Kellastunut oli lehti ja mustunut maa metsässä, jonka läpi hääjoukko
saatteli Lauria ja Anjaa Savilahdelta heidän uudismökilleen Vahvajärven
rannalle. Koivunlatvat olivat jo melkein alastomat, mutta haavat olivat
vielä koreimmassa, punaisenruskeassa juhlapuvussaan, kimaltaen
kirkkaina suontakaiselta rinteeltä tielle. Marjanvarsista oli lehti
varissut, mutta punaisina, mehevinä hohtivat karpalot suolla ja
kypsänpulleat puolukantertut aholla. Syksy oli tullut. Mutta se ei
ollut sumuista, kosteata, masentavaa syksyä; raitis oli ilma
metsässäkin, tuores ja terve, sen olivat yökylmät puhdistaneet ja
pohjan vihurit tuulettaneet. Raitis oli myöskin hääjoukon mieli,
iloinen ja kevyt. Enimmäkseen vain nuori väki olikin lähtenyt
vastanaineita salopirttiin saattamaan, -- matka kun oli vanhemmille
liian pitkä --, ja leikkiä lyöden se taivalta teki ja kajautti
lauluillaan kellastunutta saloa. Edellään se ajoi Anjan nimikkolehmää,
parittain kantoivat saattajat korennoilla morsiustalosta tuotuja
myötäjäisiä ja uuden talon tarpeita, mutta itse juhlapari käveli
joutilaana, kunniaväkenä, joukon keskellä.
Kankeathan ne häät olivat olleet Suur-Savon Tarvaisessa. Ei ollut kyllä
Ohto-isäntä säästänyt suuren talon varoja juhlia valmistaessaan: siinä
oli saanut härkä jos lammaskin henkensä heittää, mahtavat lohet oli
pöytiin kannettu ja vankkaa oli ollut kotihalmeen ohrista pantu olut.
Ja paljon oli vieraita juhliin kertynytkin; oli tullut savolaisia
laajan pitäjän joka kulmalta, ja miehissä olivat Sysikorven
hämäläisetkin, syystyöt lopetettuaan, lähteneet johtajasukunsa perijän
aviojuhlille salotaipaleen taa. Mutta vaikka häihin oli tultu
ilman riidan mieltä, niinkuin vaati tapa vanha ja hyvä, ja vaikka
Ohto-isäntäkin oli varonut liikahaarikkaa kallistamasta, niin jäykkää
oli ollut eriheimoisten seurustelu näissä suurissa häissä. Ikävöiden
olivat senvuoksi sekä vastavihityt että nuori väki molemmista heimoista
odottaneet sitä hetkeä, jolloin häälahjat oli annettu ja itkuvirret
veisattu morsiamelle jäähyväisiksi. Silloin päästiin kulkemaan salolle
päin Laurin uuteen tupaan, -- sillä taipaleella se vasta oli ilo ilolle
tuntuva, sen he arvasivat.
Ja he olivat sen arvanneet oikein. Helpottavalta oli heti syksyiseen
metsään tultua kaikista tuntunut; siellä lepoahoilla lyötiin mukana
kannettavasta tynnyristä tappi auki, ja nyt vasta iltikseen kierteli
viisvanteinen kippo häärahvaassa. Vasta nyt sai Vilppukin lupauksensa
täytetyksi, että näistä häistä oli sittenkin tehtävä iloiset häät. Hän
kiusaili siellä Heino-toveriansa, joka vaskitetussa kypärässä ja
hirvennahkaisessa miekkavyössä kulki talonpoikaisen häärahvaan
seurassa, hän nauratteli nuorta Enniä, joka nyt hänkin ensi kerran
elämässään iloisena ja onnea säteillen iloisten joukossa ilkamoi, ja
nuorelle avioväelle hän antoi iloisia neuvojaan, -- Vilppu puhalsi nyt
todellakin äänekkään riemun hereille koko tuossa korpea samoilevassa
joukossa. Murahtaen pysähtyi kontio, joka vaaran rinteellä mustikoita
mauskutti, tuota melua kuuntelemaan, kuopaisi sitten tyytymättömänä
maata ja lonkkasi syvemmäs kankaalle, josta jäkälää jäystävä porolauma
loikkasi suolle sellaista vinhaa, että kavionkilke tielle asti kajahti.
Mutta kun sen hilpeän päivätaipaleen jälkeen saavuttiin Vahvajärven
rannalle, niin jo vaihdettiinkin leikki työhön ja reippaasti kävi nuori
väki, niin hyvin Hämeen kuin Savon heimo, käsiksi niihin taikoihin,
jotka uudella tuvalla oli luvattu suorittaa, ennenkuin loppukarkeloihin
saatiin käydä. Tupa oli jo Juuritaipaleessa valmis, sen oli Lauri itse
veistänyt, veistänyt kuin hyväillen sileiksi karkeat petäjät, ja
korkealle oli hän nostanut kurkihirren näkymään loitos yli rauhaisan
lahden. Mutta rannassa oli sauna vielä kattoa ja kiuasta vailla, ja
ometta oli kiireellä kyhättävä asunnoksi ammuvalle Helunalle, joka
Karmalasta mullikkaa toverikseen odotti ja jolle jo kesällä korkea
heinäsuova oli järven rantaan koottu. Ja aitta oli tehtävä mäelle,
mihin ripustaa nuorikon huomenvaatteet ja kuivamaan pingoittaa
kaadettavain karhujen taljat ja oravakiihtelykset.
