Karmalan vanhoille halmeaukeille, Mustanahon rinteelle, astelivat
eräänä pilvipoutaisena heinäkuun päivänä rannasta päin tässä talossa
rinnakkain ylenneet orpanukset ja kasvinveljet, Heino ja Lauri, taikka
täydellisemmin sanoen Hämeen pohjoisen kihlakunnan vouti Henrikki
Tuomaanpoika ja Juuritaipaleen majatalon omistaja Vahvajärven salolta,
Lauri Viljonpoika. He olivat yhdessä palanneet Tukholmasta,
kuninkaanvaalista, Turun ja Hämeenlinnan kautta syntymäpitäjäänsä,
Lauri kiirehtiäkseen vihdoinkin pitkiltä valtuusretkiltään kotoisille
riistamailleen, ikävällä odottavan perheensä luo, Heino hankkiakseen
itselleen asunnon uudessa voutikunnassaan. Nyt heidän oli erottava
toisistaan ja vanhasta kotitalostaan, ja he kävelivät halmeelle
sanomaan jäähyväisiä siellä kyntötöissä puskevalle Tuomasisännälle,
jonka valkoinen piikkomekko sieltä vilahteli leppien lomitse.
Pari päivää olivat näet orpanukset nyt viipyneet Karmalassa, jossa isän
kuoleman jälkeen pesäkin oli ollut selvitettävä, ja nyt veti toisen tie
salotaipaleen poikki itään ja toisen, Heinon, venheellä etelään,
Hollolan Lahteen, missä hänen oli vastaanotettava uusi virkansa.
-- Noustaan aholle, sillaikaa kuin soutajani murkinoivat, minun tekee
vielä mieleni nähdä äitivainajani vanha karsikko, virkkoi Heino. --
Harvoinpa tänne taidan vasta kulkeutua, vaikka naapuriksi jäänenkin.
-- Miksi harvoin? kysäisi Lauri, joka orpanansa jäljessä halmeen ohi
ahonrinnettä ylöspäin astui.
-- Kylmääpä tuntuu olevan kohtelu täällä kotitalossakin. Ei ole minulle
veli-Tuomas monta sanaa virkkanut ja hänen emäntänsäkin on umpisuinen
ja raskasmielinen. Näet, tuolla pihalla hän pää kumarassa kulkee tuvan
ja maitoaitan välillä aivan kuin äitivainaja, -- kuuluneeko se oikein
Karmalan komentoon!
-- Kova työ pään kumaraan painaa ja mielenkin raskaaksi tekee.
-- Niin taitaa. Mutta kylmää ja tylyä täällä on kansa joka taholla, --
toisenlaiseksi olin sen lapsuuteni muistoilta kuvitellut.
Heino oli uudeksi kodikseen ja virka-asunnokseen nyt tällä matkalla
ostanut talon vanhasta kotipitäjästään, Suopellon Sipi-vainajan vanhan
talon, josta perilliset pesäjaon jälkeen olivat lähteneet eräjärvien
rannoille uudismaita viljelemään. Isännän kuoltua olivat siellä näet
vävyt keskenään riitautuneet, eikä ollut Leena-muorikaan jaksanut heitä
enää koossa pitää, -- silloin he olivat päättäneet myödä kantatilan ja
rakentaa itselleen uudismökit takamaille, -- niin kauas toisistaan,
ettei akkojen tora salojen yli kuulu! Heino oli parahiksi
kotipitäjäänsä ehtinyt ostamaan tuon vauraan talon, ja hän oli ensin
mielessään iloinnut siitä ajatuksesta, että hän loppuiäkseen,
nuoruusintoilujensa jälkeen, pääsisi asettumaan vanhalle
kotikulmalleen, jossa hänellä oli lapsuudentuttavansa ja jossa häntä,
Sysikorven poikaa, virkamiehenäkin ystävyydellä ja luottamuksella
kohdeltaisiin.
Mutta niissä toiveissaan hän oli jo tällä lyhyellä käynnillään
pettynyt. Epäluuloa oli häntä vastaan huokunut, missä hän kulkikaan.
Kun hän saapui talonpoikaistaloon, entisiin naapureihinsa, olivat
vanhat lapsuudentuttavat kartelleet häntä, ja jäykästi olivat
isäntämiehet häntä vieraana tervehtineet. Hän oli koettanut heittäytyä
tuttavalliseksi, oli kertonut heille nuoruudenmuistojaan Karmalasta ja
iloisia juttuja vaelluksiltaan, mutta eipä ollut hän saanut hymyä
nousemaan ukkosten kasvoille; loitommas olivat hänestä lapsetkin
vetäytyneet, kun hän oli tupaan astunut. Ja hän oli kuullut talonväkien
syrjässä, nurkan takana, tylyllä äänellä toisilleen supattavan:
"Karmalan poikia sanoo olevansa tämä uusi vouti, mikä lieneekin..." Ja
toinen oli vastannut: "Niitähän se on, mutta herraksipa herkesi,
heimostaan luopui..."
