteeseen.
Liikahtamatta hän lattialla seisoi, hopeasarvi kädessään, tuon melun
keskellä. Vasta kun hänen vävynsä tuli häntä siihen kädestä
onnittelemaan, vasta silloin hän ikäänkuin havahtui ja jyrkällä
kädenliikkeellä vaati äänettömyyttä. Tuokion kuluttua hän puhui
vakavasti, yleisen hiljaisuuden vallitessa:
-- Te huudatte esille sydämienne vilpitöntä toivoa, hyvät herrat ja
Suomen miehet, sen näen ja uskon, ja uskollisuuteenne aina luotan.
Mutta täällä ei ole paikka huutaa kuningasta, se tapahtuu toisaalla ja
tapahtuu sen mukaan, mitä maan onnen harkitaan vaativan. Siitä neuvosto
Tukholmassa pian neuvottelee ja herrainpäivät valitsevat sitten
kuninkaan ja siihen me kaikki alistumme. Meitäkin on nyt Suomesta
kutsuttu maan pääkaupunkiin näistä vakavista asioista neuvottelemaan,
-- tulkaa sinne, Suomen ritarit ja talonpojat, siellä huutakaa...! Minä
tunnen teidän mielenne laadun, ja tietäkää te, että sitä luottamusta,
jonka minuun panette, sitä en petä; valmis olen leikkiin käymään, jos
tarvitaan, ja teihin suomalaisiin silloin parhaan toivoni rakennan,
sillä minä tiedän, että te olette sanoissanne sitkeitä ja uskossanne
lujia. Yhteinen on nyt asiamme: me tahdomme Jumalan avulla karkoittaa
vieraan ikeen valtakunnasta ja masentaa sen kätyrit, -- jos tarvitaan,
niin taistelkaamme sen suuren asiamme puolesta yhdessä! Ja sillä
voimalla, minkä teidän kaikkien innostus meille antaa, on yrityksemme
onnistuva. Mutta huutakaamme ajallamme, ensin toimikaamme.
Näin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen
sanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta
hän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja
hiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan
tottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman,
jonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä
leikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:
-- Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan
tämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt
useammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna
käydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että
me toisiimme luottaen olemme lujia!
Taas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen
istuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat
ammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin
sankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain
tunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat,
yleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati
kuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi
siellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.
Vartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi
asesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat
säikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein
vitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan
miehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä
kertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin
silmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat
hyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat
olivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot... Hän oli taas ihmeensä
näyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen
suurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut
epäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen
syypää, ei -- kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! -- ja
innostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle
ääneensä onnea toivottamaan:
-- Jumalanäitikin on puolellasi, marski!
-- Hän tahtoo siunata retkesi!
Mutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja
perusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti,
kunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat
kantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen
huoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän
oli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata
riitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin
ääressä.
Mutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa
kunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo
aikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta
päätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä,
valaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja
laidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi.
Mutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä
valkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti
hänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa
keinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään,
vai ... vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus,
merenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän
rukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä
yönä...?
Melkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:
-- Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?
-- Näenpä kyllä, jäät siellä liikkuvat. Eilisestä puoleltapäivin on
puhaltanut navakka lounainen ja se näkyy jo saaneen rikki merijäät; se
ahtaa niitä nyt kaakkoista rantaa kohti.
-- Mutta siitähän pian meriliike aukenee?
-- Jos tätä tuulta kestää, voi väylä aueta muutamassa päivässä...
Olipa todellakin suopea Nikolaus hänen avukseen rientänyt, ajatteli
marski kiitollisessa mielessään. Meri aukenee, laivasto pääsee
kyntämään Suomenlahden ja Itämeren selkiä aina Tukholman linnan alle...
Ja päivänruskoinen tulevaisuus kirkastuneissa silmissään laskeusi
marski taas alas tuosta hänelle rakkaaksi käyneestä, uljaasta tornista,
josta hän niin usein pitkinä iltoina oli erämaan luontoa katsellut. Hän
kiirehti nyt makuuhuoneeseensa lepäämään huomisten töiden varalta.