Taas rytisi vavahdellen Vahvakorven metsä, kun hirsiksi kaatuivat
suuret petäjät, ja niiden kupeilla kalskahtivat veistäjäin kirveet.
Naiset vetivät miesten apuna hirsiä salvokseen, johon nopeasti kerros
kerroksen päälle kohosi. Mutta kun pitkät rupeamat siten oli työtä
tehty, iskettiin illalla kirveet hirsiin kiinni, ja silloin Laurin
uuden pirtin paksut siltapalkit tömisivät karkeloivien poljennasta, ja
iloinen nauru kajahti pimeälle lahdelle. Silloin viritti myös Juvan
luiseva Pouta-Paavo, joka hänkin oli lähtenyt vankilatoveriaan uuteen
tupaan saattamaan ja joka päivän rannassa oli nuorelle ystävälleen
venhettä veistänyt, virsivipunsa ja lauloi illan ratoksi niitä
laulujaan Ilmarisesta seposta ja Lieto pojasta Lemminkäisestä, joita
hän kotoisilla Karjalan mailla oli oppinut. Jokena juoksi hänen
laulunsa. Ja sitä jatkoi toisaalta Suopellon Sipi, laulaen hän niitä
vereksempiä lauluja Kurjen Matista ja hänen pirkkalaistensa
lapinretkistä, joita Hämeen puolella tunnettiin. Mutta toimekkaana
puuhasi uuden, sähisevän uunin ääressä talon nuori Anja-emäntä,
valmistaen talkooväelle illallista niistä metsän makeista antimista,
joita erämiehet aina aamutuimaansa lehdosta hakivat, ja häntä
Leena-muori auliisti auttoi ja opasti.
Talkootöitä lopetettiin eräänä iltana Juuritaipaleen pihalla, kun Penin
ääni ärhentävänä kuului viereiseltä kankaalta, -- vieraita se haukkui.
Juostiin katsomaan: Jokohan sieltä saapuvat Karmalan vanhukset, jotka
eivät olleet häihin jaksaneet tulla, mutta jotka Laurin uuteen tupaan
olivat luvanneet tuoda hänen kotiperintönsä? -- Ei ollut tulija
Karmalan väkeä, mutta tuttu kulkija se silti oli. Hän saapui sieltä
puettuna harmajaan munkinviittaan, joka vyötäreiltä oli nuoranpätkällä
sidottu. Se oli Klemetti-isä, sydänmaalaisten suosittu ystävä, jonka
Maunu-piispa muutamia vuosia sitten oli erämaan laitaan jättänyt
savolaisten opettajaksi. Hän astui sieltä metsästä nytkin iloisena ja
ystävällisenä häärahvaan keskelle, astui avopäin, virsut jalassa ja
selässään oli hänellä se pieni pussi, jossa hän kantoi astian pyhää
öljyä ja toisen pyhää hostiaa, antaakseen sairaille ja kuoleville
lohdutuksen, missä sellaisia tapasi.
-- Tule taas tervennä joukkoomme, isä, huusivat savolaiset ilostuneina.
He tiesivät, että Klemetti-isä tänä kesänä oli käynyt Pyhän Henrikin
haudalla Rantamäellä ja samalla Maunu-piispan puheilla Turussa,
tekemässä tiliä toimestaan, ja he arvasivat hänen niiltä matkoiltaan
nyt palaavan. Ja Laurikin häntä kädestä puristi, virkkaen:
-- Terve uuteen talooni!
Mutta munkki viskasi ohkaisen pussinsa selästään, istahti talkootyöstä
lepääväin keskelle ja puhui:
-- Tiesin täällä talon löytäväni ja jopa arvasin Anjan ja Laurin siitä
tapaavani, mutta enpä uskonut ehtiväni hääjuhlain rääpiäisiin. Sen
parempi, kun kerkesin, minulla on tähän uudistaloon terveisetkin
tuotavana. Mutta, Anja-emäntä, onko sinulla oluttilkka vielä jäljellä
janoiselle kulkijalle?
-- Vielä on tilkka häätalon tuomisia...
Juodessaan viskasi hän rohkaisevan sanan nuorelle emännälle ja
puhutteli leikkisästi Savilahden kassapäitä, -- kaikkien ystävä hän
oli, ja varsinkin nuorten, joiden kehitystä hän oli koettanut lempeällä
kädellä ohjata. Kiertävä harmaamunkki tiesi ja tunnusti, että puhdas
uskonnollinen jälki hänen käännytystyöstään tämän salokansan
keskuudessa ei ollut suuri. Mutta metsäkyliä kierrellen oli hän
alituisesti tuon kansan keskessä seurustellut ja siten sen mieliin ja
käsitykseen paljon vaikuttanut, -- siten hän oli opettanut sitä
kunnioittamaan sitä ristin oppia, jonka nimessä hän täällä kuljeskeli.