Masentavalta se oli Heinosta tuntunut, ja hiukan katumapäällä hän jo
ajatteli asettumistaan tänne kotipitäjäänsä. Syvältä tuntui juopa hänen
ja kotiväenkin välillä, -- omanaan he eivät häntä enää pitäneet.
-- Ethän tuota voine kummeksiakaan, vastasi hänelle Lauri, kun Heino
ahon rinnettä noustaessa tuota tylyyttä valitti, -- eihän täällä ole
totuttu herroilta mitään hyvää kokemaan, eikä varsinkaan voudeilta.
Sinä olet nyt herra ja vouti, -- täällä astut ulkomaan verassa ja
kapeissa kaatioissa, ei sinua korven pojaksi tunneta.
-- Mutta saman tuvan lapsiahan silti olen, miksi minua vieraana ja
epäillen kohdellaan vain siitä syystä, että olen vähän koulua käynyt ja
kuningasta uskollisesti palvellut ja häneltä viran saanut?
-- Sinä olet siirtynyt toiseen säätyyn, vastasi Lauri harvakseen, mutta
varmasti, -- sinun eivät ole enää meidän raskaat työhuolemme eikä
kärsimyksemme, sinä elät meidän työstämme, -- siksi et kuulu enää
meihin, siksi olet vieras. Ja eikö meillä ole syytä vouteja vihata?
Tuossa riihen edessä pieksätti muutamia vuosia sitten Hollolan vouti --
sinun edeltäjäsi -- oman isäsi niin, ettei hän siitä enää koskaan
oikein kostunut. Silloin raskivat isäsi luut, -- kenen luita
pehmittänet sinä voutina, sitä ei vielä kukaan tiedä!
Heino ei enää vastannut, tuo esimerkki selvitti hänelle paljon kansan
ja virkamiesten välistä vastakohtaa; hän oivalsi nyt paremmin sen syvän
juovan, jonka hän oli joka askeleellaan tuntenut lapsuuden tuttavainsa
ja itsensä välillä. Mutta Lauri oli päässyt sananpäästä kiinni ja
jatkoi:
-- Meillä on leipä lujassa, kovaa on, kun sen silloin vielä vieras vie,
elääkseen sillä ylellisyydessä ja humussa. Näinpä marskin juhlassa
Viipurissa heitukkain kantavan juomahuoneeseen nassakoita, joista
jokainen kuului maksaneen saman verran kuin pikkutalo erämaan laidassa,
ja yöllä näin heidän kantavan juhlahuoneesta ulos saksanhaljakkoihin
puettuja ritareita, joiden humala oli tullut maksamaan enemmän, kuin
erämies koko talvipyynnin nahkasistaan saa. Tähän herrasjoukkoon kuulut
jo sinä, et meihin...
Mutta Heino kiirehti jo edellä, ikäänkuin orpanansa puheita paeten,
ahon laelle, missä ennen oli ollut tuo vanha, lapsia kammottava
karsikko, jossa Heinon äitivainaja oli käynyt kumartamassa pihlajaan
kiinnitettyä pyhimyskuvaansa ja jossa hän öisin, muiden maatessa, oli
kummia näkyjään nähnyt. Poissa oli nyt jo ristin kuva vanhan pihlajan
kupeelta, ja karsikon alalaidan oli Tuomas jo kaskekseen viertänyt ja
vääntänyt aitakiviksi vanhat käräjäkivet, joiden ääressä metsämiehet
ennen olivat pyyntiluvuillaan Tapiota lepytelleet. Mutta vielä löytyi
kivenkolosta viipale jotakin emäntävainajan sinne kantamaa
alttarikankaan palasta. Sitä orpanukset katselivat ja Lauri virkkoi:
-- Äitisi oli tietäjäsukua.
-- Paljon hän taisi tietääkin, vastasi Heino muistelmiinsa vaipuneena.
-- Perää näkyi olleen siinäkin äitivainajani ennustuksessa, että minun
urani tulisi kulkemaan toisia maita kuin teidän. En sitä tiennyt
silloin, kun kerran näiltä mailta pakoon karkasin!
Mutta hän näkyi tahtovan katkaista nuo muistonsa, jotka hänen mielensä
nyt alakuloiseksi painoivat, ja lisäsi:
-- Mutta jopa lienevät soutajani suurustaneet, astutaan jo halmeelle ja
taloon.
