Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan
johdolla lähtenyt Naulasaaresta liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja
teki nyt kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden
välistä saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli
suurenlainen retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi
selventämään kahden heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita
riitoja. Olavi-ritari oli ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi
rotevaa huovia -- Tuiran Vilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän
sittenkin väliin seurueensa tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät
sisämaalaiset oikein vihaisesti vastakkain kimmahtivat. Hänen suuressa
johtajavenheessään, joka aina etumaisena souti, kulkivat myöskin
Pohjanmaalta kutsutut lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset
Halliparraksi sanoivat, istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta
johtajavenhettä, jota kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin
kokonainen miesjoukko, seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja
Hämeen erämiehet, joita melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin
lähtenyt. Oli näet sovittu molemmin puolin, että tänä kesänä ei
etäämmille eräjärville kalaan yritetä, ennenkuin raja on käyty. Sen
sijaan oli nyt joka pitäjästä miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan
heimonsa ja paikkakuntansa oikeuksia.
Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä,
jotka Lapinkorvessa eränkäyntiä harjoittivat -- Sääksmäen ja Pälkäneen
pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen
-- ja joille tämä eränkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön
elinkeinonapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan
vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjää,
Savilahti ja Juva, siellä harjoitti taas koko asutus eränkäyntiä ja
tälle verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet
vielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti
pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien
takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa ja
juuri senvuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä
rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa
valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan
kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa
monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa
melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään
kävi.
Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat
edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä
haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla
miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin
tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista kuin
rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin
ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä
väittelyissä että sovitteluissa nyt etumaisina kulkivat, nepä myöskin
kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä
naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Mutta
kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja
epäluuloista, karttelevaa oli sen vuoksi eriheimoisten yhteistoiminta
tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan
valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin,
vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin
soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden välille.
Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin leimahtamaan aina kun
jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden
pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo
yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, mutta
surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:
-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille
on neuvonut.
-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!
Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin
keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että
pisteliäästi toisilleen kuiskivat:
-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!
-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja
saunan polttaa!
Ja tämä jälkimmäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin
yleisimmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin
vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin,
ilmeistä toraa syttynyt. Kuljettiin suoraan pohjoiseen, vedettiin raja
Vahvajärveä pitkin ja sovinnossa jätettiin Juuritaipale, jossa Karmalan
Laurilla oli uudispirttinsä jo kattopäällisenä, Hämeen puolelle. Mutta
kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava
eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina
ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta
puolin näytettiin, millä rannalla heimolla kulloinkin oli ollut
kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti
ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Mutta pohjalaiset
lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies,
auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon
riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät. He rakensivat silloin
kiireellä pyykkipatsaan jonkun selkäsaaren kunnaalle tai kallioniemen
kärkeen ja soutivat siitä salmia ja virtoja ylöspäin, oikaisten korpeen
ja kankaille silloin, kun vesistöt mutkittelivat. Molempain heimojen
erämiehet soutivat johtajavenheen perässä, kappaleen matkan päässä
toisistaan, mutta soutivat päätään pudistellen, sillä he jo epäilivät,
mitenkähän siitä vastainen pyyntimies tuon rajan tuntenee...
Päästiin näin Hankavetten ohi ja soudettiin Kylmäjärven selkiä pitkin,
jotka nyt heinäkuun paisteessa lämpöisinä helottivat. Iloisena ohjasi
siellä Olavi Niilonpoika itse johtajavenhettään noita pitkulaisia,
lehtevärantaisia selkiä ja mutkittelevia salmia pitkin, aikoen ne
tapansa mukaan jakaa kahtia kilpailevain heimojen kesken. Mutta silloin
rupesi kuulumaan hänen perästään äänekästä mökää, ja kun hän muutamassa
salmessa kääntyi taaksepäin seuralaisiaan katsomaan, niin istuivat nämä
airot pystyssä venheissään ja huusivat:
-- Tästä me emme eteenpäin souda, nämä ovat hämäläisten ikivanhoja
vesiä!
-- Meidän takamaitamme ei saa halkaista!
Oli taas laskettava saaren rantaan kuuntelemaan molempain riitapuolien
väitteitä. Mutta tällä kertaapa ei neuvotteluissa päästy yli eikä
ympäri. Savolaisetkaan eivät tahtoneet hellittää näistä kalaisista
vesistä, näitä virtoja myöten oli heidän välttämätön kulkea suuremmille
pyyntijärvilleen. Ja kun lautamiehet tunnustivat hämäläisten oikeudet
vanhemmiksi, niin uhkasivat savolaiset päistikkaa soutaa kotiinsa ja
palata takaisin toisilla vehkeillä pyyntipaikkojaan puolustamaan...!
Neuvottomina seisoivat rajankävijät saaren korkeimmalla harjulla,
katsellen ympäröiviä maisemia, ja he koettivat turhaan saada
kiisteleviä sopimaan. Siinä tingittiin päivä iltaan asti, mutta yhtä
hellitämättömiä olivat molemmat heimot; äänekäs tora kaikui vain yli
aution selän, eivätkä sovinnon puhujat saaneet enää sananvuoroakaan.
Silloin, illan suussa, suuttui vihdoin Olavi-ritarikin, joka muutoin
aina oli milloin leikkisällä, milloin vakavalla sanalla saanut
sekasolmun avatuksi, suuttui ja huusi kuumenneille kiistelijöille:
-- Tämä tora jo minulle riittää. Olen parhaani koettanut teille rajaa
saadakseni, -- nyt palaan minä tästä paikasta takaisin ja jätän
rajankäynnin sikseen. Sopikaa sitten miten tahdotte! Aamulla käännetään
meidän venhe tästä Ilottomasta salmesta etelään päin, jääkää tänne
sitten vaikka tappelemaan!
Mutta eipä edes se uhka saanut kiihtyneitä erämiehiä peräytymään.
Savolaisten puolelta vastattiin heti suuttuneelle ritarille:
-- Kääntyvät tästä vedet itäänkin, sinne soudamme me!
Mutta hämäläiset heille ilkkuivat:
-- Menkää! -- me pidämme eräjärvemme omin väkimme, niin me olemme
pitäneet ne ennenkin! -- Ja kiihkoisimmat heistä jo intoilivat, että
annetaankos savolaisille vähän kyydin apuakin sinne itään päin...