Hän ei ollut leipäpappi, joka salokyläläisiä sakotteli laiminlyödystä
kirkonkäynnistä taikka tihuntirästeistä, köyhänä tuli hän köyhään
tupaan, söi talonpoikain pöydässä eikä hän opetustoimestaan mitään
palkkaa vaatinut. Siksi kansa häneen luottikin enemmän kuin
virkapappiinsa, häntä se mieluummin rippi-isänään käytti ja hänen
neuvostaan se jo hätänsä hetkellä ristinmerkin teki, vaikka sydämessä
asuikin vielä pakanallisen viisikannan kuva.
-- Niin, Lauri, piispa muistaa vieläkin tämän Juuritaipaleen, -- puhui
munkki, annettuaan Anjalle haarikan takaisin, -- hän se sinulle viestin
laittoi!
-- Mitä, piispako? kummasteli Lauri.
-- Niin, piispa kyseli minulta näitä Hämeen ja Savon rintamaiden
välejä, ja silloin hänelle mainitsin, että sinä juuri olet uudispirtin
rakentanut tähän Vahvajärven rannalle, jossa hän kahdesti on yönsä
taivasalla viettänyt. Hyvin hän tämän paikan muisti, kertoi itse tänne
aikoneensa majatalon perustaa ja siksi tämä sinun uudispirttisi hänen
mieltään ilahdutti. Ja ennenkuin Turusta lähdin, antoi hän minulle
tämän kirjan sinulle, Lauri, tuotavaksi...
Munkki veti poveltaan suuren, sinetillä varustetun pergamentin, jonka
hän Laurin kouraan pisti. Kummastellen sitä kaikki katsoivat ja
ällistyneenä Lauri kysyi:
-- Mikä kirja se on, isä ... mitä siinä luetaan?
-- Siinä lahjoittaa piispa sinulle kaikki nämä Vahvajärven maat, kun
sinä vain matkamiehille yösijan majassasi annat...
-- Sepä on sievä huomenlahja, virkahti Suopelto innostuneena.
-- Kiitetty olkoon piispa, lausui Laurikin, vieläkin ihmeissään tästä
odottamattomasta häälahjasta. Ja Anja kietaisi kiitollisena
käsivartensa vanhan oppi-isänsä kaulaan.
Mutta munkki kertoi vielä tarkemmin piispan toivovan, että tällaisten
uudisasutusten kautta Savon ja Hämeen kansojen kireät välit vähitellen
korjautuvat ja että liikekin molempain heimojen välillä siten käy
helpommaksi ja yleisemmäksi. Ja ainakin tästä nuorukaisjoukosta näytti,
että sen toivon ei toki pitäisi olla mahdoton.
Iloisella, rohkealla mielellä taas tänä iltana karkeloihin käytiin. Jo
olikin viimeinen karkelo-ilta. Kovalla työllä ja kiireellä oli
talkooväki nyt lauantai-iltaan saanut Laurin uudistaloon tarpeelliset
ulkorakennukset pystyyn; Heluna oli omettaansa viety, Anja sai ripustaa
häälahjansa ja kotitalonsa tuomiset uuteen aittaansa, ja ensi löyly
lyötiin talkooväelle tänä iltana Laurin uudessa saunassa. Huomenna,
sunnuntaina, piti häärahvaan lähteä palaamaan Juuritaipaleen
uudistalosta, toisten itään, Saimaan puolelle, toisten länteen,
Päijänteen rannoille. Viimeiset iltakisat nyt kylvyn jälkeen pidettiin
valkoseinäisessä tuvassa leikkiä lyöden ja iloiten.
Mutta toisten iloihin ei tänä iltana Tuiran Vilppu ottanutkaan osaa.
Hän istui ääneti nurkassa tarkastellen Laurin rihmasia, lämsiä ja
vasamakasaa, -- ne oli pyyntimies ensiksi uuden pirttinsä seinälle
ripustanut. Ihmetellen katseli Lauri tätä iloisen toverinsa outoa
alakuloisuutta ja kysyi:
-- Mitä mietit, Vilppu, kadutko jo kauppojasi, kun Viipurin ilot
heitit?
-- Katselen kateella tätä sinun uudistaloasi. Tällainen onnenpesähän se
oli jo minullakin Kihoskosken rannalla ... mutta ei ole enää.
Perheensä luo päästyään oli Vilppu yhä varmistunut päätöksessään jäädä
pysyväisesti kotikulmalleen halmeenraatajaksi ja pyyntimieheksi. Mutta
Karmalaa hän ei oikein kodikseen tuntenut, häntä painosti siellä
samalla tavalla kuin Lauria ja niinkuin tämä olisi hänkin tahtonut taas
salolle elämänsä perustaa. Siksi hän oli nyt alakuloiseksi käynyt,
nähdessään näinä päivinä Laurin kotoista onnea uudessa uudistalossa.
Sen Lauri hyvin oivalsi ja virkkoi:
-- Mutta nostetaanpa sinunkin tupasi pystyyn taas Kihoskosken rannalle!
Paremmin siellä nyt uskallat asua, kun raja on käyty; eikähän tästä
meiltä ole sinne kuin päivän astunta saloa, -- ihan naapureiksihan me
jouduttaisiin!