Silloin oli vastaus lähetettävä sekä neuvostolle että Eerikki
Akselinpojalle, sen kutsukirjeen kirjoittajalle, vastaus varma ja
lyhyt:
-- Minä tulen!
Eihän se Pyhä Nikolaus ihan yhtenä yönä eikä päivänä hävittänyt pois
jäitä Viipurin väylältä, mutta ne päivät, jotka vielä kuluivat siihen,
kunnes meriliike pääsi alkamaan, tarvittiin hyvinkin laivojen
siistimiseen, miehistön varustamiseen, eväiden ja aseiden hankkimiseen.
Kiire oli ... voudit ajoivat kuin sukkulat linnan ja kaupungin väliä;
kiire oli, yötä päivää istuivat vaatteenneulojat työpöydillään; kiire
oli lähiseudun aatelisilla ja rälssimiehillä, jotka näinä päivinä
riensivät Viipuriin marskin retkelle mukaan päästäkseen, kiire oli
porvareillakin, jotka marskin sotajoukolle sen tarpeita hankkivat ja
tiesivät tältä isännältä hyvän tilin saavansa. Ne suomalaiset
talonpojat, jotka maakäräjiltä olivat Viipuriin jääneet, seuratakseen
marskia hänen Tukholman-matkalleen, katselivat ihmetellen tätä joka
taholla kiehuvaa toimeliaisuutta, ja milteipä jo matkakuume heihinkin
tarttui. Kasvinveljeään ei Lauri näinä päivinä ehtinyt paljoa
näkemäänkään; ainoastaan ohimennen Heino kerran portista ratsastaessaan
hänelle suhkaisemaan ehti:
-- Laivoilla tavataan ja sitten Tukholmassa!
-- Tuletko mukaan sinäkin, -- kuka linnanvoudiksi jää?
-- Saa Degen-ukko palata kaupungista linnaan, minä tahdon olla
kuninkaanvaalissa mukana minäkin.
Jopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät
olivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä
satamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat
merkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta
suven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja
kuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään
myöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut
uteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo
Knuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin
sieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan
mastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana
ratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet
haarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin
sotaan lähteäkseen, -- eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä
oli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.
Taas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu,
taas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit
naisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle
jäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin,
sillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa
johdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen
turvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia,
kiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään
toivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt
oli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun
täyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:
-- Tervennä lähde!
-- Lähde kuninkaaksi!
Ja kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen
hyvästelivät, lausuivat he:
-- Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin
kaupunkia!
-- Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, -- luja on välillämme
ystävyyden side.
Siunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille
jäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin
auttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut
omistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä
syystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.
-- Pyhä Dominicus siunaa tiesi, -- niin toivottivat he hänelle.
Kaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo
Knuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli
Viipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin
riitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä
jäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat
laivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista
seisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja
joka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat
marskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, -- se oli
sama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän
kuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka
hän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia...
Värähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin
surevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin,
laiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, -- hän ritareista ensimmäinen! Ja
hän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen:
-- Kaarina, kukkasi anna...!
Neito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.
-- Ja kätesi jäähyväisiksi!
Kaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet
vuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä,
jotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa
tavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli
alivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät,
ettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan
immen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa
Viipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina
oli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, -- hän oli huikentelevainen
lemmenasioissaan, -- ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän
yksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti...
Hän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein
neuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa,
Martti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi
kauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt
kääntyi ja virkkoi:
-- Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen ...
eikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi
silmästä?
Nuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran
kehoitusta ja sopersi hiljaa:
-- Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.
-- Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, -- sen asian järjestän
minä piispan avulla. -- No, Kaarina?
Tyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi,
katse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi:
-- Se on siis sovittu, ojentakaa toisillenne kätenne. Myötäjäisistänne
minä pidän huolen ja ne tulevat olemaan hyvät. Se on sovittu, -- onnea!
Ja hyvästi!
Vuokkokimppu kädessään hyppäsi marski venheeseen ja souti laivaansa,
jonka ankkurivitjoja samassa ruvettiin ylös kelaamaan. Mutta koko
rantayleisö hurrasi hurmaantuneena, heilutti lakkejaan ja liinasiaan ja
huusi:
-- Tervennä lähde, onni retkillesi!
-- Lähde kuninkaaksi, Kaarlo!
Aina vain sama lauhkea lounainen, joka oli puhdistanut Kaarlo
Knuutinpojalle Viipurin väylät ja ajanut jäät Uuraan salmesta, teki yhä
pyhän Nikolauksen puolesta palvelusta marskin kauniille laivastolle,
kun tämä jännitetyin purjein luovi Suomenlahden aukeille, hukuttaen
pian korkean Olavintorninkin peränsä taa hämärtyvälle rannikolle. Sama
suojeluspyhä kuljetti edelleenkin taitavasti ja hellävaroen yli
keväiseltään rauhallisesti aaltoilevan meren nuo paksukeulat laivat,
joista kirkkaisiin kevätiltoihin kajahti rautarohkealla mielellä
purjehtivan asejoukon reipas laulu.
Kun uljas laivasto viikkoa myöhemmin laski Tukholman ulkosaaristoon,
oli sitä vastassa jo pääkaupungista laivoilla saapuneita ylimyksiä ja
ritareita, Kaarlo Knuutinpojan kannattajia, jotka olivat rientäneet
häntä kiirehtimään ja rohkaisemaan. He toivat hänelle viestit Kalmarin
luostarin hurskaalta abbedissalta, joka jo ennen kuninkaan kuolemaa oli
näyssä nähnyt Kaarlo Knuutinpojan kruunajaisten tapahtuvan ennen
ensimmäisen vuosipuoliskon päättymistä. He kertoivat, millä
jännityksellä Ruotsin kansa häntä nyt odotti maassa valitsevan,
kiusallisen epävarmuuden tilan lopettajaksi. Mutta marski pysyi
levollisena ja leikkisänä tämän touhun keskellä, eikä sitä janoa, joka
hänen sydäntään poltti, kukaan nähnyt, -- hän retkeili siinä kuin
huvimatkalla taikka niinkuin se, joka on asiastaan varma. Ja niin laski
laivasto eräänä päivänä Tukholman linnan edustaiselle selälle.
Oli juuri Pyhän Ruumiin juhlapäivä. Kansaa kuljeskeli ulkosalla
rannoilla lepopäiväänsä viettäen. Koko kevään oli Ruotsissa niinkuin
Suomessakin vallinnut tuskastuttava kuivuus, joka oli estänyt toukoja
oraalle nousemasta ja hidastuttanut kaiken kasvullisuuden. Kirkoissakin
oli sadetta rukoiltu, mutta sitä ei ollut tullut; routa pysyi vielä
maassa täällä lännen lämpimämmillä rannikoillakin, vaikka pinnan jo
poltti paahtava päivä. Koko luonto janosi sadetta. Ja nyt samalla
hetkellä, jolloin Kaarlo marskin laivaston valkopurjeet vilahtivat
Tukholman satamaan ja odottava kansa kiirehti sen tuloa tervehtimään,
juuri nyt rupesivat taivaalle kertyneet pilvet pudottamaan maahan
pehmeitä vesiään. Ja kun laivasto linnan alle laski, olivat nuo pisarat
jo kasvaneet viehkeäksi lämpöiseksi, virkistäväksi sateeksi, joka kuin
taikavoimalla nuorensi kuivuutta kärsivän luonnon, nosti pystyyn
peltojen nuutuneet idut ja kuin kevätlehdon vastaksilla huuhteli
puhtaaksi metsän, johon sitten yhtenä yönä puhkesi kirkkaanvihanta
hiirenkorva.