Olavi-ritari oli mennyt telttaansa, joka oli pystytetty saaren
etelärannalle, ja äkämystyneinä, synkkähahmoisina seisoivat eri
heimojen erämiehet parvittain pienen lahden äyräällä, jonka eri
puolille he olivat venheensä vetäneet, heitellen vastakkain vihaisia
katseita kapean veden yli. He tunsivat kyllä kaikki mielessään, että
hullusti nyt kävi, hukkaan meni kesä, hukkaan hyvä yritys, mutta
kovettunut luonto ei sittenkään peräytymään taipunut. Päivä laskeusi
pilviin, kylmiltä kuultivat taas nuo äsken vielä kirkkaat vedet, ja
korkeat, metsäiset rannat loivat niihin kolakan varjon, kertoen, mistä
tämä järvi oli Kylmän nimensä saanut.
Karmalan Lauri, joka ääneti istui ylempänä törmällä, vihojaan purkavain
heimolaistensa sivulla, näki silloin Tuiran Vilpun toimekkaana astuvan
ritarin teltan luota hämäläisten valkamaan. Turhaan oli Lauri koettanut
käyttää vaikutustaan rauhoittaakseen kiihtyneitä miehiä. Ennen ne toki
olivat häntäkin kuunnelleet, ja raja-asiamiehenä ja johtajasuvun
perijänä olikin hänellä ollut heimolaisiinsa melkoinen vaikutus, mutta
nyt olivat liiaksi kiihtyneinä miehet, niihin ei vaikuta nyt kukaan,
sen hän tiesi. Ja siksi hän huusi Vilpullekin tämän ohi astuessa:
-- Älä yritäkään taivuttaa Hämeen miehiä peräytymään, he siitä vain
ärtyvät!
Vilppu pysähtyi Laurin eteen ja katsoi häntä pitkään, melkein
moittivasti:
-- Entä sinä -- tiedätkö, mitä tämä rajankäynnin raukeaminen merkitsee?
Tietysti rupeavat eri heimojen erämiehet nyt entistä vihaisemmin taas
takamailla kahakoimaan, anastaakseen väkisin ne vedet, joita ei
jaetuiksi saatu. Naapurisovusta ei välitä kukaan, ennenkuin taas kaikki
kalasaunat molemmilta puolin on poltettu ja tappeluissa kaatuneet
pyyntimiehet kuopattu. Sitä se merkitsee! Entä sinunkin kihlasi...?
-- Mitäpä minusta, kun on tässä kysymys heimon vanhoista oikeuksista...
Lauri oli kyllä selvillä siitä, että hänenkin oma onnensa oli katketa
rapsahtava siihen toraan, joka taas oli syttymään päässyt. Hän oli tätä
rajankäyntiä ilolla odottanut, sen päätyttyä hän oli vasta pääsevä
siihen kotoiseen rauhaansa, jota hän niin hartaasti ikävöi.
Reippaalla, toivokkaalla mielellä oli hän pirttinsä Juuritaipaleessa
valmiiksi salvanut, mutta paljon oli siellä vielä keskeneräistä ja
aloittamatontakin, ja siksi oli hän niin haikeasti odotellut sitä
päivää, jolloin rajankäynti päähän asti saataisiin ja hän pääsisi
Tarvaisen tyttären uuden pirttinsä lämmittäjäksi hakemaan. Ja nyt...
Tarvaisen tyttären! Kaikki näytti lohkeavan pirstaleiksi!
Ne Laurin alakuloiset mietteet oivalsi Vilppu hyvin, vaikkei tämä
niistä mitään virkkanut, ja häntä säälitti jo ystävänsä kova onni.
-- Olen minäkin ... ja näet, tuossa Sipi juuri vielä haastattaa
oman kylänsä järkevimpiä isäntiä; siinä on Rapala ja Olkkola ja
Nuolenmaa ... näet, kuinka ne hänelle vain nauravat! Se on turhaa, he
lähtevät aamulla rajankäynnistä pois!
Vilppu katseli rannassa pohteissaan hääriviä miehiä ja oivalsi pian
Laurin oikeassa olevan. Mutta hänen levoton mielikuvituksensa teki
sittenkin ankaraa työtä. Hän oli ennen ollut eräretkilläkin
innokkaimpia tappelumiehiä, vieras oli hänelle sovinnonhierojan virka,
mutta nyt hän tahtoi kuitenkin koettaa, eikö hän voisi sittenkin tehdä
kotikansalleen sitä palvelusta, jolle se ei tällä hetkellä itse osannut
arvoa antaa, -- ja samalla nimenomaan vanhalle erätoverilleen. Tuokion
kuluttua hän jo virkahti Laurille, kääntyen takaisin telttaan päin:
-- Annahan olla, eiköhän tästä sittenkin saada retkeä eteenpäin
solumaan!
Hän meni Olavi-herran puheille. Tämä oli jo todella lopen suuttuneena
talonpoikain riitoihin antanut miehilleen käskyn aamulla kääntää keulan
etelään päin, mutta hän kuunteli nyt kuitenkin vielä, mitä tuolla
iloisella asemiehellä, johon hän matkan varrella oli oppinut
mieltymään, oli hänelle ehdotettavana. Ja Vilpun ehdotus huvitti heti
hilpeää ritaria: hän muutti kuin muuttikin äskeisen päätöksensä.
Ratkaisevimmin lie siihen kuitenkin vaikuttanut asian tyynempi
harkinta, -- Olavi-ritari muisti, kuinka tärkeänä tehtävänä Kaarlo
Knuutinpoika hänelle tämän rajankäynnin oli uskonut. Mutta sukkelan
asemiehen suunnitelman mukaan hän päätti yllättää kiistankuumat
talonpojat.