-- Kun sen taas jaksaisi pystyyn saada, huoahti Vilppu, -- sinne
mieleni tekisi. Mutta tuomet vesovat jo siellä vanhan kiukaani
sijoilla.
Jo oli karkeloväkikin kertynyt tätä keskustelua kuuntelemaan, ja sille
nyt Lauri kehoittaen huudahti:
-- Toimitetaanko talkoot Kihoskosken rannallekin, rakennetaanko
Vilpulle tupa sen poltetun tilalle, yhdessä molempain heimojen
voimalla!
-- Mukaan tullaan, tuuma on hyvä!
Auliina innostuivat kaikki sitä hanketta avustamaan. Ja sillä hetkellä
se päätettiin, että ensi kevännä, kun kalajärville lähdetään,
pysähdytään päiväksi pariksi Veneheittoon ja silloin rakennetaan
miesvoimalla Vilpulle uusi tupa Kihoskosken äyräille, ja entistään
ehompi. Kättä lyötiin päälle. Eikä ollut enää Vilppukaan kisoista
syrjässä, ja iltakauden pälyi ilon kyynel Enninkin suruista sulaneessa
silmässä. --
Kaipaavana valmistautui seuraavana päivänä tuo puolen viikkoa yhdessä
viettänyt hääjoukko toisilleen jäähyväisiä sanomaan. Oli kirkas,
lämmin, päivänpaisteinen sunnuntain aamupäivä, lauhkea "kesäinen"
syksypäivä, ja hääjoukko oli ryhmittynyt sen sulosta nauttien
istumaan siihen Vahvajärven kauniille nurmikentälle, joka ensimmäisenä
olikin houkutellut Laurin tähän uudistaloa ajattelemaan ja johon
keltarantaiset selät tyyninä siintivät. Siinä kuunneltiin vielä
Pouta-Paavon soittoa, -- hän oli näet ottanut kanteleen mukaansa näihin
tupaantuliaisiin ja näppäili nyt hiljaa sen kieliä päiväpaisteisella
rinteellä.
Mutta siinä kanneltaan sormiessaan innostui soittaja vähitellen itse
omasta soitostaan. Hän rupesi pehmeillä sävelillään manaamaan esiin
Vahvajärven hyvät haltijat tätä uudistaloa suojelemaan. Ja soittonsa
säestämänä herahti hän laulamaankin, kutsuen lehdonhaltijat vaalimaan
pientä perhettä erämaan kätkössä. Hän toivotti sille
Lehot laajat leipämaiksi,
ahonvieret vehnämaiksi
kukkamaiksi kummunvieret;
salon hiekat hernemaiksi,
salon mullat maltahiksi...
Mutta hänen kanteleensa kajahti myöskin erämaan yksinäistä ikävää, sen
korven raskasta kohinaa autioina iltoina, jolloin eläjän mieli siellä
On kuin laaka lammin ranta,
kuin pimeä pilven ranta,
kuin on alli aallokossa
uiessa vilua vettä...
Syvään, surunvoittoiseen erämaantunnelmaan vaipuneena kuunteli
rinteellä istuva hääjoukko tätä Paavon sydämestä lähtevää laulua ja
tunsi kaksinkerroin erohetkensä ikävän, ikävän jättää nuori pari yksin
tänne korven kätköön. Ja sydämestään yhtyi se laulajan toivotuksiin,
kun tämä lopuksi taas erämaan luontoa lauhkeaksi kehoitti uuden tuvan
eläjille ja metsään päin kääntyen manasi:
Lepy lehto, kostu korpi,
lempeä salo sininen!
Anna rauha rahvahalle
salon pirtille sovinto...!
Se oli korven kansan korkeinta jumalanpalvelusta, herkemmin se soitto
ja laulu salon lasten sydämiä liikutti kuin kauneinkaan kuorivirsi tai
mahtavin messu kirkossa. Sen tuo kansa nyt täyteläästi tunsi;
kylmimmänkin kuoren alta löytyi nyt sydän, peitetyinkin tunne
purkausi nyt ilmi ja kyynele kimalteli tänä sunnuntaiaamuna monen
takamaataistelijan silmässä. Sen hartauden oivalsi myöskin
munkkivanhus, joka avopäin istui hääjoukon keskessä kuunnellen, kuinka
vanha laulaja pakanallisia haltijoita uuden talon suojelijoiksi manasi.
Hän oli jo tottunut alistumaan tähän salon kansan piintyneeseen tapaan,
että se hänen Jumalansa rinnalla yhä vanhoja haltijoitaan palveli, eikä
hän voinut eikä tahtonut nytkään häiritä sen syvää, kaunista hartautta,
-- se oli hänestä jumalanpalvelusta sekin!