Siellä halmeella ajoi veli-Tuomas avopäin ja mekonrinnus auki laiskaa
juhtaansa, painaen hartiavoimalla raskasta kyntövehjettään kovaan
rinteeseen, ja hänen vieressään, ojan partaalla, nosteli hänen
paitasillaan leikkivä poikansa, viisivuotias ahavan ruskeaksi polttama
jukura, jykevää kuokkaa, jota hän ei vielä paljon koholleen saanut.
Mutta pojan hajareitisessä asennossa oli jo raatajan ryhtiä, kun hän
siinä savimöhkälettä jyysti, -- siitä ja leveäluisista kasvoista ja
tukan valkoisista harjaksista sen jo näki, että siinä oli isänsä
pienoiskuva, vastainen halmeenraataja.
Tuomas ei joutanut vieraita huomaamaankaan, kun nämä veräjälle
saapuivat, hän oli niin kumaraan auransa kurkeen painunut, niin
huohottavana kohosi hänen rinnastaan joka henkäisemällä työnpainon
raskas hengitys. Orpanukset pysähtyivät veräjälle, antaen miehen
rauhassa vakonsa päähän kyntää, ja Heino kysäisi serkultaan:
-- Tähän halmeelleko se isä kuolikin?
-- Tästä ne hänet olivat keväällä eräänä päivänä löytäneet. Oli tullut
tänne aitaa korjaamaan ja tuossa aidan vieressä, kirves kädessään, hän
oli maannut, kun emäntä oli sattumalta ohi kulkenut, -- siihen oli
vanhus työnsä ääreen väsähtänyt. Vielä oli ollut miehessä henkeä
vähäisen, kun hänet täältä tupaan ja vuoteeseen kannettiin, mutta sinne
saavuttuaan hän jo oli kohta sanaa puhumatta kuollut.
-- Eihän se isävainaja voinut vuoteessa eikä työtönnä kauan elää!
Jo oli Tuomas vakonsa päähän kyntänyt, pysähtyi auraansa kääntämään ja
näki vihdoin vieraat. Mutta työstään hän ei silti silloinkaan
herjennyt, hän vain pyyhkäisi hikikarpalon otsaltaan ja rupesi uutta
vakoa ajamaan.
-- Hyvästi nyt, Tuomas, huusi hänelle silloin Heino veräjältä, -- me
teemme jo lähtöä talosta!
-- Hyvästi, murahti kyntömies kumarasta asennostaan, hevostaan
seisauttamatta, suoraksi ojentumatta. Hän maiskautti suullaan,
kiirehtien laiskankankeaa vetäjää, ja taas hänen hengityksensä rupesi
kohisemaan yksitoikkoisena, raskaana raatajan hengityksenä.
Päivä oli hiottavan helteinen, vaikka aurinko piiloilikin ehkäisten
pilvien takana, luoden sieltä harmahtavan, painostavan valaistuksen
luontoon. Lämmennyt oli jo Heinokin astellessaan, ja kun nyt orpanukset
halmeenveräjältä läksivät vesakon läpi rantaan päin painumaan, virkahti
hän:
-- Tuossa on lippi lähteen partaalla, odota, juonpa siitä kulauksen.
Hän laskeusi polvilleen lähteen reunalle, niinkuin hän ennen poikanakin
oli juodessaan tehnyt, kauhasi tuohella raikasta ruostevettä ja joi.
Joi uudelleen, eikä malttanutkaan nousta siitä heti edelleen rantaan
kävelemään. Tuohon samaan vedenkalvoon muisti hän nähneensä
kuvastuneina nuorukaisen iloiset kasvot, kirkkaat silmät, ja hän
ikäänkuin ihmetteli, kun ei niitä sieltä enää löytynyt.
Lapsuudenmuistot tempasivat hänet mukaansa, hän istahti kerran vielä
siihen koivun alle, mättäälle ja siihen hän jäi.
Lauri oli pysähtynyt pensaikkoon, oli sen alta jalallaan potkaissut
esiin vanhan, vioittuneen jousenselän, jossa oli vielä palanen
hirvensuonesta punottua jännettäkin jäljellä. Hän katseli tuota
ruostunutta rautaa ... taisipa olla se hänen vanhoja jousiaan niiltä
ajoilta, jolloin hän poikasena Erä-ukon seurassa näistä kotikuusikoista
ammuskeli oravia ja koppeloita. Metsään oli häntä luonto aina
poikavuosista vetänyt, sinne hän usein halmeeltakin maatöistä hiipi,
sepä hänestä oli erämiehen tehnytkin...
Mutta hän viskasi ruostuneen raudan takaisin pensaaseen, hyppäsi puron
yli ja virkkoi orpanalleen:
-- Joko lähdetään?