Rantaäyräillä odottava väki antoi kesäsateen valella hartioitaan ja
nautti siitä kaivatusta kasteesta. Se keräytyi sataman varrelle
saapuneen laivaston komeutta ihailemaan, ja sieltä kajahtivat sen
tervehdyshuudot:
-- Maan isä on tullut, onnen tuo hän mukanaan. Kristofferin aikana oli
meillä petäjäaika, nyt alkaa taas vilja-aika! Terve, Kaarlo, tuttavamme
vanha!
Ja kun Pyhän Ruumiin kiltan jäsenet kulkivat saattokulussa Tukholman
kaduilla, pysähtyivät hekin pyhimyslippaineen kevätsateessa
rantalaiturille ja tervehtivät ankkuriin laskevaa laivastoa huutaen:
-- Terve Jumalan valittu!
Kohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan
alulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty
viikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli
itsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin
hän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja
siihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton
ystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema
käynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi
nyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut
Tukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat
ymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan,
ja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä
kuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva,
ja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle
äänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa,
miten se vaali oli päättyvä.
Sen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä
valmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi
valtioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena
Tukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä
laivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja
talonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven
miehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta
Suomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä
elämää ja ennen kaikkea tuota "Stockholman linnaa", jossa heille
saapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty.
Pitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä
suomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista
rahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, -- muita edustajiahan sieltä
ei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla
jo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät
umpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he
tiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että
mukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi
huutamassa.
Vaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan
suuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu
70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen
edustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet
hukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan
kuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja
iloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen
Suurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin.
Ja sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen
kuin "Te Deum laudamus" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas,
suosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui
valtiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun
kuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä
Jumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien
Karjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta
ja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat...
Suomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja
heistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin
vannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa... Eivätkä he hartaudessaan
uskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia
ja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta
uudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään
puolustaa.
Vakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli
linnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla
tervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta
Oxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea
tukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset
kasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas
riemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä
hetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.
Vaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava
kansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin
tuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä
täällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin
Suomeen, köyhille kaskiahoilleen, -- kauan oli heitä sinne jo vetänyt
ikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana
aamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta
heidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa
allekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan
alivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti
auttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään
löysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain
puolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä
toisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä
keikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen
marskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa
esittivät.
-- Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. -- Ettekö tiedä,
että täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan,
jossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän.
Ettekö tule kruunajaisjuhliin?
-- Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. -- Kuningas on
valittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi
laivalla lähtemään Suomeen.
-- Pääsisikö huomenna...?
Miettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti
oli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies,
toinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla
välttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain
jaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan
syrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti
oli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt
hyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli,
joka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.
-- Vai pääsisi huomenna, toisti hän verkalleen miettiväisenä. -- Hyvä,
koetetaan siis pyrkiä kuninkaan puheille, mahtaisikohan tuo vielä aueta
tie.
-- Olisikohan marski niin ylpistynyt, ettei meitä enää puheilleen
laskisi, epäili Lauri.