Laurin vieressä rinteellä istui Pouta-Paavon soittoa kuunnellen hänen
orpanansa, Heino, ja tämänkin huijaripojan mielen nuo korven säveleet
välittömästi ja syvästi vaikuttivat. Heti talkootaloon tultuaan oli hän
riisunut pois sotilastakkinsa ja nostanut kypäränsä naulaan, johon hän
leveän miekkavyönsäkin oli ripustanut; kirveeseen oli tarttunut hänkin,
liehuen puolen viikkoa toisten rinnalla veistotöissä. Silloin jo oli
hänen mielessään toisinaan herännyt kaipuu takaisin kotoiselle salolle,
jota hän kirjavan maailmantaipaleensa varrella harvoin oli joutanut
muistelemaankaan. Mutta kun hän nyt Laurin uudistalon pihalla kuunteli
kotikanteleen hillitysti helähtäviä, surumielisiä säveliä, kasvoi se
kaiho hänessä ylivoimaiseksi. Ja sen tunnelman vallassa kääntyi hän,
kun Paavo oli lopettanut laulunsa, Laurin puoleen ja virkkoi, koettaen
tehdä äänensä leikkisäksi:
-- Sinä olet, nyt, Lauri tämän järven isäntä, mitähän jos minullekin
sen jostakin lahdenpohjasta mökinpaikan antaisit.
-- Sinulleko...? -- Lauri katsoi pitkään orpanaansa, jonka muuten
hiukan jo herrastavassa ja ylimielisessä käytöksessä hän oli
huomannut joitakin epävarmuuden merkkejä. Heino oli ensiksi, kun
Savilahdella tavattiin, kehahtaen hänelle kertonut, kuinka suuria
tulevaisuudentoiveita hänellä oli sillä uudella uralla, johon sattuma
niin äkkiä oli hänet lukutieltään nykäissyt. Kaarlo Knuutinpojan
suosioon hän oli jo vajaassa vuodessa päässyt saman verran kuin ennen
Maunu-piispan, olipa hän jo viime kesänä väliaikaisesti toiminut
linnanvoutinakin. Hän oli hyvissä väleissä ja suosittu vieras
Degen-ukon perheessä, jonka vanhempaa tytärtä -- jalosukuista neitosta
siis -- hän uhkasi kosia, -- sitä tietä oli hän aikonut yhä ylemmille
virka-asteille kiivetä... Tosissaanko Heino nyt miettisi jättää nuo
korkeat tulevaisuudentuumansa ja palata kaukaiselle salolle
uudisasukkaaksi, -- ei, pilaa hän puhuu, niin päätteli Lauri ja jatkoi:
-- Taitavat toki asemiesten pidot ja linnanneitosten kisat Viipurissa
sinulle makeammilta maistua kuin halmeenraadanta tai pyyntimiehen
retket, -- niitähän et kestänyt ennen nuorempanakaan.
Heino ei heti vastannut; oudot ristiriidat hänen mielessään
risteilivät. Hän katseli tuota rinteellä hartaassa tunnelmassa lepäävää
nuorukaisjoukkoa, ja hänestä tuntui, että onnellisempina nämä nuoret
nauttivat noista kotoisista iloistaan kuin kiiltopukuiset linnanritarit
ja neitoset juhlajuomingeistaan ja palkattujen leikarien soitosta. Se
tunne oli hänessä tällä hetkellä voimakas ja syvä, ja vakavin katsein
vastasi hän Laurille:
-- En tiedä, salo tuntuu vetävän minuakin puoleensa. Ihmettelin ensiksi
Vilppua, kun hän kypäränsä hylkäsi, nyt en ihmettele enää, -- ei ole
hauskaa olla aina muitten käskettävänäkään.
-- Vai vetävät sinuakin lapsuutesi maat... Kyllähän täällä lahtia
löytyy sinullekin, jos tahdot kotisaloon palata, mutta muistapas: kovaa
on korvessa raataa...
Heino ei enää vastannut. Hän kummasteli itseäänkin: oliko metsän rauha
ja kellastunut syksyluonto hänet lumonnut, vai loihtiko hänet
Pouta-Paavon äskeinen laulu...?
Hän katseli, kuinka Peni ahon rinnassa tuvan kupeella surunvoittoisesti
ulisi, pää pilviä kohti nostettuna. Mutta yhtäkkiä Peni siitä pystyyn
karahti ja karkasi ärhentävästi haukkuen metsätielle päin, ilmeisesti
vainuten uuden kulkijan. Pihanurmella istunut häärahvas nousi ylös ja
siirtyi tuvan taa metsän rintaan katsomaan, ketä sieltä kulki. Jo
kajahti tervehtivänä Laurin ääni, -- tuttuja olivat tulijat, Karmalan
väki sieltä vihdoinkin saapui. Isä-Tuomas asteli siinä edellä,
mullikkaa nuorasta vetäen, ja poika-Tuomas käveli mullikan perässä,
sitä vitsalla hosuen; molemmilla oli selässään korkeat jymykontit
täynnä työkaluja ja talontarpeita, jotka heidät vielä entistä
kumarammiksi painoivat. Innottomin kasvoin he pysähtyivät uuden tuvan
eteen taakat selässään, -- juuri sellaisina Heino isänsä ja veljensä
lapsuutensa ajoilta asti muisti. Mutta viimeisenä jonossa ja jalkojaan
väsyneesti laahaten saapui sieltä Heinon äiti, kalpeana ja kylmänä
niinkuin ainakin. Kontti oli hänelle ilmeisesti liian raskas. Mutta
hänen silmänsä pälyivät ympärilleen, kun hän pihalle astui, ikäänkuin
hakien jotakin. Ja kun ne vihdoin Heinoon sattuivat, silloin nuo
katseet jäykistyivät ja kävivät ankariksi.