Aikaisin olivat kaikki venekunnat aamulla jalkeilla, lähteäkseen
kotimatkalle keskenjääneeltä rajankäynniltä. Mutta muita ennen oli tänä
aamuna kuitenkin johtajavenhe vesillä; siinä istui jo Olavi-herra
matkavalmiina, kun Savon ja Hämeen miehet vasta nouseskelivat
sammuneiden nuotioittensa äärestä. Aamu oli pilvinen, taivaalta oli
maata vasten laskeutunut tahmea talma, ja sumun läpi näkivät
talonpojat, miten johtajavenhe vesille laski. Mutta sieltä selältä,
sumun keskeltä, kuului Olavi-ritari maissa vielä viipyville
venhekunnille julistavan:
-- Me jatkamme rajankäyntiä, koska sen hallitus on tehtäväksemme
antanut. Seuratkoon meitä kuka tahtoo, palatkoon ken haluaa. Mutta
tuossa näette tämän saaren harjulla rajapatsaan, ja siitä kulkee raja
edelleen keskeltä selkää pohjoiseen, jonne nyt lähdetään uutta patsasta
pystyttämään. Hän seisoi venheensä perässä ja viittasi kädellään
korkeaan kivikumpuun, joka sumun läpi saaren harjulta kuulsi, -- sen
olivat nihdit Vilpun johdolla siihen yöllä rakentaneet. Varmalla
äänellä ritari sitten komensi:
-- Eteenpäin!
Ja johtajavenhe läksi soljumaan sumukkoon. Ällistyneinä katselivat
talonpojat, niin savolaiset kuin hämäläiset, sen loittonemista,
katselivat tuota valmista, korkeaa kivikumpua ja katselivat taas
toisiaan. Mutta vain hetken he niin ääneti seisoivat. Venhekunta
toisensa perästä rupesi jo vesille joutumaan, kiirehtiäkseen
johtajavenheen perään, ja jo laski niistä viimeinenkin Ilottomasta
salmesta selälle. Synkästi kiroillen varsinkin hämäläiset tätä taivalta
soutivat, ja päätään punoen he katselivat jäljelle jäävää kivikumpua,
jonka he käsittivät omalle, vanhalle takamaalleen pystytetyksi. Mutta
se asia oli jo ratkaistu, eivätkä he uskaltaneet rajankäynnistä
poiskaan jäädä, sillä he pelkäsivät etujensa ja oikeuksiensa silloin
vielä pahemmin joutuvan kärsimään.
Onnistunut oli Vilpun yllätysneuvo. Ja kun päivä oli salmivesiä taas
pohjoiseen päin soudettu ja kun illalla yövyttiin vesistön ylempään
päähän, johon nihdit kävivät uutta rajakiveä pystyttämään, silloin ei
kukaan enää riitaa haastanut, -- se oli silloin jo myöhää!
Kankaita katkaisten ja virtoja sauvoen saavuttiin siitä Iisveden
laajoille selille. Siinä oli vettä jakaa niin Hämeen kuin Savonkin
puolelle, ja riittävästi jäi riistamaita ja kalahautoja kuitenkin
molemmille, -- siksi sujui siellä soutu nopeammin. Mutta myrtyneitä
olivat yhä erämiesten mielet, ja kun ehdittiin kalaisen Nilakan
niskaan, niin jo rupesi taas sekä vanha viha että veres ärtymys
ilmoille pursuamaan. Nämä olivat juuri niitä kaukaisia kala-apajoita,
joista enimmät erämaankahakat olivat aiheutuneet ja jonne useimmat
urhokkaat erätaistelijat olivat heimovihan uhreina uupuneet. Raskaat
muistot nousivat siellä soutajia vastaan, katkerat vainon muistot,
jotka valoivat uutta sappea jo ruvettuneisiin haavoihin ja taas
jäähdyttivät sovinnon mielen ja rauhanhalun.
Karvasta polttoa tunsi Laurikin rinnassaan, kun hän oikean hangan
puolella soutaessaan katseli noita sivulle jääviä, karuilta näyttäviä
Nilakan rantoja. Nehän olivat hänellekin niin suruntutut nuo rannat,
että hänestä melkein tuntui, kuin olisivat tänne kaatuneiden erämiesten
haamut viittoilleet hänelle sieltä etäältä ruskahtavain rantaleppäin
takaa ja ankarapiirteisin kasvoin nuhdelleet häntä siitä, että pojasta
oli polvi pehmennyt. Nuo vainajathan olivat ensimmäisen Lapinkiertäjän
oikeudella omikseen ottaneet nämä järvet ja rannat ja jättäneet ne
perinnöksi pojilleen ja poikainsa pojille. Ja nämä pojat ne nyt täällä
soutivat savolaisten rinnalla, tinkien näille pois niitä apajoita ja
hirvisaloja, joita puolustaen isät olivat kaatuneet!
Tuosta kallioniemen takaa aukeni se lahti -- selvästi sen Lauri vielä
tunsi --, jonka ahteella hänen isänsä oli yksin ja haavoittuneena,
kalasaunan seinään nojaten, taistellut tunnottoman vainolaisen
murhanhimoa vastaan ja jonne hän lopulta oli kaatunut. Tuossa juuri
näkyi se ryteikköranta, jota hänen äitivainajansa oli sydämensä
äärettömässä tuskassa kahlannut, turhaan koettaen miehelleen avuksi
kerjetä. Ja kun siitä edelleen puolen rupeamaa tuttuja vesiä
soudettiin, silloin jo kuumotti luoteen kaukaisesta hämärästä sekin
rannikko, jonka eräässä poukamassa hän itse oli hämäläisten erämatkueen
mukana kärsinyt kaiken sen tuskan ja surun, jonka savolaiset heille
olivat tuottaneet, ja jonne ukko-vainaja, hämäläisten kuulu johtaja,
oli petollisen savolaisnuolen sortamana turpeen alle kuopattu. Siitä
ohi soutaessaan näki Lauri kuin ilmielävänä edessään ukkonsa tarmoa,
voimaa ja oikeutettua vihaa uhkuvat kasvot, näki ne säkenöivinä ja
punoittavina kuin silloin, jolloin Erä-ukko Sotasaaren rannalla kohotti
kirveensä ja huusi: "Hei, Hämeen pojat, tällaista rauhaako te
suvaitsette?"... Siinä oli voimaa, siinä isäin vihassa, se ei tuntenut
sääliä, ei armoa, ei tinkimistä! Ja nyt...!