-- Siellä ovat nyt monet herrat vastassa, ennenkuin kuninkaan puheille
päästään. Mutta tulkaa! --
Kaarlo Knuutinpoika oli juuri palannut työhuoneeseensa pitkästä
neuvostonistunnosta, jossa samat ylimysherrat, jotka aamulla olivat
hänelle uskollisuusvalan vannoneet, nyt jo iltapäivällä olivat
rakennelleet vaikeuksia uudelle hallitsijalle, asetelleet ehtoja
uskollisuudelleen ja tinkineet itselleen yksityishyvityksiä siitä, että
he vertaisensa miehen kuninkaakseen tunnustivat. Sapekas arkkipiispa,
joka oli koettanut saada kuninkaan vaalin toistaiseksi lykätyksi,
oli uhmaillen ja uhkaillen ratsastanut koko Tukholmasta pois
piispanlinnaansa. Se oli ollut kaikki taas sitä vanhaa juonittelua, ja
Kaarlon katseessa oli nyt, riemupäivänsä huumauksen hetkellä, jolloin
kansan ilonhuudot vielä kadulta hänen korviinsa kaikuivat, surumielinen
pettymyksen ilme. Hän katseli liikahtamatta pöydällä edessään olevia
vallan ulkonaisia merkkejä, kruunua, valtikkaa ja valtaomenaa, jotka
huomenna kruunajaisissa oli hänelle annettava, ja hän virkahti hiljaa:
-- Ehkä olisi minun ollut viisainta hyljätä nämä korut.
-- Sitä mietin paljon tänne Turusta purjehtiessani, virkkoi siihen
hänen vieressään istuva vanha Maunu-piispa, joka hänkin marskin
kutsusta oli näihin juhliin saapunut nuorta ystäväänsä hänen
kunnianhetkellään tukemaan. -- Mutta minä tiesin, että tuon
kultapäähineen loistoa on mahdoton vastustaa sen, joka sen päähänsä
nostaa voi. Ja ehkä on sittenkin parempi näin, ajattelin, ehkä taittuu
nopeammin kateen kärki, kun kerran kansa on itselleen kuninkaan
huutanut ja valtikan hänen käteensä antanut.
Turun vanha piispa oli jo näinä päivinä saanut nähdä, kuinka karvas oli
ylimysherroissa kateensappi. Vielä muutamia päiviä sitten olivat nuo
herrat rakennelleet salaliittoakin Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan,
tarkoituksena vielä viime hetkellä raivata heidän vihaamansa ylimys
syrjään ... olivatpa koettaneet houkutella vanhaa piispaakin
vehkeihinsä mukaan. Mutta Maunu oli marskille heidän aikeensa
paljastanut, ja Kaarlo oli taas kerran heidän verkkonsa repäissyt
rikki. Mutta siitäkin oli vanha piispa tajunnut, kuinka tosiaankin
kateenmujeilla sekoitettu oli vastavalitun kuninkaan ilonmalja, ja hän
jatkoi melkein säälien:
-- Niin, Kaarlo, vallan kukka ei ole vailla okaitaan, sen tiedät jo
ennestään. Tarvitset tarkoin kaiken sen voiman, maltin ja tarmon, minkä
olet näinä välivuosina Suomessa koonnut ja säästänyt, säilyäksesi
ehyenä noiden juonien keskellä. Ylvästelemättä kanna kruunuasi, muista,
että Tarpeian kallio oli lähellä Kapitoliumia!
Kaarlo ei vastannut. Mutta ikkunan luota, meluavan kansan iloja
ihailemasta, astui nyt esiin toinen Kaarlo Knuutinpojan luotettu
nuoruudenystävä, Eerikki Akselinpoika Tott, jonka tuima katse näinä
välivuosina oli vielä entisestään terästynyt. Hän huudahti.
-- Ylvästelemättä, mutta lujuudella! Rautakouria tarvitsevat nämä
juonittelevat herrat, niiden puristamina he kiltisti rivissä astuvat.
Mutta jos heille hetkeksikään pehmeäksi herkeät, silloin viskautuvat he
sinun ylitsesi. Voimaa ennen kaikkea!
-- Voimaa kyllä, matki piispa, -- mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter
in re, suaviter in modo!
Vastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen
vaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi
pöydän äärestä ja lausui:
-- Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä
Suomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin,
oli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, -- onhan
minulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani
pysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni
jäähdyttäen.