-- Sinäkin tulit, äiti, vaikka heikoilta voimasi näyttävät, virkahti
Heino, nyt ensi kerran pitkien vuosien takaa emoaan tervehtien.
-- Sinua juuri tapaamaan tulin, vastasi Marketta. Melkein viluinen oli
hänen tervehdyksensä, mutta noissa levottomissa katseissa näytti
sittenkin piilevän jotain syvää polttoa.
-- Arvasit minun Laurin häihin tulleen, äiti?
-- Arvasin ja tiesin, tiesin, että minua täällä tarvitset. Aiotko
Karmalaan?
-- En ole aikonut, äiti...
Omituinen oli se yhtyminen. Äiti, hento nainen, pysyi kylmänä ja
jäykkänä, poika sitävastoin, soturi ja maailmankiertäjä, suli pehmeäksi
kuin vaha. Heino tunnusti nyt, että juuri äitiään tapaamaan hän oli
näihin häihin lähtenytkin, mutta syliinsä ei häntä emo sulkenut, ei
kotiinsa käymään kutsunut. Jonkunlainen arka, kankea mieliala laskeusi
siitä äsken niin herkkämieliseen hääjoukkoon, ja melkein kiirehtien
kaikki nyt kävivät viimeistä juhla-ateriaa syömään uudistuvassa,
joutuakseen sitten taipaleelle. Vielä oli siinä nuori väki aikonut
kaikkein viimeiset karkelot lyödä ennen eroaan, mutta niistä ei nyt
tullut mitään. Ääneti istuttiin, kuiskaillen harva sana vaihdettiin, --
viimeksi tulleiden ylen vakava, raskas mieli oli ilon karkoittanut.
Mutta äkkiä siirtyi pirtin perältä kumara isä-Tuomas ovelle, Heinon
viereen. Hänellä näkyi olevan hyljätylle pojalleen jotain sanottavana,
joka hänen mieltään painoi.
Oudostellen sitä katselivat sysikorpelaiset, jotka tunsivat Tuomaan
heltymättömän mielen, ja vaikeaa näkyi vanhan miehen olevankin saada
sanotuksi sitä, mikä hänen kielellään kammelsi. Vihdoin kuului hän
kuiskaavan:
-- Kuulin sinun äidillesi sanovan, että et ole aikonut Karmalassa
käydä.
Isän äänessä oli nyt outo, katuva, melkein anteeksipyytävä sävy, joka
Heinon mielestä heti sulatti kaikki vanhat kaunat, ja hän vastasi:
-- Enhän ole tuota varmasti päättänyt...
-- Muistan minäkin ne Vesilahden käräjät, mielessäni olen jo ne
silloiset sanani peruuttanut, -- kiivas olin silloin, nyt olen vanha.
Tullet kotitaloon, Heino, mahdut sinne Tuomaan rinnalle. Taikka jos
tahtonet oman pirtin perustaa, kuten Lauri, niin on Karmalassa maita
jakaakin...
Siihen heidän ympärilleen oli jo kertynyt kotikulman miehiä, jotka
oikein läheltä tahtoivat kuulla, oliko Karmalan karhu todellakin
pehmennyt, ja Lauri nyökkäsi heille iloisesti päätään, että näettehän
sen... Mutta Heinon ohimoissa kohisivat veret kuumina, hänen äskeinen
mielialansa sai hänet taas ehyeltään valtoihinsa, ja sulalla äänellä
hän nyt isälleen puhui:
-- Kaipuuta tunnen todellakin kotoisille mailleni, äsken vielä mieleni
suri sitä, ettet sinä, isä, minua kotiin tahdo. Ehkäpä kääntyykin tästä
nyt tieni Sysikorpeen päin...
Tämän puheen aikana oli Karmalan sairaalloinen emäntäkin pirtin perältä
ovensuuhun astunut. Kaikki tiesivät, kuinka haikeasti hän oli kotoa
paennutta nuorimpaansa ikävöinyt, ja he iloitsivat nyt siitä riemusta,
jonka isän ja pojan sovinto mahtoi hänen mieleensä tuoda. Mutta sitä
suurempi oli hääjoukon hämmästys, kun Marketta nyt aukinaisen oviaukon
kynnykselle asettui ja miltei vihaisesti kähisevällä äänellä virkkoi:
-- Ei tule mitään siitä sopimuksesta, Heino ei palaa Karmalaan!
Sanattomaksi vaikeni isä, ja miltei tyhmistyneenä kysyi Heino:
-- Äiti, etkö sallisi minun syntymäkotiini palata, sinun luoksesi...?
-- En, vastasi äiti kiihkeästi, -- siitä ei sinulle onnea kasvaisi,
sinun tiesi on pantu toisia uria kulkemaan. Vai siksikö sinua viikon
pienenä vihkivedessä pesin, siksikö tuskalla olen askeleitasi
maailmalla vaalinut, että sinä pehmeänä tieltäsi pyortäisit. Tuon jo
sisässäni tunsin, juuri senvuoksi tänne tarvoin sinua varoittamaan,
vaikka voimani vaivoin kestivät perille asti. Heino, vyötä vyöllesi
miekka, jonka pois olet riisunut, ja palaa sinne, mistä olet tullut!