Lauri koetti muistella ukkoaan toisenlaisenakin, sellaisena, jommoisena
hän lehtivuoteella kuumeessaan makasi ja kehoitti vihansa perijää
hakemaan rauhaa vainolaisten kanssa... Sitähän neuvoa oli Lauri
totellut. Mutta tuo edellinen mielikuva oli voimakkaampi, se himmensi
jälkimmäisen ja tuntui nuhtelevan: "Olinko sellainen voimani päivinä,
tahallaan minut väärin ymmärsit, Lauri. Käskinhän sinun ennen kaikkea
puolustamaan hämäläisten oikeutta, luovuttamatta pois mitään siitä,
minkä omaksemme tiedämme. Mutta sinä; ... vainolaisen suosiota olet
hakenut, hänen ativoihinsa olet nöyränä pyrkinyt ... savottaren
silmäkulmain koreutta vain olet ajatellut, et heimosi oikeutta..."
Noiden muistorannan autereisesta hämärästä lähteväin, nopeasti
vaihtuvain mielialojensa vallassa ja viskelemänä souteli Lauri tunnin
toisensa perästä. Väliin kuumensi häpeän puna hänen poskensa, väliin
hän alakuloiseen välinpitämättömyyteen vaipui; joskus täytyi toisten
soutajain häntä soimata, kun hän liikoja kiirehtien venäjäksi veteli,
joskus taas hänen käsivartensa melkein hervottomina liikahtelivat.
Oliko hän siis todella lemmenunelmainsa takia uhrannut miehen tehtävät
ja isien luottamuksen, eikö se asia ollutkaan yhteinen, jonka vuoksi
hän oli herroja kumartamassa kulkenut? -- siitä hän sydämessään nyt
hiljaisia käräjiä kävi. Mutta miten hän siinä käräjöikin ja vastakkain
punnitsi vanhain vainovesien synnyttämiä mielikuviaan, jäljelle jäivät
vallanpaikasta taistelemaan aina vain hänen ukkonsa loistavat silmät,
kun tämä Hämeen miehiä taisteluun kehoitti, ja Anjan iloinen hymy, kun
tyttö kallioniemen kärjeltä katseli haapiossa soutavia tuttaviansa...
Menneitä sotamuistoja koski tällä taipaleella keskustelu Laurin
venheessä niinkuin kaikissa muissakin venheissä, jotka nyt Nilakan
selkiä soutivat. Nämä vedet oli Erä-ukko nimenomaan Hämeen omiksi
julistanut, niiden puolustamiseksi oli paljon verta vuodatettu, -- nyt
halkaistiin nämäkin kalaiset vedet kahtia. Siitä kasvoi taas katkeruus,
vanha viha iskostui mieliin. Ja kun lautamiehet laskivat Hengenmäen
alle tai Armosaaren rantaan, johon Olavin nihdit kävivät rajapatsasta
rakentamaan, eivät erämiehet enää viitsineet maihin noustakaan
riitelemään, venheistään he vain karsain silmin muljottivat sitä
toimitusta sekä toisiaan. Kumealla äänellä kuultiin silloin tanakan
Pilvenperänkin venheestään virkahtavan:
-- Nurin käy tämä rajankäynti, meiltä menevät ikivanhat takamaat!
-- Tässä tingittiin alusta liiaksi, parempi olisi ollut Ilottomasta
palata ja vaikka tapella, niin vakuutti Ilvesmäkikin kiukuissaan.
Lauri tunsi ne moitteet syytöksiksi häntäkin vastaan ja verestetyt
muistot virittivät hänessäkin nyt heimoushengen taas uuteen voimaan, --
hänkin olisi taas tällä hetkellä ollut valmis tappelemaan heimonsa
oikeuksien puolesta.
Näissä mietteissä edelleen soudettiin tuttuja selkiä. Muutaman salmen
suussa kiintyivät Laurin silmät hirvipariin, joka niemen kärjestä oli
lähtenyt laajanlaisen selän yli uimaan. Rauhallisesti huopaili emähirvi
edellä, poikahirvi sen vanavedessä pulikoi. Mutta kun ne yhtäkkiä
huomasivat sivulta tulevat venheet, toisen toisensa perästä, silloin
taittui nopeasti pystypäiltä matkan suunta; emä läksi uimaan lähintä
rantaa kohden sellaista vauhtia, että aalto kahtia halkesi sen rinnan
edestä, ja poikanen ponnisti hurjasti perästä, toisinaan aivan
koholleen vedestä kimmahtaen.
Sitä katsellen ja selin keulaan soutaen ei Lauri tullut huomanneeksi,
että nyt olikin ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät
läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Sivulleen katsahtaen
hän nyt yhtäkkiä tunsi saaret ja salmet, muisti ne ilmikirkkaasti. Hän
nousi koholleen katsomaan: Siinä oli keulan edessä Sotisaari, jonka
hiekkarannalla oli riehunut se lyhyt mutta verinen taistelu, joka
molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo
laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo
hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä
jonona välähtivät silloin Laurin mieleen sotasyksyn kirjavat
muistot ... juuri tuo apajahan oli syynä ollut väittelyyn ja toraan,
oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä hän
yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:
-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.
Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli
savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt
karkea ääni:
-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän
luut lepäävät.
-- Mutta mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä,
mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin
hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.
Mutta Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää
kiukkuaan, kipakasti hän ärjäisi:
-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren
laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!
Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä,
jotka olivat olleet mukana Sotasaaren taistelussa, paljon sitä Karmalan
ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä
samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, --
ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia.
Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut
riidan syytä, mutta joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea
maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.
-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä
halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän
leikkisästi.
Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta
sähähti heti kiivas vastaväite:
-- Ei, sitä saarta ei jaeta!
-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!
Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin
nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan,
mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta
toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan,
ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen,
-- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.
-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta
lähteä, -- miten lähtenevät nyt!
-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt
ollaankin taas tasaväkisiä!
-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.
-- Mistä?
Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian
kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja
jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän
nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä
uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:
-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla
vieläkin otsassasi poikenluoma...
Nyt riehui Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi
tantereella ja huusi:
-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun
kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä
tantereeseen jääköön.
Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto
taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana
vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion ... ja loi
kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.
Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:
-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...
Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti
nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan --, yleinen rysy molempain
heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran
samalla sotasaarella.
Mutta silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä -- siitä, mihin
Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka
käskevästi huusi:
-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette. Asettukaa,
nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!
Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina
tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies,
joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat
palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä
riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten
keskelle ja virkkoi lauhkeammin:
-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset
samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella
nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme
tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikkei ole
siellä rajoistakaan tietoa.
Ikäänkuin helpotuksen tuntein äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt
miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille, ja jo kohta Sipi
kysäisi:
-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi? -- Täällä on sovinto hidas
syntymään!
Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti
tyyntynyt, mutta jonka keskeltä hän yhä vieläkin vihaisia katseita
näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten
ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.
-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.
-- Kertokaa, kertokaa, kehoittivat sekä savolaiset että hämäläiset,
joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja
he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.
Tämä seisoi vielä tuokion miettiväisenä, katsellen salmelle, jossa
suvituuli kepeästi laineita keinutti --, vielähän oli iltaa kappale
jäljellä! Muutamat erämiehistä olivat lähteneet kaislikon rintaan
verkkoja laskemaan iltakeittoa varten ja palailivat sieltä nyt rantaan.
Halliparta odotti, kunnes miehet olivat rantaan meloneet, ja virkkoi
sitten:
-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, mutta kerronpahan siitä
tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kuin varraskalat verkkoihin
kertyvät...
Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi
silmiin pyrkivät mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten
savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:
-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen
laskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran
maaksi. Ylempänä virtojen latvoilla ovat meidän takamaamme ja
haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä
sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä
ja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki
takamaaolonne paljon onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne
riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa.
Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!
-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan, eikö se Pohjanmaa olekaan
tätä meidän samaa maata?
-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Novgorodin
ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille,
ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo
ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään
kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan
karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla
murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat
muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä
lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin,
ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja
lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...
Halliparta-vanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei
ollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin
asejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, ainoastaan heidän jokavuotisista
temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta
koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen
ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas
Halliparta jatkoikin:
-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjää, kuten kai olette
kuulleet, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän
kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen
vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus
vähän myöhemmin keväillä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä
aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme.
Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia
myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan,
-- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä
syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä,
iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi
kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille
haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja
rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.
Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme
Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen
heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme,
mutta pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on
rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis
pyyntiä. Silloin jo aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä
iiläisten kanssa sovinnossa, mutta pilaile olivat nyt särkyneet välit.
Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt
meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se
nyt ahdistamaan rupeaa...
Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta
jäljestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi
iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän
saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- mutta eivätpä iiläiset,
vihoissaan kun olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli
kun eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja
sinne kätkeytyneet...
Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet,
-- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli
palmusunnuntaiaamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu
se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa,
mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven
laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet
vyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa
sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä
vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti
koetettiin vain vieraita puhutella. Mutta karjalaiset nyt mahtailivat,
että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt
veroinaan meidän saaliit ... ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään
meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseisiin mekin. Mutta
vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle
heitti.
Ja silloin se juhla alkoi --, pintaani karmii vieläkin, kun sitä
muistan. Sillaikaa kuin toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät,
kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan
petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten
meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Mutta jos kuka ei siitä
kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he
köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja
kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...!
Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet
vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he
hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies
vihdoin kuolleena hangelle kepertyi...
Teitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi
sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa
vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he
riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja
siinä heitä pieksivät ... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia
raastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä
perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin,
löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi
meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai
ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi
ilkkuva partaniekka keihäillään hänet sinne takaisin, palavaan
pirttiin...
-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa;
heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. --
Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.
-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään
saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin
karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme
poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen
taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin
heille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin
mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea
myöten saloon, jossa saimme varoitetuksi niitäkin pyyntimiehiämme,
jotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen
parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä
korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin
lymyilevät iiläiset ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä
autiossa, keväisessä metsässä, siellä tehtiin se liitto ja vannottiin
se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää
koskaan tappele, vaan yhdessä kuljemme kalajärville ja yhtä puolta
pidämme yhteistä vainolaista vastaan.
Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme
keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä
saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soi, niin väleen
sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä,
niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjoittaa, eikä vartiatta nukuta
yhtään yötä. Mutta missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen
saa liminkalainenkin...
Kertoja vaikeni.
Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa
katkaisi. Mutta vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet
tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan
halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä
keskenäistä ärtymystään, ja heistä juuri muuan vielä vanhalta
pohjolaiselta kysyi:
-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?
-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä
kotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se
taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi
tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo,
että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me
kostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Mutta tuokion kuluttua
hän reippaammin virkkoi:
-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea
verkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo
laskee, on jo yönuotion aika!
Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja
läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet
katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen
rauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa
enempää.
Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi
istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet
katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten
johdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä
miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on
alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassa olonsa puolesta.
Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut
alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan
hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran
tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut
hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen
nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut
Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät
entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehoittaneet jälkeläisiään
veljessopuun.
Sen lumouksen katkaisi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi
sammalsavulle ja virkkoi:
-- Paistetaanko yhteisessä hiilloksessa tänä iltana rantakala koko
rajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?
-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos
toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä
nuotiota rakentamaan.
Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt
vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon
ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä,
jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden
herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin
tekoihin, kuin kaunis pyhimystaru tai sääliä herättävä kertomus
taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo
erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään
kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oma "ylempi" säätynsäkin
siihen mukaan luettuna. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi
käynyt, hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan
vartaassa paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta
yhtä paljon kuin he. Mutta aterian aikana hän sentään miesjoukolle
virkahti:
-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo
unhotettujen riitain mailla?
Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen
oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen
saari? -- Kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut
tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä
mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla
tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon
keskelle ja virkkoi vilkkaasti:
-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule
kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden
salmien apajat rauhoitetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme,
onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.
Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu
sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he
eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja
Tavast-ritarikin murahti:
-- Miten rajojen väliin? Sinä höpiset!
-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen
taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle,
-- totta tämä saari salmineen silloin välille jää! --
-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden
silmukkeen Sotisaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen
nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin
tämä saari väliin vainajille.
-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä
rihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!
Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli
se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä
soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle
Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo
kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat,
että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä
häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja
poikia. --
Aamulla jatkettiin rajankäyntiä taas rauhanmiehinä Pielaveden avaroille
ulapoille. Niiden latvavesille venheet jätettiin ja jalan lähdettiin
siitä painumaan saloa myöten edelleen Maanselän kylkiä kohden. Näillä
vesillä ja suomailla ei enää riitaa rajoista syntynyt, sillä ne seudut
tunsivat Pohjanmaan lautamiehet paremmin kuin Savon ja Hämeen
eränkävijät,-- he olivat siellä usein talvisin hiihdelleet peuranajossa
ja lappalaisia verottamassa. Ja jakaessaan näitä kaukaisia saloja
savolaisille ja hämäläisille, ilmoittivat he samalla, että sinne ne
tulevat talvisin Pohjanmaankin pyyntimiehet, joilla näissä metsissä,
niinkuin ylempänä Oulunjärven rannoilla, on verolappalaisiaan, --
eivätkä etelän miehet siitä riitaa nostaneet.
Sillä synkät heistä olivat jo nämä kaukaiset salot, kovin vetelät
olivat nevat ja karut olivat kalliokankaat. Ja kun he venheistä
lähdettyä parin päivän kuluttua saapuivat Maanselän rinteelle, jonka
mahtavia kallioraunioita sanottiin hiisien läjäämiksi linnoiksi, niin
jopa ruvettiinkin siihen suurta laakakiveä rajannavaksi pystyyn
nostamaan, -- päähän asti oli tultu eikä edemmäs pyritty! Mutta juuri
kun miesjoukko siinä hiisien tarhassa iloisin mielin ja hilpeästi
hoilaten rajanpäätä rakensi, kuului alempaa notkosta napsahdus, kuin
jos säikähtynyt peura yhtäkkiä olisi juoksustaan pysähtynyt ja
etujalkainsa varaan töksähtänyt. Rajanpanijat juoksivat rinteelle
katsomaan.
-- Ei se ole peura, huudahti ensimmäinen, joka notkon laitaan ehti --
muu se on elävä.
-- Kaksin jaloin juokseva, -- se on lappalainen akkoineen!
Pieni, matalajalkainen lappalainen siellä todella säikähtyneenä juosta
lyntysti henkensä edestä pakoon suonlaitaa pitkin, päässään
neliskulmainen punakairalakki, yllään leveä poronnahkapeski ja
kädessään käppyrä katajajousi, -- juoksi vesakkoa kohti sellaista
himppua, että poronkoipiset töppöset vain vilkkuivat pensaiden välissä.
Ja hänen vielä pienempi ja latuskaisempi nuolenhakija-akkansa polki
hänen perässään pehmyttä suota vielä tuskaisemmassa hädässä, niin että
vesi rinnoille roiski.
Naureskellen sitä erämiehet vuoren rinteeltä katselivat. He tunsivat
kyllä vanhastaan lappalaiset, joita hämäläisetkin viime aikoihin asti
olivat erämaillaan verotelleet. Mutta vähitellen olivat lappalaiset
vetäytyneet ja kätkeytyneet yhä pohjoisempiin saloihin suurten soitten
taa, joten heidän vaivaisia kotiaan ei ollut enää maksanut etsiskellä;
lappalaisten verotus oli heiltä siten jo siirtynyt Pohjanmaan ja
Kainuun pirkkalaisten asiaksi. Siksi erämiehet nytkin vain
välinpitämättöminä ja naureskellen katselivat pakoon viilettäviä
metsäläisiä, kuvitellen, missä tuskassa nuo pienet ihmiset mahtoivat
juosta, kun kai luulivat koko tämän miesjoukon saapuvan heidän vähiä
nahkasäästöjään veroinaan jakamaan. Mutta Pohjanmaan vanha lautamies
virkahti vilkastuneena:
-- Siinä näette, tästä alkavat jo meidän liminkalaisten veromaat,
noilta löntöstäjiltä me talvella hiihdämme oravannahkamme hakemassa.
Ja Olavi-ritarikin siihen lisäsi:
-- Niin, tästä joudamme me palaamaan, täällä näkyvät jo olevan oudot
eläjät.
Rauhassa saivat lappalaiset juosta kodalleen. Rajankäyntiretkikunta
kääntyi Maanselältä eteläänpäin laskeutumaan ja samosi nopeasti soiden
ja salojen yli venheilleen takaisin. Mutta vielä kun se venheille ehti
ja lehtipurje myötäisellä keulaan nostettiin, vielä silloin muisti
Suopellon Sipi pakoonjuosseen metsäläisen ja virkkoi kuin manaten:
-- Helpolla pääsit, lappalainen, laske nyt palkaksi hihastasi auki
tuulen solmu, että se meidät väleen selän yli lennättää, laske
ensimmäinen solmu ja toinen solmu, mutta kolmatta, myrskynsolmua, sitä
älä avaa...
Nopeasti sujuikin nyt paluumatka alaspäin myötäisiä virtoja; kosket
hujautettiin alas, niin että rannat vain ohi vilistivät, ja
viivähtämättä nyt selätkin soudettiin. Sillä eipä tarvinnut nyt
pyykkisaarista tinkiä, tarkastettiin vain menomatkalla käydyn rajan
suunta, ja ainoastaan joskus, milloin se kovin epäselvältä näytti,
lisättiin uusi paasi. Tyytyväisiähän erämiehet eivät siihen käytyyn
rajaan olleet kummaltakaan puolen, mutta myöhäistä siitä nyt oli
napista, vaikka usein olisi mielikin tehnyt.
Ja takaisinpäin näin rajavesiä soudettaessa ja yöpaikoissa levättäessä
katseli jo yksi ja toinen erämies, -- muistellen kotikulmansa köyhyyttä
ja sen raskaita veroja, -- mihin salmeen tai pohjukkaan hänen olisi
sopivinta rakentaa kalapirtti, ruvetakseen siellä läpi vuoden
uudishalmeen viljelijänä ja erämiehenä elämään. Näihin asti oli
vainolaisten pelko estänyt halullisia takamaille asettumasta, -- nyt
ehkä uskalsi sinne paremmin muuttaa. Suurin joukoin oli viime aikoina
erämailla ollut käytävä milloin käytiin, siksipä olivatkin maat tällä
kulmalla jääneet kyläin yhteismaiksi. Nyt rajankäynnin jälkeen saattoi
kai ken tahtoi kalarannan tai halmelehdon omakseen vallata, niin miehet
päättelivät.