Karski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha
piispa vastasi surumielisesti:
-- Minusta ei ole enää kauan neuvonantajaksesi. Kuninkaanvaalissasi
tahdoin olla mukana, sen ilon tarvitsi vanha sydämeni, mutta siihen
toimeni päättyvätkin. Minä olen jo vanha. Nyt palaan Suomeen ja jätän
sielläkin pian tehtäväni ja hiippani nuorempiin käsiin, itse vetäydyn
pieneen Tuskulumiini, jonka Naantalin lempiluostarini rinnalle olen
rakentanut, siellä on jo aikani päästä lepoon.
Mutta vastavalittu kuningas kävi innokkaasti tätä vanhan piispan
päätöstä järkyttämään.
-- Ainakin yhdeksi talveksi lupaa minulle vielä neuvojasi ja apuasi,
pyysi hän, -- nyt niitä juuri tarvitsen tässä mettiäispesässä!
Ja piispa taipui nöyrästi, hän oli tottunut ystävänsä hyväksi itsensä
uhraamaan.
-- Yksi talvi menköön, jos voin täällä parhaalla tavalla hyödyksesi
olla. Mutta muista, monta talvea ei minulla enää olekaan jäljellä!
Tällainen oli mieliala uuden kuninkaan työhuoneessa, kun Suomen
talonpojat hänen puheilleen laskettiin. Tuttavana ja ystävänä heitä
kuningas tervehti, virkahti leikkisästi Pouta-Paavolle, että "toden
sinä miekastani luit", veisteli toisille, että tällaisiin pitoihin hän
tahtoi heitä Tukholmaan tuoda, sekä kyseli, eivätkö miehet enää
halunneet seurata häntä Upsalaan, kruunajaisiin. Mutta pian hän jo
viittasi Heinon tuomaan esille rajakirjat allekirjoitettaviksi, lausuen
vakavana:
-- Niin, oikeassa olette, työhönsä, toimeensa, palatkoon jokainen,
juhlain humu on ohimenevää, työn jälki se vain jäljelle jää!
Mutta piirrettyään nimensä rajakirjan alle ja nimensä alle lyhyen sanan
"Rex", vilautti hän taas veitikan silmäkulmastaan, virkahtaen
talonpojille:
-- Siksi pidätin rajakirjanne allekirjoittamatta tänne asti, että
voisin ne allekirjoittaa Ruotsin kuninkaana. Nyt se raja kestää
paremmin. Nyt voitte taas lähteä erämaillenne isienne elinkeinoja
jatkamaan, takamaitanne talokunnittain viljelemään ja niistä
valtakunnalle uusia rintamaita valloittamaan. Se tehtävänne on
hyödyllinen ja tärkeä.
Mutta Kaarlon näin talonpojille heidän rajakirjojaan antaessa oli vanha
piispa käynyt puheisiin Laurin kanssa, jonka hän nyt sai tietää siksi
talonpojaksi, joka oli hänen mielituumansa toteuttanut ja perustanut
uudisasutuksen Savon ja Hämeen väliselle metsäkannakselle. Ja hän
kääntyi nyt Kaarlon puoleen, lausuen:
-- Yksi pyyntö vielä kuninkaalle. Tälle talonpojalle, joka Sysikorven
salotaipaleella majataloa pitää, olen luvannut verovapauden hänen
tilastaan. Vahvista, kuningas, tämä lupaukseni!
Kaarlo tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti heti omakätisesti
verovapausluvan Lauri Viljonpojalle Juuritaipaleen tilasta. Ja hän
lausui, antaessaan vapauskirjan Laurille:
-- Sen teen mielelläni. Minäkin tunnen sinut rajarauhan innokkaimmaksi
ajajaksi. Puolusta vastakin siellä erämaan laidassa hyvää sopua
kotikansani molempain heimojen kesken, jotka minulle ovat yhtä rakkaat.