Aivan säikähtyneinä jähmettyivät nyt häävieraat tuota muuten
harvapuheisen emännän outoa puhetta kuuntelemaan, -- hän olikin, tuo
laiha, vanhahko nainen, melkein kaamean näköinen, seisoessaan siinä
vapisevana, mutta uhkaavan näköisenä uuden pirtin kynnyksellä. Hänen
silmänsä, joita kiersivät mustat renkaat, paloivat kuumaa tulta, jota
ei katsoa kestänyt. Melkein säikähtyneenä nyt Heinokin, äitiään
rauhoitellen, hänen viereensä astui ja virkkoi:
-- Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?
Mutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat
silmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt
äsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:
-- Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi
puolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja
sinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja,
joita erottaa ääretön erämaa, -- ken kerran on toiseen joukkoon käynyt,
hän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja
pitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie,
nälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on
meidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen
kuja, -- etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän
matalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, -- ota miekkasi
ja mene...!
Kimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten
kiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu
kanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä
värähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon
kynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään
nykkivät.
Säikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt
ristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät
pyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan
hosuivat ja toisilleen kuiskailivat:
-- Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!
-- Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein
kotonaankin Mustanahon karsikossa.
-- Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui,
häijyjen henkien avulla!
-- Auta Jeesus ja Maaria...!
Mutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli,
nostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä:
-- Hän on sairas, rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta!
Ja ääneensä latinaista rukousta sanellen kantoi hän tuon hennon naisen
kuin lapsen käsivarsillaan mäelle Anjan uuteen aittaan, jonka lattialle
Enni nahkaisista vuoteen laittoi, ja sinne jäi munkki yksin potilaan
ääreen polvistumaan.
Ei tullut hääjoukolle lähtöä uudistalosta vielä sinä sunnuntaina. Päivä
oli siinä hälinässä jo iltapuolelle kulunut, eivätkä hämäläiset voineet
sairasta emäntää salolle jättää. Pelon valtaamina supattelivat nyt
vieraat hiljaa pirtissä ja pihalla, kertoen toisilleen sekä Karmalan
emännän että muiden ihmeellisistä loveenlankeemisista, kertoivat
juttuja ukoista ja akoista, jotka olivat itsensä herjalle heittäneet ja
kaukaisia asioita ennustelleet, sotia ja ruttoja, -- juttuja toistaan
kamalampia. Niillä he herkät mielensä vieläkin aremmiksi säikyttivät,
niin että veret kasvoilta pakenivat.
Illan suussa palasi harmaavaippainen munkki aitasta häärahvaan luo
kertomaan, että Marketta-emännän taudinkohtaus oli ohi, hän oli jo
tuntoihinsa herännyt, rukouksiinsa heittäytynyt ja pyhää ehtoollista
pyytänyt. Hän on hurskas nainen, herja henki ei hänen suunsa kautta
puhunut, vaan Pyhä Neitsyt, jota hän ikänsä on palvellut. Niin vakuutti
munkki ja kehoitti häärahvasta hiljaa makuulleen käymään.
Mutta Heinon silmää uni karttoi. Isä Klemetin jäljessä käveli hän nyt
aittaan sairaan äitinsä luo. Hän olisi tahtonut tarkemmin kysyä, mitä
äiti, jonka pohjattoman hellyyden poikaansa kohtaan hän tunsi, oikein
oli noilla oudoilla sanoillaan tarkoittanut.
-- Äiti, mitä olet hiljaisissa mielikuvissasi minusta nähnyt? kysyi hän
kuiskaten vuoteen ääreen astuttuaan.
-- Älä kysele, kielteli Klemetti-isä, -- äidilläsi on jo rauha.
Tyyni ja nöyrä niinkuin ennen vanhaan olikin nyt Marketan katse, ja
kädet olivat hänellä kuin rukouksessa rinnalla. Hän näytti siinä vain
hartaasti kuuntelevan, kuinka munkki hänen viereensä polvistuneena luki
rukouksen toisensa perästä ja sitä tehdessään hiljaa kalisti
rukousnauhaansa. Mutta raskaasti kohoili jo riutunut rinta, ja se
rauha, joka hänen kasvoilleen oli laskeutunut, näytti niitä jo
jäykistävän. Pilveen laskevan auringon rusko loi läntiselle
taivaanrannalle vain kapean, hohtavan viivan, ja sitä kohden oli
sairaan sammuva katse aitan oviaukon läpi kiintynyt Ja sinne se
vähitellen ikäänkuin hämärtyi, raukeni ja sammui. Vihkiöljyllään
voiteli munkki kuolevan kasvot, ja kun hän sen oli tehnyt ja vuoteen
äärestä siirtyi, silloin Heino näki, että siinä nahkasilla makasikin
hänen äitinsä jo vainajana, -- Heino oli häneltä vielä ikäänkuin
odottanut kysymykseensä vastausta! Mutta munkki painoi vainajan
pitkäripsiset luomet syviin kuoppiinsa sammuneille silmille, teki
ristinmerkin otsalle ja rinnalle, tarttui Heinon käteen ja talutti
hänet, aitanoven suljettuaan, mäeltä alas pirttiin, elävien joukkoon.