Heino ei vastannut. Hän istui kuin kiinnikasvaneena mättäällä,
tuijottaen lähteen yli viereiseen vesakkoon, -- hän näytti tuijottavan
muutamaan nuoreen koivuun, jonka varsi oli omituiseksi umpikääkäksi
kasvanut, eikä hän siitä silmiään siirtänyt. Tuo koivu oli hänelle
tuttu; monet rientävät muistot ja toistensa kintereillä viilettävät
mielikuvat se nyt hänen mieleensä nosti. Juuri tuon koivun luonahan oli
kerran hänen elämänuransa taittunut ja luiskahtanut siltä raiteelta,
jolla talonpojan elämä on säädetty kulkemaan polvesta polveen, uusille,
oudoille radoille, jotka hänet olivat kotiaholtaan kauas vieneet ja
vieroittaneet hänet kotiheimostaan... Tuossa viidakossahan hän oli
seisonut hammasta purren silloin, kun ankara isä oli häntä kohden
vitsasta heiluttanut ja häväisten ajanut hänet takaisin helteeseen
raatamaan, ja siinä hän oli nuoressa sydämessään vannonut, että hänen
piti päästä näistä ahtaista pihdeistä pois avarampaan maailmaan...
Juuri tuossa oli hän kihisevässä vihassaan tarttunut koivun vesaan ja
sen kiukussaan solmuun kiskaissut... Siinä oli koivu, siinä sen
umpikääkkä! Piispanretkeläiset ja kuljeksivat teinithän ne sitten hänet
maailmalle houkuttelivat, mutta tässä lähteellä oli tuo itsetiedoton
ikävä ensiksi syntynyt, tässä olivat jo alkujaan särkyneet hänen ja
hänen kotoisen heimonsa välit...
-- Tuota koivuako katselet? kysyi Lauri melkein ivallisena, kun hän
serkultaan turhaan vastausta odotti.
-- Sitä! -- Jo laukesi Heinosta se lumous, johon solmukoivu hänet
hetkeksi oli kietaissut, mutta vieläkin oli hänen vaikea irtautua
noista muistoistaan. Ja hän lisäsi selittäen Laurille: -- Tuon koivun
vedin vihoissani solmuun silloin poikasena kerran, kun isäni minut
karahkalla tästä lähteen vierestä nukkumasta herätti.
Lauri purskahti ääneensä nauramaan:
-- Muistanpa minäkin sen ripityksen, -- setä ei suvainnut unta työn
aikana! Se oli sama päivä, jona ukko minut ensi kerran erämaille
lupasi, siitä alkoivat eränkäyntini.
-- Ja alkoivat minunkin retkeni. Minkähänlaiseksi olisikaan elämäni
kääntynyt, jos isä minutkin silloin olisi laskenut erämatkalle, jonne
halusin, enkä olisi teinejä tavannut enkä heidän jälkeensä karannut?
-- Olisit kai tapellut kalajärvillä niinkuin me muut, ehkä olisit sinne
kaatunut, niinkuin monet, tai sinne uudismökkiin asettunut, niinkuin
Vilppu.
Mutta Heinokin kimpaisihe nyt pystyyn mättäältä, heilautti
ohimennessään käppyrää koivua ja virkkoi:
-- Siinä kasva minun muistokseni! -- enpä kadu sitä uraani, johon minut
viskasit; siinä jatkan, minä ja sukuni. Jos ei täällä sovita hyvin
yhteen kotiheimon kanssa, niin sovitaanpa sitten huonosti; mitellään
voimia, katsellaan karsaasti toisiamme, -- nähdäänpä, kumman kateet ne
syvemmäs sattuvat, kumman selkä ensiksi sujuu! Tule!
He astuivat vesakon läpi sille samalle törmälle, josta Erä-ukko eräänä
kesäpäivänä otsa poimuissa oli katsellut piispanvenheiden tuloa. Siihen
näkyi vasemmalta talo viljelyksineen, mutta suoraan edessä oli
saunaranta ja venhevalkama... Sinne Lauri pysähtyi ja lausui
orpanalleen hyvästit.
-- Tässä tiemme eroavat. Soutajasi ovat jo venheessä, näet, sinua
viittovat. Minä haen konttini tuvasta ja sitten saloa kohti!
Ja Lauri läksi metsämiehen nopein, äänettömin askelin painumaan taloon.
Mutta Heino laskeusi loivaa rinnettä verkalleen alaspäin ja astui
vesirajassa kasvavan pajupehkon ohi venheelleen. Sinne saapuessaan loi
hän vielä katseen kotoiselle törmälle, -- niin oli hän tehnyt
silloinkin kerran, kun hän tuosta pehkon takaa potkaisi irti haapionsa
ja hyppäsi siihen, yksin soutamaan avaraan maailmaan.