-- Tuo olkoon minun nimikkoni, Lohikoski, koska siitä menomatkalla
lohen sain. Sen rannalle kerran saunani rakennan, noiden havuhonkain
väliin ja kaadan kaskeni tuohon kosken rinteelle.
Niin kehaisi jokunen Hämeen mies, eikä hänen oikeuttaan siihen rantaan
kukaan käynyt riitelemään. Sillä saipa toinen vapaasti tehdä toisessa
paikassa samanlaisen julistuksen.
-- Tähän salmeen minä ensi kesänä katiskani isken, siinä lahna kutee!
Ja siinä ovat vieressä myöskin mainiot oravimaat!
-- Olkoon se vain sinun Oravisalmesi!
Oli tilaa kaikille vielä erämailla, vaikkapa takamaa näin
miehenosuuksiin olisi jaettu, -- kunhan vain siellä päästiin rauhassa
pyytämään ja viljelystä alulle panemaan. Nyt toivottiin päästävän. Ja
kun salolle muuttaja pitkiksi ajoiksi tiesi ruunun maarahoista vapaaksi
pääsevänsä, niin edisti tämä rajankäynti jo heti ja voimakkaasti näiden
Sisä-Suomen erämaiden asuttamista. --
Nopeasti taivalta alaspäin tehtiin, mutta syyspuoli kesää alkoi silti
jo olla käsissä, kun retkikunta ehti takaisin Möhökosken alle, missä
hämäläisten ja savolaisten vedet ja väylät erosivat, ja mistä vain
kapea selkä oli soutaa Veneheittoon, hämäläisten jalkataipaleen suulle.
Kosken alle, suvannon rannalle, kirkaspintaiseen, lehtorantaiseen
poukamaan, laski eräänä pilvisenä elokuun aamuna Halliparta
johtajavenheen ja siihen kerääntyivät sen ympärille nyt loivalle
nurmirannalle erämiesten pikkuvenheet, sitä mukaa kuin virrasta alas
soluivat. Siihen oli näet Olavi-ritari käskenyt kaikkien vielä
kokoontua, ennenkuin rajankäynnistä eri suunnille erottiin. Siinä hänen
kirjurinsa vielä laatimastaan rajakirjasta luki Savon ja Hämeen
edustajille niiden saarien ja niemien, virtojen ja vaarojen nimet,
joihin nyt oli pyykkipatsaat nostettu ja joita myöten uuden rajan piti
kulkea. Ja siinä Olavi Niilonpoika itse vielä muistutti molempain
heimojen edustajia saapumaan syksyllä Hollolan maakuntakäräjille, joita
marski Kaarlo Knuutinpoika itse oli luvannut tulla pitämään ja joilla
raja lopullisesti ja "ikuisiksi ajoiksi" oli vahvistettava.
Kylminä, äänettöminä, innottomina kuuntelivat erämiesten edustajat
tuota virallista toimitusta. Vastaan he eivät puhuneet, mutta
tyytyväisiä he myöskään eivät olleet. Liian paljon oli heidän
mielestään tätä rajaa varten täytynyt uhrata vanhoja oikeuksiaan;
varsinkin hämäläiset käsittivät, että tämä rajankäynti oli heidän
heimoltaan vienyt kovin paljon heidän isiensä valtaamia takamaita.
Eivätkä he olleet tällä rajamatkalla hyvään naapurisovintoonkaan
päässeet paljon luottamaan, useinhan oli tälläkin ruunun retkellä
heimojenvälinen katkera riita puhjennut ilmiliekkiin ja osoittanut,
kuinka syvällä ja syttyvänä vielä vanha viha kyti. Joskushan oli kyllä
sovinnon sävel kauniina kaikunut mielissä, niinkuin silloin Sotasaaren
rannalla, jolloin kuunneltiin Halliparran kertomusta ja paistettiin
yhteinen varraskala. Mutta monesti olivat rajamiehet senkin jälkeen
tunteneet, että pieni pisto jo olisi taas riittävä särkemään kaiken
ulkonaisenkin sovinnon. Niin herkässä piili ikivanha heimokauna, sen he
nytkin eron hetkellä tunsivat.
Suvannon rannassa, Möhökosken alla, irroittivat nyt savolaiset
varppeita venheittensä laidoista ja valmistausivat itäiselle reitille,
kotikylään kohden soutamaan. Lauri lepäili ylempänä rinteellä Hämeen
miesten joukossa ja katseli siitä lähteväin touhua. Hän tunsi
pettymystä mielessään hänkin. Särkyneet olivat hänen toiveensa luoda
eheitä, sovinnollisia välejä riitaisten heimojen keskuuteen, huvenneet
olivat tällä retkellä monet hänen kauniit unelmansa. Tarvaisen Ohtoa,
jonka kanssa hän jo Viipurissa oli kättä puristanut ja jonka tuvassa
hän oli iloiset kihlajaiset juonut, ei hän nyt Sotasaaren sanakiistan
jälkeen ollut kertaakaan puhutellut. Ohto oli välttänyt häntä ja hän
Ohtoa, mutta arpiotsaisen savolaisen katseissa oli Lauri taas monesti
nähnyt sen ilkeän kiillon, jonka hän niin hyvin muisti heidän ensi
yhtymisestään, -- ei, kestäviä, hyviä sukulaissuhteita hän ei tuon
syväsappisen miehen kanssa saa koskaan rakennetuksi!
Mutta sitä unelmistaan kauniinta ja armainta, jota hän vuosien halki
oli povessaan vaalinut, ei hän sittenkään laskenut särkymään. Sen hän
toteuttaa aikoi, riehuipa myrsky tai paistoi päivä. Ja kun hän nyt näki
Ohdon venheen suvannon rannalta jo lähtöä tekevän, astui hän varmoin
askelin hänen luokseen vesirajaan ja virkkoi:
-- Sanani olen sisarellesi antanut, että tänä syksynä tulen hänet
vaimokseni hakemaan, sen tiedät. Oli meidän miesten väli mikä tahansa,
minä tulen Mikon messun aikaan Suur-Savoon.