Jo kumarsivat talonpojat lähteäkseen poistumaan kuninkaan luota. Mutta
Viipurin alivouti, Heino, viivähti vielä ovella, ikäänkuin epäillen,
voisiko hänkin tällä sovinnon hetkellä tuoda esille sen asiansa, joka
häntä oli painanut siitä asti, kun hän nyt Maunu-piispan eteen oli
astunut. Vanhaa piispaa hän ei näet ollut tavannut senjälkeen, kun hän
kerran tämän hyväntekijänsä luota Turusta rikollisena pakeni. Nyt hän
yhtäkkiä, sanaa puhumatta, notkisti polvensa piispavanhuksen edessä,
katseet maahan luotuina.
Lempeä piispa ymmärsi heti, mitä hänen entisen suosikkinsa mielessä
liikkui, ja virkkoi lohduttaen:
-- Oivallan, mitä tahdot sanoa ja anoa. Nouse, Henrikki Tuomaanpoika,
mene rauhassa, olen sinullekin anteeksi antanut, -- olen oppinut
anteeksi antamaan paljon inhimillistä heikkoutta!
Liikutettuna suuteli Heino piispavanhuksen kättä. Mutta Kaarlo
Knuutinpoika naurahti tuon kohtauksen nähdessään. Hänen muistiinsa
palasivat sen alkusyyt, Krister-ukon vehkeet ja suomalaisen teinin
kuumaintoinen uskollisuus, joka tämän lahjakkaan nuorukaisen sitten
hänen palvelukseensa oli tuonutkin. Ja hän lausui Heinolle
tuttavallisen ystävällisesti:
-- Se syntisihän sinut toi minun miehekseni. Ja mehän pysytään edelleen
yhdessä, eikö niin?
Mutta kun Heino ääneti ja miettiväisenä seisoi paikoillaan, jatkoi
kuningas:
-- Mitä, etkö aiokaan jäädä asemiehekseni Tukholman linnaan, vai
haluatko mieluummin takaisin Viipuriin?
Silloin purki Heino avonaisesti isännälleen ne mielensä hiljaiset
mietteet, joita hän täällä Tukholmassa oli kantanut ja hautonut:
-- Vieraaksi tunnen itseni täällä, seikkailuvuotenikin ovat jo
takanapäin. Mutta ei ole minulla myöskään enää halua jäädä Viipuriin,
kun et sinä, kuningas ole siellä.
-- Mitä sitten aiot, ilmaise toivosi suoraan!
-- Olen marskia uskollisesti palvellut, anna, kuningas minulle
voudinvirka Hämeessä, sinne kotipuoleeni ikävöin, -- pohjoisen Hämeen
voudinpaikka on vapaa.
Tuokion katsoi marski pitkään nyt alakuloista, muuten aina hilpeää,
apumiestään ja virkkoi:
-- Pyyntösi on kohtuullinen, sen tahdon täyttää. Sinä ikävöit takaisin
Suomeen, niin tekisin kai minäkin sinun sijassasi. Milloin haluat
matkustaa?
-- Huomenna, yhtä matkaa talonpoikain kanssa.
-- Saat aamulla valtakirjasi hovikansleriltani, -- hän antaa sinulle
myöskin muutamia Reinin kultaisia matka-avuksi. En tahtoisi sinusta
luopua, mutta en voi sinua myöskään pidättää, -- tämän linnan voutia en
voi sinusta tehdä.
Ja miesten poistuessa lisäsi kuningas vielä:
-- Onni matkoillenne, Suomen miehet. Kuka tietää, ehkä tarvitsemme
vielä toisiamme, ehkä tapaammekin vielä toisemme Suomessa, -- jos taas
tummuu miekkani teräs...
Nämä viimeiset sanat lausui nuori kuningas puolittain itsekseen,
puolittain Heinolle, joka viimeisenä ovelta poistui. Heino kuuli ne
sanat ja ymmärsi sen ajatuksen, jonka ne kätkivät, -- hetkeksi osuivat
entisen linnanherran ja hänen voutinsa katseet tuttavallisina,
ymmärtävinä vastakkain. He hymähtivät toisilleen. Mutta poistuessaan
huudahti Heino vielä:
-- Terve kuningas! Suomesta aina ystäväsi löydät.