Aamun ensi valkeamalla hankkiutui vihdoinkin Laurin tuvalla kauan
vieraillut häärahvas lähtemään Juuritaipaleesta, jossa kalma
käynnillään lopulta oli katkaissut pitkän ilonpidon. Vakavana ja
paljain päin seisoi se keltaisen vesakon laidassa katsellen, kuinka
männikkömäeltä vainajan ruumista alas kannettiin, kuinka se nostettiin
vitsaksista kiireellä kyhätyille paareille ja siihen valkealla
palttinalla peitettiin. Kotikirkolle, siunattuun maahan, oli näet
Karmalan emäntä haudattavaksi vietävä, ja paareja kantamaan kävivät nyt
nuo vakaiset Tuomaat, isä ja poika, -- heidän osansa oli aina kuormia
kantaa, missä vain kulkivatkin. Mutta saattueen etupäähän asettui
kulkemaan avopäinen munkki, joka ristiä korkealla kädessään kantoi, --
hän palasi nyt Sysikorpeen vainajaa hautaan saattamaan.
Pirtin kulmalla lausuivat jäljellejäävät näin hautasaattueena
poistuvalle hämäläisjoukolle jäähyväisensä. Siinä seisoi nyt Heinokin
peitettyjä paareja katsellen, ja tuokion kimalteli kostea pisara hänen
silmäkulmassaan. Mutta tuokion vain. Isänsä käsiäkään hän ei nyt
jäähyväisiksi puristanut, ne olivat paareissa kiinni, kylmästi he vain
toisilleen päätään nyökkäsivät, ikäänkuin molemmat ymmärtäen, että ne
eiliset puheet olivat olleet vain hetken mielialan puheita. Ja kun
surusaatto oli länteen päin varjoisalle notkotielle painunut, silloin
juoksi Heino kiireellä tupaan ja sitaisi taas leveän miekkavyönsä
uumenilleen ja nosti vaskitetun kypärän päähänsä.
Varreltaan ylväänä ja kannussaappaitaan kilautellen astui Heino siten
taas Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä pihalle ja kävi reippaasti
kasvinveljelleen jäähyväisiä sanomaan.
-- Et tainnut tosissasi ajatellakaan sitä pirtinpaikkaa näiden järvien
lahdilta, virkkoi hänelle Lauri hiukan pisteliäästi.
-- Leikkiä laskin, eihän olisi minusta tänne myyrästäjäksi. -- Niin
Heino nyt orpanalleen vastasi. Eilen se hänelle ei ollut leikkiä ollut.
Mutta se eilinen metsän lumous ja kotikorven ikävä, jonka kanteleen
säveleet hänessä olivat melkein ylivoimaiseksi virittäneet, oli nyt
katkennut, katkennut samana hetkenä, jona äiti velhopuheensa lopettaen
pihalle kaatui, ja nyt aamunraikkaassa valaistuksessa hänestä koko tuo
eilinen mieliala näytti miltei naurettavalta. Miksi jäisi hän tänne
salolle talonpoikain pikkuhuoliin uppoamaan, toisaallahan oli hänen
maailmansa, ja sen houkutukset häntä taas kutsuvat! Ja hän lisäsi
Laurille:
-- Pois kuoli äitikin, jonka vuoksi tänne ikävöin, taitaa olla minulle
tarpeeksi pirtinpaikkaa Viipurin linnassa!
-- Sinne siis menet ja jäät?
-- Sinne. Muokkaa sinä täällä korven rantaa, minä muokkaan siellä
maailman rantaa, johon kerta olen viskattu.
-- Äitisi neuvoako tottelet? kysäisi vielä Lauri, siihen eiliseen
ennustukseen viitaten.
-- Houreissaanhan puhui muoriparka, -- vastasi Heino vähän punastuen --
sairashan tuo oli jo tullessaankin. Mutta siellä kaukana on nyt
kuitenkin minun kaskeni, -- ja kasurini on tässä!
Hän heilautti hyvästiksi kepeästi miekkansa huotraa ja harppasi samalla
kankaalle, jonne savolaisten joukko jo edeltä oli astunut ja jossa se
juuri hupeni louhisen harjun taa.
Tuokion seisoi Lauri vielä pirttinsä kulmalla kuunnellen viimeisten
vieraittensa askeleiden kopajavan kankaalla ja häviävän sammaleiseen
notkoon. Sitten astui hän tupaan, jossa Anja vieraiden jäljiltä
asetteli uuden kotinsa harvoja tavaroita paikoilleen. Pöydän luo oli
pysähtynyt nuori emäntä, -- siihen oli Juvan Poutaselta jäänyt kantele,
jolla hän eilen oli koko hääjoukon mieleen niin syvän korven tunnon
soittanut, ja sitä nyt Anja katseli.
-- Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan
astui, -- pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?
-- Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi
Lauri mietteissään.
Ja Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen
kieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen
sitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa
säveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen
toistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja
sitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:
Lepy lehto, kostu korpi...
anna rauha rahvahalle,
salon pirtille sovinto.
Mutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille,
tarttui Anjan käteen ja virkkoi:
-- Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme,
sen pyhäiseksi iloksi.
-- Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!
Ja he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn
ruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi
kevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen
viljelyksen Vahvajärven rannalle.