Tarvaisen arpiotsainen Ohto luimisteli kotvasen Lauria kulmainsa alta
eikä hetken aikaan mitään virkkanut. Harvakseen hän sitten vastasi:
-- Taisi olla liian kiireinen se kauppa, en sinua enää puheilleni
odottanut.
-- Minä olen oppinut sanassani pysymään, virkahti Lauri. Ja hänen
puheessaan oli uhkaa, että hän sen sanansa pitää kaikissa tapauksissa,
hyvällä tai pahalla.
Toisen kerran luimautti häntä Tarvaisen mies nyt tukkansa alta. Hänellä
näytti sisu käskevän purkamaan kaupat hämäläisen kanssa, mutta hän ei
kehdannut sitä sentään omalta väeltään tehdä, olihan hän julkisesti
suostumuksensa antanut julkiseen kosintaan. Sivulle kääntyen hän nyt
senvuoksi vastasi:
-- Sanassani pysyn minäkin, -- itsepähän Anja ne kaupat hieroi, itse
niistä vastatkoon!
-- Me vastaamme niistä yhdessä.
Enempää ei puhuttu, -- kylmä ja kankea oli sekin lyhyt keskustelu.
Eivätkä vastaiset langokset toistensa kättäkään enää puristaneet, kun
he siinä valkamassa erosivat. Ohto nousi jo vesille työnnetyn venheensä
perään ja lähti viilettämään itäistä selkää kohti, ja Lauri astui
synkkänä muodoltaan, mutta päättäväisin askelin, törmälle, josta
hämäläisetkin jo eväitään kokoilivat. Siellä astui häntä vastaan
Suopelto, joka oli tarkasti sivulta seurannut Viipurin-toverinsa kylmiä
jäähyväisiä, ja jännityksellä hän nyt Laurilta kysyi:
-- Milloin ovat häät Savilahdessa?
-- Mikonpäivän aikaan, tule sinne, Sipi!
Suopelto oli jo pelännyt toisenlaista vastausta ja iloisiksi hänen
leveät kasvonsa kävivät, kun hän Laurin lujan sanan kuuli.
-- Oikein, Lauri, virkkoi hän, -- yhtä kylmää ei pidä miehen
säikähtää, eikä montakaan. Se on totta, että syvemmälle maahan täytyy
riitavainajain luiden maatua, ennenkuin eheiksi ummistuvat nämä vanhain
vihain jäljet; uuden polven täytyy sitä ennen kasvaa vanhojen
haudoille. Mutta se uusi polvi on juuri luotava, ja siitä kasvaa uusia
miehiä, ole siitä huoletta, Lauri!
Jo näkyi Olavi Niilonpojan johtajavenhe laskevan rannasta suvannolle,
ja kiireesti kävivät nyt Hämeen miehetkin kantamaan konttejaan
aluksiinsa, soutaakseen viimeisen vesitaipaleen kotikyliinsä päin. Jo
Sysikorven venheitäkin rannasta työnnettiin, kun vielä mies
hengästyneenä tulla torvesi lepikkojen välitse ja juoksi siihen
lähdössä olevaa alusta kohti. Se oli Tuiran Vilppu, joka nyt läähättäen
kertoi:
-- Olinpa vähällä myöhästyä ja yksin jäädä jalkamieheksi --, en tiennyt
teidän niin kiirehtivän.
-- Missä olet sitten käynyt? kysyi Lauri kummissaan hiestyneeltä
mieheltä.
-- Kihoskoskella kävin, vanhaa pirtinpohjaani katsomassa, poikkimaisin
tästä juoksin...
-- Tuon ruostuneen kirveenkö sieltä vielä löysit?
-- Vielä sieltä löysin paljon muutakin. Koivut löysin, joiden välille
olin tehnyt kiikun, missä eukkoni ennen poikanen sylissään minua aina
metsästä odotti ... löysin rotkon, johon Ennin makaamaan jätimme, kun
kiirehdimme vainolaiselle lapseni polttamista kostamaan... Rakas on
minulle se paikka ... siellä lohet vielä hyppivät koskessa, ja
teirinpoikue kukersi sen halmeen laidassa, joka minulta silloin jäi
puoleksi kaatamatta...
Lauri näki veitikan katseiden nyt vakavina olevan, onnen ajan muistot
näiltä hiljaisilta saloilta hänen mielensä nähtävästi täyttivät. Ja hän
virkkoi Vilpulle:
-- Taidatpa jäädäkin tänne pirttiäsi taas pystyyn salvamaan?
-- En ... en nyt...
-- Mielesi palaa vielä Viipuriin, huovien iloiseen elämään?
-- Ei sinnekään, -- teidän venheeseenne nyt pyrin, onko aironpaikkaa
joutilasta?
-- Mitä, kysyi Lauri hämmästyneenä, hylkäätkö Olavi-herrasi ja koko
huovinurasi, Karmalaanko palaat?
-- Enpähän ensi kertaa elämänuraani vaihtane. Karmalaan tulen ja jään.
Eroluvan sain jo Olavi-herralta, vapaa mies olen taas.
Ja siinä venheitä vesille viimeisteltäessä kertoi Vilppu jo taas
kyllästyneensä soturinammattiin, -- perheensä luo, Ennin ja poikansa
luo, sinne hän halusi jo asettua. Ja olihan siihen hänen päätökseensä
vielä muitakin syitä, viittaili veitikka Laurille veikeämmin. Siksi
usein hän oli elämänsä taipaleilla joutunut ristiriitaan esivallan
edustajain kanssa, että hän varoi siitä vielä kerran tilille
joutuvansa, jos aina vain siellä näkyvillä pysyisi, -- täällä korven
laidassa hänelle kyllä marskin turvakirja riitti. Arpa oli nyt
heitetty, tahallaan oli hän Olavi-ritarin venheestä pois jäänyt, niin
kertoi Vilppu taas iloisena ja lisäsi:
-- Nyt seuraan sinua, Lauri, Karmalaan ja sieltä häihisi Savoon. Ja
iloisesti on nämä häät vietettävä kaikista kahnauksista huolimatta, sen
minä takaan!
Lauri hymähti:
-- Kun sinä sen takaat, niin uskoa kai täytyy. Mutta kuinka tahansa,
tuosta saat airon, terve taas toveriksi salolle! Ja nyt kova soutu
kotiin päin!