Ovi sulkeutui, ja Ruotsin äskenvalittu hallitsija seisahtui tuokioksi
pöytänsä luo. Olipa kuin pieni kaihon oka olisi pistänyt siellä
purppuraviitan alla, -- hänessä välähti elävänä tunne, että tuossa
menivät ne, jotka sittenkin muodostivat hänen valtansa uskollisimman
tuen. Vanha piispa ymmärsi hänen viivähtävän katseensa ja virkkoi:
-- Niin, Suomen talonpojissa on jokin voima, joka heihin sitoo sen
miehen, joka tuon karun kuoren alle on päässyt pilkistämään.
-- Sen kuoren alla on sydäntä, ehkä on siinä se voima!
Mutta ainoastaan tuokion kuningas niin viivähti. Sitten istahti hän
taas työpöytänsä ääreen ja kutsui sisään kanslerinsa, suorittaakseen
hänen ja molempain neuvonantajainsa kanssa yhdessä ne kiireellisimmät
hallitusasiat, jotka vaativat ratkaisuaan jo ennenkuin kuningas ehti
matkalleen Upsalaan, kruunajaisiinsa.
Vielä näkivät Suomen talonpojat seuraavana aamuna, laivarantaan
kävellessään, kuinka suuri ja loistava se saattoseurue oli, joka linnan
edustalle kokoontui äskenvalittua kuningasta odottamaan ja ryhmittyi
häntä saattamaan Mooran kedolle, missä kansan, vanhan tavan mukaan,
piti valittu kuningas kuninkaaksi huutaa. Kesäaamun raikkaassa
valaistuksessa välähtelivät linnanrinteeltä alas satamaan asti ritarien
kirkkaat haarniskapuvut ja korkeat töyhtökypärät. Kookkaat ratsut,
jotka olivat päätään myöten verhotut kirjaviin, hopealla kirjailtuihin
verkaloimiin, polkivat siellä levottomina kivitettyä tannerta,
ratsastajain vaakunakuvaiset kilvet kimaltelivat, kun he tungeskelivat
korkeiden tankojen nenään nostettujen lippujen ympärillä tai
piirittivät korkeapyöräisiä vaunuja, joissa kuningattaren ja
hovinaisten piti kruunajaisjuhliin ajaa. Siinä oli taas kerran koko
Ruotsin ja Suomen aatelisto koolla kunnioittamassa kotimaista
kuningasta, -- jota vallan huipulta alasrepiäkseen nuo ylimykset
kenties jo samalla hetkellä vehkeilivät.
Näkivät Suomen talonpojat laivan kannelle noustessaan vielä senkin,
kuinka Kaarlo Knuutinpoika linnastaan laskeusi tuota loistavaa
seuruetta ja sitä ympäröivää kansanjoukkoa tervehtimään, ja
korkeasulkaista hattuaan heiluttaen ratsasti odottavain
valta-aatelisten keskellä. He näkivät, kuinka tuo kiiltävä kulkue hänen
perässään läksi solumaan punakankaalla verhotun sillan poikki ja
loittonemaan ihmisaaltojen välitse virran pohjoiselle rannalle.
Sinne se saattue hupeni, eikä sen loisto enää erämaan miehiä
lämmittänytkään. Siinä oli heistä jotain levotonta, liiaksi
suurentelevaa, ja noista kiiltokylkisten hurraahuudoista kajahti heidän
mielestään joku kirkuva sävel, joka heidän umpisuomalaisissa korvissaan
yhtä hyvin saattoi merkitä "ristiinnaulitse" kuin "terve kuningas!" Ja
kun heidän raumalainen laivansa hetkeä myöhemmin lipui saaristoväylää
myöten merelle päin, kotimaansa rantaa kohden, katselivat he
kaipauksetta, kuinka etäisyyteen häipyivät hurraatahuutavaa kansaa
täynnä olevat mäet ja Tukholman linnan liputetut tornit.